Isä tarvitsee puhelinta. Vihreä pallo ja kauhea matka. Satumaailmassa.
Maija on haavoittunut. Tonttu maanpakolaisena. Taitava takoja. Laulaja
iänikuinen. Jättiläiset ja Tor. Jumalien luona. Kaksi eriskummallista
olentoa. Muinaisroomalaisia jumalia. Minervan ehdotus.
-- Isä, isä, -- huusi Lalli seuraavana iltana, juosten isänsä
työhuoneeseen, -- miten löydän Uranuksen kaukoputkella? Tahtoisin niin
mielelläni nähdä Uranuksen.
-- Hm, -- sanoi isä ja hymyili tavallista hyväntahtoista hymyään, -- se
ei kenties ole niinkään helppoa. Vanhan ajan kansat eivät tienneet,
että Uranusta oli olemassakaan, sillä sitä ei voi nähdä paljain silmin.
He luulivat, että Uranus oli uloimmainen kiertotähti. Vasta
seitsemäntoistasataluvulla keksivät tiedemiehet sen saatuaan paremmat
kaukoputket. Mutta voinhan minä koettaa puhelimitse tiedustella
tähtitornista, mistä sitä on etsittävä.
Ja sitten isä meni puhelimeen ja puheli siinä hetkisen, sen jälkeen hän
astui Lallin kanssa saliin, sovitti kaukoputken, tirkisteli, tirkisteli
ja sanoi lopuksi:
-- Ei sitä hyvin näe. Se on vain tuo pieni vihreähkö piste tuon suuren
tähden vasemmalla puolella.
Mutta Lalli vain hymyili. Hän tiesi suoriutuvansa hyvin, kun vain sai
näkyviinsä itse tähden. Hän kiitti isää tämän vaivoista, ja sitten isä
palasi työhuoneeseensa tyytyväisenä myhäillen itsekseen.
Kuten isä oli sanonut, ei kaukoputkessa tosiaankaan ollut paljoakaan
näkemistä. Vihertävä piste, josta isä oli puhunut, oli niin pieni, että
Lalli töin tuskin saattoi nähdä sen, eikä Maija, joka tietysti oli
sinne kutsuttu samoin kuin Villikin, voinut nähdä sitä ollenkaan. Siksi
hän asettuikin veljensä taakse, kun tämä siinä seisoi ja ikävöiden
katseli tähteä.
-- Mitähän saattoi piillä tuossa vihreässä kiertotähdessä. Mitä
merkillisyyksiä mahtoi siellä olla nähtävänä.
Ja kun hän siinä seisoi tirkistellen, tapahtui taas samoin kuin
ennenkin. Pitkä musta tunneli avautui hänen eteensä, ja ennen pitkää
seisoi hän, Maija ja Villi vieressään, ulkona lasilavalla.
-- Mitä teillä nyt taas on mielessä? -- kysyi Villi hieman äreissään.
-- Alan tulla vanhaksi tämmöisiin puuhiin, ja jonakin kauniina päivänä
joudumme kaikki tyyni parempiin suihin tai saamme muulla tavoin
surmamme. Ette te ole missään tyytyväisiä, ei edes paratiisissa. Ensi
kerralla minä jään kotiin uuninnurkkaan.
-- Älä koetakaan minulle moista uskotella, -- sanoi Lalli nauraen. --
Et sinä kumminkaan voisi pysyä kotona, vaikka koettaisitkin. Muuten
voit jo nytkin ryömiä takaisin ja paneutua maata. Kyllä Maija ja minä
tulemme hyvin toimeen ilman sinuakin.
-- Mitä vielä! -- sanoi Villi ivallisesti. -- Kyllä minun täytyy tulla
pitämään vaaria teistä. Minä olen vastuussa, jos onnettomuus kohtaisi
teitä, ja senvuoksi tulen nytkin mukananne tähän uuteen hullutteluun.
Mihinkä haljuun maahan tällä kerralla matkustetaan?
Lalli loi silmäyksen avaruuteen, ja siinä hänen edessään loisti vihreä
pallo neljän pienen kuun ympäröimänä.
-- Uranukseen, -- huusi Lalli. -- Se on merkillisen näköinen, Villi.
Kukaties et uskallakaan tulla mukaan.
Villi ei vastannut mitään, tuijotti vain, ja sen silmät tulivat yhtä
vihreiksi kuin tuo tähti, ja äkkiä se otti vauhtia ja syöksyi
avaruuteen. Lalli ja Maija seuraavat nauraen perässä.
Matkat avaruuden halki tuntuivat käyvän yhä kauheammiksi. Matka
Uranukseen mahtoi olla huiman pitkä, sillä Lalli menetti tällä matkalla
kokonaan tajuntansa ja heräsi vasta siihen, että joku hautoi hänen
ohimoitaan kylmällä vedellä. Hän aukaisi silmänsä, mutta sulki ne taas.
Untahan tämän täytyi olla, sillä ympärillään hän oli nähnyt
keijukaispiirin, aivan samanlaisen kuin hän ennen oli nähnyt
satukirjojen kuvissa. Mutta siinä ne yhä seisoivat puhtaissa
valkoisissa vaatteissaan niin ihmeen kauniina ja niin kevyinä, että
ruoho tuskin taipui niiden jalkojen alla. Pieni keijukainen oli hänen
vieressään vesimalja kädessä, ja hänen edessään seisoi keijupari,
jolla oli kultakruunu päässä, siinä oli ilmeisesti keijukuningas
ja -kuningatar. Kuningatar oli hyvin kaunis ja kuningas jalon ja
viisaan näköinen, mutta samalla oli hänen kasvoillaan pettymyksen,
melkeinpä vihan ilme, kun hän katsoi Lalliin.
Myös koko maisema oli kuin satumaata. Ruoho, missä Lalli makasi, ei
ollut vihreätä vaan kauniin sinistä, ja niittyä ympäröivät puutkin
olivat sinisiä; siinä oli sinisen eri vivahduksia vaalean
taivaansinisestä tumman indigosiniseen. Sen sijaan oli taivas
kirkkaanvihreä ja samoin oli alla välkkyvä pieni järvi korean vihreä,
ja se kapea viiru, jonka pieni, heikosti vihertävä aurinko loi järven
pinnalle, väräjöi kauniin oranssinvärisenä rannalta toiselle, Aurinko
oli niin heikko, että saattoi nähdä taivaan tähdet sekä kaksi tämän
tähden neljästä kuusta, jotka näyttivät vihreiltä juustoilta.
Kaikki näytti niin sadunomaiselta ja ihmeelliseltä, että Lalli melkein
unohti ihmetellä keijukaisia, mutta ennen pitkää hän muisti Maijan,
jota hän ei nähnyt missään.
-- Missä on siskoni ja kissani? hän kysyi.
-- Kyllä minä täällä olen, -- kuului Villin ääni keijujen keskeltä, ja
Lalli näki, että muudan niistä parast'aikaa silitti hyväillen kissan
selkää.
-- Ja siskosi on täällä, -- vastasi muudan toinen keiju, -- mutta hän
on pahoin loukannut päänsä.
Lalli juoksi heti sinne ja näki Maijan makaavan liikkumattomana
sinisessä ruohikossa ja veren vuotavan hänen päästään. Silloin rupesi
hän katkerasti itkemään ja moitti itseään siitä, että oli ottanut
siskonsa huimapäisiin, vaarallisiin seikkailuihinsa.
-- Enkös minä sitä sanonut! -- mumisi Villi, mutta se ei suinkaan
lohduttanut Lallia vaan pani hänen itkemään yhä enemmän.
-- Älä itke! -- sanoi keijukaiskuningatar säälien. -- Ei hän ole
kuollut, vaikkei sekään ihme olisi semmoisen putoamisen perästä. Te
ihmiset olette aina valmiit kuolemaan vähimmästäkin kolauksesta.
-- Älä puhu niiden kanssa! -- sanoi kuningas tuimalla äänellä. -- He
ovat karkoittaneet meidät maapallolta tänne saakka, miltei
aurinkokuntamme äärimmäiseen reunaan, ja nyt he tulevat perässämme
tännekin. Parempi olisi, jos tyttö kuolisi, mutta en henno kumminkaan
antaa hänen kuolla. He näyttävät molemmat oikein kunnollisilta
ollakseen ihmisiä. Tonttu, joka aina on ollut ihmisten hyvä ystävä, voi
viedä heidät vanhan Väinämöisen luo, ja hän voi sitten parantaa tytön
laulullaan.
Eräs keijuista liiteli heti niityn yli toisten sitoessa Maijan päätä
harsoisella vyöllä. Hän makasi siinä niin kalpeana ja liikkumatonna,
aivan kuin kuolleena, eikä Lalli voinut muuta kuin itkeä. Villi seisoi
vieressä ja nuoleskeli Maijan ojossa olevaa kättä.
Hetkisen kuluttua tuli tonttu juoksujalkaa niityn poikki, niin että
punainen lakki heilui ja pitkä harmaa parta tutisi.
-- Onko täällä oikeita ihmisiä? -- se huusi jo kaukaa läähättäen
ponnistuksestaan, -- Pitkästä aikaa en ole nähnyt muita kuin peikkoja
ja jumalia. Häijyjä ihmiset ovat usein, mutta sille en mahda mitään,
että siitä huolimatta pidän heistä, lapsista eritoten. Ja hän kiirehti
siihen toisten joukkoon, puristi sydämellisesti Lallin kättä ja silitti
surkutellen Maija-paran hiuksia.
-- Ja siinähän on oikea kissakin, -- hän sanoi peräti ilostuneena. --
Ne olivat usein tovereinani talleissa ja riihissä, kun kiertelin öisin
hoitamassa talon asioita vanhaan hyvään aikaan, jolloin ihmiset vielä
panivat ulos vadillisen puuroa jouluyönä minua varten.
Ja Villikin tuntui käyvän hyvin iloiseksi, kyyristi selkäänsä ja
kehräsi.
-- Olen kuullut esivanhempaini puhuvan sinusta, -- se sanoi. -- Mutta
minkä vuoksi olet muuttanut näin kauas.
-- Niin, niin, -- huokasi tonttu. -- Ihmiset eivät tarvinneet minua
enää. He tulivat niin viisaiksi, etteivät he edes uskoneet minua
olevankaan, eivätkä panneet enää puuroa minulle, ja kun sitten kaikki
muut kuolemattomat olennot muuttivat tänne Uranukseen, tulin minäkin
heidän mukanaan. Olemme kaikki täällä maanpaossa, sillä kun ei kukaan
enää uskonut meihin, niin ei kannattanut jäädä maapallolle. En minä
tästä sinisestä ruohosta pidä enkä liioin tuosta ruohonvihreästä
merestä, mutta mitä tehdä. Mutta nyt on meidän kiireesti saatava tyttö
vanhan Väinämöisen luo, ennenkuin hän kuolee.
Ja tonttu otti Maijan vahvoille käsivarsilleen ja kantoi hänet vallan
kevyesti, ja Lalli ja Villi tulivat perässä otettuaan ensin jäähyväiset
keijukaisilta, jotka kaipaavin katsein seurasivat heitä, ja kuninkaan
kasvot kävivät entistään surullisemmiksi ja ankarammiksi, ja kuningatar
pyyhki kyynelen silmistään. Oli selvää, että hekin kaipasivat maapalloa
ja kenties ihmisiäkin, vaikka olivat liian ylpeitä sitä myöntämään.
Kun Lalli siinä asteli tontun jäljessä, kuuli hän vihreän meren
rannalta valittavia säveleitä ja katsoessaan sinnepäin, näki hän vanhan
vihreäpartaisen ukon istuvan sinisessä ruovikossa kannelta soittaen.
Sen ääni kuulosti niin surulliselta, että Lallin sydäntä oikein särki
surusta ja säälistä.
-- Kuka tuo on? -- kysyi hän tontulta.
-- Sehän on vanha Ahti, -- vastasi tämä. -- Oikeastaan pitäisi kai
hänen partansa olla sinisen, mutta hän ei viitsi enää vaihtaa sen
väriä. Ei hän viihdy tässä vihreässä meressä ja aina hän valittaa sitä,
että aurinko on niin kaukana ja että hänen päänsä menee vallan
pyörälle, kun täällä on neljä kuuta. Ukko soittaisi kai mieluimmin
yöllä, mutta se ei käy päinsä täällä, sillä yö on liian pitkä ja kylmä.
Se kestää näet kaksikymmentäneljä teikäläistä vuotta, sillä Uranuksen
akseli on samassa tasossa kuin sen kiertorata auringon ympäri. Silloin,
kun tähden toinen napa on aurinkoon päin kääntynyt, on siellä päivää
koko ajan, vaikka tähti pyöriikin akselinsa ympäri, ja toisen navan
puolella on yhtä pitkä yö, mutta kun se on tullut toiselle puolelle
aurinkoa, ovat olot päinvastaiset. Täkäläiseen vuoteen menee
kahdeksankymmentäneljä teikäläistä vuotta, mutta se ei merkitse mitään
meille, jotka olemme kuolemattomia. Useimmat vain muuttavat
päivänpuolelle, kun pitkä, kylmä talviyö tulee. Vain kääpiöt, jotka
asuvat noissa vuorissa, jäävät tänne talveksikin sekä jotkut Lapin
peikot.
Ja tonttu näytti nenällään eräitä korkeita vuoria, jotka
jyrkkäseinäisinä kohosivat hieman kauempana rannasta. Ne olivat
kummallisen näköiset, sillä monin paikoin ja vallankin huipuissaan ne
olivat korean punaisia, kun taas toiset kohdat olivat tummansinisen
metsän peitossa.
-- Mutta miten täällä voi olla näin lämmintä, vaikka aurinko on niin
kaukana? -- kysyi Lalli.
-- Osittain se johtuu siitä, ettei tähti ole vielä täysin jäähtynyt,
vaan siitä haihtuu omaa lämpöä, ja osittain siitä, että aurinko saa
paistaa joka paikkaan niin pitkän ajan, -- selitti tonttu.
-- Nyt meidän täytyy pysytellä vuorten ja meren keskivälissä -- sanoi
hän, kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, -- sillä ei ole niinkään
varmaa, mitä mieltä vuoren peikot ja vedenhaltijat ovat, jos saavat
nähdä teidät. Vedenneidot saattavat houkutella sinut hulluttelemaan, ja
vanha Ahti ei ole hyvällä tuulella vihreässä meressään. Häijy Hiisi
asuu niinikään noissa vuorissa ilkeine seurueineen, sillä tämä osa
maata on suomalaisten jumalien ja peikkojen asumaa. Muut asuvat vuoren
toisella puolella.
Lallia oikein puistatti kuullessaan puhuttavan kaikista näistä
peikoista ja jumalista. Miten hän voikaan puolustautua niitä vastaan.
Eivät edes Villin kynnet ja hampaat voi auttaa häntä kuolemattomia
vastaan. Mutta pian hän unohti kaikki vaarat ihaillessaan merkillistä
maisemaa. Se oli suuressa määrin tavallisen maapallon-maiseman
näköinen, värit vain olivat vallan päinvastaiset. Puut, pensaat ja
kukat olivat tietysti hänelle ventovieraat ja usein merkillisen
muotoiset. Puiden lehdet olivat tavallisesti hyvin suuret ja leveät,
jotta ne voisivat kerätä heikon auringonvalon. He näkivät vain muutamia
eläimiä, ja nämä olivat hyvin arkoja, ikäänkuin olisivat heitä
epäilleet. Lallin huomio kiintyi erikoisesti siihen, että niillä
kaikilla oli suuret silmät, samanlaiset kuin pöllöillä. Kun he tulivat
lähemmäksi vuoria, ja olivat näiden etumaisten harjanteiden kohdalla,
näki hän, että niiden punainen väri aiheutui niiden rinteitä
peittävästä koreanpunaisesta sammaleesta. Maassa kasvavat kukat olivat
eri väriset, niiden joukossa oli vihreitäkin, ja nämä näyttivät hyvin
kauniilta sinisessä ruohikossa. Erään harjun rinteellä on hirsimaja,
jonka katosta nousi savupatsas vihreätä taivasta kohden. Sisältä kuului
raskaita vasaranlyöntejä ja syvä, miehekäs laulunääni.
-- Kuka siellä on? -- kysyi Lalli.
-- Seppo Ilmarinen, -- vastasi tonttu. -- Hän takoo uutta sampoa, sillä
vanha tuhoutui, kun se ryöstettiin Pohjolasta. Joku on sanonut hänelle,
että hänen kansansa nyt kipeästi tarvitsee sellaista, että se elää
köyhyydessä ja puutteessa, ja hän tahtoisi niin mielellään auttaa,
mutta hänen näyttää olevan vaikea saada syntymään uutta semmoista.
Niin, Lalli oli kyllä Kalevalasta lukenut tuosta taitavasta takojasta
ja oli hyvin utelias näkemään, mimmoinen tämä oli. Kun he menivät pajan
oven ohi, joka oli auki, kurkisti hän siis sisään ja näki voimakkaan
hartevan miehen, jolla oli nahkainen esiliina, seisomassa alasimen
ääressä heiluttaen tavattoman suurta moukaria, joka jylisten putosi
alasimelle, niin että säkenet sinkoilivat. Ahjossa loimottava tuli
valaisi hänen vakavat ja tarmokkaat, tuuhean mustan parran ympäröimät
kasvonsa. Suurten palkeiden ääressä seisoi neljä orjaa lietsoen niin,
että hiki valui nokisilta otsilta.
-- Hyvää päivää, Ilmarinen! -- tervehti Lalli.
Seppä laski joutuisasti moukarin kädestään, ja hänen synkät kasvonsa
saivat iloisen ilmeen.
-- Mikäs kumma pikku mies siinä puhuu minun omaa kieltäni? -- hän kysyi
ojentaen samalla nokisen kouransa.
-- Nimeni on Lalli, ja olen Suomesta kotoisin, -- vastasi poika.
-- Voi, voi, -- huokasi Ilmarinen, -- jospa vain pääsisi sinne takaisin
ja saisi nähdä vihreät mäntymetsät, valkorunkoiset koivut ja
sinijärvet. Kunhan tässä vain saan samponi taotuksi, niin kenties tulen
vanhan Väinämön kanssa. Hän se lauloi meidät molemmat tähän kirjavaan
maahan, kun ihmiset siellä kotona eivät enää uskoneet häneen, mutta
niinpä hän ikävöikin alituiseen sinne takaisin ja sanoo, että kerran
koittaa se päivä, jolloin hänen kansansa tarvitsee häntä, ja siksi
päiväksi on minun saatava sampo valmiiksi. Mutta astu nyt sisään,
poika, ja kerro minulle vähän kotikuulumisia vanhasta maastani.
-- En ehdi, -- vastasi Lalli. -- Siskoni on loukkaantunut, ja minun on
vietävä hänet Väinämöisen luo parannettavaksi.
-- Niin, niin, jääköön sitten toiseen kertaan, -- sanoi Ilmarinen
huoaten. -- Voittehan molemmat tulla tänne, kun asianne on toimitettu.
Sanokaa äijälle terveisiä minulta!
Ja sitten puristi Ilmarinen taas Lallin kättä ja tarttui suureen
moukariinsa.
Matka jatkui meren ja vuorten välillä olevaa kapeata maakaistaletta
myöten, ja Lalli näki kaikenlaisia merkillisiä eläimiä vilahtelevan
vedessä ja maalla. Siinä oli vedenhaltijoita ja metsänhaltijoita, ja
vuorten sisustasta kuului kääpiöiden vasarain kalkutusta.
-- Joudu, joudu! -- huusi tonttu äkkiä. -- Hiisi ajaa meitä takaa...
Ja metsistä kuului tosiaankin kohinaa ja suhinaa, ja puut huojuivat
kuin myrskyn myllertäessä. Tonttu rupesi juoksemaan kantaen Maijaa
sylissään, ja Lalli ja Villi tulivat perässä, minkä pääsivät. Kohina
kuului yhä lähempää, puut kaatuivat jo aivan heidän takanaan, ja Lalli
oli jo menettää toivonsa päästä koskaan Väinämöisen tupaan, kun hän
samassa näki sen aivan edessään suurta kivilohkaretta kaartavassa
tienmutkauksessa. Se oli melkein samannäköinen kuin Ilmarisen tupa,
rakennettu suurista hirsistä, savupiippua vailla, musta reppana
katossa, mutta suurempi se oli. Rappusilla istui vanha Väinämöinen
kantele polvillaan ja soitti ja lauloi. Ihmeellisinä ja mahtavina
vierivät sävelet kanteleesta, ja ne näyttivät tyynnyttäneen myrskyn ja
karkoittaneen pahat henget, sillä heidän ympärillään kävi kaikki
hiljaiseksi ja rauhalliseksi.
-- Hyvää päivää, Väinämöinen! -- tervehti Lalli taas.
Pitkä- ja hopeapartainen vanhus nosti miettivät, ryppyiset kasvonsa
ylös, ja hänen silmistään loisti hyvyys ja viisaus.
Sitten hän vastasi laulaen samalla äänellä kuin äsken:
-- Kummat kuulen, ihmeet elän:
korvaan vanhan Väinämöisen
kaikuu sanat suomalaiset,
Kalevalan kieli kaunis.
Kuka olet, poika pieni,
suomea mi haastat selvää
puhut kieltä kalevaista?
Silloin kertoi Lalli lyhyesti, kuka hän oli ja mitä oli tapahtunut.
Vanhus kuunteli tarkkaavaisena ja sitten hän lauloi:
Totta tuohon apu saadaan
tukitahan veren vuoto.
Vaka vanha Väinämöinen
tuntee toki syntysanat,
tietävi kivenki synnyn,
johon siskosi satutti,
tyttö pieni päänsä iski.
Ja sitten hän asettui Maijan eteen ja alkoi laulaa pitkää loitsua, ja
hänen kanteleestaan vierivät sävelet salaperäisinä ja hillittyinä.
Hänen laulaessaan näki Lalli Maijan haavan vähitellen kasvavan umpeen,
ja hänen kasvoihinsa tuli entinen ruusunpuna, ja ennen pitkää hän
aukaisi suuret iloiset silmänsä ja katseli uteliaana Väinämöistä.
-- Oi, sinä vanha, rakas, herttainen Väinämöinen! -- huusi hän
ihastuneena ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan. -- Minä tunsin heti
sinut. Olen nähnyt monesti kuvasi ja kuvapatsaasi Helsingissä, ja minä
pidän sinusta.
Silloin valahtivat kyynelet vanhan Väinämöisen silmiin, mutta hän
pyyhkäisi ne pois kämmenellä ja lauloi:
-- Eipä laulajan sopisi,
vanhan miehen, partasuisen,
itkeskellä tytön nähden,
lapsen lailla vetistellä.
Vaan on heikko Väinämöinen,
ei voi tunteitaan hillitä,
peittää mielialojansa,
vaikka peikkoja pahoja
hillitsevi, hallitsevi.
Lähde nyt laulajan majasta,
tervehenä tuvastani,
jätä ukko yksinäinen
huolinensa, kaihoinensa!
Palaja sinä kotiisi
saloille suloisen Suomen,
Kalevalan kankahille!
Kerro terveiset Väinämön,
lausu laulajan lupaus:
Kerran saapuu Väinämöinen,
palavi uros Kalevan,
kun on kansansa sopuisa,
vapaa veriviastansa,
kun ei keskenään kiistele
lapset saman emon armaan,
veli ei veljyttä kadehdi.
Silloin laulu kaunis kaikuu
virsi vierivi verevä
rannoilla suloisen Saimaan,
kantele hopeakieli
kesäyössä hempeässä
helkähtävi heleästi.
Silloin saapuu Väinämöinen.
Vanhuksen ääni värähteli rajatonta kaihoa, ja kun hän lopetti, kääntyi
hän poispäin kuin olisi hänen sydämensä ollut liian täynnä, ja lapset
ymmärsivät, että hän halusi olla yksin. He hiipivät hiljaa pois metsään
kapeata polkua pitkin, ja heidän perässään asteli Villi hyvin
miettiväisen näköisenä.
-- Mutta missä tonttu on? kysyi Lalli äkkiä.
-- Tonttu? -- toisti Maija kummastellen. -- En minä ole mitään tonttua
nähnytkään.
-- Niin, sinähän olit tainnoksissa koko ajan, -- selitti Lalli, --
mutta juuri hän sinut kantoi tänne ja näytti meille tien.
-- Hän ei tahtonut häiritä, -- sanoi Villi. -- Hän luuli meidän
viipyvän Väinämöisen luona. Hän sanoi, että he kaksi eivät kuuluneet
samaan aikakauteen.
-- Ja minä kun en saanut häntä nähdä enkä kiittää, -- pahoitteli Maija.
-- Mutta mitä nyt tehdään?
-- Meidän täytyy itse löytää pois täältä -- sanoi Lalli. -- Täällä
ulottuvat vuoret aina mereen saakka, joten täytyy mennä niiden yli.
He jatkoivat siis matkaansa metsän halki ja kulkivat pienen mökin
ohitse, joka näytti olevan kauttaaltaan tehty sokerista ja
piparkakuista, mutta silloin he tiesivät, että "Hannu ja Greta"-nimisen
sadun ilkeä noita-akka asui siinä, eivätkä käyneet sinne sisälle.
Sitten he nousivat punaisille vuorille ja näkivät eräässä rotkossa
lauman ilkeitä vuorenpeikkoja leikkimässä, mutta onneksi nämä eivät
huomanneet lapsia.,
He kapusivat korkeiden jyrkkien vuorien yli ja tulivat niiden toisella
puolella olevaan jylhään metsäseutuun. Täällä oli suuria kivilohkareita
siellä täällä puiden joukossa, ja muutamia puita oli juurineen
päivineen revitty maasta ja viskelty hujan hajan. Oli hyvin vaikeata
päästä eteenpäin tässä sekamelskassa, ja kun he olivat tulleet erään
suuren kallionlohkareen luo, pysähtyivät he äkkiä kauhusta
jähmettyneinä, sillä siinä istui kamala jättiläinen puolinukuksissa,
selkä kalliota vasten.
-- Pian metsään! -- kuiskasi Lalli, ja he vetäytyivät takaisin
kallionnurkan taakse, mutta jättiläisellä näytti olevan tarkka kuulo,
ja se nousi ylös kauheasti karjuen.
-- Tuntuu kristityn ihmisen lihan haju, -- se huusi, ja silmät pyörivät
hurjasti sen päässä. Se olisi varmasti heti huomannut lapset, ellei
Villi olisi äkkiä juossut kallionlohkareen ympäri, karannut ylös toista
jalkaa pitkin sen kasvoille ja silmille ja sitten alas samaa kyytiä
pitkin sen selkää, ennenkuin jättiläinen oli ehtinyt ottaa sitä kiinni.
Sitten kissa hyppäsi maahan ja juoksi metsään.
Sillävälin kun jättiläinen kiukusta karjuen ajoi kissaa takaa, saivat
Lalli ja Maija aikaa vetäytyä metsään piiloon, ja he luulivat jo
olevansa turvassa, kun he kauhukseen näkivät toisen jättiläisen tulevan
kävellen metsän halki taivuttaen käsillään puita pois tieltään melkein
niinkuin taivutetaan pitkää ruohoa. Se nuuski ja haisteli aivan kuin
olisi sekin hajusta tuntenut heidän läsnäolonsa ja suuntasi lopulta
askelensa suoraan heitä kohden irvistellen hyvillään.
-- Hyvä paisti, hyvä paisti! -- se mutisi ja kurkoitti eteenpäin
nähdäkseen paremmin lapset, mutta sitten se pysähtyi kuin olisi se
pelästynyt.
Samassa kuulivat lapsetkin ukkosenkaltaisen jylinän, joka läheni
nopeasti. Molemmat jättiläiset liittyivät toisiinsa ja huusivat
puoliksi peloissaan, puoliksi suuttuneina:
-- Tor tulee.
Jylinä oli nyt aivan lähellä, ja taivaalle nousi tumma ukkospilvi,
josta sinkoili häikäisevän kirkkaita salamoita. Pian sai tämä pilvi
suurten vaunujen muodon, joita veti kaksi jättiläiskokoista pukkia ja
joissa istui pilvenkorkuinen olento teräksensiniseen sotisopaan
puettuna. Kädessään hän heilutti suurta vasaraa ja ohjasi ihmeellisen
valjakkonsa suoraan jättiläisiä kohden, jotka vimmatusti heiluttelivat
nuijiaan häntä vastaan. Taistelu ei kumminkaan tullut pitkäksi, ja pian
makasivat molemmat jättiläiset maassa murskatuin päin.
Nyt huomasi Tor lapset, jotka seisoivat siinä vavisten.
-- Totta tosiaan, siinähän on ihmislapsia! -- sanoi hän puoleksi
huvitettuna, puoleksi pettyneenä. -- Luulinpa, ettei minun olisi
tarvinnut niitä enää nähdä. Mutta saattaahan olla hauskaakin uudistaa
tuttavuus näiden tuhannen vuoden perästä. Tulkaa tänne, lapsukaiset,
niin pääsette ajamaan!
Lalli ja Maija eivät tunteneet ollenkaan pelkäävänsä tuota suurta
hyvätuulista jumalaa. Epäröimättä he nousivat hänen vaunuihinsa ja
sitten sitä mentiin ilmojen halki yli puiden latvojen, ja pian he
tulivat suureen linnaan, jota ympäröivät korkeat muurit ja vallihaudat.
Vaunut ajoivat linnanpihalle, ja siellä tuli heitä vastaan vanhoja
partasuisia urhoja, jotka uteliaina katselivat heitä.
-- Tulkaa sisään, pienokaiset, -- sanoi Tor hymyillen leveää suopeata
hymyään, -- niin saatte nähdä, miten vanhat jumalat elävät täällä
Valhallassa.
Sitten ohjasi hän heidät valtavan suureen saliin, jonka keskellä oli
pitkä pöytä. Pöydän ääressä istui jumalia ja jumalattaria juoden simaa
suurista juomasarvista ja syöden sianlihaa, jota leikkelivät
suunnattoman suuren karjun selästä. Karjuparka juoksi urallaan salissa
ja kirkui hirveästi, kun jumalat sitä leikkasivat, mutta heti kasvoi
lihaa entiselle paikalle, joten sitä voi leikata loppumattomiin. Siellä
olijoista lapset tunsivat heti viisaan silmäpuoli Odinin, Freijan ja
Friggan, siellä olivat Heimdall ja valkea Balder ja moni muu, ja Balder
katsoi niin lempeästi heihin, että hän heti voitti heidän sydämensä.
-- Vielä elävät vanhat jumalat, -- he huusivat kaikki ja joivat maljan
lasten kanssa ja iskivät heille silmää ystävällisesti. Villi hyppäsi
heti Friggan polvelle, ja hän silitti sen selkää, ja valkea Balder
silitti lasten hiuksia ja kysyi, miten pohjolassa voidaan.
-- Toivottavasti kaikki pohjolan kansat ovat ystäviä ja veljeksiä, --
sanoi hän.
-- Ja toivottavasti he antavat selkään kaikille muille kansoille,
vallankin idän pitkäparroille, -- tokaisi Tor, joka oli istunut pöydän
ääreen ja juuri leikannut aikamoisen lihakimpaleen karjun selästä.
-- Maailmassa on ollut suuri sota ja paljon kurjuutta, -- selitti Lalli
vakavana, -- mutta Skandinavia ei ole ottanut siihen osaa.
-- Häpeä sille! -- jyrisi Tor vihaisena, mutta Balder vain hymyili
lempeätä hymyään.
-- Kenties valkoinen Kristus on voittanut puolelleen heidän sydämensä,
-- sanoi hän leppeästi.
Mutta Tor oli huonolla tuulella ja joi hirveästi väkevää simaa, ja Odin
oli vakavan ja miettivän näköinen, kun taas jumalattaret laskivat
leikkiä ja nipistivät Maijaa poskeen ja narrasivat Lallin juomaan
simaa, joka hänen mielestään oli kauhean karvasta.
-- Mutta miten ja minkä vuoksi te oikeastaan olette tänne tulleet? --
kysyi Frigga.
Silloin Lalli alkoi kertoa heidän retkistään ja seikkailuistaan, ja
kaikki jumalat ja jumalattaret kuuntelivat ihmetellen.
-- Mutta on noissa, lempo soikoon, sentään uljuutta, -- huusi
Tor ja löi nyrkkinsä pöytään, että kumahti. -- He ovat yhtä hyviä
kuin vanhat viikingit, vaikkeivät he tappelekaan, ja saakoot he
kaiken kunnioitukseni. Huomaan nyt, että voi saada seikkailuja
taistelemattakin.
Mutta äkkiä kuului ulkoa torventoitotusta, ja kaikki jumalat ryntäsivät
pystyyn istuimiltaan.
-- Taisteluun, taisteluun! -- he huusivat ja tarttuivat aseisiinsa, ja
samassa tuokiossa oli sali tyhjänä.
Lalli ja Maija menivät perässä, mutta kun he näkivät jumalien marssivan
urhojensa etunenässä taistelemaan toista sotajoukkoa vastaan, joka
odotti kentällä, rupesi heitä peloittamaan ja he riensivät kiireesti
toiseen suuntaan. He kulkivat taas metsän halki ja kapusivat vuorten
ylitse ja näkivät kummallisten hahmojen vilahtelevan puiden lomitse ja
rotkoissa. Lähteiden partailla istui nymfejä, ja merkilliset olennot,
puoliksi hevosia, puoliksi miehiä, syöksähtelivät metsän halki nymfejä
takaa-ajaen. Silloin tällöin kajahti metsässä lumoavan kiehtova
huilunääni, hieman laulurastaan laulua muistuttava, ja se viritti
ihmeellisiä tunteita lasten sydämissä, iloisia ja samalla kaihoisia, ja
palautti mieleen kotoiset kesäillat.
Merkillinen huilunsoittaja tuli yhä lähemmäs, ja puiden välistä näkyi
kummallinen olento, puoliksi pukki, puoliksi ihminen, ja sillä oli
huilu kädessä. Sen rinnalla asteli nuori kaunis mies, jonka otsalla oli
viininlehväseppele. Hän soitti kitaraa ja hyräili iloista sävelmää.
-- Hahaha, -- nauroi pukkimies. -- Kautta suuren Jupiterin parran, eikö
tuolta tule kaksi ihmislasta ja oikea mainen katti vielä kaiken
lisäksi! Miten Pluton nimessä he ovat tänne tulleet?
-- Yhdentekevää, yhdentekevää, rakas Pan, -- vastasi nuorukainen
välinpitämättömästi. -- Lapsista en ole koskaan piitannut. Vain
kaunisten nuorukaisten ja voimakasten miesten kanssa minä olin
tekemisissä. Katit ja lapset ovat juomingeissa vain tiellä.
-- No, no, -- älä nyt, Bakkus, puhu tyhmyyksiä, -- sanoi pukki-ihminen
hieman kärsimättömästi. -- Tiedäthän sinä yhtähyvin kuin minäkin, että
lapsista kaavaa nuorukaisia ja neitosia, ja etteivät siihen kuluvat
vuodet merkitse meille kuolemattomille paljoakaan. Siitähän nyt on
kysymys, mistä nuo lapset ovat tänne tulleet ja miten kauan he täällä
viipyvät. Jonakin kauniina päivänä saat sinä heistä seuraa.
-- Näyttävät olevan siskoksia, -- vastasi Bakkus yhtä
välinpitämättömänä. -- En usko, että Venuskaan heistä välittää. Voit
viedä heidät Minervan luo, kenties häntä haluttaa päntätä viisauttaan
heihin, ellei Juno tahdo ruveta heidän mammakseen.
-- Meillä on oma äiti, emmekä huoli kenestäkään muusta, -- sanoi Maija
uhitellen. -- Me olemme vain tulleet tänne katsomaan Uranusta ja
menemme pian pois taas.
-- No, no, piikaseni, -- nauroi Bakkus. -- Sinustahan tulee vielä aito
Xantippa, jos saat elää. Katsos, Xantippa ja viininjumala eivät ole
koskaan pitäneet toisistaan, mutta siitä et voi olla niinkään varma,
etteikö veljesi silti rupea minusta pitämään.
-- Hän on humalassa, -- kuiskasi Villi, -- ja sellaisten kanssa ei saa
kiistellä.
Lalli nieli sen äkäisen vastauksen, jonka hän oli antamaisillaan
viininjumalalle ja kääntyi sensijaan rinnallaan olevan merkillisen,
takkuisen pukki-ihmisen puoleen, joka kirkkaine pirteine silmineen ja
vilkkaine liikkeineen miellytti häntä paljoa enemmän kuin juopunut
viininjumala.
-- Kuka sinä olet? -- hän kysyi.
-- Hei, hei, -- vastasi Pan. -- Minä olen metsän jumala, enkä
seurustele niin usein ihmisten kanssa kuin ystäväni Bakkus. Minä vain
soittelen heille salomailla ja opetan heitä rakastamaan luontoa ja
vapautta.
-- Minä pidän sinusta, -- sanoi Lalli avomielisesti. -- Sinä muistutat
jollain lailla Suomen metsiä ja järviä.
-- Vai olet sinä siitä maasta kotoisin, -- sanoi Pan, ja hänen
äänessään väreili kaihoa. -- Niin, minä tunnen hyvin sen maan. Siellä
on kaunis luonto, ja ellei ukko Tapio olisi ottanut haltuunsa niitä
metsiä, niin olisin minä muuttanut mielelläni sinne, kun roomalaiset
lakkasivat uskomasta minuun. Mutta samantekeväähän se nyt on, kun
meidän kaikkien kuitenkin piti muuttaa tähän tähteen. Minulle ei se ole
sanottavasti mitään merkinnyt, vaikka metsät täällä tosin ovat siniset,
mutta ystävälleni Bakkukselle se oli ikävä seikka, ja siksipä minun
täytyy toisinaan pitää hänelle seuraa. Pahinta oli muutto vanhalle
Neptunukselle. Hän ei voi lainkaan viihtyä täällä ruohonvihreässä
meressä, joka on aivan erilainen kuin hänen vanha rakas Välimerensä, ja
sentähden hän onkin muuttanut uloimpaan kiertotähteen, joka on saanut
hänen nimensä. Siellä on vain merta, eikä maata lainkaan, ja siksi hän
viihtyy siellä mainiosti, ja tähystelee avaruudessa liikkuvia
pyrstötähtiä ja muita vaarallisia kappaleita ja varoittaa meitä, kun
semmoisia tulee lähelle. Sinne teidän pitäisi mennä ukkoa tervehtimään,
sillä varmaankin hän toisinaan tuntee olonsa yksinäiseksi, kun hänellä
ei ole laivoja lyötävänä säpäleiksi pahan tuulensa purkamiseksi. Ensin
voitte sentään tulla tervehtimään tovereitamme, muita roomalaisia
jumalia, jotka niinikään ilostuvat saadessaan taas tavata ihmisiä
enemmän kuin tuhannen vuoden perästä. Kas niin, Bakkus, tuletko mukaan?
Mutta Bakkus vain hyräili itsekseen:
-- Oh meri taivaanvihreä! --
-- En, -- vastasi hän vihdoin viimein, kun Pan oli toistanut
kysymyksensä. -- Mieluummin minä paneudun ruohikkoon nukkumaan, ja sinä
voit ruveta lastenhoitajaksi, jos se sinua niin huvittaa.
Pan nauroi, ja niin lähtivät he matkaan. He kapusivat korkean pyöreän
kukkulan harjulle ja tulivat pian kaupunkiin, minkä rakennukset olivat
komeat, marmorista rakennetut ja kaunein pylväskäytävin kaunistetut.
Suurella avoimella paikalla, joka oli kivetty marmorilaatoin ja jonka
keskellä oli suihkukaivo, istui tai lojui useita miehiä ja naisia,
jotkut sotisopaan puettuina, toiset valkeisiin vaatteisiin ja muutamat
olivat miltei aivan alasti.
-- Tuolla on meidän kaikkien isä, Jupiter, -- esitteli Pan osoittaen
muuatta komearyhtistä jalopiirteistä miestä, -- ja tuo hieman pyylevä
nainen on hänen puolisonsa Juno. Tuo nuori mies, joka on täysiin
varustuksiin pukeutuneena ja jolla on siivet jaloissa, on Merkurius.
Tuo kunnianarvoisa valkopartainen ukko on Saturnus. Hän on meistä
vanhin ja hän on ajan jumala. Tuo reipas, voimakas mies on sodanjumala
Mars. Ja tuo kaunis nainen, jolla on noin vähän vaatteita yllään, on
Venus. Ystävämme Pluto, tulenjumala, pysyttelee mieluimmin tähden
sisustan kuumissa osissa eikä tule useinkaan tänne meitä tervehtimään.
Ja tuolla on teidän suojelijattarenne, viisauden ja opin jumalatar,
arvoisa Minerva.
Kaikki jumalat tervehtivät lapsia ystävällisesti hymyillen.
-- Eikö olekin merkillistä, -- sanoi Lalli, joka ei voinut kauemmin
hillitä uteliaisuuttaan, -- että kaikilla kiertotähdillä on sama nimi
kuin jollakin teistä.
Silloin nauroivat jumalat oikein sydämen pohjasta.
-- Niinpä niinkin, -- vastasi Jupiter. -- Se oli siihen aikaan, jolloin
luultiin, että tähdet vaikuttivat ihmisten kohtaloihin, ja sen vuoksi
annettiin tähti kullekin meistä. Vahinko vain, että minun tähteni on
liian kuuma asuttavaksi.
-- Ikävää sekin on, että minä, joka olen kaupanjumala, -- sanoi
Merkurius, -- olen saanut tähden, jossa ei kauppaa käydä.
-- Ja minä, -- hymyili Venus, -- joka olen rakkauden jumalatar, olen
saanut semmoisen, missä asuu vain kylmäverisiä matelijoita.
-- Ja minulle, sodan jumalalle, on annettu tähti, jossa ei enää sotia
ole, -- sanoi Mars syvällä äänellä.
-- Ja minä, -- sanoi iäkäs Saturnus vanhuudesta väräjävin äänin, --
olen saanut semmoisen, jossa ei voi maanviljelystä harjoittaa, vaikka
olenkin maanviljelyksen suojelija.
Ja sitten he nauroivat taas kaikki. Minerva tuli nyt lasten luo, ja
hänen viisaat ja jalot kasvonsa säteilivät ystävällisyyttä.
-- Olen oikein ikävöiden teitä odottanut, lapsukaiset, -- hän sanoi.
Olen ollut hyvin huvitettu matkoistanne ja kaukoputkellani olen
seurannut teitä kaikkialle. Olen huomannut, että Lalli on hyvin
innostunut oppimaan, ja siitä minä pidän. Nyt olette matkustaneet
melkein koko aurinkokunnan halki. Tosin on Marsin ja Jupiterin välillä
ryhmä pieniä kiertotähtiä eli planetoideja, jotka kiertävät auringon
ympäri, mutta niissä ei ole elämää, eikä sinne kannata matkustaa. Niin
on siis enää vain yksi kiertotähti näkemättä. Siellä elää vanha
Neptunus, mutta koko tähti on veden peitossa, joten ette voi hypätä
sinne kuten olette muihin tähtiin hypänneet. Jos tahdotte käväistä
Neptunuksen luona, niin ei ole muuta keinoa kuin että palaatte
Väinämöisen luo ja pyydätte hänen laulamaan itsenne sinne, niin
pääsette suoraan Neptunuksen veneeseen. Mutta ensin voitte jäädä tänne
hetkiseksi juttelemaan ja lepäämään.
Lapset istuivat nyt jumalien joukkoon ja nämä kysyivät heiltä, miten
maapallolla elettiin ja mitä Roomasta kuului. He näyttivät heille myös
kauniit asuntonsa, jotka olivat muinaisten temppelien näköiset, ja
tarjosivat heille virvokkeita, mutta lapset eivät voineet juoda paljon
väkevää viiniä, joka nousi päähän. Kun he sitten rupesivat tekemään
lähtöä Väinämöisen luo, tarjoutui Pan saattamaan heitä matkalla, ettei
heille sattuisi mitään onnettomuutta.
-- Pan yksin kuljeskelee alueemme ulkopuolella ja muiden kansojen
jumalien joukossa, -- selitti Minerva. -- Muussa tapauksessa olisin
itse mielelläni saattanut teitä. Täällä on vielä koko joukko muiden
kansojen jumalia, mutta en usko, että kannattaa käydä niiden luona.
Koulussa saatte kumminkin lukea tärkeimmistä. Hyvästi nyt, pienokaiset!
Ja sitten hän suuteli kumpaakin ja silitti Villin selkää, ja muut
jumalat nyökkäsivät ja heiluttivat kättään jäähyväisiksi, ja sitten
opasti Pan heidät takaisin vuorien ylitse vanhan Väinämöisen luo.