Merkillinen kiertotähti. Mieluummin kuuhun. Putoaminen lumikinokseen.
Karhu, joka potee reumatismia ja on tohvelisankari. Raivoisa
emo. Sapelihammas-tiikeri. Villi pelastajana. Kamala taistelu.
Mammutti-setä. Karhut menevät takuuseen. Rakkaus saa jalansijan
Titanissa. Kuka on Titanin kuningas? Renkaita ja kuita. Salakuoppa.
Raakalaiset. Karhut tulevat apuun. Lalli luolassa. Vapautuminen.
Neuvottelupuu. Taistelu vallasta loppuu. Jäähyväiset.
Kohta kun seuraavana iltapäivänä oli tullut pimeä, pyysi Lalli isän
asettamaan kaukoputken niin, että Saturnus näkyisi siinä.
-- Vai niin, vai et sinä vielä ole unohtanut kiertotähtiä, -- sanoi isä
hymyillen. -- No niin, kukaties sinusta tulee vielä joskus
tähtientutkija, eikä siinä ole mitään moitittavaa. Katsotaanpas nyt
ensin kalenterista!
Isä otti kirjakaapista kirjan ja selaili sitä hetkisen. Löydettyään
mitä etsi, hän meni Lallin kanssa saliin ja suuntasi kaukoputken
muuatta taivaanrannan lähellä olevaa pistettä kohti.
-- Siinä se on, -- sanoi hän. -- Ei siinä ole paljon katseltavaa.
Heti kun isä oli mennyt takaisin huoneeseensa, juoksi Lalli
lastenkamariin hakemaan Maijaa ja Villiä, ja sitten he menivät kaikki
yhdessä saliin katsomaan pientä kaukoputkessa näkyvää tähteä. Kuten isä
oli sanonut, ei siinä paljon ollut katsottavaa, mutta oli Lalli siinä
sentään näkevinään valorenkaan sen ympäriltä. Se oli kumminkin niin
epäselvä, ettei hän siitä sen viisaammaksi tullut, vaikka hän
tirkisteli, niin että silmiä alkoi kirveliä. Aivan varmaan näkisi hän
nytkin paremmin, jos konttaisi taas kaukoputkeen. Hän oli niin
innostunut, ettei edes muistanut huutaa Maijaa ja Villiä, ennenkuin
aukaisi lasin ja kömpi putkeen, mutta tuskin hän oli päässyt ylälasille
saakka niin jo näkyivät Maijan innostuksesta säteilevät kasvot aukossa,
ja ennen pitkää seisoivat he kaikin siinä tuijottaen edessään näkyvään
ihmeelliseen kuvaan.
Siinä ui todella merkillisin kiertotähti, minkä he tähän saakka olivat
nähneet. Ja siinä näkyi se rengas, oikeammin kaksikin rengasta, joka
kaukoputkessa oli häämöttänyt. Molemmat renkaat olivat selvästi
erillään toisistaan ja itse tähdestä, ja ylempi ja kapeampi rengas
näytti vielä olevan jakautunut kahtia, vaikkei siinä ollut välipaikka
niin suuri. Kauniisti ne loistivat, nuo leveät renkaat, ja niiden
ulkopuolella näkyi vielä useita erikokoisia kuita, mitkä kauempana
toisistaan, mitkä lähempänä toisiaan.
-- Minusta tuo tähti näyttää melkeinpä kaamealta, -- sanoi Villi. --
Mitä ainetta nuo renkaat mahtavat oikein olla? Kenties sielläkin on
kuumaa niinkuin Jupiterissa, joten me kiehuisimme kuoliaiksi, jos sinne
hyppäisimme. Ehkäpä olisi varovaisinta hypätä johonkin kuuhun, kuten
viime kerralla teimme.
Ja mitä kauemmin Lalli katseli tuota merkillistä tähteä, sitä
järkevämmiltä hänestä tuntuivat Villin sanat. Se näytti niin sumuiselta
ja eriskummalliselta, että siitä voi epäillä mitä tahansa, kun taas
muuan sen kuista näytti niin kirkkaalta ja kiinteältä ja tuntui paljon
sopivammalta paikalta kuin itse kiertotähti.
Mennään sitten tuohon suureen kuuhun, -- sanoi hän lopulta. --
Hypätkää!
Ja sitten hän lensi avaruuden halki vallan kauhean pitkän matkan, ja
tuo merkillinen tähti kasvoi kasvamistaan hänen edessään, ja pieni kuu
tuli yhä suuremmaksi, kunnes se näytti itse kiertotähden kokoiselta.
Lopuksi hän ei nähnyt mitään ja tuli tajuihinsa vasta tuntiessaan
kylmän pehmoisen lumen hautovan kasvojaan. Silloin hän nousi istualleen
ja katseli jännittyneenä ympärilleen.
Hän istui sulavassa kinoksessa valtavan kuusen juurella, ja hänen
vieressään sätkytteli Maija pää syvällä kinoksessa ja jalat pystyssä,
ja lähellä oli Villi miltei kokonaan hautautuneena pehmoiseen
lumisohjoon.
-- Mitä tyhmyyksiä? -- napisi Villi päästyään lopultakin jaloilleen.
Olemmeko tulleet takaisin maapallolle? En minä ennen ole lunta nähnyt
näissä kiertotähdissä.
-- Ei, ei, -- puuskutti Maija, kun hänkin oli päässyt seisaalleen. --
Katsokaa, katsokaa! Onko tuo tuolla olevinaan aurinko! Kylläpä se
sitten on vaivainen täällä!
Ja hän näytti taivaalle, missä oli pieni aurinko, joka valaisi paljon
heikommin kuin Jupiterilla ja lähetti lämpöä niin vähän, että se tuntui
poskelle vain lievänä hipaisuna.
-- Ei se toki noin pitkän matkan päästä voikaan paljon lämmittää, --
sanoi Lalli. Me olemme nyt niin kaukana avaruudessa, että Maasta
aurinkoon on lyhyempi matka kuin täältä Maahan.
-- Voi, voi, voi! -- vaikeroi mörisevä ääni surkeasti kuusen toisella
puolella. -- Kuka siellä puhuu, että aurinko on kaukana. Niin, niin,
voi kyllä ollakin, sillä kauhean hitaasti edistyy lumen sulaminen tänä
vuonna, eikä minusta Saturnuskaan lämmitä enää niinkuin ennen. Voi,
voi, kun tuo reumatismi ahdistaa vanhaa luolakarhuparkaa!
Lalli kurkisteli kuusenoksien lomitse ja näki kuusen takana kohoavan
korkean, jyrkän kallioseinän ja siinä luolan aukon. Tämän aukon suulla
istui kauhean suuri pörröinen karhu, paljon suurempi kuin se harmaa
karhu, jonka hän oli nähnyt Pohjois-Amerikassa. Siinä se istui hyvin
surkean näköisenä, nosteli milloin toista milloin toista etujalkaansa
ja hieroi sitä kuonollaan tai puri siihen aivan kuin sitä olisi
särkenyt.
-- Päivää, päivää, Nalle! -- hän tervehti ystävällisesti. -- Kolottaako
jalkojasi?
-- Niin oikein, Jumala paratkoon, -- vastasi karhu surullisena. Ei ole
helppo sietää tätä ilmastoa. Talvi on ollut ankara ja kesä lyhyt.
Minusta tuntuu kuin täällä Titanissa tulisi vuosi vuodelta kylmempää,
vaikka tätä jääkautta on ulottunut niin kauas taaksepäin kuin esi-isäni
ovat muistaneet. Hohhoo, jaa, jaa, ei lämmitä aurinko enää, kuten äsken
sanoit.
Ja sitten se nousi voihkien seisaalleen ja tuli ulos luolan aukosta.
Kauhean suuri se oli, mutta kasvot hyvänsävyiset. Hitaasti se linkutti
lasten luo heitä tervehtimään.
-- Eukkoni on tuolla sisällä pentujen kanssa, -- se kuiskasi luoden
puolittain arastelevan katseen luolaan. -- On parasta, ettette mene
sisälle häntä häiritsemään. Ei hän tahdo minuakaan laskea tämmöisinä
aikoina sisään, vaan minun täytyy istua ovella palelemassa ja
valvomassa, ettei luolaleijona tai sapelihammas-tiikeri hiivi
kimppuumme ja ryöstä meiltä pentua. Pahimmat vihollisemme ovat
kumminkin ihmiset, jotka ovat melkein sen näköiset kuin te, ainakin
sikäli, että ne käyvät kaksin jaloin, vaikka niiden nahka on erilainen,
ne kun pukeutuvat kuolleiden eläinten taljoihin, eikä niiden kasvot ole
noin hienot ja valkoiset kuin teidän, ja niiden hiukset ovat mustat
eivätkä keltaiset. Te olette paljon kauniimman ja kiltemmän näköiset,
ja siksi luotan teihin, ettekä te liioin heiluttele semmoista keppiä,
jonka päässä on teräviä kiviä.
-- Nalle parka! -- sanoi Maija säälien ja taputteli karhun suurta
päätä. -- Reumatismia sulla on, ja kaikki ovat häijyjä sulle, vieläpä
oma eukkosikin. Tahtoisin niin mielelläni nähdä pienokaisiasi, mutta
hän ei taida sitä sallia.
-- Ei, ei, ei millään muotoa, -- vastasi karhu kauhistuneena. Hän
hotkaisisi teidät kaikki suuhunsa. On parasta, että laittaudutte
ajoissa täältä matkoihinne, sillä hän voi herätä milloin tahansa.
-- Kuka siellä? -- kuului peloittava karjunta luolasta, niin että koko
kallioseinä tärisi. -- Luulen kuulevani ihmisääniä. Odottakaa vain,
kohta saatte nähdä, senkin verenimijät!
Ja siellä sisällä rytisi ja kumahteli, ja lapset katselivat kauhuissaan
pakotietä itselleen.
-- Kiivetkää kuuseen! -- huusi Villi ja loikki itse ensimmäisenä
pilvenkorkuiseen puuhun. Lalli ja Maija tulivat hitaammin perässä. He
eivät olisi ollenkaan ehtineet puuhun, ellei vanha uroskarhu olisi
asettunut luolan suulle niin, että naaraskarhun kesti vähän aikaa
tuuppia häntä pois tieltään.
-- Pois tieltä, pois tieltä, senkin vanha köntys! -- karjui se
kamalalla äänellä, ja luolan aukossa näkyi ammollaan oleva kita, vielä
suurempi kuin uroksen, ja hehkuva silmäpari.
-- Rauhoitu, rauhoitu, muoriseni! -- koetti uros lepytellä. -- Ne ovat
ystävällisiä eläimiä, eivät ne tee meille pahaa.
Mutta naaraskarhun säkenöivät silmät olivat jo nähneet lapset, jotka
eivät olleet ennättäneet korkealle puuhun, eikä sitä voinut enää
hillitä, kun se syöksyi, jyristen kuin ukkonen, kuusenrungon luo ja
rupesi lasten kauhuksi kiipeämään heidän perässään.
Villi oli jo puun latvassa ja Lalli ja Maija kiipesivät perässä, minkä
ennättivät. Onneksi oli naaraskarhu niin raskas, ettei se voinut kauan
seurata heitä, kun oksat kävivät ylempänä yhä heikommiksi. Lopuksi sen
täytyi pysähtyä, ja he näkivät vain vähän matkaa alapuolellaan sen
punaisen kidan ja suuret, välkkyvät hampaat. Puun juurella istui uros
takajaloillaan, rukoillen sitä tulemaan taas takaisin, ja luolan suulla
näkyi kaksi pientä pörröistä, kirkassilmäistä olentoa leikkivän
tuuppien toisiaan kuin koiranpennut.
Mutta Lalli näki muutakin alhaalla kallioseinämän vieressä. Siinä oli
kauhea eläin, vähän tiikerin näköinen mutta paljoa suurempi. Sen kamala
näkö johtui siitä, että sen suusta riippui pitkälti alas kaksi hammasta
aivan kuin kaksi välkkyvää käyrää miekkaa. Sen silmät kiiluivat
murhanhalusta, kun se hiipi kallioseinämää pitkin pieniä, pahaa
aavistamattomia karhunpentuja kohti.
-- Ole varuillasi! -- huusi Lalli maassa olevalle vanhalle
uroskarhulle. -- Tiikeri on tuolla ja vaanii penikoitasi.
Karhu pyörähti ympäri, naaraskarhukin katsoi alas puusta, ja molemmat
päästivät vihan ja kauhun kiljahduksen.
-- Sapelihammas-tiikeri! -- ne ulvoivat. -- Joutuin luolaan, penikat!
Samassa otti tiikeri pitkän hyppäyksen iskeäkseen sapelihampaansa
toiseen poikaseen ja olisi varmaan onnistunutkin, ellei Villi, joka
vast'ikään oli huomaamatta liukunut maahan muuatta taipuisaa
kuusenoksaa myöten, olisi ollut vielä nopeampi kuin se ja rynnännyt
tuota kömpelöä pikku palleroa vasten, niin että se äkillisen sysäyksen
johdosta kellahti kumoon ja pyöri keränä luolaan päin.
-- Hyvä, Villi! -- huusi Maija.
Tiikeri kiljaisi pettyneenä, mutta ei ehtinyt juosta penikan perässä,
sillä samassa oli vanha uroskarhu pyrynä sen kimpussa, ja se sai
käyttää kaiken sulavuutensa välttääkseen ahdistajansa raskasten
käpäläin raskaat iskut. Se oli kumminkin niin nopealiikkeinen, että se
luultavasti olisi päässyt pakoon, ellei naaraskarhu olisi liukunut alas
puusta ja juuri ratkaisevalla hetkellä katkaissut sen paluutien. Oli
merkillistä nähdä, miten nopeat nuo näköjään niin kömpelöt karhut
saattoivat olla, kun oli kysymys niiden penikoista. Parilla
hyppäyksellä oli raivoisa emo tiikerin kimpussa, kallioseinä kun esti
tämän pakenemasta muualle päin. Tiikeri vetäisi päänsä taaksepäin kuin
kyykäärme ja sysäsi salaman nopeudella sapelihampaansa naaraskarhun
lapaan, mutta samassa silmänräpäyksessä sai se raskaan käpäläniskun ja
kaatui kumoon, jolloin uroskarhu syöksyi sen kimppuun ja murskasi sen
pään voimakkaalla puraisulla.
-- Huh! -- sanoi naaraskarhu ja ravisteli kuollutta vihollistaan
niinkuin kissa ravistelee rottaa, ja veri vuoti sen haavoittuneesta
kyljestä. -- Se oli vähällä saada pikku kullanmuruseni.
-- Kuka käskee sinun hätiköimään ja ajamaan ystäviä takaa sen sijaan,
että ajaisit vihollisia, -- mörisi uros. -- Elleivät nuo tuolla olisi
olleet niin ystävällisiä ja varoittaneet meitä, olisi tiikeri saanut
molemmat poikaset.
Silloin muisti naaraskarhu puussa olevat lapset ja katseli sinne ylös
silmät kosteina kiitollisuudesta.
-- Tulkaa alas, tulkaa alas, jotta saan teitä kiittää! -- se huusi, ja
epäröimättä kiipesivät lapset alas kuusesta.
Sillävälin karhut kokosivat pentunsa ja nuoleskelivat niitä päästäkseen
selville, olivatko ne loukkaantuneet, ja kun Villi samassa tuli
rauhallisena luolasta aivan kuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut,
nuolivat ne sitäkin ja mörisivät parhaat kiitoksensa. Kun Lalli ja
Maija olivat ehtineet puusta alas, nuoleksivat ne heidän käsiään ja
pyysivät heitä olemaan hyviä ja käymään luolaan, jos he tahtoivat
lämmitellä.
-- Kiitos! -- sanoi Lalli ystävällisesti ja taputteli muuatta pörröistä
pentua, -- mutta meillä on hieman kiire. Me olemme vain katselemassa
tätä maata vähäisen. Mika sen nimi on?
-- Se on Titan, Saturnuksen kuita, -- vastasi karhu, -- ja kylmä ja
kelvoton maa tämä on. Viimeisenä vuosituhantena on ilmasto vain
kylmennyt kylmenemistään, eikä kohta enää tiedä, mitä tässä tekee.
Kauniit hedelmäpuut, joita täällä ennen kasvoi, ovat kuolleet, ja
niistä eläimistä, jotka silloin elivät puissa nelin käsin kiipeillen,
ovat kehittyneet nuo julmat ihmiset, koko Titanin pahimmat pedot. Kun
he eivät enää löytäneet puiden hedelmiä, rupesivat he käymään kaksin
jaloin maassa poimiakseen marjoja ja pyydystääkseen saalista. Kun
ilmasto kävi liian kylmäksi, keksivät he keinon pukeutua surmattujen
eläinten nahkoihin ja käyttivät kiviä ja keppejä eläinten
surmaamiseksi, ja lopuksi he keksivät punaisen kukan, joka polttaa ja
valaisee pimeässä, ja sen jälkeen on rauha hävinnyt Titanista. Kaiken
tämän on mammutti minulle kertonut, ja hän on vanha ja viisas. Hän on
taas sen kuullut äidiltään, ja tämä taas omalta äidiltään, ja niin on
tieto kulkenut vuosituhansien takaa.
-- Emo, emo! -- huusi äkkiä toinen pörröinen karhunpenikka, joka oli
leikkinyt Maijan kanssa. -- Tuolta Mammutti-setä tulee.
Samassa rätisivät puiden oksat, ja kun lapset katsoivat sinnepäin,
näkivät he valtavan suuren punaruskean eläimen, merkillisen norsun
näköisen, jolla oli hyvin pitkät ylöspäin kaartuvat torahampaat,
tulevan tuuheasta kuusitiheiköstä. Se tarkasteli heitä terävästi
pienillä viisailla silmillään.
Ihmislapsia, -- ärjäisi se lopulta, ja sen ääni vyöryi vihaisena kuin
etäällä jylisevä ukkonen. -- Näen, että olette ihmisiä, tekin, vaikka
toisennäköisiä kuin ennen olen nähnyt, mutta arvaan, että jos saatte
elää ja kasvaa, te voitte tulla vielä vaarallisemmiksi meille kuin nämä
toiset. Teidän silmistänne näen, että te taidatte paremmin kuin he
käyttää hyväksenne kaikenmoisia surmalaitteita, ja luullakseni on
parasta tuhota teidät heti, ennenkuin olette kasvaneet suuremmiksi ja
ehtineet tuottaa vahinkoa.
Lalli astui rohkeasti tuon vihastuneen eläimen eteen ja kumarsi tapansa
mukaan kohteliaasti.
-- Sinä olet viisas mies, herra Mammutti, -- hän sanoi kunnioittavasti.
-- Olemme ihmisiä kuten sanoit, mutta siinä erehdyt, kun luulet meidän
tekevän pahaa. Me olemme tulleet tänne vain katsellaksemme hieman tätä
tähteä. On olemassa hyviäkin ihmisiä, jotka pitävät eläimistä.
Mammutin pienet säkenöivät silmät saivat hieman ystävällisemmän ilmeen.
-- Käytöstapasi on kohteliasta ja osoittaa, että olet saanut hyvän
kasvatuksen, -- se sanoi, -- ja jos voit löytää jonkun täältä
Titanista, joka menee sinusta takuuseen, saatte jäädä tänne yhdeksi
päiväksi ja yöksi saadaksenne katsella seutua, mutta sen ajan kuluttua
on teidän kaikkien poistuttava kuoleman uhalla.
-- Kunnioitettava herra, -- sanoi naaraskarhu, -- mieheni ja minä
menemme mielellämme takuuseen näitten kolmen puolesta, sillä he ovat
pelastaneet poikaseni sapelitiikerin hampaihin joutumasta.
-- Vai niin, -- sanoi mammutti kummastellen, -- sehän kuulostaa hyvin
ihmeelliseltä. Olisinko sittenkin erehtynyt luullessani niitä ihmisten
sukulaisiksi. En ole siltä taholta kuullut muuta kuin julmuutta ja
väkivaltaa, mutta myöntää täytyy, että nämä ovat ystävällisen näköisiä.
No niin, sittenpähän nähdään. Joka tapauksessa pysyn sanassani, että he
saavat jäädä tänne yhdeksi päiväksi ja yöksi.
-- Kiitoksia! -- sanoi Lalli kumartaen taas. -- Pitempää aikaa emme
tarvitsekaan.
Sillävälin oli Maija uteliaana tullut tuon mahtavan suuren eläimen
lähelle ja oli lopulta aivan sen edessä. Vihdoin hän ei enää voinut
vastustaa kiusausta, vaan ojensi kätensä ja silitti hiljaa pitkää
pehmeätä kärsää. Ensin mammutti säpsähti ja katseli säkenöivillä
silmillään epäluuloisesti häntä, mutta sitten se seisoi aivan hiljaa ja
salli hänen jatkaa ja lopuksi se rupesi vastahyväilyyn silitellen
kevyesti kärsällään tytön kiharaista päätä.
-- Tämä käy yli ymmärrykseni, -- se sanoi lopulta lempeällä äänellä. --
Sydänalassani tuntuu niin omituisen lämpöiseltä, aivan kuin olisit oma
poikaseni. Tämmöistä ei ole minulle ennen sattunut. Täällä Titanissa
elävät kaikki eläimet toistensa vihollisina ja pelkäävät, vihaavat tai
halveksivat toisiaan tai parhaassa tapauksessa antavat toinen toisensa
olla rauhassa, mutta nyt valtaa minun sydämeni rakkaus ja halu palvella
sinua. Mitä tämä oikein on? Mitä ihmeellisiä aikoja nyt koittaneekaan?
Mutta Maija vain hymyili sille seisoessaan sen hirvittäväin
syöksyhammasten keskellä ja lopulta hän kietoi käsivartensa sen kärsän
ympäri.
-- Tiesinhän minä, että sinä olet herttainen ukki, vaikka sinä puhuit
niin juhlallisesti, -- hän sanoi. -- Minä pidin alun pitäin sinusta.
Sinä olet niin viisaan ja kunnianarvoisan näköinen. Päästä minut nyt
ratsastamaan leveään selkääsi!
-- Minut myös, minut myös! -- pyysi Lalli, ja mammutti tarttui heihin
varovasti kärsällään ja nosti selkäänsä. Samassa hyppäsi Villikin
heidän viereensä puunoksalta, minne se oli kiivennyt.
-- Hyvästi Nalle, hyvästi rouva Nalle, hyvästi pienokaiset! -- huusivat
lapset mammutin astellessa pitkin, liukuvin askelin metsää kohden.
Tämä metsä oli hyvin samanlainen kuin olivat kotoiset metsät varhaisena
kevätpäivänä. Se vain oli erotuksena, että puut olivat täällä paljoa
suuremmat ja koko maisema paljoa villimpi. Paikoitellen oli metsä niin
tiheätä ja ryteikköistä, että tuntui aivan mahdottomalta tunkeutua sen
lävitse, mutta mammutti kävi pitkin leveäksi tallattua polkua, joka
kulki heidän oikealla puolellaan jyrkkänä kohoavan kallioseinän
vieritse. Siellä täällä oli seinämässä sinisiä jäämuureja, joita pitkin
vesi tihkui solisevina puroina. Toisinaan, kun seinämä paikoitellen
kävi hieman matalammaksi, häämötti sen yläpuolella samanlaisia sinisiä
jääjoukkioita, jotka jyrkkinä ja eri värisinä kimallellen kohosivat
pilviin ja ylempänä muuttuivat häikäisevän valkoiseksi lumeksi.
Alhaalla maassa teki lumi sulamistaan, ja puiden runkojen ympärillä oli
pyöreitä lumettomia päiviä tai vesilätäkköjä, ja muutamilla lämpöisillä
rinnemailla versoi nuorta hentoa vihantaa, ja siellä täällä kurkisti
mättäiltä pieniä valkoisia tai vaaleankeltaisia kukkia. Ilmassa oli
paikan, kostean mullan ja hennon ruohon tuoksua, ja puiden runkojen
lomista näki auringon nopeasti laskevan kalpeana ja lämpöä luomatta.
He näkivät metsässä paljon eri eläinlajeja. Muutamat olivat susien tai
hyenain näköisiä, ja ne ulvoivat nähdessään lapset mammutin selässä.
Eräällä rinteellä oli kokonainen lauma komeita hirviä laiduntamassa, ja
eräällä toisella rinteellä he näkivät ryhmän eläimiä, jotka ensimmältä
näyttivät suurilta kivenlohkareilta, mutta kun he tulivat lähemmä,
huomasivat he siinä olevan lauman kauhean suuria härkiä ja lehmiä,
hieman biisonihärkien näköisiä. Ne mulkoilivat lapsia uhkaavin katsein
pörröisten, sarvekasten otsainsa alta.
-- Mitä sinä kannat selässäsi? -- mylvivät ne mammutille. -- Eivätkö
nuokin ole ihmisiä? Eivätkö ne ole terävillä kepeillään tappaneet
tarpeeksi monta meikäläistä, ettei sinun enää tarvitsisi kanneskella
niitä ja suojella niitä?
Mammutti ravisti niille pitkiä peloittavia hampaitaan ja vastasi:
-- He ovat ystäviäni, ja minä suojelen heitä. Enkö minä ole tämän
metsän kuningas ja enkö saa tehdä, mitä haluan?
-- Kuningas, kuningas, -- ärjyi kallioluolasta ukkosenkaltainen ääni.
-- Siitä seikastahan me kaksi olemme aina kiistelleet. Kerran kai se
myös ratkaistaan, kumpi meistä on Titanin hallitsija. Kuka hyvänsä voi
nyt nähdä, ettet sinä enää ole kelvollinen pysymään kuninkaana, kun
rupeat juoksentelemaan kuin hullu, ihmislapsia selässäsi kantaen.
Kallioluolan suulle ilmaantui suuri kellanruskea kissaeläin, sen
näköinen kuin harjaa vailla oleva leijona. Se irvisteli peloittavilla
hampaillaan mammutille, joka pysähtyi ja katseli sitä silmät
säkenöiden.
-- Sinä kuningas! -- sanoi mammutti ivallisesti. -- Miten sinä voisit
hallita viisaudella, sinä, joka surmaat ja syöt heikot. Sinun
hallinnastasi tulisi vain hirmuhallitus, ja se tuottaisi rajatonta
kurjuutta. Luulet olevasi hallitsijaksi syntynyt, koska olet väkevä ja
julma, mutta jos muut eläimet saavat valita, niin kyllä ne visusti
varovat ottamasta sinua kuninkaakseen, sillä ne tuntevat, että
kuninkaan tulee olla viisas ja suojella heikkoja.
-- Valita, valita, -- kiljui leijona. -- Onko moista ennen kuultu, että
alamaiset saisivat valita? Niidenhän on vain alistuttava väkevän
hallitsijan valtaan eikä valittava. No niin, sen seikan tulevaisuus
ratkaiskoon. Jonakin päivänä haastan sinut kaksintaisteluun,
ja silloin saadaan nähdä, mutta tänä yönä kutsun kaikki eläimet
neuvottelukokoukseen ja kerron heille, että sinä olet solminut liiton
ihmisen, meidän kaikkien yhteisen vihollisen kanssa.
-- Tee niin! -- vastasi mammutti ylväänä. -- Nämä kaksi eivät ole
tavallisia ihmisiä, enkä ole antanut heille lupaa oleskella Titanissa
kauemmin kuin yhden päivän ja yön. Ellei eläinten neuvosto toivo heidän
viipyvän kauvempaa, niin saavat he mennä.
-- Vatsaani -- -- -- sanoi leijona lauseen täytteeksi päästäen samalla
ukkosena kaikuvan naurun.
-- Siitä seikasta me olemme eri mieltä, -- huusi mammutti, joka jo oli
lähtenyt liikkeelle, -- mutta nyt ei minulla ole enää aikaa.
-- Hyvästi, serkku, hyvästi! -- huusi Villi leijonalle. -- Kyllä me
opetamme sinulle parempia tapoja, jos jäämme tänne kyllin pitkäksi
ajaksi.
Ja niin hölkytteli mammutti edelleen, mutta piti vielä kauan toisen
silmänsä suunnattuna luolaan, valmiina torjumaan salakavalan
hyökkäyksen.
Aurinko teki nopeasti laskuaan, ja Lalli seurasi silmillään sen pientä
kalpeata kerää.
-- Ei tuosta ole suurtakaan hyötyä, -- sanoi hän.
-- Ei olekaan, -- vastasi Mammutti. -- Se on niin etäällä, että kuluu
kaksikymmentä yhdeksän ja puoli teikäläistä vuotta, kun Saturnus kerran
kiertää auringon. Mutta emme me sitä niin paljoa tarvitsekaan, kun
meillä on Saturnus-emomme.
Silloin Lalli muisti Jupiterissa vallitsevat olot ja ymmärsi, että
täällä mahtoivat asiat olla kutakuinkin samoin. Senvuoksi hän odotti
jännityksellä saavansa nähdä auringonlaskun jälkeen, minkä näköinen
tämä kiertotähti oli.
Ei kestänytkään kauan ennenkuin aurinko laski, ja jo sitä ennen hän
näki, että metsän ja vuorten yläpuolella alkoi valjeta. He tulivat nyt
hieman aukeammalle maalle, mistä voivat nähdä korkeat jäätiköt, ja
äkkiä hän näki vuorten olevan leveän valorenkaan, aivan kuin sädekehän,
ympäröiminä. Rengas kohosi yhä ylemmä ja sen jälkeen näkyi vielä
toinen, sen sisäpuolella oleva valorengas, ja pian nousi kiertotähden
säteilevä levy kimaltelevan, sinisen jäävuoren yläpuolelle. Ylemmä ja
yhä ylemmä se nousi, kunnes se oli kokonaan taivaalla, kummankin
merkillisen renkaansa keskellä, majesteetillisena ja kauniina, ja sen
ympärillä oli taivaalla sitäpaitsi paistamassa seitsemän erikoista
kuuta. Tämä kaikki oli niin lumoisan kaunista, että Lalli ja Maija
istuivat aivan vaipuneina ihasteluun.
-- Seitsemän kuuta, -- huomautti Villi ihmeissään. -- Tämmöisenä yönä
kelpaisi pitää kissannaukujaisia!
-- Niitä on kymmenen, -- sanoi mammutti -- mutta nykyisin on kaksi
Saturnuksen takana ja kymmenes on Titan.
-- No niin, ette te juuri voi kerskua, että teillä on paljon
auringonvaloa, -- sanoi Maija nauraen, -- mutta kuunvaloa on sitä
enemmän ja renkaanvaloa vielä kaupantekijäisiksi. Ei ole liioin helppo
sanoa, mikä vuorokaudenaika on lämpöisin, sillä minusta lämmittää
Saturnus enemmän kuin aurinko.
Lallin mielestä oli Maija vallan oikeassa, sillä tuosta suuresta
loistavasta levystä lähti aivan kuin Jupiterista leppoisaa miellyttävää
lämpöä, joka sulatti lunta yhä nopeammin. Vuorilla solisivat purot
voimakkaammin, ja metsästä kuului erilaisia linnunääniä, jotka
tervehtivät Saturnuksen nousua.
Mammutti lähti taas liikkeelle, ja kapea, tallattu polku kiemurteli
jättiläispuiden lomitse, jotka täyttivät ilman pihkaisella tuoksullaan.
Se oli ihana ratsastusmatka, mutta se päättyi äkkiä kamalalla tavalla.
Yht'äkkiä tuntui, kuin olisi maa vajonnut mammutin jalkojen alla, ja se
syöksähti kauhusta ulvoen syvään, jyrkkäseinäiseen kuoppaan, niin
syvään, että sen selässä istuvat lapset olivat maanpinnan tasalla.
Lalli huomasi heti, että tässä oli ihmisten kaivama salakuoppa, sillä
sen seinät olivat niin pystysuorat ja se oli niin taitavasti katettu
oksilla ja lumella. Hän hyppäsi heti alas mammutin selästä kuopan
reunalle, ja Maija ja Villi seurasivat hänen esimerkkiään.
-- Mitä nyt on tehtävät? -- kysyi Lalli levottomana.
Mammutti oli ilmeisesti mitä syvimmän kauhun vallassa, se huohotti ja
voivotteli, että sen viimeinen hetki oli nyt lyönyt, että pian tulivat
kai julmat ihmiset tappamaan sen terävillä keihäillään.
-- Älä pelkää! -- sanoi Lalli lohdutellen. -- Me koetamme kaivaa sinut
ylös sieltä, ennenkuin he ehtivät tulemaan.
Hän juoksi puiden sekaan ja rupesi etsimään sopivaa seivästä, millä
kaivaa maata, ja Maija teki samoin. Pian oli kumpikin löytänyt
itselleen semmoisen, ja he rupesivat heti ahertamaan, niin että hiki
tippui. He irroittivat maata kuopan reunoilta, ja pudottivat
irtautuneet kokkareet pohjaan, missä mammutti tallasi ne alleen, joten
kuoppa kävi yhä matalammaksi. Työ edistyi kumminkin hyvin hitaasti,
sillä seipäät eivät olleet kyllin terävät. Lalli lähetti senvuoksi
Maijan metsään hakemaan parempia seipäitä, ja jatkoi itse työtä, ja
siinä oli Villikin raaputtamassa ja potkimassa nelin jaloin maata
kuoppaan. Mutta äkkiä keskeytti puitten seasta tien vierestä kaikuva
terävä vihellys heidän työnsä, ja kuusenoksien välistä näki Lalli
keltaisia, hirvittävän rumia eläimellisiä kasvoja.
-- Ihmiset, ihmiset, -- vaikeroi mammutti epätoivoissaan. -- Ne tulevat
tappamaan meidät kaikki.
-- Juokse pian kutsumaan karhut avuksemme! -- kuiskasi Lalli Villille.
-- Minä koetan niitä pidätellä niin kauan.
Villi hävisi kuin salama puiden joukkoon, ja siihen ryntäsi nyt villi
lauma nahkaanpuettuja ihmisiä, joilla oli pitkät käsivarret kuin
apinoilla, hyvin matala otsa ja vahvat, ulkonevat leuat. He olivat
varustetut nuijilla ja keihäillä, joissa oli luu- tai kivikärki, ja
heidän pienet vinot silmänsä kiiluivat murhanhalusta.
Lalli asettui kuopan eteen ja tervehti heitä ystävällisesti tavalliseen
kohteliaaseen tapaansa.
-- Hyvää päivää, ihmiset! -- hän sanoi. -- Mitä te haluatte meistä?
Villit miehet pysähtyivät kummastuneina.
-- Mikäs sinä olet miehiäsi? -- kysyi suurin ja julmin heistä, äänessä
raaka, uhkaava sävy.
-- Olen ihminen kuin sinäkin, -- vastasi Lalli. -- Olen tullut tänne
ystävänäsi katsomaan maatasi.
Villit katselivat toisiaan ymmällään.
-- Niin, samanlainen sinä olet kuin mekin, -- sanoi julma mies, joka
kaikesta päättäen oli heidän päällikkönsä, -- mutta samalla sinä olet
hyvin erilainen. En ole milloinkaan nähnyt semmoista eläintä, jonka
nahasta sinä teet vaatteesi, ja sinun oma nahkasi on valkoisempaa kuin
meidän ja puhtoista kuin kukan terälehdet.
-- Olen hyvin kaukaa, -- selitti Lalli. -- Olen tullut kaukana, kaukana
avaruudessa olevasta tähdestä.
Silloin tuijottivat villit vielä uteliaampina häneen ja tulivat
vähitellen yhä lähemmäksi. He rupesivat tunnustelemaan hänen käsiään,
kasvojaan ja hiuksiaan ja erikoisesti hänen vaatteitaan ja vaihtoivat
keskenään kummastelun ja ihastelun huudahduksia.
-- Ovatko kaikki siinä tähdessä asuvat ihmiset samanlaisia kuin sinä?
-- kysyivät he vihdoin.
-- Eivät suinkaan, -- vastasi Lalli. -- Siellä on valkoisia, mustia,
punaisia ja keltaisia ihmisiä, ja minä olen vasta lapsi.
Silloin olivat villit vielä enemmän ihmeissään, sillä vaikka he olivat
täysikasvuisia miehiä, eivät he olleet Lallia paljon pitemmät.
-- Kun tulet suureksi, täytyy sinun tulla päälliköksemme, -- he
sanoivat. -- Sinun pitää tulla kanssamme luolaamme, jotta naisemme
saavat nähdä sinut, mutta ensiksi on meidän surmattava tuo mammutti.
-- Ei, sitä ette saa tehdä, -- sanoi Lalli jyrkästi. -- Se on ystäväni.
-- Mutta jos sinä olet ihminen, miten voit olla eläimen ystävä? --
kysyi päällikkö epäluuloisesti. -- Ehket olekaan ihminen, tai kenties
olet velho?
-- Meidän tähdessä on ihmisillä paljon ystäviä eläinten parista, --
selitteli Lalli kärsivällisenä. -- Me elätämme niitä ja ne tekevät
työtä hyväksemme ja palvelevat meitä.
-- Silloin olette varmaankin kaikki velhoja, -- tuumi päällikkö. --
Mutta sehän on samantekevää. Ei olisi hullumpaa, jos heimomme saisi
poppamiehen päällikökseen. Silloin se tulisi mahtavammaksi kuin
yksikään muu Titanin kansaheimo.
-- Tulen kernaasti kanssanne luolaanne, kunhan vain annatte ystäväni
mammutin mennä rauhassa, -- sanoi Lalli.
Mutta silloin miehet vain nauroivat villiä ivanaurua.
-- Luuletko, että me olisimme suorittaneet raskaan kuopankaivuun
päästääksemme sen rauhassa menemään? -- he kysyivät ja samassa he
riensivät kuopan reunalle heiluttaen keihäitään ja nuijiaan
mammuttiparan pään päällä, mutta samassa kajahti metsässä hirveä
möräjäminen ja ulvonta.
-- Kuulkaa nyt! -- huusi Lalli. -- Karhut ovat myös ystäviäni ja nyt ne
tulevat tänne ja syövät teidät jok'ikisen, ellette heti juokse
tiehenne.
-- Karhut, karhut, -- huusivat villit ja juoksivat metsään, mutta
päällikkö oli rohkea mies, ja ennen kuin hän lähti pakoon, sieppasi hän
Lallin vyötäisistä ja kantoi hänet mennessään juosten semmoista
vauhtia, että se enemmän muistutti hirveä kuin ihmistä.
Takanaan Lalli näki molemmat luolakarhut, jotka tulivat hurjaa vauhtia
pitkin polkua, ja heidän rinnallaan juoksi Villi häntä ilmassa ja
karvat pystyssä.
-- Ottakaa päällikkö kiinni! -- huusi Lalli, mutta raakalainen vain
lisäsi vauhtiaan.
-- Tullaan, tullaan, -- puuskutti Villi ja läksi ajamaan raakalaista
takaa kummankin karhun seuraamana, mutta päällikkö oli niin nopea,
etteivät edes ne päässeet häntä lähenemään, ei ainakaan aluksi. Pari
raakalaista kompastui ja kaatui, ja karhut antoivat niille
ohimennessään läimäyksen suurista käpälistään, mutta se vain hidastutti
niiden vauhtia, joten päällikkö sai vielä enemmän etumatkaa.
Vähitellen alkoi kumminkin tuntua siltä, että hänen voimansa uupuivat
kesken, ja Lalli jo luuli, että Villi ja karhut saavat hänet kiinni,
kun raakalainen samassa päästi riemuhuudon ja heitti taakkansa
vuorenseinämässä olevaan ahtaaseen aukkoon, missä innokkaat kädet kohta
tarttuivat Lalliin ja vetivät hänet pimeään luolaan, ja heti sen
jälkeen tuli päällikkö nelinkontin ryömien ja tyytyväisenä nauraen.
Silmänräpäys vain, ja sitten pimeni tuo ahdas aukko, ja luolassa
loimottavan tulen valossa Lalli näki naaraskarhun suunnattoman suuren
pään, ja sen valtavat hampaat kiilsivät tulen valossa.
-- Ole varuillasi! -- hän huusi, sillä aukko oli ilmeisesti vallan
liian ahdas karhulle, ja sen molemmin puolin seisoi jo villejä nuijat
pystyssä, valmiina musertamaan vihollisensa pään.
Karhu vetäytyi taas ulos, ja koko vuori vapisi noiden kahden eläimen
pettymyksen ulvonnasta.
Raakalaiset päästivät nyt Lallin vapaaksi, mutta ovelle pantiin kaksi
miestä keihäs kädessä vartioimaan, joten oli vallan mahdotonta
ajatellakaan pakoa. Hän tunsi olevansa hyvin onneton, ei niin paljon
oman itsensä vuoksi kuin Maijan, sillä miten kävisi tämän, kun hän oli
poissa? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa ja luottaa Villin
viisauteen. Tällä välin hän katseli luolaa loimuavan nuotiotulen
valossa. Se oli suuri ja ihmeen kaunis. Korkealla hänen päänsä päällä
kaareutui tumma katto, jota välkkyvät, valkoiset pylväät kannattivat,
niin että luuli olevansa valtavan suuressa kirkossa. Vain
sisäänkäytävän lähellä olivat seinät, katto ja pylväät mustuneet
savusta, joka haki tiensä ulos luolasta jonkin näkymättömän katonaukon
kautta. Luolassa oli vilisemällä raakalaisia, varsinkin lapsia, jotka
leikkivät kivillä, luunikamilla ja pienillä eläinten pääkalloilla, sekä
naisia, jotka istuivat ja neuloivat luuneuloilla ja eläinten jänteillä
nahkavaatteita. Kaikki olivat hirvittävän rumia, ja heidän rähinänsä ja
rupattelunsa miltei pani Lallin korvat särkemään.
Heidän keskellään seisoi päällikkö kertoen ylpeänä, miten hän oli
vanginnut tuon pienen velhonpenikan, joka saattoi komentaa eläimiä, ja
josta nyt piti kasvatettaman heimon päällikkö hänen seuraajakseen,
sillä hänellä ei ollut poikaa. Kaikki kerääntyivät nyt pojan ympärille,
ja miehet kunnioittivat häntä päällikkönsä poikana. Naiset
tunnustelivat uteliaina häntä ja silittelivät hänen hiuksiaan, ja
lapset töllistelivät häneen silmät suurina ja sormet suussa. Mutta
Lalli-parka vain ikävöi Maijan ja Villin luo, eikä välittänyt vähääkään
saamistaan kunnianosoituksista. Eihän tässä enää tiennyt, miten kaikki
päättyy. Ei hän voinut edes hypätä takaisin maapallolle, kun hän oli
täällä luolassa.
-- Lalli, Lalli! -- kuului Maijan ääni aukon suulta. -- Oletko siellä
sisällä?
-- Olen, -- vastasi Lalli. -- Ole varuillasi, etteivät ne saa sinuakin.
-- Eivät saa, -- vastasi Maija reippaasti. -- Täällä ovat kanssani
karhut ja mammutti, jonka ne kaivoivat ylös kuopasta ja joka on
luvannut pelastaa sinut.
-- Kuka siellä on? -- kysyivät raakalaiset.
-- Sisareni, -- vastasi Lalli uhkamielisesti. -- Hän sanoo, että karhut
ja mammutti ovat luolan edustalla, eivätkä päästä ainoatakaan teistä
ulos, ennenkuin päästätte minut menemään. Koko heimoanne odottaa
silloin nälkäkuolema.
Mutta päällikkö naureskeli vain.
-- Luolaan on toinenkin sisäänkäytävä, josta sinulla ei ole tietoa --
vastasi hän, -- ja nuoret metsämiehemme kulkevat siitä ruokaa
hankkimaan.
-- Sitä en usko, -- vastasi Lalli pilkallisesti; hän tunsi nyt olevansa
täysin rohkea, sillä hän oli nähnyt Villin keltaisen hahmon hiipivän
luolaan seinän vieritse, melkein toisen ovenvartijan jalkojen välitse.
-- Miksette silloin käyttäisi sitä joka päivä?
-- Siksi, että se on liian suuri, joten petoeläimetkin voisivat siitä
tulla -- vastasi päällikkö, -- mutta senpä vuoksi olemme sulkeneet sen
puunrungoilla ja vyörykivillä, mutta ne voimme aina tarpeen tullen
ottaa pois.
Villin varjo katosi luolan pimeyteen, mutta palasi taas hetkisen
kuluttua luolan aukkoon huomaamattoman vartijan selän takaa, kun tämä
katseli Lallia, muuta näkemättä ja kuulematta.
Raakalaiset toivat nyt Lallille paistettua lihaa ja metsämarjoja, ja
hän söi samalla katsellen, miten he nakuttelivat piikivisiä
työkalujaan, teroittivat luisia keihäänkärkiään ja muovailivat
saviastioita. He kerskailivat hänelle rohkeudestaan, jota olivat
osoittaneet taistellessaan villieläimiä ja toisia heimoja vastaan, ja
kauhukseen kuuli Lalli, että he söivät vihollistensa lihaa. Kun hän
koetti selittää heille, miten väärää tämmöinen menettely oli, sanoivat
he, että heidän esi-isänsä olivat ennen heitä tehneet samoin ja että
vihollisten syöminen oli yhtä oikeutettua kuin eläinten syöminen, jotka
eivät milloinkaan olleet mitään pahaa tehneet, ja silloin ei Lalli enää
tiennyt mitä sanoa. Koko heidän elämänsä oli alinomaista taistelua
nälkää ja erilaisia vihollisia vastaan, ja niin oli aina ollut siitä
saakka kun heidän esi-isänsä olivat laanneet asumasta puissa, jotka
eivät enää ilmaston kylmettyä kantaneet hedelmiä. Ennen he olivat
olleet apinoita, mutta nyt he olivat ihmisiä, ja ennemmin tai myöhemmin
he kyllä tulisivat koko Titanin herroiksi, kunhan vain saisivat aikaa
valmistaa oikein hyviä aseita.
Lalli sääli heitä heidän julmuudestaan huolimatta, sillä heidän
elämänsä oli ankaraa ja kurjaa, mutta äkkiä keskeytti luolan perältä
kaikuva ryske hänen mietteensä. Hän näki valonsäteen pilkistävän sen
etäisestä hämärästä, ja aukko suureni suurenemistaan. Hän näki nyt,
että siellä oli hänen ystävänsä mammutti, joka oli tehnyt suuren aukon
seinään, ja muutaman hetken perästä, ennenkuin raakalaiset ehtivät sitä
estää, ryntäsi naaraskarhu sisään ja koko heimo pakeni kauhusta ulvoen
luolan suulle, mutta siellä oli heitä vastassa toinen karhu. Lalli
juoksi heti ystäviään vastaan, eivätkä villit edes ajatelleet häntä
estää. Koko luola kaikui voivotteluista ja valitushuudoista, joihin
sekaantui karhujen karjunta.
-- Pelasta meidät, pelasta meidät! -- kirkuivat raakalaiset. -- Puhu
puolestamme ystävillesi, sinä poppamies!
-- Antakaa niiden nyt olla! -- sanoi Lalli raivoisalle naaraskarhulle.
-- Säästäkää ne minun tähteni!
Ja hurja karhu hillitsi itsensä kesken vimmattua rynnistystään ja
seurasi häntä sisäänkäytävään, missä mammutti odotti. Sen vieressä
seisoivat Maija ja Villi ja huusivat hänelle tervetuloa.
Maija nauroi ja hyppi ja kirkui ilosta, niin että kesti kotvasen ennen
kuin Lalli sai hänen kertomaan, miten he näin olivat voineet tulla
hänen avukseen, ja Villikin tuntui olevan aivan pyörällä päästään,
mutta hetkisen kuluttua he hieman rauhoittuivat.
Sitten otti mammutti heidät kaikki selkäänsä, ja Maija kertoi, miten
Villi oli huutanut karhut avuksi. Kun karhut olivat jättäneet sikseen
raakalaisten takaa-ajon, olivat ne palanneet kuopalle, missä Maija oli
liittynyt niihin, ja sitten ne olivat vahvoilla kynsillään kaivaneet
mammutin ylös kuopasta. Sitten olivat he kaikin seuranneet raakalaisten
jälkiä luolalle saakka, Villi oli vakoilemalla keksinyt suuren
takakäytävän, ja mammutin oli helppo syöksyhampaillaan ja kärsällään
poistaa sen sulkuna olevat puunrungot ja kivet.
-- Ja minne sinä viet meidät nyt? -- kysyi Lalli mammutilta.
-- Meidän on kaikkien mentävä neuvottelupuulle, -- vastasi mammutti
syvällä äänellä. -- Luolaleijona on kutsunut sinne koko eläinkunnan
koettaakseen riistää minulta vallan ja saadakseen oikeuden syödä teidät
molemmat, ja meidän on mentävä sinne puolustamaan teidän henkeänne ja
minun valtaani.
Ja taas he ratsastivat metsässä kiertotähden säteillessä ja
merkillisten valorenkaiden loistaessa taivaalla. Jonkun aikaa
ratsastettuaan he tulivat suurelle aukealle paikalle, jonka keskellä
kohosi puu, niin mahtava, etteivät lapset semmoista olleet ennen
nähneet, tiedon puuta kenties lukuunottamatta. Se oli eräänlainen
mänty, ja sen runko oli niin paksu, että sen läpi olisi voinut ajaa
nelivaljakolla, jos se olisi ontto. Ja semmoinen se näytti olevankin,
sillä he näkivät aukon sen toisella sivulla, ja siinä näkyi
luolaleijonan julma pää. Puun ympärille oli kerääntynyt valtava joukko
erilaisia eläimiä, useimmat pitkä- ja lämminvillaisia. Siellä oli
suuria alkuhärkiä, hirviä, hyenoja, susia, sapelihammas-tiikerejä,
näätiä sekä suuri joukko sarvipäitä märehtijöitä ja hevosmaisia,
eläimiä, ja puiden oksilla istui kaikenmoisia lintuja.
-- Sieltä ne tulevat, -- karjui leijona. -- Siinä nyt näette kaikki,
että olen oikeassa. Mammutti on liittoutunut ihmisten kanssa ja kantaa
heitä selässään. On vihdoinkin aika teidän syöstä hänet valtaistuimelta
ja valita joku arvokkaampi, joka paremmin voi taistella eläinten
oikeuden puolesta heidän yhteistä vihollistaan vastaan.
-- Niin, niin, -- huusivat ja ulvoivat, ammuivat ja visersivät eläimet.
Silloin juoksi karhu piirin keskelle ja mörisi suuttuneena:
-- Pölkkypäitä te olette kaikki tyyni. Ettekö älyä, että leijona haluaa
päästä valtaan saadakseen paremmin syödä vatsan täydeltä teidän
lihaanne? Me olemme vast'ikään olleet taistelemassa ihmisten kanssa ja
tunkeutuneet heidän luolaansa, ja nämä, joita arvoisa herramme kantaa
selässään, ovat meitä auttaneet ja ovat eläinten ystäviä, sen voimme
eukkoni ja minä todistaa.
-- Ohoo, kas vaan! -- huusi muuan kettu. -- Ette kai luulleet, että
näin teidän säästävän ihmiset juuri tuon pojan pyynnöstä. Teidän olisi
tietenkin pitänyt surmata heidät kaikki tyyni, kun kerran olitte heidän
luolassaan. Kavaltajia olette, kavaltajia!
Nousi hirveä meteli. Kaikki huusivat toinen toistaan kovemmin, hampaat
kirisivät, sarvet heiluivat. Koko joukko jakautui kahteen puolueeseen,
toinen kannatti leijonaa, toinen mammuttia. Leijonan puolueeseen
kuuluivat useimmat petoeläimet, sudet, hyenat, ketut ja sakalit, sillä
kun leijona oli surmannut jonkun eläimen, jäi aina jotain niillekin.
Sapelihammas-tiikeritkin liittyivät niihin, sillä ne vihasivat lapsia,
koska he olivat varoittaneet karhuja, kun muuan niistä aikoi rosvota
näiltä pennut. Niinikään kuului useita lintuja, kuten korpit ja
varikset, leijonan puolueeseen. Sitävastoin liittyivät useimmat
sarvelliset eläimet mammuttiin, ja kun tämä oli järjestänyt joukkonsa,
ja alkuhärät ja hirvet siinä seisoivat sarvet alassuunnattuina ja
karhut seisoivat takajaloillaan ja heiluttivat peloittavia käpäliään,
niin ei ollut tämäkään suinkaan halveksittava puolue.
Leijona näytti tämän ymmärtävän ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin se
antoi hyökkäyskäskyn. Tätä odotusaikaa käytti Lalli hyväkseen ja nousi
seisaalleen mammutin selkään.
-- Kuulkaa, mitä sanon, älkääkä olko hulluja! -- hän huusi tuolle
karjuvalle ja ulvovalle joukolle. -- Sanon, että teette viisaimmin
solmimalla heti rauhan ja tunnustamalla mammutin edelleenkin
kuninkaaksenne. Jos niin teette, lähden minä siskoni kanssa heti
Titanista omaan tähteemme. Sen olimme muutenkin aikoneet tehdä, eikä
kukaan teistä voi sitä estää eikä tehdä meille mitään pahaa. Mutta
ellette niin tee, niin palaan minä maapallolta ja tuon tullessani
aseita, jotka surmaavat etäältä kuin salama ja jyrähtävät kuin ukkonen,
ja silloin minä tuhoan teidät jok'ikisen.
Meteli taukosi hetkeksi, ja eläimet neuvottelivat keskenään mumisten.
Vähitellen näkyi toinen toisen perästä hiipivän mammutin puolelle, ja
lopuksi oli luolaleijona siinä vain parin sapelihammas-tiikerin
seurassa, huiskuttaen häpeissään ja kiukuissaan kylkiään hännällään.
Silloin remahti raikuva riemuhuuto mammutin kannattajajoukossa. Siinä
ammuttiin ja möristiin, hirnuttiin ja ulvottiin, ja luolaleijona hiipi
hurjasti karjuen takaisin metsään.
Sitten nousivat Lalli ja Maija mammutin selästä ja sanoivat
sydämelliset jäähyväiset kaikille ystävilleen, ja sudetkin sekä hyenat
ja sakalit heiluttivat heille häntäänsä, ja Villi juoksenteli ympäri
nauraen ja tehden pilkkaa luolaleijonasta ja matkien sitä. Maija kietoi
kätensä mammutin kärsän ympäri ja suuteli sitä, ja mammutti oikein itki
surusta ja mielenliikutuksesta, ja karhutkin huokailivat ja löivät
käpälillään epätoivoisina rintojaan vakuuttaen, etteivät he ikinä
unohda Maasta tulleita ystäviään.
Ja ylhäällä oli Saturnuksen suuri, loistava levy, katsellen heitä kuin
suuret, hyväntahtoiset kasvot, ympärillään leveät ihmeelliset renkaat
ja seitsemän kuuta.
-- Hyvästi, hyvästi! -- huudettiin kaikkialta ja kaikilla mahdollisilla
eläintenäänillä, ja sitten hyppäsivät lapset avaruuteen.