Villi tekee tenän. Väinämöisen laulu. Neptunus ja hänen veneensä.
Huvimatkalla delfinien vetämänä. Maailmojen synty. Äärettömyys.
Pyrstötähti. Villi tulla tupsahtaa. Kotiin takaisin. Isä ja äiti.
-- Enkös minä sitä sanonut! -- murisi Villi matkalla juostessaan Lallin
rinnalla ja Maijan rientäessä edempänä Panin kanssa. -- Oli vallan
tarpeetonta, että ollenkaan tulin tänne. Ei kunniallisen kissan sovi
seurustella kaikenkarvaisten peikkojen ja jumalien kanssa. Yhtä hyvin
olisin voinut pysyä kotona.
-- Älä nyt juttele joutavia, Villi! -- sanoi Lalli vähän
kärsimättömästi. -- Tiedäthän hyvin, että pelastit meidät ensimmäisen
jättiläisen kourista ja etten minä mielelläni matkusta, ellet sinä ole
mukana.
-- Viis siitä, -- vastasi Villi äreänä. -- Tälle uudelle hullunmatkalle
en aijo enää tulla mukaan. Olen saanut tarpeekseni. Ja jos oikein
ymmärsin heidän juttunsa, on koko tuo kiertotähti veden peitossa, ja
sinä tiedät hyvin, etten minä pidä vedestä. Olet jo kyllin monasti
narrannut minut ennen siihen putoamaan. Minä olen vanha ja tarvitsen
lepoa ja mukavuutta. Voit mennä ilman minua.
-- Maija, Maija! -- huusi Lalli vallan suunniltaan. -- Nyt ei Villi aio
tulla kanssamme Neptunukseen. Mitä nyt tehdään?
-- Oli sekin kysymys! -- vastasi Maija ivallisesti. -- Hypätköön Villi
takaisin maapallolle ja kömpiköön takalle, ja me menemme ilman häntä.
-- Kissa vieköön, luulenpa, että teillä ovat tytöt nykyisin yhtä
pontevat kuin pojatkin, -- sanoi Pan ihastuneena.
Villi katsoa luinautti vihaisena häneen.
-- Toivon, että kissa tosiaankin voisi viedä sinut, senkin pörröinen
pukinjalka! -- se sanoi kiukkuisena. -- Hyvästi vaan! Ei minulla ole
halua tulla tuon vanhan pöhkön luo, joka puhuu vain runomittaisesti.
Hyvästi!
Ja samassa ponnahti Villi ylös ja häipyi avaruuteen, ja kummeksuen
katselivat Lalli ja Maija hänen jälkeensä.
-- Mikä kumma on Villiin mennyt! -- sanoi Lalli. -- Hän on aina ollut
niin innostunut tulemaan mukaan eikä ole minua jättänyt suurimmissakaan
vaaroissa.
-- Ehkä hän on rakastunut ja täytyi kiirehtiä kotiin pitämään
serenaadia lemmitylleen, -- päätteli Pan, ja sitten he nauroivat kaikki
niin, että aivan unohtivat harmitella Villin uskottomuutta.
Vanha Väinämöinen istui yhä entisellä paikallaan kanteletta soittaen.
Kun hän näki heidän tulevan, kirkasti hymy hänen ryppyiset kasvonsa
osoittaen, että hän tunsi heidät. Lapset tervehtivät, ja Lalli selitti
heidän tulonsa syyn. Vanhus tuli ensin hyvin vakavaksi, mutta lupautui
sitten laulamaan heidät Neptunukseen.
Hän viritti kanteleensa ja rupesi laulamaan, ensin hiljaa, sitten yhä
kovemmin, kunnes sävelet kaikuivat mahtavina ja voimakkaina vihreän
meren yli. Kummalliset olivat hänen laulunsa sanat, ja Maija ja Lalli
menivät aivan hämmennyksiin, eivätkä voineet seurata kaikkia hänen
sanojaan. Koko ruumiissa tuntui niin merkillinen olo ikäänkuin
vanhuksen sanat olisivat voineet nostaa heidät ylös maasta. Lopulta
kävi laulu niin voimakkaaksi, että he unhottivat kaiken ympärillään.
Heidän korvissaan suhisi ja tulet leiskuivat silmissä niin, että he
hetkiseksi menivät tainnoksiin, ja kun he taas tulivat tajuihinsa,
katselivat he kummeksuen ympärilleen.
He istuivat helmiäishohtoisessa sirosti kiemurtuneessa veneessä tai
vaunuissa, joka näytti olevan tehty valtavan kokoisesta näkinkengästä.
Se eteni nopeasti ja keinuen ihanalla sinisellä merellä, jota ulottui
niin kauas kuin silmä kantoi ja jonka aaltoihin kuvastui yhtä sininen
taivas pienine himmeine aurinkoineen ja miljoonine kimmeltävine
tähtineen. Oli omituinen hämärä, puoliksi päivä, puoliksi yö, mutta
ilma oli leuto ja miellyttävä, ja lämpöä näytti huokuvan vedestä veneen
ympäriltä, jota veti virma delfinivaljakko.
Veneen keskellä seisoi vanha mies suureen kolmikärkeen nojaten. Hänen
vielä kauniissa kasvoissaan oli pitkä merenvihreä parta ja terävät,
viisaat, vihreät silmät. Hän katseli kummastellen lapsia, jotka
istuivat veneen pohjalla hänen jalkainsa juuressa.
-- Maasta tulleita vieraita, -- hän mutisi itsekseen. -- Mitähän tämä
merkinnee?
Lalli tervehti kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli, ja sanoi, että he
olivat tulleet katselemaan tätä vanhuksen kiertotähteä, ja että heillä
oli terveisiä tuotavana muilta roomalaisilta jumalilta, erikoisesti
Minervalta, joka oli pyytänyt Neptunusta hyväntahtoisesti antamaan
heille selityksiä, mikäli hän voi.
-- Niin, niin, -- vastasi ukko hymyillen, -- on hyvä, että viisauden
jumalatar lähettää oppilaansa saamaan opetusta minunlaiseltani vanhalta
merenjumalalta. Siitä näkyy, miten vähäinen on itse asiassa erotus
oppineiden ja oppimattomain välillä, sillä toden sanoakseni emme me
paljoakaan tiedä, nimittäkäämmepä sitten itseämme jumaliksi tai
ihmisiksi, sillä sen suuren koneiston mestari, jota sanotaan
maailmankaikkeudeksi, on enemmän kuin Jupiter ja Odin. Me vaivaiset
saimme vain jonkun yksityisen luonnonvoiman leikkikaluksemme, mutta hän
yksin tuntee kokonaisuuden salaisuuden. Mutta Minervan vuoksi minä
mielelläni kerron, minkä tiedän, kunhan te ensin kerrotte minulle, mitä
te jo tiedätte.
Lalli kertoi sitten heidän kaikista edellisistä seikkailuistaan, ja
Neptunus kuunteli mielenkiinto yhä kasvaen.
-- Jos olet nähnyt niin paljon, -- hän sanoi kunnioittavasti, kun Lalli
oli lopettanut, -- niin tiedät jo monesta seikasta enemmän kuin minä,
ja sinun tarvitsee vain oppia yhdistämään sarjaan kaiken, mitä olette
nähneet, ja ymmärtämään sen sisäinen yhteys. Mutta ensinnähän teidän
piti nähdä tämä kiertotähti, ja niinpä voimmekin tehdä pienen
huvimatkan. Hei hopsis, delfinini!
Ja hän löi piiskalla korskahtelevia delfinejään, jotka ruiskuttivat
ilmaan korkeita vesisuihkuja, ja sitten mentiin, niin että vesi kohisi
näkinkengän ympärillä, yli tummansinisen meren, jota valaisivat pieni
aurinko, suuri kuu ja miljoonat tähdet, kaikki yhtaikaa. Tähtien
joukossa näki Lalli erään, joka oli hyvin ihmeellisen, melkeinpä
kamalan näköinen, sillä näet oli perässään pitkä, viuhkanmuotoinen
pyrstö, ja hän aikoi juuri kysyä vanhukselta, mikä se semmoinen oli,
kun Maija keskeytti hänet.
-- Eikö täällä ole enempää nähtävänä? -- hän kysyi.
-- Ei muuta kuin minkä nyt edessämme näemme, -- vastasi Neptunus, --
mutta sille, joka rakastaa merta, on tässä kylliksi. Koko tähti on
veden peitossa, mutta tähden oma sisäinen lämpö pitää tämän veden
lämpimänä, sillä auringosta ei täällä ole suurtakaan hyötyä, kuten
näet.
-- Eikö täällä ole ollenkaan eläimiä eikä kasveja? -- kysyi Maija kovin
pettyneenä.
-- On täällä vedessä sekä eläimiä että kasveja, -- vastasi vanhus. --
On eräänlaisia äyriäiseläimiä, trilobiitteja, ja erilaisia simpukoita
ja muita nilviäisiä, mutta ei suurempia eläimiä, delfinejäni
lukuunottamatta. Ja sepä se juuri tekee täälläolon niin rauhaisaksi ja
viihtyisäksi.
-- Kylläpä! -- sanoi Maija. -- En minä vaan tahtoisi täällä elää. Minä
tahdon nähdä lintuja ja puita ja kukkia.
Neptunus naurahti kuivakiskoisesti.
-- Niin, niin, -- sanoi hän, -- niin tahtoo moni muukin. Mikä mistäkin
pitää. Mutta mitä hyödyttää kaikki tuo ryömiminen ja juokseminen ja
räpytteleminen? Mitä tarkoitusta siinä on? Muutamia päiviä ryömitään,
ja siihen se sitten loppuu, ja taas täytyy syntyä uusia olentoja, ja
kaikki tappelevat ja taistelevat keskenään ja koettavat sysätä toinen
toisensa pois tieltään ja syödä toisiaan. Toisin on laita avaran meren.
Sekin on liikkeessä, ja sen aallot vyöryvät ja loiskivat riemuisina tai
ärjyvät vihaisina, mutta siellä ei valitella eikä siinä ole kuolemaa.
Maija ravisti tyytymättömänä päätään.
-- Lohduttaakseni sinua, kerron sulle, miten maapallon ihmiset joskus
voivat olla kekseliäitä, -- sanoi Neptunus ystävällisesti. -- Tarinan
olen kuullut Minervalta viimeksi käydessäni Uranuksessa. Aivan
äskettäin ei ainoakaan ihminen tietänyt tämän Neptunus-tähden
olemassaolostakaan, mutta muut tunnettiin hyvin ja laskettiin
sekunnilleen niiden kiertoajat. Mutta sitten rupesi kaksi tiedemiestä,
toinen Parisissa, toinen Lontoossa, kummastelemaan, minkä vuoksi Uranus
mahtoi muutamissa paikoissa hieman poiketa radastaan, ja sitten he
tekivät sen johtopäätöksen, että nuo poikkeamat aiheutuivat jostakin
suuremmasta kiertotähdestä, joka oli Uranuksen ulkopuolella ja joka
veti sitä puoleensa, kun ne kulkivat toistensa ohitse. He tekivät niin
tarkkoja laskelmia, että lopuksi voivat sanoa, miltä paikoilta taivasta
tuo tähti oli löydettävissä, mutta sitä oli vaikea nähdä, muut pienet
tähdet kun olivat siinä sekottamassa. Näihin aikoihin oli Berlinissä
laadittu tähtikartta juuri siitä taivaanosasta, ja ranskalainen
tiedemies pyysi saksalaisia tarkastamaan, olisiko taivaalla joku tähti,
jota ei ollut kartalle merkitty. Nämä tekivät niin, ja silloin
keksittiin tämä tähti, joka sai minun nimeni.
Lalli ja Maija kuuntelivat tarkkaavaisina, ja Lalli päätti mielessään,
että mieheksi kasvettuaan hänkin vielä tekee jonkun suuren
tähtitieteellisen löydön.
-- Mutta miksi täällä on vain vettä eikä maata ollenkaan? -- kysyi
Maija.
-- Sen selittääkseni täytyy minun kertoa koko aurinkokunnan historia,
-- vastasi Neptunus. -- Hei delfinit! Mennään nyt aika vauhtia, niin
minä kerron sillä aikaa.
Ja ukko heilahdutti suurta kolmikärkeään, ja silloin alkoi vinha tuuli
suhista mereltä, ja laineet rupesivat loiskimaan korkeina ja
lakkapäisinä. Delfinit mennä viilettivät semmoista vauhtia, että ne
väliin hyppivät vedenpinnan yläpuolelle, ja Neptunus heilutteli
kolmikärkeään vielä voimakkaammin, ja myrsky yltyi, ja aallot kohisivat
yhä enemmän, ja sitten hän alkoi kertoa kovalla äänellä, joka kuului
yli kaiken pauhun:
-- Otaksun, että tiedätte kaikkien luonnon aineiden kylmetessään
tiivistyvän. Niin on laita veden, joka hyvin korkeassa lämpötilassa on
höyrynä. Jos höyryä kylmennetään, muuttuu se nesteeksi, ja vielä
enemmän kylmennettäessä se tiivistyy kiinteäksi jääksi. Kaikilla
aineilla on siis kolme olotilaa: kaasumainen, nestemäinen ja kiinteä,
mutta eri aineet tarvitsevat hyvin erilaisia lämpötiloja näitä eri
olotiloja varten. Niinpä käy vesi kiinteäksi jo jäätymispisteessä,
mutta elohopea jähmettyy vasta 40 asteen pakkasessa. Kivet ovat
nesteinä tulivuorten sisässä ja rauta masuuneissa. No niin! Koko tämä
aurinkokunta, joka tuntuu meistä niin suurelta, mutta joka itse asiassa
on vain pienoinen pisara maailmankaikkeudessa, oli alussa vain
kaasupilveä, joka pyöri tyhjässä avaruudessa hirvittävällä nopeudella.
Sitten jotkut aineet rupesivat muuttumaan nestemäisiksi muodostaen
valkohehkuisen keskuksen, jonka ympärillä oli paksu kaasuverho. Se oli
aurinko, joka valaisi ja lämmitti kauas avaruuteen. Mutta sen suuren
pyörimisnopeuden johdosta sinkosi siitä irti valtavia kaasujoukkioita,
joista kiertotähdet syntyivät. Nämäkin pyörivät ympäri samoin kuin
aurinko, ja niistä sinkoili taas pienempiä kaasujoukkioita, joista
syntyivät niiden kuut. Kaikki nämä suuremmat ja pienemmät pallot
jähmettyivät sitä mukaa, miten suuria ja vanhoja ne olivat, pienimmät
nopeimmin, kuten maapallon kuu, joka jo on kuollut ja ilmakehää vailla,
kun taas suurimmat, Jupiter ja Saturnus, ovat vielä hyvin kuumia, ja
Neptunus on niin lämmin, että siinä on miellyttävää elää. Ensin
muodostui kiinteä sydän, jota ympäröi kiehuva vesi ja kaasut, ja sitten
peitti vesi, joka oli syntynyt näiden kaasujen tiivistymisestä, koko
taivaankappaleet. Sillävälin olivat tuliperäiset voimat toiminnassa
niiden sisustassa, puristaen sieltä esiin sulaa ainetta, joka nousi
veden yli vuoriksi ja kohottaen kokonaisia mantereita ja vajottaen ne
taas syvyyteen. Veteen muodostui liejua, soraa ja hiekkaa, ja niin
syntyi maaperä, missä kasvit ja eläimet saattoivat ruveta viihtymään.
Joko alat ymmärtää yhtenäisyyden tässä kaikessa, poikani?
Lalli oli tarkkaavaisena kuunnellut vanhuksen selityksiä. Hän oli aina
tuntenut mielenkiintoa kaikkea kohtaan, mikä koski luontoa, ja
vanhuksen puhe oli hänestä paljon hauskempaa kuin joku intiaanikirja.
-- Kyllä, luulen ainakin, -- sanoi hän miettiväisenä. -- Ensimmäisten
eläinten täytyi elää vedessä, ja niitä on vielä jäljellä täällä
Neptunuksessa, nuo trilobitit ja nilviäiset. Sitten tulevat kenties
kaikki ne eläimet, jotka näimme Venuksessa.
-- Tietysti siinä oli pitkiä ajanjaksoja välissä, -- vastasi vanhus, --
jolloin eli vielä alempia eläimiä, jotka saattoivat oleskella sekä
vedessä että maalla kuten sammakkoeläimet, mutta jota enemmän maa
kohosi, sitä korkeammaksi kehittyi maaelämä, kunnes imettäväisten
joukosta lopuksi kehittyi ihminen.
-- Niin, niin, -- huudahti Lalli ihastuneena, -- sen näin Titanissa.
Siellä oli kaikenkaltaisia kömpelörakenteisia imettäväisiä sekä
ihmisiä, jotka eivät eläimistä paljoakaan eronneet.
-- Aivan niin, -- sanoi vanhus hyväksyen. -- Maapallolla voi vielä
nähdä hyvin monella eri kehitysasteella olevia ihmisiä, mutta jos
tahtoo nähdä ihmisen vielä pitemmälle kehittyneenä, täytyy matkustaa
Marsiin. Venus, Maa, -- tai kuten teikäläiset oppineet sitä nimittävät
minun kielelläni, latinaksi, Tellus, -- ja Mars ovat melkein yhtä
suuret, mutta Mars on vanhin ja Venus nuorin.
-- Miten ihmeellistä kaikki tämä onkaan! -- huudahti Lalli. -- Mutta
mitä kaikki muut tähdet sitten ovat?
-- Ne ovat eri ikäisiä ja eri kokoisia aurinkoja, -- vastasi vanhus, --
ja niitä kiertää taas joukoittain kiertotähtiä, vaikkemme voi niitä
nähdä, kun ne ovat tummia. Sanoin jo sinulle, että koko tämä koneisto
on niin ihmeellinen, ettei kukaan meistä voi sitä käsittää. Vaikka
minua sanotaan jumalaksi, menee vanha pääni sekaisin, kun sitä
ajattelen. Iäisyyttä ja äärettömyyttä emme voi käsittää, mutta kaikki
nuo lukemattomat auringot kulkevat määrättyjä ratojaan toistensa ympäri
ja muodostavat niinsanottuja aurinkonebuloosoja, jotka etäältä
katsottuina näyttävät valosumulta. Meidän nebuloosaa sanotaan
Linnunradan nebuloosaksi, ja se, mitä te sanotte linnunradaksi, on vain
lukematon joukko niin etäällä olevia aurinkoja, että näyttää siltä kuin
niiden välissä ei olisi välipaikkoja ollenkaan. Tämä nebuloosa on
pyöreän piparkakun muotoinen, ja meidän aurinko on lähellä sen
keskikohtaa. Semmoisia nebuloosoja on rajaton määrä tuolla avaruudessa,
missä ne uiskentelevat aivan kuin limaeläimet vesilasissa, parveillen
toistensa ympäri, ja miten kiidämmekin ajatuksissamme nebuloosasta
toiseen, niin loppua ei tule koskaan. Tämä panee meidät nöyrtymään sen
mestarin edessä, joka tämän kaiken on järjestänyt ja joka on kaiken
tämän olemassaolon välttämätön edellytys. Hänen edessään täytyy meidän
kaikkien kumartua, sillä hänellä ei ole erotusta suuren ja pienen,
läheisen ja etäisen, sekunnin ja vuosituhannen välillä, hän on
riippumaton ajasta ja paikasta. Äärettömyys ja ikuisuus panee jokaisen
ajattelevan olennon myöntämään, että täytyy olla olemassa äärettömyyden
ja ikuisuuden jumala, sillä ilman häntä ei voi ajatella maailman
kaikkeudenkaan olemassaoloa. Minun aikani roomalaiset aavistivat hänen
olemassaolonsa, mutta kun he eivät voineet häntä löytää, jakoivat he
hänen valtansa meidän kesken, mutta sydämissään he uskoivat silti
iäisyyden jumalaan, ja niin on laita kaikkien epäjumalain palvelijain.
He eivät voi nähdä kylliksi kauas, ja niin ne alkavat kunnioittaa vain
muutamia todellisen jumalan ominaisuuksia.
Puhuessaan tarkasteli vanhus tuikeasti sitä ihmeellistä pyrstötähteä,
jonka Lalli jo ennen oli huomannut. Se suureni hyvin nopeasti ja näytti
tulevan yhä lähemmäksi. Se näytti onnettomuutta tuottavalta ja
kamalalta ja sai lapset tuijottamaan siihen kummastellen ja täytti
heidän sydämensä pelolla, ja lopulta Lalli kysyi:
-- Onko tuo pyrstötähti? Eikö se ole vaarallinen?
-- Pyrstötähti se kyllä on, -- vastasi vanhus, -- ja varmaankin se
kuvittelee olevansa hyvin vaarallinen, mutta kyllä minä tiedän antaa
sille hyvän vastaanoton.
-- Mutta mitä pyrstötähti oikein on? -- kysyi Maija.
-- Se on maailmanavaruudessa kiertelevä kulkuri, -- vastasi Neptunus.
-- Se on tähti, joka syöksyy hullun lailla aurinkokuntamme halki
laahaten valopyrstöään perässään. Pyrstötähdet kiertävät hyvin pitkiä
soikion muotoisia ratoja joutuen toisinaan aivan lähelle aurinkoa,
toisinaan taas niin kauas, että ne silloin ovat kenties jo toisissa
aurinkokunnissa. Muutamat palaavat säännöllisesti takaisin, toiset taas
ilmestyvät äkkiä näkyviin kuin kummitus ja häviävät jälleen. Jotkut
ovat vaarattomia sumuolentoja, mutta toisilla on valkohehkuinen
sisusta, joka kenties voisi vilahduksessa sulattaa koko maapallon, jos
ne joskus sattuisivat yhteen törmäämään. Siihen päättyisi teidän
kaikkien tarina. Te palaisitte kaikki tomuksi ja tuhaksi kaikkine
sivistyssaavutuksinenne. Tuo veitikka on juuri sitä lajia ja se suuntaa
kulkunsa suoraan meitä kohti, eikä sillä varmaankaan ole juuri hyviä
aikeita.
Ja tosiaankin kasvoi tuo kamala tähti hirvittävää kyytiä, ja Lalli voi
jo nähdä, että siinä oli valkohehkuinen sisusta ja sen ympärillä
pyörivää loistavaa pilveä.
-- Täytyykö meidän nyt kaikkien palaa kuoliaaksi? -- kysyi Maija
vavisten, kun tuo kauhea tulipilvi täytti suuren osan taivasta.
Mutta Neptunus vain nauroi tuikeata nauruaan ja äkkiä hän alkoi kaikin
voimin heiluttaa kolmikärkeään, toisinaan sillä hosuen mylleröivää
merta ja toisinaan uhaten lähenevää tähteä.
Silloin muuttui kaikki heidän ympärillään. Raskaat, mustat myrskypilvet
vyöryivät taivaalle sotavaunujen tavoin, ja ukkonen jylisi. Kävi
pimeäksi kuin yöllä, ja tätä kamalaa näytelmää valaisivat vain
häikäisevät salamat, jotka melkein taukoamatta sinkoilivat ristiin
rastiin. Kauhea rajutuuli kohisi mereltä nostaen mustalle taivaalle
vesipilviä, ja pimeyden halki ja suoraan poikki vaahtopäisten laineiden
mennä viilettivät Neptunuksen vaunut korskuvien delfinien vetäminä. Yhä
huimemmaksi kiihtyi meno, ja yhä kiihkeämmin heilutti vihastunut jumala
kolmikärkeään, ja lopulta tuntui kalpeista ja pelästyneistä lapsista
kuin olisi tuo vimmattu rajumyrsky viskannut ylös monen peninkulman
paksuisen vesisuihkun, joka kohisten ja sähisten sekaantui mustiin
pilviin.
Vielä hetkisen jatkui tätä hirvittävää myllerrystä, ja sen keskeltä
kajahti Neptunuksen riemuisa voitonnauru. Mutta äkkiä hän painoi
kolmikärkensä näkinkengän pohjaan, ja heti taukosi myrsky, ja
ihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Mustat pilvet
hajaantuivat, ja niiden halkeamista pilkisti tähti toisensa jälkeen ja
lopuksi myös pieni aurinko, joka valoi kultiaan yhä lainehtivaan
mereen. Pian tuli taivas aivan kirkkaaksi ja siniseksi kuin ei se
koskaan olisi ollutkaan ainoankaan pilven tummentama, aallot asettuivat
ja lipattelivat leikkien näkinkengän laidoilla. Katsoessaan ylöspäin
näkivät lapset vaarallisen tähden olevan jo kaukana, aivan kuin
pakomatkalla avaruuden halki.
Lalli aukaisi jo suunsa lausuakseen julki ihailunsa, kun merkillinen
tapaus keskeytti hänet. Villi näet samassa pudota tupsahti jysähtäen
veneeseen ja seisoi siinä tuijottaen heihin vallan pyörällä päästään
aivan kuin hengitys olisi matkalla salpautunut. Lopulta hän sentään sai
sanotuksi:
-- Joutuin, joutuin! Äiti on juuri menossa saliin hakemaan teitä.
Teidän täytyy pian tulla kotiin, muuten käy hullusti.
Lalli ja Maija ponnahtivat pystyyn istuimiltaan ja ehtivät vain
pikimiten puristaa jäähyväisiksi vanhan Neptunuksen kättä, ennenkuin he
päätäpahkaa heittäytyivät avaruuteen.
Kun Lalli sitten heräsi tuon hurjan hyppäyksen jälkeen, seisoi äiti
hänen vieressään ja ravisteli häntä, ja Maija istui sohvalla silmiään
hieroen.
-- Miten hirveän raskaasti sinä nukutkaan! -- sanoi äiti. -- Miksi
istut täällä pimeässä?
-- Anteeksi, äiti, -- vastasi Lalli unenpöpperöisenä. -- Olin niin
pökerryksissä hypättyäni alas Neptunuksesta.
-- Vai niin, -- naureskeli äiti, -- oletko sinä taas ollut
matkustelemassa? Se sinun pitää kertoa alusta alkaen isälle ja minulle.
-- Niin, -- huusi Maija voitonriemuisena, -- ja minä olen ollut koko
ajan mukana, ja me olemme nähneetkin vähän merkillisiä asioita noissa
kiertotähdissä. Sinun pitää kertoa isälle kaikki, Lalli!
Ja sitten he menivät kaikki isän työhuoneeseen, missä hän istui
kirjoituspöytänsä ääressä. Hän laski heti kynän kädestään.
-- No, mitä nyt on tekeillä? -- hän kysyi.
-- Lalli ja Maija ovat taas olleet matkustelemassa, -- vastasi äiti
hilpeänä, -- ja tällä kerralla kuuleman mukaan aina kiertotähdissä
saakka. No niin, Lalli, kerrohan nyt juurta jaksain!
Ja Lalli istui isän pehmoiseen nojatuoliin, ja isä ja äiti istuivat
sohvaan, ja Maija pääsi istumaan toiseen nojatuoliin, ja sitten rupesi
Lalli kertomaan heidän ihmeellisistä seikkailuistaan alusta alkaen.
-- Tästä pitää kirjoittaa kirja, -- sanoi isä, kun Lalli oli
lopettanut.
Ja sen hän tekikin.