Tytöt ovat pelkureita. Paratiisi. Villi syö hedelmiä. Villi tulee
linnun ystäväksi. Kiltti leijona. Kuu eikä kiertotähti. Kiittäkää
onneanne! Jupiteremo. Sarvimetsässä. Kaksi ihmistä. Käärme. Ihana näky.
Käärme ja Villi. Hyvän- ja pahantiedon puu. Maijan viisaus. Kiusaus.
Lapset lähtevät vapaaehtoisesti paratiisista.
Lalli päästi helpotuksen huokauksen herätessään salin tuolilla, ja koko
illan lapset supattelivat keskenään niin salaperäisinä, että äiti kävi
oikein uteliaaksi, mutta isä iski vain veitikkamaisena silmää, eikä
kumpikaan kysynyt mitään. Villiä hyväiltiin ja siliteltiin, ja Lalli
kaatoi salaa kermaa sen maitoon näyttääkseen edes jollakin lailla
kiitollisuuttaan siitä avusta, minkä Villi oli tuona vaarallisena
hetkenä antanut.
Seuraavana päivänä oli niin hauskaa laskea mäkeä Kaisaniemessä, että he
hetkiseksi unohtivat Marsissa kokemansa kauheat seikkailut, mutta kun
Lalli iltapäivällä vaivasi päätään vaikeilla laskutehtävillä, ei hän
voinut olla Maijalle sanomatta:
-- Kyllä täällä maapallollakin saattaa elämä toisinaan tuntua
surkealta, mutta en minä sentään vaihtaisi täkäläistä elämää mihinkään
niistä kiertotähdistä, jotka tähän saakka olemme nähneet. Mutta kuka
tietää, voi olla semmoinenkin tähti, jossa ei tarvitse lukea läksyjä.
-- Aiotko taas uusille matkoille? -- kysyi Maija epäröiden.
-- Tietysti, -- vastasi Lalli.
-- Mutta vieläkö uskallamme, kun se on niin vaarallista? -- kysyi Maija
hieman vavisten.
-- Minä kyllä uskallan, -- sanoi Lalli ylpeänä. -- Olin minä yhtä
vaarallisissa paikoissa matkustaessani maapallolla, mutta tytöt ovat
aina semmoisia pelkureita, ja sinä saat pysyä kotona, jos tahdot.
-- En minä tahdo kotiin jäädä, -- sanoi Maija nyreissään. -- En minä
välitä vaaroista. Minä tulen Jupiteriin, sillä tiedän, että Jupiter on
seuraava tähti, ja isä sanoi, että se on suurin kaikista
kiertotähdistä.
Taas he hiipivät hiljaa saliin ja katselivat tuikkivaa tähtitaivasta,
ja pian he olivat saaneet silmiinsä Jupiterin, joka loisti niin
valkoisena ja kirkkaana, vallan toisenvärisenä kuin punainen Mars.
Villi hyppi tuolilla Lallin vieressä aivan kuin olisi se hyvin
innostunut pääsemään mukaan uusiin seikkailuihin ja Lalli silitteli
hyväillen sen selkää. Täällä pimeässä he näkivät selvästi
sähkökipinöiden säkenöivän sen pehmoisesta turkista, ja Villi kehräsi
tyytyväisenä, mutta ei sanonut mitään.
Lalli suuntasi nyt kaukoputken Jupiteriin ja tarkasteli kauan loistavaa
tähteä. Kun hän oikein tirkisteli, saattoi hän nähdä kolme pientä
kiiltävää pistettä aivan ison tähden vieressä. Ne olivat kolme
Jupiterin kuuta, mutta neljättä hän ei löytänyt.
Tuntui niin ihmeelliseltä katsella tuota kirkasta valkoista tähteä ja
sen kolmea pientä kuuta, jotka seurasivat sitä aivan kuin olisivat sen
lapsia, että Lalli pian unohti koko ympäristönsä, eikä kestänyt kauan,
ennen kuin hän huomasi voivansa kiivetä putkeen. Eikä hän edes
muistanut huutaa Maijaa, mutta pitkää aikaa hän ei ollut seisonut
kuperalla lasilavalla, ennen kuin sekä Maija että Villi olivat hänen
vieressään. Täältä näkyi tähti selvänä valkoisena loistavana levynä,
mutta sen keskellä oli leveä vyö, joka näytti olevan tummaa pilveä.
Vallan selvästi he saattoivat myös nähdä nuo kolme kuuta.
Mutta mihin nyt hypätään? -- kysyi Maija vähän alakuloisena. -- Minä
pelkään noita pilvivalleja, enkä näe maan näköistä missään.
-- Katsokaa, -- sanoi Villi, -- tuolla on pieni pyöreä musta täplä,
hyvin hauskan näköinen. Se on liian musta järveksi. Minusta voisimme
hypätä siihen.
-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Lalli epäröiden. -- En minä keksi
parempaa ehdotusta. Hellurei!
Matka avaruuden halki kesti tällä kerralla vielä kauemmin kuin heidän
hypätessään Marsiin, ja Lallin hengitys oli jo salpautunut, kun hän
lopultakin tunsi putoavansa johonkin pehmeään. Kesti kauan, ennenkuin
hän pääsi istumaan ja katselemaan ympärilleen, mutta kun hän vihdoin
voi sen tehdä, kävivät hänen silmänsä ihastuksesta pyöreiksi.
Hän oli pudonnut pitkää tuoksuavaa ruohoa kasvavalle niitylle, josta
korkeat siniset, valkoiset, keltaiset ja punaiset liljanvarret
kohottivat kukkaterttujaan, levittäen samalla niin voimakasta
sulotuoksua, ettei hän moista ennen ollut kokenut. Niitty ei ollut
suuri, ja sen ympärillä oli metsä vihreänä muurina, ja Lalli huomasi,
että puissa oli yht'aikaa kukkia, raakiloita ja kypsiä hedelmiä, ja
nämä hedelmät olivat niin kauniita, että hän heti ymmärsi niiden
maistuvan hyvälle.
Enempää hän ei ollut ehtinyt ajatella, kun Maija hyppäsi ruohikosta
hänen viereensä ja taputteli käsiään ihastuksesta.
-- Voi Lalli, Lalli, -- hän huusi, -- tällä kerralla olemme tainneet
joutua paratiisiin.
Villikin tuli esiin ruohon seasta silmät pyöreinä kummastuksesta.
-- En tiedä, pidänkö tästä vai enkö pidä -- se sanoi omituisen
arastelevalla ja epävarmalla äänellä. -- Tuntuu kuin täällä ei olisi
luvallista rottien pyydystely, kenties ei edes sähiseminen ja
syljeksiminen. Täällä on ilmassa jotakin, joka paremmin soveltuu
kaniineille kuin kissoille.
-- Mutta lämmintä ja suloista täällä on joka tapauksessa, -- sanoi
Lalli katsellen säihkyvin silmin ympärilleen. -- Katsokaa vain noita
hedelmäpuita ja kukkia ja noita suuria koreita perhosia, joita
lepattelee kaikkialla ja puroa, joka luikertelee niityn halki kuin
hopeavyö. Eikö täällä ole ihmeen ihanaa!
Mutta Maija ei häntä enää kuunnellut. Hän oli jo juossut metsänreunaan
ja poiminut maahan pudonneen hedelmän ja iskenyt valkoiset hampaansa
sen mehevään maltoon, niin että mehu vuoti suupielistä alas. Silloin ei
Lallikaan malttanut enää pidättää itseään tekemästä samoin, ja hetken
aikaan ei kumpikaan heistä puhunut halaistua sanaa, söivät vain ja
maistoivat milloin mitäkin hedelmää, ja heistä tuntui mahdottomalta
sanoa, mikä niistä maistui parhaimmalle. Sillävälin katseli Villi heitä
yhä silmät pyöreinä ihmetyksestä, mutta lopulta ei sekään voinut olla
puraisematta muuatta maahan varissutta hedelmää, ja silloin pääsi
tyytyväisyyttä ilmaiseva maiskutus sen huulilta.
-- Sepä merkillistä! -- se sanoi pureskellen yhä hartaammin hedelmää ja
nuoleskellen sen mehua. -- En olisi koskaan uskonut minkään koko
maailmassa maistuvan paremmalle kuin linnunveri, mutta kyllä minun nyt
täytyy myöntää, ettei lintujen surmaaminen pälkähtäisi milloinkaan
päähäni, jos minulla aina olisi tämmöistä syötävää.
-- Ja sitäpaitsi, sanon minä, et sinä saakaan sitä tehdä, -- sanoi
Lalli pyyhkien nenäliinallaan hedelmämehua huuliltaan. -- Jos surmaat
tässä tähdessä yhdenkin olennon ilman, että se on itsepuolustukseksi
välttämätöntä, niin tulet minun kanssani tekemisiin.
Samassa helkähti puiden latvoista pehmoisia hopeankirkkaita säveleitä,
laulurastaan säveleiden kaltaisia mutta paljon sointuisampia ja
vaihtelevampia. Sulosointuisina ne vierivät lauhaan ilmaan, ja pian
yhtyi niihin läheisistä puista muita ääniä muodostuen mitä ihanimmaksi
lintukuoroksi, ja lapset ymmärsivät laulujen sanat, jotka ylistivät
luojan hyvyyttä.
Lalli oli usein nähnyt, mimmoinen Villi oli lintua katsellessaan. Sen
silmät olivat kiiluneet hurjina, se oli työntänyt kyntensä ulos
käpälistä ja kyyristynyt hyppyyn, mutta tällä kertaa se vain makasi
hiljaa ruohikossa ja kuunteli silmät raollaan ja kynnet sisään
vedettyinä.
-- Se on kaunista, sanoi Villi kumman lempeällä äänellä, -- ja kauniita
ovat linnut itsekin. Katsokaa vain, miten koreat höyhenet niillä on,
vihreitä, punaisia, sinisiä ja keltaisia ja kaikki metallinhohtoisia.
Minä pidän niistä paljon, en sillä tavalla, että tahtoisin syödä ne,
vaan aivan kuin ystävistä.
Silloin hyppäsi muuan kaunis lintu alas puusta ja tuli nokallaan
hyväillen silittämään Villin turpaa, ja Villi vain kehräsi
tyytyväisenä.
-- Merkillistä, että täällä on niin lämmintä ja suloista, vaikka
aurinko näyttää niin pieneltä ja etäiseltä, -- sanoi Villi vihdoin.
Vasta nyt huomasi Lalli unohtaneensa katsoa taivaalle, maassa kun oli
ollut niin paljon ihmeitä nähtävänä. Ja hän näki nyt, että aurinko
tosiaankin näytti pieneltä ja mitättömältä, ja että siitä säteilevä
lämpö tuntui vain siltä kuin olisi poskelle hyväillen sipaistu. Oli
kuin ilmassa itsessään olisi lämpöä, joka tuli lauhoina tuulahduksina
hiljaisen tuulen puhaltaessa.
-- Meidän pitäisi löytää joku, joka tietää kertoa meille jotakin tästä
tähdestä, ja täytyy minun sitä enemmän nähdäkin, -- hän sanoi ja nousi
ylös. -- Nyt olen aivan kylläinen. Kenties jonakin päivänä voimme tulla
tänne isä ja äiti mukanamme.
He kulkivat nyt yhdessä purolle, joka kiemurrellen juoksi niityn halki.
Sen vesi oli läpinäkyvää kuin kristalli, ja pohjalla välkkyi hiekka
kuin olisi siinä kultaa, ja kun Lalli sitä kahmaisi kourallisen,
huomasi hän, että se todella olikin kultaa, kimaltelipa siinä siellä
täällä suuria kirkkaita timanttejakin.
-- Tässä maassa ei mahda olla ihmisiä ollenkaan, -- tuumi Villi
viisastellen. -- Ne eivät antaisi tämmöisen hiekan jäädä tähän.
Ja Lallin täytyi myöntää, että kissan puheessa oli perää.
He kulkivat puroa pitkin ja tulivat pian syvälle metsään. Siellä oli
vilisemällä sekä lintuja että kaikenlaisia nelijalkaisia eläimiä.
Apinat kieppuivat oksalta toiselle riemuisina huudellen, ja
kaikenlaisia muita eläimiä juoksenteli puiden alla. Kaikki ne näyttivät
hyvänsuovilta ja vaarattomilta, ja ihmetellen ne katselivat lapsia kuin
mitäkin kummaa. Kun lapset kiersivät erään paksun puunrungon ympäri,
huomasivat he äkkiä seisovansa aivan vastapäätä suurta leijonaa, joka
parast'aikaa söi maahan pudonneita hedelmiä, aivan kuin Villi
tuonnottain oli tehnyt.
-- Halloo, serkku, -- huusi Villi, -- eikö tuo maistukin paremmalle
kuin veri?
-- Hyi! -- mörisi leijona. -- Mitä puhetta se on? Kuka söisikään verta!
Se oli ilmeisesti niin ällistynyt, että Villiä oikein hävetti, ja tämä
koettikin vaihtaa keskustelunaihetta.
-- Kauniissa maassa sinä, serkku, asut, -- se sanoi. Jupiter näyttää
olevan kaunein kaikista niistä kiertotähdistä, joissa tähän asti olemme
käyneet.
-- Anteeksi, että keskeytän, -- sanoi nyt muuan karkea ääni aivan
läheltä, -- mutta ei tämä ole Jupiter. Tämä on vain yksi sen
seitsemästä kuusta. Ja paratiisi voi aivan yhtä hyvin olla kuussa kuin
jossakin suuressa kiertotähdessä.
Kun lapset kääntyivät katsomaan taakseen, näkivät he jättiläiskokoisen
norsun seisovan puun vieressä ja leyhyttelevän suuria viuhkanmuotoisia
korviaan.
-- Kuuko? -- huudahti Lalli kummaksuen, mutta samassa välähti hänessä
koko asia selville.
Se tumma täplä, johon he olivat hypänneet, olikin neljäs kuu, jota hän
ei ollut saanut näkyviinsä, ja joka oli näyttänyt täplältä tähden
valoisaa pintaa vasten katsottuna.
-- Mutta kuitahan on vain neljä, -- intti hän vastaan.
-- Ei, -- sanoi norsu, -- seitsemän niitä on, vaikka yhtä on vaikea
nähdä Maasta, koska se on niin lähellä loistavaa Jupiteria, ja kaksi on
taas niin kaukana siitä, että ne sen vuoksi ovat vaikeasti nähtävissä.
-- Silloin meidän kai pitää hypätä Jupiteriin, -- sanoi Lalli
epäröiden.
-- Älkää veikkoset! -- mörisi toinen karkea ääni, ja metsästä astui
suuren suuri karhu, joka astellessaan lipoi suuhunsa maassa kasvavia
marjoja. -- Jupiter ei ole vielä niin jäähtynyt, että siinä voisi asua.
Sen pinta on enimmäkseen kiehuvaa vettä ja muita nesteitä ja sen
ilmakehä on kuumaa höyryä. Kiittäkää onneanne, ettette joutuneet sinne!
-- Jupiter on emomme, -- puuttui leijona puheeseen innostuksesta
hehkuen. Siitä me saamme suurimmaksi osaksi lämpömme, sillä auringosta
ei paljon tule. Me rakastamme kaikki Jupiteria.
-- Miten se voi niin kaukaa lämmittää? -- kysyi Maija epäillen.
-- Kaukaa teidän aurinkonnekin lämmittää, -- vastasi leijona. -- Kun se
on niin paljon suurempi ja kuumempi, voi se lämmittää niin paljon
pitemmän matkan päästä, mutta matka täältä Jupiteriin on vallan lyhyt
verrattuna auringon etäisyyteen. Sinä kenties arvelet, ettei se voi
lämmittää, koska se ei loista omalla valollaan, mutta lämmittäähän
kaakeliuunikin ja Jupiter onkin mainio uuni. Juuri sen vuoksi, että se
ei ole hehkuva, vaan lämmin vain, on ilmastomme niin miellyttävää ja
tasaista, ei liian kuumaa eikä liian kylmää. Sen saatte muuten itse
kohta kokea, jahka aurinko laskee.
Lalli katsoi aurinkoon päin ja näki sen painuvan ihmeen nopeasti
taivaanrantaa kohden.
-- Ei, kyllä meidän pitää mennä katselemaan vielä ympärillemme, --
sanoi hän. -- Täällä on niin hirveän kaunista, etten tahtoisi palata
kotiin ollenkaan.
Ja hän katseli taas korkeita puita, joiden latvukset huojuivat; toiset
olivat palmujen näköisiä, toiset lehtevien lehtipuiden, ja kaikki
olivat täpötäynnä hedelmiä tai monivärisiä kukkia, ja kukasta toiseen
liiteli perhosia ja pieniä mesilintuja, jotka näyttivät lenteleviltä
jalokiviltä.
-- Minä tulen mukaanne, -- sanoi norsu. -- Kenties tarvitsette joitakin
selityksiä. Minussa on hieman tähtientutkijaa ja minä tunnen
kiertotähdet. Kenties ette tiedä sitäkään, että Jupiter kiertää
auringon 11 vuodessa ja 10 kuukaudessa.
-- Kiitoksia paljon! -- sanoi Lalli. -- Meistä on varsin hauskaa, jos
sinä tulet mukaan.
-- Minä myös... minä myös... -- mörisivät karhu ja leijona.
Ja niin he vaelsivat edemmäs ja tulivat pian uudelle tasangolle. Se
näytti olevan sarvimetsän peitossa, ja sarvien alta katselivat tuhannet
lempeät ruskeat silmät lapsia ystävällisen uteliaina. Siinä oli hirviä,
antilopeja, sirahveja, puhveleita ja muita kasvinsyöjiä, mutta mikään
ei näyttänyt pelkäävän ihmisiä enempää kuin petoeläimiäkään, ne vain
väistyivät levollisina hieman sivulle, jotta nämä pääsisivät kulkemaan.
Tällä tasangolla laski puro suureen virtaan, ja virran toisella
puolella kohosi metsäinen vuorijono, joka vivahteli ihmeellisin
väriloistein tummansinistä iltataivasta vasten. Siinä oli purppuraa ja
ruusunpunaista, sinistä ja vihreää. Tasangon toisella puolella oli
meri, joka kimalteli ja hehkui kuin viini iltaruskon hohteessa, ja
suuret valkoiset linnut liitelivät sen yläpuolella siivet loistaen
ruusunpunaisina iltavalossa, ja leveällä hiekkarannalla kimalteli
säkenöiviä kullankappaleita, koralleja ja kirjavia näkinkenkiä.
Koreanväriset kalat pistivät päänsä vedenpinnasta ylös ja katselivat
lapsia, kauempana merellä oli valaita ja merileijonia läiskyttelemässä
ja temmeltämässä.
Lalli ja Maija katselivat tätä kaikkea silmät kyynelten sumentamina.
Kaikki oli niin kaunista, että melkein itketti, ja Villikin huokasi
itsekseen samalla kehrätä hyrryttäen.
Samassa he näkivät kahden olennon astelevan metsästä viimeisten
auringonsäteiden valaistuksessa. Siinä oli kaksi nuorta kaunista
ihmistä, mutta he olivat aivan alasti. Pitkät, tummat suortuvat
aaltoilivat pitkin heidän selkäänsä, heidän kasvonsa olivat tyynet ja
hyvännäköiset ja heidän silmänsä säteilivät.
-- Luulin, että olimme jo nähneet paratiisimme kaikki olennot, -- sanoi
toinen, joka oli nainen, -- mutta nuo tuolla näyttävät myös ihmisiltä,
ellei heidän ruumiinsa ympärillä olisi tuota kummallista rumaa nahkaa,
joka tekee heidät epämiellyttävän näköisiksi.
-- Juuri niin, Avee, -- sanoi toinen, mies. -- Epämiellyttävältä se
minustakin tuntuu, ja sitäpaitsi on heidän kasvoissaan omituinen
tutkiva ja kysyvä ilme, josta minä en pidä, mutta muutenhan ne ovat
aivan meidän näköisiä.
-- Se, että he käyttävät pukua, johtuu vain siitä, että he tietävät,
mikä on säädyllistä, ja te ette sitä tiedä, -- sanoi sähisevä ääni
lähistöstä, ja kun lapset katsoivat sinne päin, näkivät he suuren
kiiltävänvihreän käärmeen, joka välkkyi hiottujen timanttien lailla. --
Jos olisitte noudattaneet neuvoani ja syöneet hyvän- ja pahantiedon
puusta, niin olisitte tekin ymmärtäneet, että nyt olette alasti.
-- Hyvän- ja pahantiedon puu... käärme... -- ajatteli Lalli, -- mutta
tämähän on todella paratiisi ensimmäisine ihmisineen.
Maija oli kääntynyt poispäin ja seisoi selin noihin ihmisiin, mutta
Lalli tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet taas niihin päin.
-- Hyi! -- sanoi Maija punastuen, -- nehän ovat aivan alasti. Onhan
vallan sopimatonta käydä tuolla tavalla.
Mutta Lalli vain piti häntä kädestä ja talutti hänet noiden ihmisten
luo. Hän ojensi heille ystävällisesti kätensä, ja he lausuivat lapset
sydämellisesti tervetulleiksi.
-- Mene tiehesi, häijy käärme, -- sanoi Lalli sitten suuttuneena
käärmeelle, joka ivallisesti oli katsellut äskeistä toimitusta. --
Tulemme kyllä toimeen ilman sinuakin.
-- No, no, älkää kiivastuko, -- sähisi käärme. -- Teidän puolellannehan
minä olen. Näen kyllä, ettei maapallolla ole oltu yhtä tyhmiä kuin
täällä, ja senvuoksi tekin olette nyt täällä ja tiedätte maailmasta
jotakin, mutta nuo kaksi pässinpäätä vain kävelevät täällä, syövät,
juovat ja makaavat. He eivät käsitä edes sitä, ettei tätä tämmöistä voi
ajan pitkään jatkua, sillä jos tämä maailma on vielä tuhannenkin vuotta
olemassa ja ihmiset ja eläimet vain lisääntyvät, niin ei ole enää
ruohonkortta elukkain syötäväksi eikä ainoatakaan hedelmää puissa, ja
maassa on nelijalkaisia ja kaksijalkaisia päällekkäin, niin etteivät ne
mahdu liikkumaan, ja sitten täytyy niiden kumminkin ruveta syömään
toisiaan kuten niin monesti jo olen leijonalle sanonut. Ei suinkaan
sillä ole tuommoisia hampaita ja kynsiä vain senvuoksi, että se söisi
niillä omenia.
Lalli oli nyt niin suutuksissaan, että hän vapisi, mutta hän huomasi,
että nuo kaksi ihmistä vain lempeän surullisina katselivat ilkeätä
käärmettä, eikä hän silloin voinut itsekään ruveta väkivaltaa
käyttämään. Hänellä oli sitäpaitsi semmoinen tunne, ettei väkivalta
ollut luvallistakaan tässä paratiisissa.
-- Mikä teidän nimenne on? -- hän sen sijaan kysyi noilta molemmilta
ystävällisellä äänellä.
-- Imataa ja Avee, -- he vastasivat, -- mutta kertokaa meille jotakin
itsestänne!
-- Ei, ei, älkää tehkö sitä! -- sähisi käärme. -- Se on tietoa, ja sitä
eivät nuo elukkaparat saa itselleen hankkia. He eivät saa syödä tiedon
puusta.
-- Ei puhuta niin paljon, -- sanoi Imataa hieman alakuloisella äänellä.
-- Käärme sanoo aina jotakin häijyä joukkoon. Meistä on itse asiassa
yhdentekevää, keitä te olette ja mistä tulette. Pääasia on, että te
olette vierainamme, ja jos tahdotte, voitte itse tulla katsomaan tiedon
puuta. Mielellämme viemme teidät sinne, vaikka se on ainoa puu, johon
emme saa koskea, emmekä sitä haluakaan tehdä. Kas nyt laskee aurinko,
ja Jupiter nousee.
Ja samassa painui aurinko todellakin taivaanrannan taakse jättäen
jälkeensä kapean kultaviirun viininväriseen mereen, mutta
vastakkaisella puolella nousi puiden takaa valtavan suuri loistava
hopeakiekko täyttäen suuren osan senpuoleista taivaankantta ja hohtaen
niin, että melkein silmiä häikäisi. Siitä tuntui virtaavan leppoisaa,
miellyttävää lämpöä, ja edelleenkin oli yhtä valoisaa kuin ennen
auringonlaskua. Linnut, jotka hetkiseksi olivat laanneet laulamasta
ikäänkuin tätä ihmettä odotellen, virittivät nyt entistäkin suloisemmat
sävelensä, ja kukista lähti entistä huumaavampi sulotuoksu, ja kirjavat
perhoset lentää lepattelivat kukasta kukkaan kuin ennenkin.
Nopeasti nousi loistava kiekko korkeammalle, ja pian he näkivät sen
kokonaan. Sen keskellä he näkivät taas tummia pilviä leveinä juovina,
ne muodostivat merkillisiä kuvioita tuolle hopeiselle kilvelle, siinä
oli uhkaavia ukkospilviä ja valkoisia loistavia kesähattaroita. Siellä
täällä näkyi punaisia laikkuja aivan kuin olisi siinä tulenliekkejä.
Koko levy oli kummaltakin sivultaan litistynyt, joten se näytti melkein
soikealta.
Sanattomina hämmästyksestä katselivat lapset tätä ihmeellistä
satunäytelmää, joka kävi vieläkin kauniimmaksi, kun he samalla näkivät
kaksi Jupiterin kuuta, jotka paistoivat samanvärisinä kuin maapallonkin
kuu.
-- Oi, miten kaunista! -- sanoi Maija. -- Mutta miksei se ole pyöreä?
-- Älkää kysykö noilta ihmisiltä, -- sanoi käärme ivallisesti. -- He
eivät tiedä yhtään mitään. He eivät muusta välitä kuin syömisestä ja
juomisesta.
-- Sen voin minä sinulle selittää, -- puuttui norsu puheeseen ja astui
esiin vielä pureskellen mehevää oksaa. -- Se johtuu siitä, että Jupiter
pyörii akselinsa ympäri hyvin nopeasti. Tuo keskellä oleva vyö kiertää
vielä nopeammin kuin keskiosa, sillä se on vain höyryä. Se tarvitsee
yhteen kierrokseen vain seitsemän teikäläistä tuntia, kun taas keskiosa
tarvitsee yhdeksän. Se on, tiedättekös, huimaa menoa, sillä Jupiter on
monta kertaa suurempi kuin maapallo, vaikka sen ainejoukkio on niin
harvaa, ettei se paina enempää kuin kolme kertaa niin paljon kuin Maa.
-- Mutta entä nuo punaiset pilkuta -- kysyi Maija.
-- Sisustasta pursuu vielä tulta esiin siellä täällä, -- vastasi norsu.
-- Siellä on tuli- ja tulikivijärviä, -- sanoi käärme, ja sen terävät
timanttisilmät säkenöivät häijysti kiertotähden lumoavassa valossa.
Avee tarttui Maijan käteen ja Imataa Lallin, ja niin he kulkivat
eteenpäin norsun, leijonan, karhun ja monen kasvinsyöjän seuraamina.
Käärmekin mateli koko ajan heidän vieressään ruohikossa, pysytellen
Villin läheisyydessä.
-- Pidätkö sinä tästä luiruttelevasta elämästä? -- se kysyi kissaan
kääntyneenä. -- Ajatteleppas, rohkeus ja taito eivät merkitse tässä
maassa niin mitään. Ei kukaan tiedä mitään pyydystelyn tuottamasta
nautinnosta ja jännityksestä. Semmoiset mitättömät olennot kuin hiiret
ja rotat voivat hyvin ja lisääntyvät, kunnes koko maa on niitä
tulvillaan, ja samaten on pian laita noiden kasvinsyöjäin. Jonkun
vuoden perästä niitä on tasangoilla niin tiheässä, että kaikkialla voi
astella niiden selältä selälle, ja silloin niillä ei ole enää mitään
syötävää. Niille itselleen olisi parempi, jos joku söisi muutamia
niistä tuon iänikuisen vihannessyönnin vaihteeksi.
Villin silmät kiiluivat ja välkkyivät, kun hän ajatteli, miten hyvälle
pieni liha-ateria taas maistuisi, mutta hän vastasi vain:
-- Maassa täytyy olla maan tavoin. Olen nähnyt niin monta erilaista
maata, ettei minua enää mikään ihmetytä, ja sitäpaitsi Lalli ei
suvaitse minun surmaavan täällä mitään.
Sillävälin kulkivat Lalli ja Maija puhellen Aveen ja Imataan kanssa, ja
nämä näyttivät ylväinä heille paratiisin kaikki ihmeet ja osoittivat
erilaisia hedelmäpuita. Toisinaan kävi matka ohi vilpoisain,
salaperäisten luolien, joista voi saada sateen suojaa, toisinaan he
nousivat kunnaille, joilta oli näköala yli koko tämän ihanan maiseman,
meri taustana. Tämä meri oli nyt Jupiterin valaistuksessa kuin suuri
hopeapeili, ja hopeasta kohosi paikoitellen pieniä saaria, joissa oli
terävähuippuisia sinisiä vuoria tai tummanvihreitä appelsiini-,
palmu- tai muunlaisia hedelmäpuulehtoja.
Jonkun aikaa kuljettuaan tulivat he taas pyöreälle tasangolle, jolla
kasvoi helakoita kukkia. Keskellä tätä tasankoa kohosi jättiläispuu,
jonka oksat näyttivät ulottuvan taivaaseen saakka. Se oli niin suuri,
että Lallista tuntui kuin taivaan tähdet olisivat riippuneet sen
oksilla. Varoittavien sormien tavoin suuntautuivat nämä oksat sinistä,
salaperäistä taivaankantta kohden, missä Jupiterin kiekko nyt oli
osittain oksien ja lehtien peitossa, osittain puun latvan
hopeakruununa. Joka oksalta riippui merkillisen näköisiä hedelmiä,
kaikki eri värisiä ja eri muotoisia, mutta kaikki hyvin houkuttelevan
näköisiä. Mahtava, väräjävä suhina kuului valtavasta latvuksesta, ja
lehdet lipattivat tuhansin salaperäisin kuiskein, kutsuvin ja
kiehtovin.
Lalli seisoi kuin lumottuna katsellen ylös puuhun, ja hänestä tuntui
kuin tuo mahtava suhina olisi kuulostanut tutulta ja kuin olisi hän
usein maistellut noita merkillisiä hedelmiä, ja lopulta hän ei voinut
enää pidättäytyä Maijalle sanomasta:
-- Miten merkillistä! Minusta tuntuu kuin noiden hedelmäin syöminen ei
olisikaan pahaa ja kuin olisin monesti ennen niitä syönyt.
Maija näytti sillä hetkellä merkillisen miettiväiseltä ja vakavalta ja
rypisti otsaansa kovin tuumivaisena.
-- Luullakseni asian laita on niin, -- sanoi hän lopulta, -- että me
emme siitä enää sen huonommiksi tule, kun synti kerran on meidän
maailmaamme tullut, ja siksi luulen, että on parasta syödä noita
hedelmiä yhä enemmän, kun kerran on syömään ruvennut, sillä muuten
tässä kuvittelee tietävänsä jotain, vaikkei tiedäkään, ja se on
kaikkein pahinta, sanoo isä. Hän sanoo myös, että koko elämä on koulua,
ja kun on kerran ruvennut koulua käymään, niin on parasta olla ahkera
ja käydä kaikki luokat, vaikka kenties olisikin ollut onnellisempi,
ellei olisi ensinkään käynyt koulua, kuten se vanha italialainen
posetiivinsoittaja, joka aina on iloinen, vaikkei tunne kirjaintakaan.
-- Mistä sinä tiedät kaiken tuon? -- kysyi Lalli aivan ymmällä siskonsa
viisaudesta. -- Mutta oikeassa sinä luullakseni kumminkin olet, ja
tokkopa me kaksi enää sovellumme tähän paratiisiin, sillä me voisimme
tahtomattamme houkutella nämä ihmiset maistamaan kielletyn puun
hedelmiä ja tuhota heidän onnensa. Kuules, mitä käärme haastelee!
Käärme makasi kiemurassa Imataan ja Aveen välissä ja sihisi heille.
-- Katsokaa noita Maan ihmisiä, -- se sanoi ja osoitti lipsuttavalla
kielellään lapsia. -- Heidän esi-isänsä ovat syöneet tämän puun
hedelmiä, ja siksi he nyt tietävät niin paljon. Siksi he matkustavat
avaruuksien halki, katselevat kaikkea ja ymmärtävät kaiken, mutta te
molemmat kävelette täällä kuin lampaat ja syötte ruohoa. Siksi he
ymmärtävät verhota ruumiinsa pehmeillä, lämpöisillä vaatteilla, mutta
te kuljeksitte alasti ja säädyttömästi kuin eläimet ja palelette, kun
tulee kylmä.
-- Vaiti, käärme! -- tiuskaisi Lalli uhkaavasti. -- Jos vielä sanot
sanankin, niin lyön sinut kuoliaaksi.
Mutta käärme vain lipsutteli kavalaa kaksihaaraista kieltään.
-- Sinä koetat saada minut vaikenemaan senvuoksi, ettet tahdo näiden
ihmisten tulevan yhtä viisaiksi kuin teikäläiset ovat, -- se sanoi
myrkyllisestä -- Tiedät hyvin, että puhun totta.
Silloin otti Lalli kepin ja aikoi lyödä sitä, mutta se mateli
sähisevästi nauraen pakoon ja asettui Villin viereen.
Tällä välin seisoivat Imataa ja Avee ikävöiden katsellen kiellettyä
puuta, ja Lalli näki selvästi, että käärmeen sanat olivat tehneet
heihin valtavan vaikutuksen. Hän ymmärsi hyvin, että he olivat paljon
onnellisempia kuin maapallon ihmiset ja että olisi vallan kauheata, jos
he tekisivät syntiä syömällä kiellettyä hedelmää, ja hän ymmärsi myös,
että kiusaus oli kaksin verroin suurempi, kun he näkivät rinnallaan
toisia, jotka jo olivat maistaneet noita hedelmiä ja kenties saattoivat
ulkonaisesti näyttää heitä etevämmiltä. Hänelle selvisi, että hänen
velvollisuutensa oli jättää paratiisi, jottei johtaisi enää heitä
kiusaukseen.
-- Katsos, katsos! -- sähisi käärme Villille. -- Tuon linnun liha
maistuu paremmalle kuin mikään muu koko tässä taivaankappaleessa. Se on
niin rasvaista ja valkoista, että oikein suussa sulaa.
Ja se näytti kielellään lintua, joka istui jättiläispuun juurella. Se
oli erinomaisen kaunis lintu, sen päässä oli loistava töyhtö, ja sen
pitkä pyrstö välkkyi sateenkaaren kaikissa väreissä.
Villin silmät säkenöivät saaliinhimosta, sen kynnet työntyivät ulos
käpälistä ja sen hampaat välähtelivät. Hiljaa se hiipi lintua kohden ja
oli juuri hyppäämäisillään, kun Lallin katse sattui siihen.
Kammottavan selvästi Lalli nyt ymmärsi, että paratiisin rauha todella
oli nyt uhanalainen joka taholta, ja että heidän tulonsa paratiisiin
oli ollut suuri onnettomuus. Hän heilutti samaa keppiä, jolla hän oli
käärmettä uhkaillut, ja juoksi Villin luo, mutta tämä ymmärsi saavansa
selkäsaunan ja kimmahti avaruuteen, ja Lalli seurasi empimättä perässä.
-- Tule pian kotiin, Maija! -- hän huusi ennenkuin hyppäsi. -- Ellemme
heti laittaudu täältä tiehemme, niin tuhoomme pian koko tämän
paratiisin.
Ja sitten hän suhahti avaruuden halki.
Kun hän sitten heräsi entisellä paikallaan kaukoputken vieressä, istui
hän kauan ääneti ja miettien. -- Miten merkillistä, että hänen noin
piti päästä paratiisiin ja että hän sitten hyppäsi vapaaehtoisesti
sieltä pois. Eikö hän ollut tuhma noin tehdessään?
Ja kumminkin tuntui hänestä, että hän vain siten tekemällä oli
menetellyt oikein. Jos hän olisi jäänyt sinne, olisivat nuo
ihmispoloiset loppujen lopuksi syöneet tiedon hedelmiä, ja silloin
olisi hänen omallatunnollaan ollut heidän paratiisinsa tuhoutuminen.
Kuka tiesi nytkään, miten siellä sitten oli käynyt. Kenties oli käärme
jo saanut heidät pauloihinsa. Ehkä hänen olisi pitänyt lyödä se
kuoliaaksi samalla, mutta semmoinen yritys olisi voinut päättyä
huonosti; käärme oli suuri ja nopea ja kukaties myrkyllinen; ja sitten
ei hän ollut lainkaan varma, että hän olisi ollut oikeutettu surmaamaan
tuossa paratiisissa, jossa kukaan ei muuten tehnyt toiselle pahaa.
Hän herätti Maijan, joka nukkui sohvalla, j%k kysyi, mitä hän arveli
asiasta, mutta kuten tavallista oli hän matkan jälkeen niin pyörällä
päästään, ettei hän vastannut mitään, vaan pyysi Lallin kertomaan, mitä
oli tapahtunut, ennenkuin hän tahtoi lausua ajatustaan.
Kun Lalli sitten oli kertonut heidän seikkailunsa, miten kaunista oli
Jupiterin kuussa ollut ja miten he olivat olleet vähällä aiheuttaa
siellä onnettomuutta, istui Maija kauan ääneti.
-- Kyllä me sentään oikein teimme, -- sanoi hän vihdoin pikkuvanhalla
sävyllä, aivan kuin isoäiti. -- Ei tuo paratiisi ollut meitä varten,
sillä maapallon ensimmäiset ihmisethän karkoitettiin paratiisistaan, ja
me olemme kaikki syntisiä kuten hekin. Opettaja sanoi kerran, että
ainoa, minkä voimme tehdä, on paratiisin takaisin hankkiminen
uutteralla työllä, mutta ettei näin saatu paratiisi ole sittenkään sama
kuin tuo entinen, mutta kenties parempi. Se on kumminkin varmaa, ettei
meillä ollut oikeutta sinne jäädä.
Maija saattoi toisinaan olla niin ihmeellisen viisas, kun sikseen
sattui, eikä Lalli voinut muuta kuin myöntää hänen olevan oikeassa. Ja
olihan hän itse asiassa lausunut vain Lallin oman ajatuksen vaikka
selvemmin kuin Lalli itse.
Sinä iltana hän nukkui levollisesti ja tunsi olevansa tyytyväinen
itseensä. Oli hyvä tietää menetelleensä oikein. Sitäpaitsi hän tunsi,
ettei hän voisi jäädä paratiisiinkaan, ellei isä ja äiti olisi siellä,
ja että tiedonhalu ennemmin tai myöhemmin pakottaisi hänet poistumaan
sieltäkin. Maailma ei ollut vielä täydelleen tutkittu. Vielä oli monta
kiertotähteä, joissa piti käydä.