Punainen pallo ja pyöreä täplä. Tuhoisa erehdys. Ihminen vain eläin.
Virkistävä ilmavirta. Lallia ja Maijaa luullaan villeiksi. Valkoinen
jauhe. Hyönteiset vaiko linnut? Vedenpuutetta ja korttijauhetta.
Päivölän kaupunki. Kaksitoista vanhaa marsin-eukkoa. Maija näyttää
pitkää nenää. Käynti kaupungissa. Miesparat. Sähkövoimaa kaikkialla.
Tasa-arvoisuutta. Vedenalaisia peltoja. Väkijoukko kahtena puolueena.
Marsin miehet. Kaksi kuuta. Kapina. Vanhat marsilaisprofessorit. Villi
pelastajana.
Koko seuraavan päivän lapset puhuivat vain liskoista ja tuumiskelivat,
mahtoivatko hirmupedot syödä myös jymyliskon. Lalli piirteli
lyijykynällä setä Ankannokan ja jymyliskon kuvia, ja Maija ihaili hänen
taitoaan. Kun he leikkivät ulkona kauniissa maaliskuisessa
päivänpaisteessa, koetti Lalli muovailla lumesta noita eläimiä, mutta
ei saanut niitä koskaan kyllin suuriksi.
Heti kun aurinko oli laskenut, ja tähdet taas loistivat tummalla
taivaalla, seisoivat he taas ikkunan ääressä kaukoputken vieressä.
Tällä kerralla tahtoi Maija ensiksi kömpiä putkeen, mutta miten hän
siinä seisoikin tirkistellen ja odotellen, ei hän vaan sinne päässyt,
ja lopuksi hänen täytyi antaa Lallin koettaa.
Lalli oli suunnannut kaukoputken Marsia kohti, jonka isä oli hänelle
näyttänyt, ja joka tänä iltana loisti niin kirkkaana. Kauan hän siinä
seisoi katsellen ikävöiden tuota punaista palloa, joka liukui sinisessä
avaruudessa, ja lopulta hän huomasi mahtuvansa mustaan, kiiltävään
tunneliin. Pian hän olikin kaukoputken ulkolasilla, Maija ja Villi
mukana, ja punainen pallo oli aivan heidän vastapäätään.
Näin lähempää katsoen se ei näyttänyt aivan niin punaiselta kuin
ikkunasta, ja hän voi erottaa tummia laikkuja sen pinnalla sekä napojen
kohdalla valkoiset pyörylät aivan kuin maapallollakin. Eräässä kohdassa
näkyi pyöreä, selväpiirteinen valkoreunainen tumma täplä.
-- No, minne nyt hypätään? -- kysyi Maija.
-- Ei ainakaan noille valkoisille navoille, -- vastasi Villi jyrkästi.
-- Semmoisesta sain kyllikseni silloin, kun hyppäsimme pohjoisnavalle.
-- Koetetaan päästä tuohon pyöreään täplään, -- arveli Lalli. -- No
nyt, olkaa valmiina! Hei vaan!
Ja niin sitä mentiin halki huimaavan avaruuden kohti loistavaa
taivaankappaletta, joka suureni nopeasti, kunnes he näkivät allaan
laakean maiseman, ja pian huomasi Lalli kauhukseen, että se pyöreä
pilkku, jota kohden he putosivat, oli suuri, pyöreä järvi. Kauhuissaan
hän sulki silmänsä ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän tunsi
sukeltavansa jalat edellä veteen. Pohja ei kumminkaan ollut kovin
etäällä ja hän potkaisi siihen saadakseen vauhtia ylöspäin ja ennen
pitkää hän kohottikin päänsä vedenpinnasta ylös.
Ravisteltuaan veden silmistään näki hän Maijan ja Villin polskivan
aivan vieressään tyvenellä kimaltelevalla vedenpinnalla kirkkaassa
auringonpaisteessa. Maija-rukka ei osannut ollenkaan uida ja huusi
vaikeroiden apua, kun taas Villi aivasteli ja sylki ja sähisi rumia
sanoja pojista, joilla ei ole järkeä enemmän kuin rotilla ja koirilla.
Muutamalla vetäisyllä pääsi Lalli Maijan avuksi, ja täpärällä se apu jo
olikin, sillä Maija olisi muuten hetimiten painunut veden alle. Mutta
Lalli tiesi, ettei hänkään kauan voi pysytellä pinnalla Maijaa
kannattaen. Hän katui katkerasti, että oli saattanut heidät tämmöiseen
tilanteeseen, ja näki kauhistuen siskon pään painuvan veden alle hänen
ponnisteluistaan huolimatta. Vielä kerran onnistui hänen nostaa Maija
pinnalle, ja samassa hän kuuli kovaa suhinaa. Ääni kuului aivan hänen
vieressään, vettä pärskähti hänen kasvoilleen, ja sitten hän tunsi
jonkun tarttuvan hänen kaulukseensa ja vetävän hänet ylös. Hän itse ei
irroittanut otettaan Maijasta, ja niin kohosi tämäkin vedenpinnalle,
missä häneen tartuttiin kiinni ja hänkin nostettiin ylös.
Kaikki tämä oli käynyt niin nopeasti, ettei Lalli ollut ennättänyt
katsoa, mikä heidät oli pelastanut, mutta kohta kun hän tunsi
seisovansa kiinteällä pohjalla, tarkasteli hän ympärilleen varsin
uteliaana.
Hän oli valkoisesta metallista tehdyssä veneessä, ja hänen päänsä
päällä surisi neljä tuulimyllynsiipien näköistä pyörää veneen
molemmilla puolilla, kaksi keulassa ja kaksi perässä. Mutta kaikkein
merkillisin oli sentään veneen keskellä istuva olento, joka vast'ikään
oli vetänyt vettävaluvan Villin veneeseen. Ensin luuli Lalli, ettei
siinä ollut muuta kuin suuri kalju pää ja sen terävien, viisasten
silmien edessä olevat silmälasit, mutta sitten hän huomasi pienen
surisevan koneen takana olevan tuohon päähän kuuluvan pienen ja leveän
vartalon ja lyhyen jalkaparin, joiden verhona oli ruumiinmukaiset
mustat vaatteet. Tuon olennon -- oli se sitten mies, nainen tai eläin
-- ainoina pitkinä ruumiinosina olivat kädet ja vallankin sormet, jotka
hyvin nopeasti hypistelivät jotakin koneenosaa.
Samassa keskeytyi hänen havaintojentekonsa siihen, että hengitys kävi
hänelle sietämättömän vaikeaksi. Hänestä tuntui, että hän kuolee, ellei
hän saa enemmän ilmaa, ja hän tunsi päässään kummallista kohinaa. Mutta
samassapa tarttui veneessä istuva olento valkoiseen säkkiin, jommoisia
veneen pohjalla oli koko kasa, ja kiinnitti nopeasti ja reippaasti sen
aukosta riippuvan kummiletkun Lallin nenään. Ja sitä letkua myöten
virtasi nyt virkistävä ilmavirta Lallin keuhkoihin, ja ennen pitkää hän
tunsi voivansa taas vallan hyvin. Samoin teki se olento Maijalle ja
Villille, jotka makasivat läähättäen veneen pohjalla, ja sitten se
kiinnitti säkit heidän selkäänsä, niin että tämä ilma aina virkisti
heitä, ilman että heillä oli vähintäkään vaivannäköä.
-- Moista kummaa en ole koskaan kuullut, -- sanoi lempeä ääni. -- En
ole ennen kuullut, että Marsiin olisi tullut Maan lapsia, sillä
muualtahan te ette voi olla. Te olette aivan samannäköisiä kuin meidän
museoissamme säilytettävät muinaisaikojen kansojen kuvat, jotka
esittävät miljoonia vuosia sitten eläneitä ihmisiä. Tämä löytö tekee
minut kuuluisaksi koko Marsissa, Meille on ikuinen häpeä, että te
olette ensin tulleet meidän tähteemme, vaikka me olemme aina kerskuneet
korkeammasta sivistyksestämme. Mutta te raukat ette olleet ottaneet
huomioon, että ilma on täällä paljon ohuempaa kuin maapallolla. Ellen
minä olisi tullut paikalle ilmasäkkeineni, olisitte nyt kuolleina.
Molemmat lapset katselivat kummastellen tuota merkillistä olentoa, ja
silmät pyöreinä ihmetyksestä tuijotti Villikin siihen. Ja vasta nyt
huomasi Lalli, että silläkin oli valkoinen säkki selässä ja kummiletku
nenällä. Letku oli kiinnitetty silmälaseihin ja näytti hyvin pieneltä.
-- Mikä kumma sinä oikein olet? -- kysyi Maija arastellen. -- Oletko
ihminen vai eläin?
Silloin naurahti olento helakasti.
-- Nuori tyttöhän minä olen, -- se sanoi ystävällisesti -- ja nimeni on
Senni. -- Olin ulkona pienellä aamulennolla, kun näin teidän putoavan
halki ilman. Kiirehdin heti paikalle ja ennätin juuri parahiksi
onkimaan teidät kuiville.
-- Kiitoksia paljon! -- sanoivat Lalli ja Maija yhdestä suusta, ja
Villi, joka tähän saakka oli itseään pesten maannut veneen pohjalla,
rupesi nyt kehräämään ja hyrisemään jonkun sanan kiitokseksi.
-- Mikä eläin tuo on? -- kysyi Senni ihmetellen.
-- Kissahan minä olen, -- vastasi Villi ylpeänä, -- koko luomakunnan
viisain olento, paljon viisaampi kuin ihmiset.
Silloin naurahti tyttö taas.
-- Meillä täällä ei, nähkääs, ole enää eläimiä ollenkaan -- hän sanoi
selitykseksi, -- vaikka niiden kuvia kyllä on ja museoissa on niiden
luurankoja. Meillä ei ole varaa elättää eläimiä tähdessämme, sillä
ruokaa ei silloin riittäisi ihmisille.
-- Mutta mitä te itse sitten syötte? -- kysyi Lalli. -- Ettekö te syö
lihaa?
-- Hyi! -- huudahti tyttö ilmeisesti inhoten. -- Emmehän me toki ole
raakalaisia! Meillähän on valkoista jauhetta, jota valmistetaan
tehtaissa, ja enempää emme tarvitse, kunhan sitä vain saisimme
kylliksemme. Tahdotko maistaa vähän?
Ja sitten hän otti ruumiinmukaisen takkinsa taskusta laatikon, joka
näytti selluloidista tehdyltä, ja kun hän sen aukaisi, näkivät lapset
siinä valkoista jauhetta. Sitten hän laski vesisäiliöstä vettä lasiin
ja sekoitti siihen vähän jauhetta. Vesi tuli maidonkarvaiseksi, ja hän
antoi lasten juoda siitä. Se maistui kermansekaiselta maidolta, ja
juotuaan lasillisen, tunsivat lapset olevansa niin kylläiset kuin jos
olisivat syöneet runsaan aterian. Villikin sai puolen lasillista, ja
tyttö silitteli hyväillen sen keltaista kipinöivää turkkia.
-- Onpa tosiaan ikävää, ettemme me enään voi pitää tämmöisiä hauskoja
eläimiä, -- hän sanoi. -- Oikein kyllästyy, kun aina näkee vain ihmisiä
ympärillään ja enimmäkseen vain muita naisia. Sinä olet varmaankin
poika, sinä siinä? -- hän sanoi Lallille. -- Niin, niin, kyllä te
olette paljon kauniimpia kuin me. Sivistyksellä voi olla hyvät
puolensa, mutta ei se meitä kauniimmiksi tee. Siitä alkaen kun me
olemme ruvenneet syömään valkojauhetta, on meiltä vatsa melkein
kokonaan hävinnyt, ja nyt, kun emme enää juuri koskaan kävele, ovat
jalkammekin surkastuneet. Voi, luulenpa, että ikävöin sitä vanhaa hyvää
aikaa, jolloin ihmiset söivät niin, että samalla nauttivat ateriastaan,
ja jolloin he kävelivät omin jaloin metsissä ja kedoilla. Mutta lihaa
en voisi koskaan suuhuni panna. Hyi, hyi!
Silloin nauroivat Lalli ja Maija, ja Villikin veti kissannaamansa
pilkalliseen irvistykseen.
-- Riippuu kai siitä, mihin tottuu -- tuumi Lalli viisastelevana. --
Mitä huvia olisikaan elämästä, ellei saisi syödä voileipiä ja ohukaisia
ja hilloa ja leivoksia ja omenoita ja muuta hyvää!
-- Eikö teillä ole muita huveja siellä maapallolla? -- kysyi Senni
hieman ivallisesti.
Silloin hävetti Lallia, mutta Maija vastasi reippaasti:
-- Onhan meillä leikkejä ja laulua ja soittoa ja teatterinäytäntöjä ja
eläviäkuvia... ja matkoja muihin taivaankappaleihin.
Nyt oli marsintytön vuoro hävetä, sillä hän ei koskaan ollut käynyt
omaa taivaankappalettaan edemmä.
-- No, saammeko nähdä vähän sinun maatasi? -- kysyi Lalli.
-- Tietysti, -- vastasi Senni myöntyväisenä. -- Täytyy tässä minunkin
kohta lähteä Päivölän kaupunkiin työtunneilleni.
Ja sitten hän hypisteli konetta pitkillä sormillaan, ja suristen nousi
vene suoraan ylös ilmaan.
-- Näin ei voi tehdä meidän ilmatasoillamme -- huomautti Lalli. --
Niiden täytyy ensin ottaa vauhtia.
-- Vieläkö te käytätte ilmatasoja? -- kysyi marsintyttö halveksuen. --
Me olemme jo vuosituhansia sitten laanneet niitä käyttämästä. Ne kyllä
kelpasivat silloin, kun käytettiin raskaita ja kömpelötekoisia koneita
ja linnut otettiin lentämistaidon esikuviksi. Mutta pian huomasivat
meikäläiset tiedemiehet, että hyönteiset lensivät aivan toisella
tavalla ja paljon paremmin. He rakennuttivat hyvin pieniä mutta samalla
hyvin voimakkaita moottoreja ja omaksuivat hyönteisten lentotavan:
hyvin nopean räpyttelyn suurin siivin.
-- Kyllä ne vaan lentävätkin paremmin, -- murisi Villi. -- Sen tietää
jokainen, joka on ollut tekemisissä nenäkkään kärpäsen kanssa tai
nähnyt kimalaisen surisevan kukasta toiseen.
Tällä välin nousi ilmalaiva nopeasti, ja laaja maisema avautui heidän
nähtäväkseen. Se näytti aivan laakealta niin kauas kuin silmä kantoi.
Oli kumminkin hieman vaihtelua, sillä allaan he näkivät suuren, pyöreän
järven, jota tyttö sanoi Päivölänjärveksi ja sen ympärillä oli valtavan
suuri kaupunki, jonka kaikki rakennukset olivat valkoiset. Siinä asui
Sennin puheiden mukaan miltei koko Marsin väestö. Siitä oli näet
jokaisen niin mukava lentäen mennä työhönsä mihin Marsinosaan tahansa,
ettei tahdottu asettua asumaan kauas tästä koko tähden sivistyselämän
keskuksesta. Tietysti oli työläisasuntoja muillakin työpaikoilla, mutta
niitä oli kumminkin harvassa Päivölän kaupungin väestöön verraten, joka
nousi kolmeensataan miljoonaan.
Kaupungin kaikki talot näyttivät olevan kutakuinkin samanlaisia, noin
kymmenkerroksisia. Kaduilla vilisi väkeä, kaikki liikkuivat hyvin
nopeasti. Maisema oli kaupungin ympärillä vihanta, mutta kauempana oli
laajoja punaisia alueita.
-- Mitä tuo punainen oikein on? -- kysyi Lalli. -- Se se varmaankin
aiheuttaa sen, että Mars näyttää punaiselta maapallosta katsottuna.
Silloin huokasi Senni syvään.
-- Se on hiekkaa, pelkkää hiekkaa -- sanoi hän surullisena. Meidän
tähdessä on näet niin vähän vettä, ettei se riitä kostuttamaan koko
tähden pintaa, vaikka me johdammekin sitä tuhansia kanavia myöten
kaikkialle, missä maaperä on viljelyskelpoista. Meressä on kyllä
suolaista vettä ja sitä me tislaamme, mikäli meillä riittää voimaa
siihen, ja sitten me johdamme napaseutujen lumen sulaessa muodostuvan
veden ja pumppuamme vettä tähtemme sisustasta, mutta ei se sittenkään
riitä. Suuri osa sitä vettä kerääntyy Päivölänjärveen, joka keväisin on
täynnä, mutta syksyn edellä on siinä vain muutamia kaivoja jäljellä ja
muu on kaikki peltomaana. Voit jo nytkin nähdä, että vesi on laskenut.
Ja Lalli näki todellakin kaupungin ja rannan välissä leveän
peltovyöhykkeen, josta osa oli vihreänä, toinen osa vastakynnetty.
-- Mutta mitäs te pelloilla teette, kun ette leipää syö? -- kysäsi
Maija.
-- Kaikki viljelyskasvit viedään jauhetehtaisiin, -- selitti Senni. --
Siellä sekoitetaan kasviaineet kivennäisaineisiin tarkoin siinä
suhteessa, jonka ihmisruumis tarvitsee, ja jokainen meistä saa juuri
niin paljon kuin tarvitsee, mutta ei ollenkaan enemmän. Sitä saadaan
korteilla, ja minun täytyy pyytää valtiolta ylimääräinen annos sen
korvaukseksi, mitä teille annoin..
Ja sitten hän päästi taas huokauksen. Siinä hän näytti silmälaseineen
yht'aikaa lapselliselta ja vanhalta.
-- Miten vanha sinä Senni oikeastaan olet? -- kysyi Lalli.
-- Kymmenen vuoden, -- vastasi tyttö.
-- Aivan minun ikäiseni! -- huudahti Lalli.
-- Meidän vuotemmehan ovat pitemmät kuin teidän, -- sanoi tyttö. --
Tiedät sinä kai, että Mars tarvitsee vuoden ja kymmenen ja puoli
kuukautta -- teidän ajanmittojenne mukaan -- kiertääkseen kerran
auringon ympäri?
Sitä ei tiennyt Lalli paremmin kuin Maijakaan, mutta siitä he eivät
mitään puhuneet.
Ilmassa oli nyt oikein vilisemällä eri kokoisia ilmalaivoja, jotka
kiertelivät heidän ympärillään ja joka laivasta tirkistelivät uteliaat
silmäparit silmälasien takaa heitä. Sennille huudettiin kysymyksiä,
mutta hän vain viittasi erästä kaupungin toria kohti eikä vastannut
mitään. Tälle torille laskeutui nyt heidän ilmalaivansa tehden loivan
kaaren, ja pian he astuivat maihin suurelle sileälle kentälle, missä
ennen heitä jo oli pitkä rivi lentokoneita. Senni antoi merkin, ja
heti vieri kolme tuolia, joissa kussakin oli kolme pientä pyörää,
heidän luokseen. Itse hän istui yhteen ja kehoitti Lallia ja Maijaa
istumaan jäljellä oleviin, ja Villi hyppäsi Maijan polvelle. Sitten
näytti Senni, miten tuolit sai liikkeelle painamalla nappia ja miten
niitä ohjattiin pienellä vipusimella. Se ei ollut vaikeata ymmärtää, ja
pian he ajaa huristivat keskellä marsilaisvilinää torin poikki muuatta
suurta rakennusta kohti, joka täytti tuon valtavan aukeaman yhden
kokonaisen sivun.
-- Se on hallitustalo, -- selitti Senni, ääni levottomuutta ilmaisten.
-- Saa nähdä, mitä ne teistä sanovat, sillä kuten mainitsin, ei täällä
Marsissa saa olla eläimiä, enkä oikein tiedä, pitävätkö he teitä kahta
eläiminä vai ihmisinä. Kissa tuomitaan joka tapauksessa hengiltä.
Meillä ei ole varaa pitää mitään tarpeetonta. Täällä ei kasva yhtään
ainoata kasvia, joka ei ole syötävä tai muuten hyödyllinen, ja kaikki
viljelyskelpoinen maa on viljeltynä.
-- Kyllä minä siitä huolehdin, etteivät ne minua saa kiinni, senkin
simput! -- sanoi Villi halveksuvasti eikä Lallikaan ollut levoton.
Heidän tuolinsa vierivät paksujen pylväiden lomitse suureen avonaiseen
eteiseen ja siitä hissiin, joka nosti heidät erääseen ylempään
kerrokseen, ja sitten he vietiin suureen saliin, missä kaksitoista
vanhaa ryppyistä marsilaista istui kukin sanelukoneensa takana. He
katselivat lapsia ja kissaa voimatta salata uteliaisuuttaan, mutta
kaikki heidän kysymyksensä olivat kuivakiskoisia ja vailla
minkäänlaista myötätuntoa.
Aluksi sai Senni kertoa, miten hän oli löytänyt lapset, ja sitten piti
näiden selvittää, miten he olivat tulleet Marsiin.
-- Sinä siis tahdot väittää, että te olette hypänneet tänne avaruuden
halki? -- kysyi muuan ryppynaamainen tuomari ankarana.
-- Juuri niin, -- vastasi Lalli varmana.
-- Se on tietysti valhe. Te tahdotte salata meiltä keksimänne keinon
päästä tänne, -- sanoi tuomari silmäillen häntä terävästi silmälasiensa
takaa. -- Mutta se on vallan tarpeetonta. Me olemme luomakunnan
herroja, ja kerran me keksimme teidän salaisuutenne, ja voi silloin
teitä!
Sitten annettiin merkki, että he saivat siirtyä viereiseen huoneeseen.
Hetkisen perästä avattiin ovet taas, ja tuomio julistettiin. Sen mukaan
he saivat olla yhden päivän Marsilla, jolloin oppineiden piti heitä
tutkia ja heitä piti näytettämän kansalle, mutta sitten heidän täytyi
muka kuolla. Sen jälkeen piti heidän ruumiinsa täytettämän yliopiston
kokoelmissa säilytettäviksi.
Kuullessaan tuomion oli Senni hyvin huolestuneen näköinen, mutta Maija
vain näytti pitkäänenää tuomareille, ja Villi sylkäisi pilkallisesti.
-- Nuo pitkäsormiset pölkkypäät luulevat ymmärtävänsä kaikkea, -- tuumi
Lalli halveksuvasti. -- Mutta olemme me päässeet pahemmistakin
pintehistä.
Silloin rypistivät marsintuomarit vielä enemmän korkeata kaljua
otsaansa ja aivan kuin lävistivät heidät naskalinterävillä katseillaan.
-- Te luulette varmaankin pääsevänne takaisin maapallolle juoruamaan,
mitä täällä olette nähneet, -- sanoi puheenjohtaja, -- mutta semmoinen
ei voi tulla kysymykseenkään. Ei vakoilijoita lasketa niin vaan
menemään. Te olette koko ajan valvonnan alaisina.
Mutta Villi vain nauraa virnisteli.
Lapset ja kissa saivat nyt luvan mennä katselemaan kaupunkia Sennin
seurassa, mutta koko ajan seurasi heitä kaksi julman näköistä
marsilaista, joilla oli pieni kiiltävä putki kädessä. Senni selitti,
että noilla putkilla ne voivat tuhota heidät kaikki pitkän matkan
päästä.
-- Emme me käy enää sotia Marsilla, -- selitti hän, -- mutta poliiseja
meidän täytyy sentään pitää, sillä on paljon niitä, jotka eivät hyväksy
täällä vallitsevaa tasa-arvoisuutta. Ne sanovat, että semmoisten
henkilöiden, jotka ovat nerokkaampia ja työkykyisempiä, tulee saada
siitä myös itselleen etua ja oikeutta nauttia elämästä enemmän kuin
tuhmain ja laiskain. Ja sitten juonittelevat miehet väittäen, että
heitä sorretaan. Muuten olemme täällä kaikki samanarvoisia, paitsi että
miehet saavat vähän enemmän ruokaa kuin naiset. Mutta niinpä ei täällä
olekaan monta miestä. He eivät voi päästä minkäänlaiseen johtavaan
asemaan, mutta sen sijaan heitä käytetään vain kevyeen työhön:
suorittamaan vaikeimpia laskutehtäviä ja piirustamaan koneiden
suunnitelmia. Useimmat poikalapset surmataan juuri sen vuoksi, että ne
syövät enemmän, ja väestön valtavana enemmistönä ovat naiset, sillä he
ovat ahkerampia ja tasaisempia työssään. Ruumiillista voimaa ei täällä
tarvita, sillä kaiken työn suorittavat helposti hoidettavat koneet. Me
teemme kaikki kaksi tuntia maanviljelystyötä, kaksi tuntia tehdastyötä
ja kaksi tuntia konttorityötä tai viimeksimainitun sijasta hoidamme
kaksi tuntia lapsia.
Hänen puhellessaan olivat he tulleet torille ja astuneet ilmalaivaan,
jolla heidän piti päästä lentoretkelle yli maan ja sitten tulla sille
paikalle, missä yleisön piti saada heitä katsella. Suristen nousi laiva
katonharjojen yläpuolelle, ja Senni näytti heille ne suuret tehtaat,
joissa valmistettiin kaikkien Marsin asukasten ruoka ja kaikki muutkin
välttämättömät tarpeet. Suuri osa kaupunkia oli tämmöisenä
tehdasalueena, mutta lapsista se oli kolkkoa eikä ollenkaan
mielenkiintoista.
-- Miksi ei tehtaista näy savua nousevana -- kysyi Lalli.
Silloin Senniä nauratti.
-- Luuletko meidän polttavan kivihiiliä kuten satatuhatta vuotta
sitten? -- hän kysyi. -- Ei, hiili ja muu polttoaine on aikoja sitten
täältä loppunut, emmekä sitä tarvitsekaan. Kaikki koneet käyvät
sähköllä, jota saamme osaksi auringosta, osaksi tuulesta ja osaksi
meren aalloista. Sähkövoima käyttää lentokonettani, sähkötuolia ja
kaikkia muita Marsin koneita. Ei tarvitse muuta kuin soittaa
langattomalla puhelimella lähimpään voimakeskukseen, niin saa
langatonta tietä voimaa luokseen vaikkapa ilmassa ollessaan.
Ja niin he leijailivat kaupungin ohitse ja näkivät alapuolellaan
laajoja vihreitä peltomaita, mutta ennen pitkää aukeni heidän
nähtäväkseen vain erämaan yksitoikkoinen punainen pinta. Hetkisen
perästä he näkivät taas pitkän, tummanvihreän juovan taivaanrannalla ja
sen keskellä sinisen viirun.
Siellä on muuan kastelukanavamme, -- selitti Senni. -- Semmoisilla me
johdamme vettä joka paikkaan kiertotähdellemme, missä maaperä parhaiten
soveltuu maanviljelykseen. Katsokaa, tuolla on kohta, missä kaksi
kanavaa leikkaa toisensa. Siinä risteyksessä on pieni pyöreä järvi,
samannäköinen kuin Päivölänjärvi mutta paljoa pienempi. Koko maisema
tuntui lapsista yksitoikkoiselta ja pani heidän mielensä apeaksi.
Kaikki muu oli ihmiskäden muovailemaa paitsi erämaan punainen hiekka;
ei ollut siinä taulussa pienintäkään virkistävää vaihtelua, ei metsiä
eikä vuoria.
-- No, mitä pidät tähdestämme? -- kysyi Senni.
-- Minusta se on yksitoikkoinen ja ikävä, -- sanoi Lalli.
-- Ikävään minä kuolisin, jos täällä täytyisi elää, -- murisi Villi.
-- Mutta hirveän paljon keksintöjä te olette tehneet, -- koetti Maija
lievitellä.
-- Niin, -- sanoi marsintyttö hieman hämillään. -- Ne ovat kaikki
tehdyt monta kymmentä tuhatta vuotta sitten. Mutta kun tasa-arvoisuus
tuli täydelliseksi ja vallankin sen jälkeen kun naiset tulivat
vallitseviksi ja kaiken työn tekijöiksi, ei enää ole uusia keksintöjä
tehty. No niin, eihän niitä sentään tarvitakaan. Emme me enää parempaa
saisi, jos koettaisimmekin.
-- Mutta missä sinun kotisi on? -- kysyi Maija.
-- Kotini? -- toisti Senni kummastellen. -- Meillä on jokaisella
huoneensa kaupungissa, kaikilla aivan samanlaiset, sillä täällä ei saa
kellään olla mitään parempaa kuin toisillakaan.
-- Mutta entäs lapset? -- kysyi Lalli.
-- Ne ottaa valtio heti huostaansa ja kasvattaa kaikki samalla tavalla
suurissa kasvatuslaitoksissa, -- kertoi Senni, -- ne lapset tietenkin,
jotka saavat jäädä eloon, sillä heikot ja sairaat ja useimmat
poikalapset surmataan sähköllä. Meidän täytyy aina pitää asukasluku
määrätyissä rajoissa, ja vuosisata vuosisadalta se pienenee, sillä vesi
vähenee hitaasti täällä Marsissa. Viidensadan tuhannen vuoden kuluttua
on täällä tuskin ainoatakaan asukasta. Kenties me kaikki olemme silloin
muuttaneet maapallolle.
-- Jos me huolimme teitä sinne, -- intti Lalli vastaan. Häntä ei
ollenkaan miellyttänyt ajatus, että marsilaiset kävisivät maapallolla
häntä tervehtimässä, ja häntä harmitti nuo poliisit, jotka koko ajan
pysyttelivät heidän lähellään ja mulkoilivat heitä silmälasiensa takaa.
Nyt he tekivät suuren kaarroksen ja lensivät meren yläpuolelle, jonka
he olivat jo kauan nähneet vasemmalla puolellaan. Se oli hyvin laaja,
mutta näytti samalla olevan varsin matala, sillä sieltä korkeudesta he
näkivät kaikkialla sen pohjaan. Sen pinnalla mennä viiletteli suuria
kuljetuslaivoja ja muutamia pienempiä veneitä, jotka näyttivät olevan
kalastuspuuhissa.
-- Syöttepä te sentään kalaa, -- sanoi Villi vähän pisteliäästi, sillä
se ei voinut sietää sitä, että Senni niin inhosi lihaa.
-- Emme syö, eikä meressä enää kaloja olekaan, -- vastasi Senni, --
mutta me viljelemme eräitä meriruohoja merenpohjalla. Kaikki sekin
viedään tehtaisiin. Eihän meillä ole toki varaa antaa meren olla
tuottamatta minkäänlaista hyötyä.
Silloin huokasi Villi raskaasti ja paneutui makaamaan ilmalaivan
pohjalle. Kaikki tämä hyöty oli hänestä hirmuisen ikävää, ja
ikävystyttävää se oli lapsistakin huolimatta kaikista niistä
mielenkiintoisista koneista, joita he näkivät. He ikävöivät
luonnolliseen metsään, jossa eläimet hyppelevät ja linnut laulavat ja
jossa on marjoja ja kukkia ja sieniä, ja täällä oli vain tasaisia
peltomaita ja vesikanavia ja kaupunki, missä tuhansien rakennusten
kaikki huoneet olivat samanlaisia aivan kuin mehiläispesän kennot.
Tällävälin oli ilmalaiva kääntynyt takaisin kaupunkiin toisen poliisin
ankarasta komennuksesta, ja pian he olivat taas keskellä muiden
ilmalaivojen vilinää, joita kierteli talojen ympärillä aivan kuin
suriseva mehiläisparvi. Siinä oli suuria raskaita kuormalaivoja, pitkiä
matkustajalaivoja ja vallan vilisemällä pieniä yksityisveneitä,
semmoisia kuin Sennin. Kaikista noista ilmalaivoista suunnattiin heitä
kohden pieniä kaukoputkia, heitä tarkastettiin joka puolelta, heistä
puheltiin ja heitä ihmeteltiin. Jotkut paheksuivat sitä, että hallitus
oli päättänyt surmauttaa heidät, kun taas toiset pitivät sen vallan
oikeudenmukaisena. Sillävälin oli Sennin laiva laskeunut torille, jossa
oli aivan sullomalla pyörätuoleissaan tulleita, yhtä uteliaita ihmisiä
kuin oli ollut ylhäällä ilmassa, ja yhtä eripuraisia olivat nämäkin
hallituksen menettelystä. Mielipiteiden vaihto kävi yhä vilkkaammaksi
ja kiihkeämmäksi ja sukeutui lopuksi yleiseksi riitelyksi, vaikka
poliisi teki parhaansa sen tyynnyttämiseksi huutamalla suuriin
huutotorviin, jotka vahvistivat huutajan äänen, niin että se aivan
jylisi yli valtavan torin:
-- Ei kukaan saa seisahtua! Pysykää liikkeessä, olkaa hyvät! Jokainen,
joka tahtoo nähdä Maan ihmisiä, asettukoon jonoon, ajaakseen sitten
heidän sivuitse!
Ja niin alkoi vieriä loputon rivi tuoleja lasten ohi ja yhtä loputon
rivi kaljuja päitä. Jotkut katselivat heitä kylmin, uteliain katsein,
toiset mielenkiinnolla, toiset taas säälien.
-- Mutta missä katti on? -- kysyi muuan ääni joukosta, ja Sennikin etsi
ällistynein katsein Villiä, mutta tätä ei näkynyt missään.
-- Katti on kadonnut! -- kaikui harmistunut sorina torilla. --
Hävetköön hallitus, joka hoitaa asiansa niin huonosti.
-- Villi on kai hypännyt takaisin Maahan, - kuiskasi Lalli Maijalle, --
ja niin kait olisi meidänkin parasta tehdä, mutta minä olen utelias
näkemään, miten tämä riita päättyy, ja onhan meillä hyvää aikaa.
Kuules, miten ne kirkuvat!
Lalli huomasi, että muutamilla marsilaisilla oli parta ja että näiden
kasvot olivat jäntevämmät kuin muiden, mutta niitä semmoisia oli vähän.
Hän teki sen johtopäätöksen, että ne mahtoivat olla miehiä, vaikkei
niiden puvussa ollut mitään, mikä olisi ne erottanut naisista. Melkein
poikkeuksetta ne kuuluivat siihen puolueeseen, joka tahtoi jättää
Lallin ja Maijan henkiin, ja ne tekivät myös ivallisia huomautuksia
naisvallasta ja tuhmasta tasa-arvoisuudesta, joka tukahdutti kaiken
henkisen kehityksen. Mars ei ollut -- väittivät he -- edistynyt
kukonaskelen vertaa siitä pitäin kun naiset saivat vallan käsiinsä, ja
se, kellä oli älyä, ei viitsinyt sitä käyttää, kun hän ei saanut
vaivastaan mitään hyötyä itselleen. Olot kävivät aivan sietämättömiksi,
ellei hallitusta kukisteta.
Näihin miehiin liittyi suuri joukko naisia, vallankin nuorempia, ja
siihen puolueeseen tuntui Sennikin kuuluvan, kun taas vanhat
ryppynaamat kirkuen vaativat lapsille surmaa ja miehille tyrmää.
Siinäkös oli hälinää ja surinaa ja loputonta sekamelskaa, ja pian Lalli
huomasi, että katselijat, jotka olivat ajaneet heidän ohitsensa,
ryhmittyivät kahteen puolueeseen, toinen puolue torin toiselle, toinen
toiselle sivustalle, ja että miesten puolue näytti lukuisammalta.
Poliisi huusi huutotorviinsa ja kehoitti kansaa noudattamaan
rauhallisuutta ja lainkuuliaisuutta, ja ylhäällä hallitustalon
ikkunassa näkyi muuan noista kahdestatoista ryppynaamasta. Hänkin puhui
kansalle huutotorven välityksellä ja selitti hallituksen kantana
olevan, että lakia on noudatettava ja ettei ainoatakaan eläintä eikä
laiskuria voitu sietää Marsissa.
Pilkkanaurua, hyväksyvää sorinaa, vihellyksiä ja hyvähuutoja kuului
vastaukseksi tähän puheeseen.
-- Alas hallitus... Eläköön hallitus... kaikui vuoronperään tuossa
sekavassa kirkunassa. -- Akkavalta on kukistettava... Kuolemaa
miehille... Vapaata kehitystä... Oikeutta älylle... Pois raakalaiset...
Vapauttakaa Maasta tulleet ihmiset... Uudistuksia... Vapautta...
Kehitystä... Uusi äänestys, uusi äänestys...
Kaiken tämän hälinän kestäessä laski aurinko, ja tähdet tuikkivat
mustansinisellä taivaalla melkein yhtä kirkkaina kuin Merkuriuksesta
katsoen. Niiden joukosta he saattoivat selvästi erottaa Maan, joka
täältä näytti melkein semmoiselta kuin Venus Maasta. Päivölän katuja ja
toreja valaisi nyt merkilliset sähkövalot, jotka olivat loistavina
kaarina niiden yläpuolella. Lasten ihmeeksi oli taivaalla paistamassa
kaksi kuuta. Varsinkin toinen niistä oli heidän mielestään merkillinen,
se kun liikkui tähtien seassa ihmeen nopeata kyytiä, niin että se
muutamassa tunnissa oli kulkenut yli koko taivaankannen ja Sennin
väitteen mukaan tuli vielä kerran nousemaan ennen auringonnousua.
-- Meidän kuut ovat hyvin pieniä teidän kuihin verrattuina -- kertoi
Senni, -- mutta ne ovat lähempänä meitä ja näyttävät senvuoksi yhtä
suurilta, ja sitten ne kulkevat niin vinhaa vauhtia, että läheisempi
tarvitsee vain seitsemän tuntia kiertääkseen tämän kiertotähden ja
etäisempi kolmekymmentä tuntia.
Pimeän tultua kävi meteli kaduilla yhä hurjemmaksi ja kiihkoisammaksi,
ja vallankumouksellisten joukko kasvoi ilmeisesti yhä nopeammin. Taas
näkyi ryppyiset kasvot hallitustalon ikkunassa, mutta samassa Lalli
näki oikeanpuolisesta väkijoukosta, sieltä, missä kapinalliset olivat,
singahtavan vihreän salaman, ja sihisten muuttui ikkunassa ollut pää
savuksi ja tuhaksi.
Syntyi kamala ulvonta molemmilla puolin väkijoukoissa, ja samanlaisia
vihreitä salamoita rupesi sinkoilemaan puolelta toiselle levittäen
kuolemaa ympärilleen, ja kitkerä savu täytti ilman. Samassa tulla
huristi pari poliisia lasten viereen käyden käsiksi heihin.
-- Hallitus on päättänyt, että teidän täytyy heti kuolla, jottei täällä
syntyisi yleistä kapinaa, selittivät he puoleksi uhkaavina puoleksi
huolestuneina, -- mutta sitä ennen on professorien saatava tutkia teitä
lähemmin.
Senni koetti tehdä vastaväitteitä ja vedota ensimmäiseen tuomioon,
mutta kaikki oli turhaa. Hän ei saanut edes enää seurata lapsia, kun
heidät vietiin pois. Kaksi poliisia pidätti hänet, ja kyyneleet
silmissä hän heilutti lapsille jäähyväisiksi.
Nyt olisivat Lalli ja Maija mielellään hypänneet takaisin maapallolle,
mutta heidän vangitsemisensa oli tapahtunut niin äkkiä, ettei
hyppääminen käynyt enää päinsä. Lalli oli kumminkin tyyni ja rohkea, ja
Maija oli liian ylpeä näyttämään, miten häntä peloitti.
Heidät vietiin nyt suureen rakennukseen ja sitten hissillä ylös saliin,
jonka sähkövalokaaret kirkkaasti valaisivat! Siellä oli heitä
odottamassa muutamia vanhoja näivettyneitä marsilaisia, ympärillään
eriskummallisia koneita ja kojeita. Ne lähettivät poliisit pois, ja
tarttuivat itse lapsiin pitkillä, laihoilla, luisevilla käsillään.
-- Nyt on teidän ensiksi vastattava eräisiin kysymyksiin -- sanoi
laihin ja ryppyisin, jonka pää oli kuin suuri paleltunut kaalinkerä. --
Mimmoiset ovat olot nykyisin maapallolla? Me olemme aikoneet tulla pian
sinne ottamaan sen haltuumme.
-- Paljon paremmat kuin täällä teidän kehnolla taivaankappaleellanne,
-- vastasi Lalli pisteliäästi. -- Me kyllä otamme teidät vastaan, kun
tulette, ja näyttelemme teitä rahasta eläintarhoissa.
-- No, no, rauhoitu nyt vain, sinä pieni raakalainen! -- sanoi
professori närkästyneenä. -- Onko teillä kylliksi vettä?
-- On sitä aina niin paljon, että voimme upottaa sinut ja kaikki nämä
muut gorillat, -- huusi Maija ja koetti potkaista professoria nenään.
Potku sattui kumminkin leukaan, niin että hampaaton suu maiskahti
kiinni, ja silmälasit putosivat lattialle. Professori muljautteli
julmasti silmillään ja heilutteli terävää veistä ilmassa, mutta toiset
pidättelivät häntä.
-- Kertokaa nyt jotakin teikäläisistä tavoista ja aseista! -- sanoi
toinen professori.
-- Me emme asu mehiläispesissä, emme syö vain valkopulveria, voimme
kävellä omin jaloin, -- vastasi Lalli pilkallisesti. -- Ja sitten on
meillä vielä jonkun verran vapautta, ja hieman oikeata luontoa, metsiä,
järviä ja vuoria. Mutta tepä olettekin eläimiä, muurahaisia, mehiläisiä
ettekä ihmisiä.
-- Ei noiden raakalaisten kanssa kannata puhella -- sanoi kolmas
professori. -- Aika kuluu vain, ja vallankumous leviää. Kuulkaa vain!
Ne tulevat nyt tännepäin.
Ja kadulta kuului todellakin kauhea melu, ja lapset kuulivat selvästi,
miten huudettiin:
-- Vapauttakaa Maasta tulleet ihmiset! Kuolema professoreille!
-- Me vain leikkaamme hiukan teitä, niin kauan kuin olette hengissä, --
sanoi ensimmäinen professori, joka nyt oli saanut silmälasinsa
paikoilleen. -- Me tahdomme nähdä, mimmoisia te olette sisäpuolelta.
Ja hän tarttui kiinni Lalliin, joka turhaan potki ja huitoi.
Marsilaisen käsivarret olivat niin pitkät ja hänen sormensa niin
voimakkaat, ettei Lalli ylettynyt häneen, nyt kun hän tiesi olla
varuillaan. Mutta samassa kuului uhkaavaa sähinää ja syljeksimistä, ja
Villi syöksähti piilopaikastaan, tuolin alta, marsilaisen kasvoille
raappien verisiä naarmuja ja tavoitellen hänen silmiään. Professori
kirkui ja ulvoi, ja muut koettivat vapauttaa hänet raivoisasta
kissasta, mutta Villi hyppeli toiselta kaljulta päälaelta toiselle niin
sukkelaan, ettei sitä saatu kiinni, ja huusi lapsille, jotka nyt olivat
päässeet irti:
-- Joutukaa ikkunalle ja hypätkää maapallolle!
Sitä ei tarvinnut sanoa kahdesti Lallille ja Maijalle, he riensivät
kiireimmän kaupalla ikkunan ääreen. Kun he saivat sen auki, näkivät he
raivoisana räyhäävän väkijoukon ajavan pyörätuoleillaan pitkin katua ja
vihreiden salamain sinkoilevan ristiin rastiin, mutta samassa he
hyppäsivät avaruuteen.