Kiltit lapset. Hopeavene. Kummallinen keinu ja närkästynyt lentolisko.
Pieni pää ja loppumattoman pitkä kaula. Setä Ankannokka. Kalaliskoja ja
joutsenliskoja. Villi tekee ilmamatkan. Lalli ja Maija toivovat
pääsevänsä pois Venuksesta, ja jymylisko toivoo näkevänsä auringon.
Hirmupedot tulevat.
Seuraavana päivänä oli lapsilla keskinäistä sipinää ja supinaa, ja he
olivat niin kilttejä ja hiljaisia, että äiti oli oikein ihmeissään. He
juttelivat koko ajan vain tähdistä ja taivaankappaleista ja varsinkin
Merkuriuksesta, ja aprikoivat, mahtoiko heinäsirkkaparka pelastua
skorpioneilta. He suunnittelivat myös uusia retkiä ja päättivät vielä
samana iltana lähteä johonkin muuhun kiertotähteen. Lalli ehdotti, että
he kävisivät Venuksessa, sillä sehän oli seuraava järjestyksessä
auringosta päin laskien. Ja heti kun tuli pimeä, ja isä ja äiti
alkoivat vetää pientä päivällisuntaan, hiipivät molemmat lapset
varpaisillaan saliin, missä kaukoputki vielä oli ikkunalla
messinkijalustimineen. Villi oli tietenkin mukana, ja se istahti heti
ikkunan vieressä olevalle tuolille ja katseli tähtiä, vallan valmiina
matkalle lähtemään.
-- Ryömitään nyt kaukoputkeen, -- sanoi Maija innoissaan. Mutta kun he
katsoivat sitä, näytti se niin pieneltä, että tuntui aivan
mahdottomalta päästä sinne sisälle.
-- Odota, odota vain! -- sanoi Lalli lohdutellen. -- Tuon seikan minä
kyllä tunnen. Täytyy vain istua hiljaa kaukoputken ääressä ja tirkistää
siihen, niin se kyllä suurenee. Niin kävi viime kerrallakin. Odota
vain, kunnes huudan sinua, ja tule sitten sukkelaan perässä Villin
kanssa!
Sitten hän suuntasi kaukoputken loistavaa Venusta kohti, joka kimmelsi
niin kirkkaana valkoisessa talvi-illassa. Siellä se ui kuin hopeinen
vene sinisellä taivaanmerellä, molemmat päät suippoina ja korkeina, ja
mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että
kaukoputkeen todella voi ryömiä ja lopulta hän taas aukaisi sen paksun
lasin, joka oli tuon kiiltävänmustan putken aukon edessä, huusi
Maijalle, että tämä tulisi perässä ja ryömi tunneliin. Samoin kuin
edellisenäkin iltana tuli hän nytkin pitkän konttaamisen jälkeen putken
toisessa päässä olevalle pyöreälle lasille, ja ennen pitkää olivat
Maija ja Villi hänen vieressään katselemassa tuota suurta, välkkyvää
hopeavenettä, joka ui avaruudessa aivan heidän edessään niin, että
näytti varsin helpolta hypätä siihen.
-- Hei vaan! -- huusi Maija ja hyppäsi tasajalkaa ulos avaruuteen, ja
epäröimättä seurasi Lalli perässä niin, että korvissa vain viuhui.
Nytkin suureni heidän edessään oleva taivaankappale nopeasti, ja pian
he saattoivat nähdä, ettei se ollutkaan veneen muotoinen vaan
pallomainen, vaikka vain sen toinen puolisko loisti, kun taas
auringosta poispäin oleva puolisko oli yöhön verhoutunut. Koko
kiertotähti näytti olevan hohtavan valkoisen villakerroksen ympäröimä,
ja pian he sukelsivatkin paksuun pilviverhoon. Sitten kävi vauhti niin
vinhaksi, etteivät he voineet enää nähdä mitään, ja lopuksi tunsi Lalli
pudonneensa jollekin pehmoiselle esineelle, joka taipui hänen ruumiinsa
painosta. Se keinui ja keikkui hänen allaan, ja kun hän aukaisi
silmänsä, näki hän istuvansa summattoman suurella vihreällä lehdellä,
joka muistutti saniaista. Hän piti suonenvetoisesti kiinni sen
ruodista, jottei putoisi, ja näki lähellään Maijan olevan samassa
asemassa kuin hän itsekin. Samassa tuli Villi nelinkontin alashypellen
ja tarttui terävillä kynsillään kiinni lehtilapaan.
Pökertyneenä katseli Lalli ympärilleen. Katsoessaan suoraan alaspäin ei
hän voinut nähdä muuta kuin läpitunkematonta lehvikköä, joka näytti
laajoilla aloilla peittävän maan. Toiselle sivulle katsoessaan hän näki
lyijynvärisen vedenkalvon häämöttävän paksun, vesihöyryllä kyllästetyn
ilman takaa, ja toisella sivulla kohosi jyrkkiä vuoria ja teräviä
tulivuorenkekoja, joiden kraattereista syöksyi tulta ja tuprusi
savupilviä. Näiden tulivuorien alempia rinteitä verhosi rehevä vihanta,
mutta ylemmät rinteet olivat laavan peitossa ja näyttivät autioilta ja
synkiltä. Ilma oli kuumaa ja kosteata kuin saunassa, vielä pahempaa
kuin oli ollut Etelä-Amerikan aarniometsissä. Jättiläissaniaisten
lehtien välistä tuntui nousevan kuumia höyryjä, jotka kasaantuivat koko
taivasta peittäväksi harmaaksi pilviverhoksi. Mädänneistä kasveista ja
eläimistä lähti inhottava löyhkä, ja ilmassa heidän ympärillään lauloi
ja piipitti miljoonittain suuria ja pieniä hyönteisiä ja itikoita, kun
taas vedestä kuului polskinaa ja pärskettä ja huohotusta, joka ei juuri
hyvää ennustanut.
-- Hyi, kun täällä on ilkeää! -- huudahti Maija aivan kauhuissaan.
Villi seisoi kuin koukistuneena hyppäämään vihollisten kimppuun, joiden
voi odottaa tulevan milloin tahansa.
-- Täällä on oltava varuillaan, kun menemme alas, -- se tuumi. --
Tämmöisissä paikoissa on aina vaara väijymässä, sen olen ennen kokenut.
On kai parasta, että minä menen ensin pienelle tiedusteluretkelle.
Älkää liikkuko paikaltanne, ennenkuin minä tulen takaisin!
Ja niin se läksi varovasti kapuamaan lehtiruotia alas ja katosi tiheään
lehvikköön Lallin ja Maijan jäädessä uteliaina tarkastelemaan
ympäristön elämää. Pieni vihreä sisilisko tuli ilman halki lentäen
mustin lepakonsiivin, istuutui heidän vierelleen lehdelle ja katseli
heitä terävin, välkkyvin silmin.
-- Mitä ihmeen eläviä te olette? -- se kysyi sähisten ja ivallisella
äänellä. -- Mokomia en ole eläissäni nähnyt. Teillähän on niin pehmeä,
valkoinen nahka, että kuka tahansa voi purra sen läpi, ja niin
merkilliset, pitkät suomut päässänne!
-- En ole minäkään ennen nähnyt lentäviä sisiliskoja, -- vastasi Lalli.
-- Me olemme toisesta taivaankappaleesta tulleita vieraita, ja sinun
tulee nyt olla kohtelias ja kertoa meille jotakin tästä merkillisestä
maailmasta.
-- Ellet ole nähnyt lentäviä liskoja, niin et luomakunnasta paljoakaan
tiedä, -- vastasi sisilisko ja lipsutteli pilkallisesti kaksihaaraista
kieltään. -- Odota vain, saat ehkä nähdä semmoisia enemmän kuin
kylliksesi!
Ja sitten se levitti ylpeästi mustat lepakonsiipensä ja koetti siepata
suuhunsa suuren, korean sudenkorennon, joka lensi ohitse.
-- Kutti, kutti, saitkos sen! -- sanoi Maija ja työnsi kielen ulos
suustaan aivan kuin pettynyt liskokin.
-- Kyllä minä opetan sinut pilkkaamaan kunnon lentoliskoa, -- sanoi tuo
pieni eläin kiukkuisena. -- Tätä saat katua. Lähetän hirmupedot
kimppuunne, ne pian nakertelevat luitanne.
-- Kielikello, juorukontti, ohhoh! -- nauroi Maija ja näytti taas
kieltään, mutta Lalli ei siitä pitänyt. Hän oli edellisillä matkoillaan
oppinut, että täytyy olla kohtelias kaikille olennoille, ja hän tunsi
levottomuutta nähdessään pienen liskon uhkaavana sähisten levittävän
lepakonsiipensä ja lentävän pois huojuvien saniaislehtien lomitse.
Heidän siinä istuessaan ja kärsimättöminä odotellessaan Villin paluuta,
kuulivat he metsästä hidasta, jymisevää astelua ja samalla kumeata
mörinää ja maiskuttelua puiden latvojen keskeltä. Ääni tuli yhä
lähemmäksi, mutta he eivät nähneet mitään. Äkkiä kohosi kumminkin pää
ylös aivan vastapäätä sitä lehteä, missä he istuivat. Se oli
merkillinen mustankiiltävä, suomuinen pää, jonka pienet, uniset silmät
kummastellen tirkistivät heitä suun natustellessa saniaisenlehden
reunaa.
-- Hyvää päivää, hyvää päivää, -- tervehti Lalli saadakseen tämän uuden
olennon heti alun pitäen suopeaksi. -- Mikäs sinä oikein olet? En
käsitä, missä sinä seisot, kun voit syödä tätä lehteä.
-- Hm, hm, -- mörisi pää. -- Kysymyksesi on yhtä ihmeellinen kuin
ulkomuotosikin. Minähän olen jymylisko. Sen tietää jokainen Venuksen
asukas. Ja tietysti minä seison maassa. Mutta mitä te olette ja mitä te
tällä lehdellä teette, sen Plesiosaurus vain tietää.
-- Me olemme Maasta kotoisin olevia ihmisiä, -- selitti Lalli ylpeänä,
-- ja me olemme tulleet tänne tarkastamaan tätä taivaankappaletta.
Mutta en voi käsittää, miten sinä maassa seisot. Silloinhan voimme kai
mekin päästä sinne alas.
-- Ole hyvä! -- vastasi jymylisko sävyisästi. -- Voit liukua alas
kaulaani pitkin, jos haluat.
Se oli Lallista ja Maijasta hyvin hauskaa, ja kun jymylisko oli
suoristautunut vähän korkeammaksi, tarttui Lalli sen kaulaan ja alkoi
luisua alas sitä pitkin. Pian hän sukelsi lehtien alle ja liukui yhä
alemmas ja alemmas. Kaula tuntui vallan loppumattoman pitkältä ja kävi
vähitellen yhä paksummaksi. Ennen pitkää tottuivat hänen silmänsä
siellä alhaalla vallitsevaan vihreään hämärään, ja hän näki
yläpuolellaan Maijan tulevan luikua laskien, ja alla häämötti maa niin
syvällä, että päätä oikein huimasi.
Hänen kätensä olivat pahoin hankaantuneet, kun hän lopultakin tuli
leveälle, suomupeitteiselle, mustankiiltävälle selälle, joka oli
norsunselän näköinen. Jonkun hetken perästä tuli siihen Maijakin,
puoliksi nauraen, puoliksi itkien, ja niin he istuivat siinä läähättäen
ja ympärilleen katsellen. He olivat ikäänkuin suuressa salissa, jonka
pylväinä olivat puiden rungot, lattiana vihreä sammalikko ja mädänneitä
lehtiä ja varsia, ja kattona vihreä lehtikatos. Mutta kaikkein
ihmeellisin oli se eläin, jonka selässä he istuivat. Se oli hirvittävä
olento, ruumis kuin norsulla, mutta sillä oli lisäksi pitkä, laahustava
krokotiilinpyrstö, ja sitten tuo loppumaton pitkä sirahvinkaula, joka
häipyi puiden lehvikköön. Sen selkä oli niin korkealla maasta, ettei
voinut ajatellakaan hypätä alas sieltä.
-- Tämäpä on ruma ja ihmeellinen otus, -- sanoi Maija. -- Sehän voisi
syödä vaikka viisikerroksisen helsinkiläisen kivitalon katolta.
-- Niin, niin, -- kuului paksun puunrungon takaa rääkättävä ääni.
-- "Kun aamuateriansa se varhain aloittaa,
niin ruuan vatsahansa vast' iltaseksi saa."
Ja sitten kuului kuivaa, rämisevää naurua puunrungon takaa, ja kun
lapset katsoivat tarkemmin sinne, häämötti siellä kummallinen hahmo,
joka hitaasti tulla tallusteli kahdella jalalla astellen metsän
pimennosta. Kun se tuli lähemmäs, huomasivat he, että sekin oli jokin
lisko, pystyasennossa oleva krokotiili, jonka etujalat olivat heikot ja
takajalat paksut, ja viimeksimainituilla se asteli arvokkaasti suipon
hännän laahatessa maata. Pää oli pieni, ja siinä oli leveä ankannokka,
kasvot olivat kiltin ja sävyisän näköiset.
-- Hyvää päivää, setä Ankannokka! -- tervehti Maija puoliksi
piloillaan, puoliksi säikähtyneenä, mutta Lalli kumarsi kohteliaasti.
-- Päivää, päivää, lapsukaiset -- lausui lisko arvokkaasti
vastatervehdykseksi ja nyökytteli päätään lystikkäästi. -- Ei minun
nimeni sentään ole Ankannokka vaan Iguanodon, mutta sehän on
samantekevää. Näen, että olemme tänään saaneet vieraita jostakin
toisesta taivaankappaleesta. No niin, hauskaa tutustua, hauskaa
tutustua. Tuntuukin toisinaan hieman yksitoikkoiselta nähdä vain
liskoja ja muita matelijoita kaikkialla ympärillään. Noista pienistä
imettäväisraukoista, joita täällä on, ei juuri kannata puhua, sillä
eivät ne paljoakaan meistä eroa, vaikka niillä mukamas onkin karvapeite
ja lämmintä verta suonissa. Jos imettäväisillä olisi joku sen kokoinen
edustaja kuin tämä pitkäkurkku tässä, niin sitten voisi ne ottaa
lukuun. No niin, me liskot olemme Venuksessa herroina tähän aikaan, ja
voi olla hupaisaa tavata muutakin väkeä.
Samassa laskeutui jymyliskon pää puiden latvuksista käärmeen pään
tavoin heiluen pitkän kaulan varassa.
-- Niin, mutta eivätkö ne olekin merkillisiä, -- se sanoi ja katseli
taas lapsia tihrusilmillään, -- mutta minä pidän niistä sittenkin.
Niillä on niin viisaat silmät. Vaihtelu tuottaa iloa, kuten sanot.
Ja se ojensi pienen päänsä aivan lähelle lapsia ja lipsutti
kaksihaaraista kieltään. Silloin tunsi Maija heltyvänsä ja taputti sitä
päähän.
-- Taidat olla kiltti, vaikket olekaan kaunis, -- hän sanoi
ystävällisesti. -- Mahtaisitko sinä ottaa meidät pienelle
ratsastusmatkalle tämän maan halki.
-- Mitäpä minulla sitä vastaan olisi, -- vastasi jymylisko. Ettehän te
paina yhtään mitään, ja minä olen juuri aikonut lähteä rantaan juomaan
ja sitten tuonne lämpimälle vuorenrinteelle vetämään päivällisunta. Te
voitte kernaasti istua selässäni sen ajan.
-- Minä tulen kappaleen matkaa mukananne, -- sanoi setä Ankannokka. --
Aterioitsen tuolla rannalla ja matkalla saan vähäsen jutella. On
hauskaa tavata semmoisia, jotka ovat nähneet tätä maailmaa eri
puolilta.
Ja niin he läksivät liikkeelle, että maa tärisi noiden suurten eläinten
jalkojen alla. Jymylisko kulki hitain, horjuvin askelin ja otti aina
silloin tällöin suuntäyden puiden latvuksista, ja setä Ankannokka
asteli arvokkaasti vieressä, pärisi litteällä nokallaan ja ojensi
ajoittain pystyyn kuuden metrin korkuisen vartalonsa poimiakseen
oksista suuhun pantavaa.
Monta askelta ei vielä oltu kuljettu, kun lapset huomasivat, että metsä
oli täynnä jymyliskoja, jotka toinen toisensa perästä liittyivät
kulkueeseen, kiikuttaen pitkää kaulaansa ja ällistyneinä mutisten
kummasteluaan noiden uusien olentojen johdosta, jotka istuivat heidän
toverinsa selässä.
-- Mutta emmehän me voi mennä ilman Villiä, -- sanoi Maija epäröiden.
-- Villi, Villi! -- huusi Lalli niin kovasti kuin jaksoi, mutta
vastausta ei kuulunut.
-- Kuka Villi on? -- kysäsivät molemmat liskot yht'aikaa ja pysähtyivät
äkkiä.
-- Toivon, ettei hän ole joutunut onnettomuuden uhriksi, -- sanoi setä
Ankannokka vakavana. -- Metsä on täynnä erilaisia petoliskoja.
-- Eivät ne niinkään helpolla saa kiinni Villiä, -- sanoi Lalli ylpeänä
ja uhkavarmana. -- Se on suoriutunut niin monesta vaikeudesta ennenkin,
ettei se nytkään antaudu vangiksi. Mutta kyllä meidän pitäisi saada
sille lähetetyksi tieto, minne menemme.
-- Sen minä kyllä toimitan, -- vikisi heikko ääni pienestä
rantalätäköstä. -- Se on kai minun etäinen sukulaiseni, kuten tekin,
vaikka te olette kenties liian ylpeitä myöntämään itseänne minun
sukulaisikseni.
Kun Lalli tarkemmin katsoi ääntä kohden, huomasi hän pienen
nokkaeläimen näköisen olennon, joka makasi lätäkön partaalla katsellen
heitä uteliain, pirtein silmin.
-- Päivää, päivää, serkku, -- tervehti hän piloillaan. -- Olet kiltti,
jos teet sen.
Ja he jatkoivat matkaansa rantaan päin.
Kun he olivat tulleet ulos metsästä, aukeni heidän edessään laaja,
kuohuva meri, jonka pitkät, raskaat, lyijynväriset aallot loiskivat
hiekkarantaan, missä oli runsaasti näkinkenkiä ja merkillisen muotoisia
äyriäiseläimiä. Kaikki jymyliskot marssivat oikopäätä veteen niin
syvälle, että laineet oli vai vähällä huuhdella lapsiakin, ja sitten ne
työnsivät pitkät kaulansa veteen ja nostivat sieltä suun täydeltä
meriruohoa.
-- Se maistuu hyvältä, -- sanoi lasten ystävä ja pärskähteli
tyytyväisenä.
Sillä valin paneutui setä Ankannokka vatsalleen tyrskyävään aallokkoon
ja rupesi nokallaan penkomaan pohjaa, josta se näkyi löytävän paljon
syötävää, arvatenkin nilviäisiä ja äyriäisiä. Toisinaan se ui pitkiä
matkoja veden alla ja potki tällöin voimakkailla takajaloillaan kuin
sammakko.
Lapset silmäilivät uteliaina tätä autiota, kuohuavaa merta. Ennen
pitkää he näkivät lauman eläimiä tulla porhaltavan aaltoja pitkin. Ne
olivat kalojen tai ehkä vielä enemmän valaitten näköisiä ja noin
kymmenen metrin pituisia, mutta pää, jonka ne kohottivat vedestä
katsellakseen lapsia, muistutti enemmän liskojen kuin kalojen päätä, se
oli suomupeitteinen, ja suussa oli runsaasti peloittavia hampaita.
-- Mitä te oikein olette? -- kysyi Lalli.
-- Kalaliskoja ollaan, -- vastasi niiden johtaja, -- ja minulla on hyvä
halu syödä teidät kumpaisetkin, mutta nuo jymyliskot ovat hieman liian
kömpelöitä, niin että saatte nyt jäädä toiseen kertaan.
-- Kiitoksia ystävällisyydestänne, -- nauroi Maija. -- Toivottavasti se
toinen kerta ei koita koskaan.
Samassa rupesi ulompana merellä näkymään eloa ja liikettä. Siellä
kiemurteli ja kaareili kuin olisi suuri käärme siellä uimassa, mutta
samalla näkyi kömpelö ruumis kohoavan hiukan vedestä.
-- Luulenpa, että laittaudun täältä tieheni, -- sanoi setä Ankannokka
hieman hermostuneena. -- Tuolta tulee joutsenlisko, eikä sitä tiedä,
mimmoisella tuulella se sattuu tänään olemaan. Parasta on, että sinä
teet samoin, Brontosaurus-serkku, sillä voihan sille pälkähtää päähän
siepata nuo selässäsi istujat.
Ja tuo ihmeellinen olento tulla porhalsi tosiaankin vettä halkoen
suoraan heitä kohden, kohottaen kamalan, kiiltävähampaisen kitansa
vedenpinnan yläpuolelle. Oli vaikeata erottaa sen ääriviivoja, mutta
hirveän suuri se mahtoi olla. Nuolena lennähti sen käärmeenpää pitkän,
joutsenenkaulaa muistuttavan kaulan sinkahuttamana, sen hirvittävä,
kiiltävä kita tavoitteli maiskuttaen Lallia. Hidas jymylisko oli tuskin
ennättänyt vielä ruveta köntystämään vedestä ylös, mutta samassa
silmänräpäyksessä syöksyi koko kalaliskolauma pedon kimppuun kuin
metsästyskoira-parvi. Muutamat iskivät sitä pyrstöön, toiset kaulaan,
sillä sen vartalo näytti olevan mainion suomuisen panssaripaidan
suojaama.
Nyt alkoi vedessä hirveä taistelu, ja sen aikana jymyliskot vetäytyivät
varovasti pois tieltä. Aallot värjäytyivät verestä punaisiksi,
joutsenliskon pää jakeli hurjana iskuja joka suunnalle, mutta lopulta
se painui aaltojen alle raivoisain kalaliskojen repimänä. Salatuista
syvyyksistä tuli nyt näkyviin haikaloja ja suunnattoman suuria kamalan
näköisiä mustekaloja, saamaan nekin osansa saaliista. Siinä oli
polskinaa ja pärskinää, läähätystä ja ruiskutusta, ja kaikkialla kiilsi
peloittavia, teräviä hammasrivejä tai ryömi limaisia ruumiita ja
tuijotti saaliinhimoisia silmiä.
-- Hyi, -- sanoi Maija tuskastuneena ja peitti kädellään silmänsä, --
mennään pian pois täältä. En minä pidä tästä merestä.
-- Ei ole niinkään varmaa, että metsä on sen parempi, -- sanoi setä
Ankannokka hieman surumielisesti.
Kun he taas olivat rannalla, näkivät he pienen ilmalaivan kaltaisen
olennon leijailevan puunlatvojen ylitse heitä kohden. Vähitellen se
kävi jättiläislepakon muotoiseksi, ja kun se oli tullut vielä lähemmäs,
näkivät he, että se oli jättiläiskokoinen lentolisko, vähän sen
näköinen, jonka he olivat nähneet siellä puunlatvassa, mutta kahden
metrin pituinen ja siivenkärkien väli oli yli kymmenen metriä. Sen
nokka oli terävähampainen, ja silmät loistivat julmina ja
saaliinhimoisina, -- se oli hyvin vaarallisen näköinen.
-- Terve taas! -- kajahti tuttu ääni liskon selästä, ja Villin pyöreä
pää kurkotti kaarevan liskonkaulan takaa.
-- Kas vaan, siellähän sinä Villi olet, -- huudahti Lalli ilostuneena.
-- Tiesinhän minä, että sinä kyllä suoriudut. Mutta missä oikein olet
oleskellut?
-- No, minä toimitin asiani vain hieman perusteellisemmin kuin olin
aikonut, -- sanoi Villi välinpitämättömällä äänellä lentoliskon
kaarrellessa hitaasti koko seurueen ympärillä ja katsellessa sitä
epäluuloisesti säkenöivin silmin. -- Minusta tämä maa näytti niin
vaaralliselta, että minun piti sitä ensin tutkia vähän lähemmin,
ennenkuin sallin teidän tulla alas puusta. Näin kyllä nuo ukkelit,
joiden mukana te olette, mutta suuresta koostaan huolimatta ne
näyttivät kilteiltä. Metsässä on kumminkin vaarallisempaakin joukkoa.
-- Niin, niin, -- päätteli setä Ankannokka pudistellen huolissaan
päätään. -- Samaa olen minäkin heille sanonut. Esimerkiksi
allosaurukset ja tyrannosaurukset ja lelapsit.
Lentolisko teki vielä siron kaaren jymyliskon ympäri ja kehoitti Villiä
hyppäämään alas, minkä tämä tekikin, ja ennen pitkää se seisoi lasten
vieressä jymyliskon selässä.
-- Saanko minäkin vähän ratsastaa? -- huusi Maija lentoliskolle.
-- Sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä, sinulle en ole
kiitollisuuden velassa, -- sähähti tämä kiukkuisesti. -- Minua
haluttaisi puraista poikki sinun hyödytön, pehmeä nokkasi, mutta
ystäväsi vuoksi jätän sen tekemättä.
Ja sitten se leijaili pois siivet liikkumattomina levällään.
-- Kiitos hyvästä kyydistä! -- huusi Villi sille, -- mutta ensi
kerralla täytyy sinun olla kiltimpi ystävilleni.
-- Miten jouduit tekemisiin tuon vekkulin kanssa? -- kysyi Lalli.
-- Niin, sillä tavalla se kävi, että minua hiukan peloitti laskeutua
maahan ja siksi minä kuljin puusta puuhun. Olin juuri tullut suureen,
paksuoksaiseen puuhun, kun satuin huomaamaan tuon olennon riippuvan
kynsillään puunoksasta, pää alaspäin, melkein kuin lepakko, siivet
kääriytyneinä ruumiin ympäri kuin tummanharmaa huivi. Se oli ilmeisesti
nukahtanut raskaaseen uneen. Mutta aivan puun alla seisoi kaksi ilkeätä
olentoa vaanien. Ne olivat sen näköiset kuin olisivat kahdella jalalla
seisovia norsuja, jotka hyppivät kuin kenkurut. Niiden lyhyissä
etujaloissa oli hirvittävät kynnet, ja leveä sammakonsuu täynnä
hampaita, joiden rinnalla krokotiilin hampaat ovat lastenleluja. Niiden
voimakkaista takajaloista päätin, että ne voivat hypätä korkealle ja
näinkin niiden juuri valmistautuvan hyppyyn vetääkseen lentoliskon
alas. Ne näyttivät niin ilkeiltä, etten voinut suoda niille sitä
nautintoa. Vaikken minä juuri sekaannukaan muiden eläinten asioihin,
loikkasin minä nyt sille oksalle, missä lisko riippui, ja huusin sille,
että vaara uhkaa. Se heräsi heti, levitti siipensä ja leijaili
korkeuteen, juuri kun noiden petojen leuat loksahtivat sillä kohdalla,
missä sen pää äsken oli riippunut.
-- Kamalaa, -- sanoi setä Ankannokka, ja koko sen kuusi metriä pitkä
ruumis vapisi. -- Ne olivat varmaankin allosauruksia.
-- No niin, -- jatkoi Villi kertomustaan, -- tuo lentolisko rupesi
sitten kaikesta päättäen tuntemaan kiitollisuutta, ja niin se tarjosi
minulle vapaan kyydin selässään. Minusta oli mukava näin ottaa selvää
seudusta, ja me kiertelimmekin pitkät matkat, mutta se minun täytyy
sanoa, ettei minusta täällä ole hyvä olla. Kynteni eivät mahda mitään
kaikkien noiden liskojen suomuille, joten minusta ei ole teille
suurtakaan apua. Sen neuvon annan, ettette täällä pitkälti kulkisi
maitse, sillä Intia oli vain lastenkamari Venukseen verrattuna. Kun
olin tästä seikasta tullut selville, palasin lentoliskon kanssa
takaisin, ja sitten tapasin erään lätäkön rannalla pienen piipertäjän,
joka huusi meille, mihin te olitte menneet.
Tällä välin lönkytteli jymylisko hitaasti halki komean metsän, jossa
näkyi kasvavan vain saniaisia, palmuja ja kortteen näköisiä
jättiläiskasveja, joiden varsi oli nivelikäs ja joka nivelestä lähti
kapeita lehtiä. He näkivät erilaisten merkillisten liskojen lojuvan ja
piehtaroivan likaisissa lätäköissä, niiden joukossa oli muutamia, jotka
näyttivät jättiläissioilta ja joiden kuonosta kohosi kolme sarvea. Kun
he juuri olivat menossa erään tuollaisen parven ohitse, kuului metsästä
rätinää, ja sieltä hyppäsi näkyviin kaksin jaloin kulkeva hirvittävä
petolisko. Takajaloissa oli pitkät, kammottavat kynnet, se teki
valtavan ponnahduksen ja hyppäsi erään sikaliskon selkään painaen
kyntensä sen ruumiiseen ja iskien kauheat leukansa sen kurkkuun.
Liskoparka päästi vihlovan tuskanhuudon, joka vielä kauan kaikui lasten
korvissa, ja sortui maahan vihollisensa painamana.
-- Se on lelaps, pian pois täältä! -- voivotteli setä Ankannokka, ja
suurelle jymyliskollekin tuli kiire päästä ajoissa tiehensä.
Lalli ja Maija olivat aivan kalpeina pelästyksestä ja alkoivat jo
toivoa olevansa poissa tästä maasta, mutta hetkiseksi he unhottivat
pelkonsa tullessaan ihanaan metsään, missä kasvoi kauniita puita,
jokseenkin kuusen näköisiä tai kenties vielä enemmän äidin araukariaa
muistuttavia. Samalla kävi maa korkeammaksi, ja pian he tulivat
vuorenharjalle, josta avautui näköala yli laakson, jonka halki leveä
joki virtasi. Laakson toisella puolella kohosivat tornien tavoin samat
vuoret, jotka he jo olivat puunlatvasta nähneet. Niistä syöksyi savua
ja tulta, ja parista juoksi leveä laavavirta alas laaksoon. Ilmassa oli
runsaasti rikkihöyryjä ja kuumia kaasuja, niin että oli vaikea
hengittää. Raskaina ja harmaina painuivat pilvet miltei vuorenhuipuille
saakka ja yhdistyivät tulivuorien höyryihin muodostaen synkän verhon,
joka peitti maiseman puolihämärään, ja tässä hämärässä loistivat
tulivuorien tulipatsaat ja hehkuvat laavajoukkiot kaamean punaisina. Ei
ollut missään ainoatakaan lintua laulamassa; virran rannalta vain
kuului merkillistä mylvinää ja rummutusta, mikä todennäköisesti oli
lähtöisin joistakin muista iljettävistä matelijoista.
-- Ei, tästä maasta minä en pidä, -- sanoi Villi päättävästi. -- Eihän
täällä näytä aurinkokaan olevan koskaan näkyvissä.
-- Aurinko? Mikä se semmoinen on? -- kysyi setä Ankannokka.
-- Etkö koskaan ole auringosta kuullut puhuttavan? -- kysyi Lalli
hämmästyneenä. -- Se on se, mikä valaisee ja lämmittää kaikkia
kiertotähtiä.
-- Emme me aurinkoa tarvitse, -- sanoi matelija kummastellen. -- Onhan
ilma lämmin, ja maasta tulee lisäksi lämpöä ja vuorista tulee tulta.
-- Kyllä aurinko sentään on tuolla ylhäällä pilvien takana, setä hyvä,
-- selitti Villi itsetietoisena, -- mutta näyttää siltä kuin eivät
pilvet täällä koskaan hajaantuisi, joten ette koskaan saa sitä nähdä.
Ellei sitä olisi, olisi täälläkin kylmää. Mutta ellet ole sitä nähnyt,
niin ei se mahda usein tulla pilkistämään, ja silloin on kuin onkin
meillä paljon parempi olo maapallolla.
-- Minä tahtoisin nähdä auringon, -- sanoi nyt äkkiä jymylisko, joka
tähän asti ei ollut puhunut ainoatakaan sanaa koko matkalla. -- Ettekö
voi ottaa minua mukananne maapallolle?
-- Kylläpä sinä tosiaan olisit kauniin näköinen Helsingin katuja
astelemassa! -- nauroi Maija. -- Ihmiset voisivat antaa sinulle ruokaa
viidennen kerroksen ikkunoista. Voi Lalli, miten hauskaa olisi, jos
todellakin voisimme sen ottaa mukaamme!
Silloin ei Lallikaan voinut olla nauramatta moiselle päähänpistolle.
Olihan se aivan mahdoton, mutta siitä juolahti hänen mieleensä muuan
seikka.
-- Mietin tässä, miksei maapallolla ole tämmöisiä matelijoita, ja
miksei Venuksella taas ole lainkaan suuria imettäväisiä, -- hän sanoi.
-- Sen voin sinulle selittää, -- huusi piipittävä ääni heidän päänsä
päältä, ja kun he katsoivat ylös, näkivät he sen pienen lentoliskon,
jonka he olivat puunlatvassa tavanneet, leijailevan hiljalleen heidän
yläpuolellaan. -- Siitä ei ole haittaa, jos sen teille selitän, sillä
joka tapauksessa te kumminkin kohta kuolette. Minä teille olen sen
kohtalon toimittanut rangaistukseksi siitä, että tuo tyttö oli hävytön
minua kohtaan. Ja nyt selitän. Venus on nuorempi kuin maa. Eläimet
kehittyvät alhaisemmista korkeammiksi eläimiksi, ja imettäväiset ovat
mukamas korkeampia kuin me, vaikka minä puolestani otaksun asian olevan
päinvastoin. Joka tapauksessa vallitsee Venuksessa nyt matelijain
aikakausi, ja kestää varmaankin miljoonia vuosia ennenkuin imettäväiset
ehtivät syrjäyttää meidät. Sillä välin me olemme täällä herroina, ja
sen saatte tekin pian kokea, te maapallolta kotoisin olevat
kavalakieliset anastajat, joiden nahkakin on kuin kalanvatsaa. Ei
teillä ole kynsiä, ei teillä ole suomuja, eikä edes mainitsemisen
arvoisia hampaitakaan. Miten on päähänne pälkähtänytkin tulla tänne?
Luulette kai, mokomatkin, olevanne parempia kuin me sen vuoksi, että
meidän vuodessamme on vain seitsemän ja puoli semmoista kuukautta, jota
te sanotte kuukaudeksi.
Ja sitten nauroi lisko myrkyllistä naurua, ja lapset tunsivat olonsa
kaameaksi ja katsoivat kauhistuneina ympärilleen.
Ja kas, tuolla metsänreunassa liikkui tosiaankin jotain, mikä hyppeli
sinne tänne kuusen oksien välissä, ja pian tuli kokonainen liuta
kamalia hirviöitä rynnäten pitkin harppauksin metsästä suoraan heitä
kohden. Niillä oli kauheat kynnet, ja niiden avoin kita oli täynnä
pitkiä, kiiltäviä hampaita. Ne liikkuivat hyppien takajaloillaan kuin
kenkurut, ja maa tärisi niiden hyppäyksissä syntyvistä jysähtelyistä.
-- Olemme hukassa, -- parkui setä Ankannokka kuolemantuskassa ja koetti
hoiperrellen kiirehtiä ainoaan mahdolliseen suuntaan, virralle.
Jymyliskokin näytti pahoin pelästyvän ja rupesi pitkin askelin ja
hätäisenä läähättäen juoksemaan virralle päin, mutta petoliskot olivat
liian nopeita ja lähenivät yhä lähemmäs.
Oli kumminkin vielä pikkuruisen toivoa ehtiä ajoissa veteen, mutta kun
he olivat lähellä rantaa, kohtasi heitä toinen kauhistuttava näky.
Virtaa reunustavain ruokokasvien joukossa he näkivät pitkän rivin
ammottavia kitoja, jotka olivat krokotiilinkidan näköisiä, mutta niin
suuria ja leveitä, että voi nähdä syvälle veripunaiseen kurkkuun
saakka. Itse eläimiä he eivät voineet nähdä, sillä ne olivat miltei
kokonaan painuneet veteen tai makasivat ruovikon piilossa.
Sillävälin tulivat hirmupedot yhä lähemmäs, ja poloinen setä
Ankannokka, joka liikkui hyvin hitaasti ja kauhusta oli aivan
kadottanut mielenmalttinsa, jäi pian niiden uhriksi. Hurjina mylvien
syöksyivät pedot sen kimppuun ja repivät sen palasiksi, ja kauhusta
väristen käänsivät lapset kasvonsa pois tästä julmasta näystä.
Mutta nyt tuli heidän vuoronsa. Hurjat matelijat hyppivät pitkin,
raskain harppauksin joka puolelta heidän ympärillään, tarrautuivat
kiinni jymylisko-rukan kurkkuun, häntään ja jalkoihin vertavaluvilla
leuoillaan, jotka loksahtivat kiinni uhkaavasti paukkuen. Muutamat
pedoista ojensivat kuononsa jo lapsia ja kissaa kohti.
-- Hypätkää, hypätkää! -- huusi Villi. -- Ei kannata yrittääkään
puolustautua noita suomunahkaisia vastaan. Hypätkää!
Maija hyppäsi heti melkein itku kurkussa ylös, ja kun Lalli oli nähnyt
siskonsa olevan turvassa, hyppäsi hänkin avaruuteen.
Pudottuaan hän heräsi siihen, että äiti pani kätensä hänen olalleen.
Koko hänen ruumiinsa vapisi.
-- Täälläkö sinä nukut istuallasi, poikaa -- kysyi äiti. -- Oletko
nukahtanut kaukoputkesi viereen?
Mutta Lalli ei puhunut mitään, tirkisteli vain ympärilleen, missä Maija
ja Villi olivat. Sisko seisoi äidin vieressä haukotellen niin, että
leuat olivat mennä sijoiltaan, mutta ei hänkään mitään puhunut, ja
Villi oli tipotiessään.
-- Minä olin vain... -- änkytti Lalli lopulta, mutta sitten sulki hän
huulensa kiinni. Oli vielä vallan liian aikaista kertoa äidille noista
ihmeellisistä seikkailuista, ja kumma kyllä äitikin veti suunsa hiukan
hymyyn, ja vei lapset lastenkamariin.
-- No, mitä me nyt olemme oikein tehneet, -- kysyi Maija innokkaasti,
kohta kun äiti oli sulkenut oven.
Ja Lalli oli yhtä innokas kuin hänkin, ja kertoi hehkuvin silmin heidän
merkillisistä seikkailuistaan Venuksessa, ja Maija kuunteli niin
hartaasti kuin ei hän itse olisi mitään tiennyt koko asiasta, eikä
keskeyttänyt kertaakaan veljensä kertomusta.
-- Niin, niin, kyllä se oli kamalaa, -- sanoi hän lopulta, kun Lalli
lopetti. -- Olivat ne hirveitä otuksia. -- Mutta mennään nyt
ruokasaliin hakemaan jotakin syötävää.