Isä sovittaa kaukoputken kuntoon. Musta tunneli ja lasilava. Villi
tahtoo leikkiä. Kauhea hyppäys. Villi ja lapset kimmoavina palloina.
Halstarilla paistumassa. Jalokiviä. Maija pelkää hämähäkkiä, ja Lalli
heittää suuren kivilohkareen. Viisas muurahainen ja sen asunto.
Merkillisiä lypsylehmiä. Päivänvarjojen suojassa. Kummallista
kasvullisuutta. Kinastelua. Hirviö. Maija ryöstetään. Epätoivoinen
takaa-ajo. Jäänrailo. Skorpionit.
Seuraavana iltana seisoi Lalli salin läntisen ikkunan ääressä, mistä
voi nähdä auringon laskevan mereen. Heti kun sen punainen loistava kerä
oli hävinnyt värjäten jään punaiseksi, syöksyi hän isän luo.
-- Nyt on aurinko laskenut, -- hän huusi innostuneena. -- Nyt voi nähdä
Merkuriuksen.
Isä oli heti valmis. Hän selaili ensin muuatta kirjaa ja luki muutamia
rivejä ja sitten hän meni saliin sovittamaan kaukoputken kuntoon.
-- Siinä se on, -- sanoi hän, -- mutta et sinä sillä paljoa näe.
Maija oli myös tullut saliin, ja Villi hänen mukanaan. Hän istui
sohvalle, ja kissa hyppäsi hänen helmaansa. Lalli kävi kaukoputken
ääreen.
Ei siinä tosiaankaan paljoa nähnyt. Oli vaikeata nähdä tuo pieni
kiertotähti, jota iltarusko himmensi. Mutta Lallista oli kumminkin
ihmeen jännittävää katsella tuota pientä, vaalakkaa tähteä, ja hän
seisoi siinä niin syventyneenä katseluun, ettei hän lainkaan huomannut
isän menevän takaisin työhuoneeseensa. Eikä hän kuullut sitäkään, että
Maija pyysi saada hiukan katsoa. Hän vain tirkisteli tirkistelemistään.
Kun hän katseli siniseen avaruuteen tuon pitkän mustan putken lävitse,
oli hän niin selvästi näkevinään, miten pieni kiertotähti kiersi suurta
aurinkoa. Hänestä tuntui melkein siltä kuin voisi hän päästä siihen,
jos hän vain voisi ryömiä mustaa torvea myöten ulos. Ja tuohan ei kai
olisi vallan mahdotonta!
-- Emmekö koeta, voisimmeko ryömiä ulos kaukoputkesta ja sitten päästä
sitä tietä Merkuriukseen? -- kysyi hän pikku siskoltaan, jonka tiesi
seisovan takanaan, vaikkei hän voinut irroittaa katsettaan
kaukoputkesta.
-- Miksei, jos se vain käy päinsä, -- vastasi Maijan ääni sieltä takaa,
ja hän kuuli Villin tyytyväisenä kehrätä hyrryttävän.
Niin, hyvin helpostihan pääsisi putkeen, jos vain saisi aukaistuksi
lasin, joka sulki tien. Hän näki, että tässä lasissa oli pieni sarana;
täytyihän sen siis olla aukaistavissa. Hän veti siitä, ja hänen eteensä
avautui pitkä, mustankiiltävä tunneli, jonka toisessa päässä siellä
etäällä pieni tähti vilkutteli kutsuvasti.
Hetkisen hän epäröi, mutta sitten hän ryömi rohkeasti aukosta sisään.
Tunneli oli hyvin ahdas, joten hän ei voinut katsoa taakseen, mutta hän
kuuli Maijan kutsuvan Villiä ja tulevan perässä. Itse hän suuntasi koko
ajan katseensa tähteen ja ryömi nelinkontin eteenpäin mustassa
tunnelissa, joka tähdenvalossa kiilsi kuin kivihiili. Se oli niin
liukas, että hänen kätensä ja vallankin hänen polvensa luiskahtelivat
yhtä mittaa, ja niin hän vähän väliä makasi mahallaan ja sätkytteli
sääriään. Takanaan hän kuuli Maijan valittavan samaa kohtaloa, ja Villi
sanoi jotain, mikä kuulosti vallan samanlaiselta kuin katupoikain rumat
huudahdukset. Hirvittävän pitkä oli tämä musta tunneli, ja samalla se
tuntui käyvän yhä ahtaammaksi, mitä lähemmäs he tulivat tunnelin suuta,
ja lopuksi täytyi Lallin laahautua mahallaan päästäkseen lasiin saakka.
Kun hän vihdoin pääsi siihen, työnsi hän sitä, ja se aukeni.
Sarana oli lasin alareunassa, joten lasi aukiollessaan muodosti pienen
pyöreän lavan tunnelin suun edustalle. Lalli astui varovasti sille, ja
hänen takanaan näkyi Maijan pää, ja hänen vierellään Villin pyöreä
keltainen kissannaama, missä silmät kiiluivat innosta.
-- Sepä oli merkillinen rotankolo, -- sanoi Villi, -- mutta missä rotat
ovat?
Mutta Lalli ei kuunnellut, mitä Villi sanoi. Hän oli aivan kuin
jähmettynyt sen näyn johdosta, joka avautui hänen nähtäväkseen. Pitkä,
musta putki kohosi niin korkealle maanpinnan yläpuolelle, että hän
saattoi allaan nähdä koko Helsingin ja suuren osan maatamme, ja
Suomenlahden vastakkaisella rannalla hän näki Viron kaupunkien valot,
mutta tämä kaikki ei ollut sittenkään hänestä niin mielenkiintoista,
kuin se, mitä hän näki edessään. Ilma oli täällä niin kirkas, ja tähdet
näyttivät siirtyneen niin lähelle, että hän näki ne paljon selvemmin
kuin äsken kaukoputkella katsoen. Taivaankansi näytti syvältä,
siniseltä mereltä, ja siinä meressä kiertelivät taivaankappaleet,
välkkyen ja loistaen eri värisinä. Suoraan vastapäätä häntä ja
ikäänkuin lähinnä loisti Merkurius kuin suuri, kiiltävä pallo, jonka
pinnalla hän oli erottavinaan vuoria ja laaksoja.
-- Tämäpä oli sukkelaa, -- sanoi Maija. -- Merkuriushan näyttää olevan
aivan meidän allamme, niin että tarvitsee vain hypätä suoraan alas
tullakseen sinne.
-- Tuon ison pallon tahdon minä leikkikalukseni -- sanoi Villi, joka
juuri oli kömpinyt lasilavalle Lallin viereen. -- Tulkaa nyt vain! Nyt
minä hyppään. Hei!
Ja niin se loikkasi kiiltävää kiertotähteä kohden. Silloin ei Lallikaan
enää voinut malttaa mieltään.
-- Ryömi sinä takaisin äidin luo, -- sanoi hän Maijalle, ja niin hän
hyppäsi avaruuteen.
Vauhti oli hirvittävä. Hänen korvissaan suhisi ja kohisi niin, että
hengitys oli aivan salpautua. Hänen edessään oleva pallo kasvoi
huimaavasti, ja hänen täytyi sulkea silmänsä.
Vihdoin hän tunsi jalkojensa koskettavan johonkin, mutta hyvin
keveästi, ja hän kimposi taas ylös kuin kummipallo. Hän aukaisi
silmänsä ja näki alapuolellaan häikäisevän kirkkaassa, polttavan
kuumassa auringon paisteessa hiekkatasangon, jossa siellä täällä oli
matalia kumpuja. Hän ponnahti taas vähän matkaa ylös ilmaan ja näki
ohitseen pudota tupsahtavan aivan Maijan näköisen olennon, hameet
levällään. Sitten hän putosi taas maahan ja oli vähällä tallata Villin,
joka ponnahti ylös vallan hänen nenänsä ohitse. Sitten lensi hän itse
ilmaan, ja hänen perässään pyöri Maija koreine hameineen kuin perhonen.
Se oli vasta merkillistä ja eriskummallista. Hän tunsi olevansa niin
kevyt, ettei saanut jalkojaan pysymään maassa kiinni, vaan kimposi aina
ylös kuin viskattu kummipallo, ja niin näytti olevan hänen
toveriensakin laita.
-- Mitä hullutusta tämä tämmöinen on, -- huusi Villi ponnahtaessaan
kolmannen kerran Lallin nenän ohitse. -- Luulin saavani pallon, ja nyt
olen itse muuttunut palloksi. Olen aina tottunut tulemaan jalat edellä
maahan, mutta nyt poukahdan aina ylös taas. Koettakaapas heittäytyä
kyljellenne, älkääkä ottako jaloilla vastaan ollenkaan.
Lalli noudatti Villin neuvoa ja pudottautui seuraavalla kerralla vallan
velttona maahan vetäen jalat koukkuun alleen. Hänen onnistuikin pudota
kyljelleen, ja hän huomasi makaavansa maassa Villin vieressä, joka
makasi siinä seljällään ja sätkytteli jalkojaan joka suunnalle. Maija
ei ollut ymmärtänyt Villin neuvoa, mutta kun hän seuraavalla kerralla
tulla liehutteli alas, tarttui Lalli hänen hameensa liepeisiin ja piti
kiinni, niin ettei hän enää päässyt kimmahtamaan takaisin. Ja niin he
makasivat siinä nauraen täyttä kurkkua, ja kun heidän ruumiinsa hytkyi
naurusta, hypähtelivät he ylös alas mitä merkillisimmällä tavalla, ja
silloin heitä nauratti yhä enemmän.
Mutta kauan ei naurua riittänyt, sillä pian rupesivat he tuntemaan,
että vallan kauhea kuumuus lähti auringosta, joka paistoi
mustansinisellä taivaalla kuin suunnattoman suuri palava pätsi, ja
kuumasta hiekasta, joka hehkui heidän allaan. Tuntui vallan siltä kuin
olisivat he hehkuvalla halstarilla, missä he sätkyttelivät aivan kuin
paistumassa olevat kalat.
-- Pian, pian, -- huusi Villi kauhuissaan, -- meidän täytyy päästä
varjoon.
Lalli ja Maija nousivat jaloilleen ja yrittivät kävellä, mutta joka
askelella he hyppäsivät aikamoisen matkan eteenpäin. He olivat keveitä
kuin höyhenet, mutta vähän harjaannuttuaan he oppivat kulkemaan
eteenpäin pitkin hyppäyksin melkein kuin sammakot tai heinäsirkat.
He olivat pienellä hiekkatasangolla. Sen toisella puolella oli
matalia punaisia vuoria ja toisella puoliympyrässä olevia mustia
tulivuorenkekoja, joitten synkkä jyrkänne loisti kirkkaassa
auringonpaisteessa kuin lasihuone. Mustista, ammottavista
kraattereista, joista useat olivat hyvin suuria, ei kumminkaan noussut
savua; nähtävästi olivat ne kaikki sammuneet. Koko tasangolla oli
muuten, kuten Lalli jo pudotessaan oli huomannut, runsaasti pikku
kumpuja.
-- Kenties löydämme varjoa noiden kumpujen luona, -- sanoi Lalli
läähättäen.
Ja niin he lähtivät kaikki harppaamaan kuin virmat varsat lähintä
kumpua kohden, joka siltä puolelta katsottuna, missä he olivat, näytti
vallan pyöreältä ja varjottomalta. Kun he olivat päässeet sen
edustalle, otti Lalli aika harppauksen ja hyppäsi yhdellä askelella sen
yli ja putosi sen toiselle puolelle vilpoisaan varjoon. Sillä puolella
oli kumpu melkein kuin pystysuoraan leikattu, ja tämän kohtisuoran
seinän takana oli varjopaikka. Kohta Lallin perässä putosivat Villi ja
Maija siihen hänen viereensä, ja siinä he nyt makasivat taas kaikki
läähättäen ja nauraen.
Täällä varjossa oli vilpoisaa, melkein kylmää, ja pian he tunsivat taas
virkistyvänsä ja rupesivat uteliaina katselemaan ympärilleen tässä
uudessa maailmassa. Se näytti lohduttomalta, aurinko kun oli paahtanut
sen erämaaksi. Maisemaa elostuttivat vain kauniit, moniväriset kivet,
joita oli siellä täällä hiekassa. Muutamat semmoiset loistivat ja
kimaltelivat kuin vesipisarat, toiset hehkuivat punaisina kuin
veripisarat tai sädehtivät kuin siniset, vihreät tai keltaiset tähdet.
-- Nämä ovat timantteja, -- sanoi Lalli varmasti ja näytti
vesikirkkaita kiviä. -- Semmoisia olen nähnyt ennen Australiassa.
Kootaan niitä nyt muutamia ja viedään isälle. Nuo punaiset ovat
varmaankin rubineja, siniset safireja, vihreät smaragdeja ja keltaiset
topaseja.
Maija juoksi kiireesti auringonpaahteesta piittaamatta poimimaan kiviä
esiliinaansa, mutta äkkiä hän kirkaisi kauhistuneena ja tuli vavisten
Lallin viereen suojaa hakemaan. Kun Lalli katsoi Maijan näyttämään
suuntaan, kauhistui hänkin, sillä hiekkaa pitkin asteli ilkeät elukka,
joka oli hämähäkin näköinen, mutta niin suuri kuin ruokapöytä, ja sillä
oli neljä monen metrin pituista jalkaparia, jotka kuljettivat sitä
eteenpäin höyryveturin nopeudella. Sillä oli kaksi julmaa, ulkonevaa
ravunsilmää ja sen päässä oli kaksi peloittavaa myrkkykoukkua.
Tuo inhottava hirviö ei ollut vielä nähnyt heitä, mutta äkkiä se käänsi
toisen silmänsä heitä päin ja sitten toisen ja tarkasteli heitä
uteliaan näköisenä.
-- Mitä merkillisiä olentoja nuo tuommoiset ovat? -- se kummasteli
kitisevällä äänellä. -- Mahtaisivatkohan ne kelvata syötäväksi? Täytyy
koettaa.
Ja niin se syöksähti heidän kimppuunsa myrkkykoukut harillaan ja pitkät
koivet sen ympärillä heiluen, ja muulloin niin peloton Villikin
jähmettyi kauhusta ja etsi katseillaan piilopaikkaa itselleen. Lalli
astui aivan kalpeana siskonsa eteen, joka oli piilottautunut hämähäkin
kokoisen kallionlohkareen viereen, ja kun hirviö syöksyi esiin, tarttui
hän epätoivoissaan tähän suureen kiveen ja voi hämmästyksekseen nostaa
sen kaksin käsin vallan helposti ja heittää vasten hämähäkkiä, joka
litistyi sen painon alla.
-- Tuo ei ollut hullummin tehty, -- sanoi piipittävä ääni heidän
takanaan, ja kun he kääntyivät ympäri, näkivät he Lallin kokoisen
jättiläismuurahaisen, joka uteliaana katseli heitä viisain silmin. Se
oli kellanruskea kuin hiekka, ja sen ulkomuoto muistutti suuresti
tavallista muurahaista.
-- Mikä ihmeellinen otus sinä olet? -- kysyi Villi puoliksi ivallisena,
puoliksi äkeissään, sillä se ei pitänyt muurahaisista yleensäkään
saatikka sitten tuollaisista jättiläismuurahaisista.
-- Minä sitä voisin kysyä suuremmalla syyllä teiltä, ellen olisi vähän
viisaampi ja kohteliaampi kuin sinä, -- vastasi muurahainen ylpeästi.
-- Sinä ja nuo kaksikoipiset toverisi olette ihmeellisiä otuksia täällä
Merkuriuksessa, enkä minä. Mutta minä olen siksi paljon tutkiskellut
asioita elämäni aikana, että saatan arvata teidän tulleen jostakin
muusta taivaankappaleesta, luultavasti Venuksesta tai Maasta, sillä
täällä on meillä kaikilla vähintäin kuusi jalkaa ja useilla toista
sataa. Voin sen myös päättää teidän väkevyydestänne, sillä tuo
merkillinen olento nosti kallionlohkareen niin kevyesti kuin olisi
se ollut puun lehti. Se johtuu tietenkin siitä, että teidän
taivaankappaleenne on niin paljon suurempi kuin tämä Merkurius, joka on
vain kaksi kertaa niin suuri kuin Maan kuu, ja senvuoksi te olette
tottuneet paljoa suurempaan painovoimaan. Täällähän te tuskin pysytte
jaloillanne, niin kevyiksi tunnette itsenne.
-- Sinähän tiedät vallan kauhean paljon, -- sanoi Maija kainosti. --
Miten olet päässyt selville kaikesta, mitä äsken kerroit?
-- Niin, niin, -- vastasi muurahainen ja hieroi itsetietoisesti
tuntosarvellaan otsaansa. -- Katsokaapas, täällä Merkuriuksessa
elää vain semmoisia olentoja, mitä te Maan asukkaat sanotte
niveljalkaisiksi. Niitä on täällä hyvin erilaisia, mutta ei kumminkaan
lentäviä, sillä meidän ilmamme on liian ohutta. Muunlaisia eläinmuotoja
ei täällä voi kehittyä; on liian kuumaa, ja olosuhteet ovat liiaksi
samanlaatuiset. Meidän tähtemme pitää aina saman puolen aurinkoon päin,
sillä puolella on siis ikuinen päivä ja ainainen helle, kun taas
toisella puolella vallitsee ikuinen yö ja ainainen talvi. Sen vuoksi me
enimmäkseen asummekin kuuman ja kylmän alueen rajalla. Vain siinä voi
kasvullisuus viihtyä ilman keinokastelua, ja vain siellä voivat eläimet
hankkia elatuksensa, vaikka me sivistyneet muurahaiset olemme
voittaneet luonnonesteet ja asumme täällä erämaassa. Muurahaisethan
ovat maapallollakin hyönteismaailman korkeimmat edustajat, ja
niin on asian laita täälläkin. Me tunnemme tieteen tulokset, ja me
voimme asettua asumaan minne tahansa, vieläpä noihin mustiin
tulivuorenkraattereihinkin, sillä me johdamme vettä lumipuolelta tänne,
meillä on viljelyskasveja ja kotieläimiä. Meidän sienitarhojamme on
kaikkialla tämän palaneen tasangon alla. Jos teitä huvittaa, näytän
teille asuntomme.
Lapset olivat heti halukkaat siihen, ja muurahainen painoi toisella
tuntosarvellaan sileään seinään. Ohut, litteä levy työntyi syrjään, ja
pyöreä aukko tuli näkyviin. Muurahainen ryömi siitä ensin sisään, ja
hänen perässään tulivat molemmat lapset ja Villi, viimeksimainittu
itsekseen muristen viekkaudesta ja satimista.
Siellä sisällä oli miellyttävän vilpoisaa, mutta ensi aluksi oli vaikea
nähdä mitään. Huone sai näet valaistuksensa seinässä olevista vinoista
rei'istä, joiden asento oli semmoinen, ettei auringonpaiste koskaan
päässyt niistä sisään vaan ainoastaan valoviiru. Pian he kumminkin
saattoivat nähdä olevansa pitkässä, laajassa huoneessa, jossa vilisi
erilaisissa töissä touhuavia muurahaisia. Ne vatkasivat vahvoilla
leuoillaan erilaisia aineita, joita sitten laahattiin kaikkiin suuntiin
johtavia käytäviä myöten pesän sisustassa oleviin muihin huoneisiin. Ne
olivat niin innostuneita työhönsä, että ne vain ohimennen tekivät
joitakuita lyhyitä kysymyksiä sille muurahaiselle, joka oli lapset
tuonut sinne. Vain jotkut harvat, joiden Lalli kuulemastaan
keskustelusta päätteli olevan tiedemiehiä, tutkivat tarkoin vieraita
tuntosarvillaan ja riitelivät keskenään heidän eri ruumiinosiensa
merkityksestä.
-- Täällä sisällä onkin vilpoisaa ja suloista, -- sanoi Villi
tyytyväisenä. -- Merkillistä, ettei aurinko paahda tätä leivinuunia
kuumemmaksi, ja ettei se koskaan paista ikkunoista sisään.
-- Ei se ole ollenkaan merkillistä sen mielestä, jolla on viisaammat.
aivot kuin sinulla, -- vastasi muurahainen, ilmeisesti ylpeänä
sivistyksensä etevämmyydestä. Täällä on yllinkyllin asbesti-nimistä
ainetta, ja sillä me verhoamme huoneemme, sillä sen lävitse ei kuumuus
juuri voi tunkeutua. Kun meidän kiertotähtemme aina kääntää saman
puolen aurinkoon päin, on aurinko meihin nähden aina samalla paikalla
taivaalla, ja me asetamme ikkunamme niin, ettei aurinko voi paistaa
niistä sisään.
-- Mutta mitenkäs te saatte täällä vettä ja ruokaa? -- kysyi Lalli.
-- Tule katsomaan, -- vastasi muurahainen.
Ja niin se vei heidät ovesta ympyränmuotoiseen käytävään, joka näytti
kulkevan koko pesän ympäri. Tästä käytävästä haaraantui molemmille
puolille sivukäytäviä, ja siinä oli kahden puolen ovia, joista pääsi
eri saleihin. Kun he katsoivat noihin näköjään päättymättömiin
haarakäytäviin, näkivät he niiden keskellä juoksevan kapean vesiojan,
ja tämän molemmin puolin kasvoi valkoisia, munanmuotoisia sieniä.
Muutamissa saleissa oli muurahaisia työskentelemässä, toisissa
ruokittiin toukkia, eräissä he näkivät merkillisiä, kömpelöitä,
pehmeitä hyönteisiä, jotka näyttivät olevan sekä sokeita että kuuroja,
ja joita muurahaiset hyvin hellästi hoitelivat.
-- Mitä nuo rumat elukat ovat, jotka näyttävät jonkinlaisilta
iljettäviltä kovakuoriaisilta? -- kysäisi Maija.
-- Nehän ovat meidän lypsylehmiämme, -- vastasi muurahainen hieman
närkästyneenä. -- Täällä erämaassa me emme voi pitää sitä lajia, joka
elää puiden lehdillä, vaan meidän täytyy hoitaa noita raukkoja, jotka
eivät eläisi ilman meidän hoitoamme. Kenties ei maitotilkkanen
maistuisi teistä hullummalta näin kävelyn jälkeen?
Muurahainen otti saviastian ja lypsi erään kovakuoriaisen, ja kun
lapset maistoivat maitoa, oli se makeata ja virkistävää kuin
hunajavesi.
Monia mutkikkaita teitä kulkien opasti muurahainen heitä ylt'ympäri
koko pesän, ja viimeksi he tulivat suureen saliin, joka nähtävästi oli
pesän keskustassa. Se näytti valtavan suurelta leivinuunilta. Täällä
eivät lapset ylettyneet kattoon saakka kuten pienemmissä huoneissa.
Tässäkin huoneessa tehtiin työtä kuumeisella kiireellä, ja vasta nyt he
huomasivat, että osa muurahaisia oli mustia, ja että juuri näiden
suoritettavana oli raskain työ.
-- Miksi muutamat teistä ovat mustia? -- kysyi Lalli.
-- Nehän ovat meidän orjiamme, -- vastasi muurahainen ylpeänä. --
Meidän sotilaamme ryöstävät noiden mustain pakanain pesät ja tuovat
sieltä kotelot, joista sitten kuoriutuu orjia.
-- Mutta eikö se ole väärin? -- kysyi Maija arasti.
-- Väärin? -- toisti muurahainen kummastellen. -- Miksi se olisi
väärin? Eikö vahvempi saa tehdä heikommalle, mitä tahtoo? Niin on tehty
tuhansien vuosien aikana, niin kaukaisista ajoista saakka kuin meidän
historiamme ulottuu. Mutta nyt ei minulla ole enää aikaa seisoa täällä
puhumassa pötyä, -- jatkoi se aivan kuin olisivat sen leuat ruvenneet
syyhyämään työnhalusta. -- Mutta minä annan teille lahjan, joka voi
teille olla hyödyksi, kun tulette ulos. Se on asbestista tehty
auringonvarjo, joka suojelee kuumalta paahteelta. Me käytämme semmoisia
suojaamaan koteloitamme, joita täytyy silloin tällöin tuulettaa ulkona,
ja sitäpaitsi eräisiin muihinkin tarkoituksiin, mutta voittehan tekin
saada pari semmoista, muuten te aivan paistutte, noin ohutnahkaisia
kuin olette. On meillä tosin maanalaisiakin käytäviä, jotka ulottuvat
aina kasvivyöhykkeeseen saakka, mutta ne ovat liian matalia teille,
jotka kävelette noin hassulla tavalla.
-- Hassulla, -- toisti Villi harmistuneena. -- Sinä senkin
kuusikoipinen orjakauppias!
Mutta tätä hän ei sanonut ääneen, sillä hän kumminkin pelkäsi noita
lukuisia jättiläismuurahaisia.
Muurahainen kutsui nyt luokseen mustan orjan, ja käski tämän tuoda
kaksi auringonvarjoa ja näyttää vieraille pesästä johtavan lyhimmän
tien. Lalli kiitti kohteliaasti hyvin tehdyistä auringonvarjoista, ja
niin sanoivat he hyvästit muurahaiselle, joka jo maltittomana hieroi
etujalkojaan haluten kiihkeästi saada aloittaa työnsä. Sitten he
pääsivät ulos samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Ennen pitkää ilmeni, että heidän saamansa suuret, harmaat päivänvarjot
olivat peräti arvokkaat heille, sillä aurinko paahtoi niin kauheasti,
että he todennäköisesti olisivat jo muutaman askeleen otettuaan
kuolleet auringonpistokseen, ellei heillä olisi ollut suojana
päivänvarjokaan.
-- Olen minä aina pitänyt auringonpaisteesta, -- tuskitteli Villi, --
mutta näkyy sitäkin hyvää voivan saada liian paljon.
Se koetti pysytellä Maijan päivänvarjon suojassa, mutta rinnakkain
pysyminen ei ollut niinkään helppoa, kun Maija poukkoili pitkin maata
kuin kummipallo. Hyvää vauhtia mentiin kumminkin eteenpäin, ja pian
rupesi seutu muuttumaan toisenmoiseksi. He näkivät kummallisten
kasvien, piikkisten ja kyhmyisten, kohoavan hiekasta. Muutamilla oli
koreat, suuret, tuoksuvat kukat, toisilla taas mitä hirmuisimman
näköisiä piikkejä. Paikoitellen ne muodostuivat tiheiksi pensaikoiksi,
joiden lävitse oli mahdoton tunkeutua, mutta kun matkamiehemme tulivat
semmoisiin paikkoihin, loikkasivat he vain korkealle, ja niin oli
esteen yli päästy.
Tämmöisissä pensaikoissa he näkivät usein kammottavan näköisiä eläimiä,
enimmäkseen hämähäkin tai ravun muotoisia, jotka ojentelivat
myrkkykynsiään heitä kohti, ja monasti he välttivät kuoleman vain
nopealla paolla.
Aurinko oli jo varsin matalalla, ja Lalli ymmärsi, että he lähenivät
kiertotähden yöpuolta. Vilpoisia tuulia leyhähteli heitä vastaan tuoden
tullessaan kosteita, kukkaistuoksuisia höyryjä. Siellä täällä nousi
korkeita puita piikkikasvien joukosta, ja nämä rumat kasvit kävivät yhä
harvinaisemmiksi väistyäkseen vihdoin kokonaan varjoisain puiden ja
erilaisten pensaiden tieltä, joilla kaikilla oli kumminkin se yhteinen
ominaisuus, että niiden leveät lehtilavat olivat kääntyneet aurinkoon
päin. Näiden puiden oksien välissä hyppeli ja poukkoili kaikenlaisia
pikku hyönteisiä, jotka kaikki näyttivät lentotaidottomilta. Ne
istuivat puiden lehdillä kuin sammakot syöden lehtiin pyöreitä reikiä,
joista auringonsäteet sitten pääsivät lävitse. Muutamilla lehdillä
ryömi muurahaisia, jotka näyttivät lypsävän näitä hyönteisiä. Ne olivat
siis niitä lehmiä, joista muurahainen heille oli kertonut. Eräissä
puissa oli hedelmiä, jotka lasten suussa maistuivat hyviltä ja
virkistäviltä, kun he niitä maistoivat.
Nyt peitti maan pitkä, ruokomainen ruoho, josta siellä täällä kohosi
korkeita kukkaperiä. Lasten pään päällä suhisivat korkeat puut, ja
oksilla laulelivat hyönteiset kitisevää lauluaan, joka muistutti
tuhansien sirkkojen sirinää. Taivas kaareutui niin tummansinisenä,
ettei se koskaan ollut heistä näyttänyt maapallolla semmoiselta, ja
aurinko paistoi leppoisasti siinä, missä puut eivät olleet
varjostamassa. Se oli nyt niin alhaalla, että heidän ruumiinsa varjot
olivat miltei loppumattoman pitkät, kun ne siinä ruohikossa hyppelivät
ja keikkuivat heidän edessään. Kaikkialla pulppui maasta lähteitä ja
lirisi puroja, elämää vilisi kihisten joka paikassa.
-- Ei tällä merkillisellä taivaankappaleella ole hullumpaa elää, --
sanoi Villi tyytyväisenä ja pyydysti siinä ohimennen loikkivan
hyönteisen, jonka hän söi illalliseksi.
-- Ei olekaan, siitä voit olla varma, -- sanoi muuan toinen
hyönteinen, joka näytti suurelta vihreänhohtoiselta, pitkäsarviselta
kovakuoriaiselta, mutta joka kulki eteenpäin pitkin naksuvin
harppauksin ja oli juuri pudonnut maahan Villin viereen. -- Te olette
kaikki niin hullunkurisen näköisiä, ettette varmaankaan ole tästä
maasta kotoisin. Muurahaiset, jotka tietävät kaikki, ovat minulle
maininneet, että on olemassa muitakin taivaankappaleita, ja te tulette
arvatenkin joko Venuksesta tai Maasta. Voi, miten kummallisesti te
liikutte nelin jaloin! Kahta jalkaa te heiluttelette ilmassa ja
kahdella te hypitte ellen ota lukuun tuota pikku raukkaa, joka hyppii
kaikin nelin jaloin. Niin, niin, kyllä me täällä vaan olemme viisaampia
ja parempia ja tiedämme niin paljon. Minäkin tiedän esimerkiksi, että
maapallolla on vuosi neljä kertaa niin pitkä kuin täällä meillä ja...
-- Ja että meillä on kuusi kertaa paremmat käyttäytymistavat kuin
teillä, -- vastasi Villi kiukusta sähisten. -- Emme me kiertele
ylt'ympäri tekemässä hävyttömiä huomautuksia muista eläimistä, enkä
minä sitä liioin siedä sinunlaiseltasi kuusikoipiselta lurjukselta.
Villi valmistautui jo hyppäämään kovakuoriaisen kimppuun, mutta samalla
syöksähti vallan kauhea eläin ulos pensaikosta. Se näytti neljän metrin
pituiselta, mustankiiltävältä tuhatjalkaiselta, jonka jalat olivat
hyvin pitkät ja ensimmäisessä jalkaparissa oli peloittavat
myrkkykynnet. Hädintuskin pelastuivat lapset sen kynsistä hyppäämällä
äkkiä sivulle.
-- Kuusikoipinen, -- sähisi tuhatjalkainen uhkaavana, ja sen mustat,
suomuiset nivelet kalisivat onnettomuutta ennustaen, kun se kääntyi
ajamaan heitä takaa. -- Jos olisit sanonut satakuusikoipinen, olisit
osunut lähemmäs totuutta. Kyllä minä näytän teille, ettei saa tulla
tuolla tavoin kuokkavieraaksi muille taivaankappaleille ja kaiken
lisäksi ruveta herjaamaan maan omia asukkaita. Mitä tekemistä teillä on
täällä?
Ja niin se syöksähti tavoittamaan Maijaa, joka vavisten seisoi piilossa
puun takana. Epätoivoisena etsi Lalli katseillaan jotakin asetta, millä
lyödä tuota kamalaa hirviötä, mutta täällä metsässähän ei ollut kiviä.
Villinkin rohkeus oli pettänyt, ja se juoksi pensaikkoon turvapaikkaa
hakemaan. Vain vihreä kuoriainen naureskeli ilkkuen.
Tuhatjalkainen syöksyi kalisten Maijaa kohti, joka taas hyppäsi sen
tieltä pois mutta menetti samalla tasapainonsa ja kaatui. Lalli
kirkaisi kauhusta ja sulki silmänsä säästyäkseen näkemästä enempää,
mutta kun hän hetken perästä kuuli tuhatjalkaisen sähisevän pettyneesti
ja sitten tuon kamalan kalinan vähitellen heikkenevän etäisenä, aukaisi
hän taas silmänsä.
Ei näkynyt jälkeäkään Maijasta sen enempää kuin tuhatjalkaisestakaan,
Villi vain seisoi siinä hänen vieressään häpeissään ja häntä
riipuksissa.
-- Minne Maija joutuin -- kysyi Lalli itkien.
-- En tiedä, -- vastasi Villi alakuloisena. -- Sen vain tiedän, että
tähän tuli suuri, lehmän kokoinen eläin, joka oli melkein sen näköinen
kuin jättiläisheinäsirkka, ja että se sieppasi hänet leukoihinsa ja
loikki sitten tiehensä aivan tuon hirviön nokan edessä, mutta minne he
sitten joutuivat, sitä en voi sanoa. Kiirehdi nyt vain, niin seuraamme
heitä!
Lalli lähti kohta pitkin askelin harppaamaan samaan suuntaan kuin
tuhatjalkainen oli mennyt. Matkalla hän sai käsiinsä kaatuneen
puunrungon, suuren tammen kokoisen. Hän heitti päivänvarjon pois, otti
tuon puun ja heilutteli sitä rajusti päänsä päällä.
Aurinko painui yhä alemmas, ja puiden varjossa rupesi tuntumaan yhä
kylmemmältä. Ruoho kävi lyhyemmäksi, puut tulivat toisenmuotoisiksi,
pitkiksi ja kapeiksi, ja niillä oli vain latvassa lehtiröyhelö. Äkkiä
he näkivät vasemmalla puolellaan suuren järven, ja edessään loivan
vuoren. Tämän rinteellä kävi kasvullisuus taas rehevämmäksi, ja Lalli
ymmärsi, että tasangolle aurinko paistoi aivan taivaanrannalta, mutta
kun he olivat nousseet ylemmäs, pääsi se paistamaan varjostavien puiden
ylitse. Villi juoksi koko ajan supatellen ja rupatellen kaikenmoisten
pikkuitikkain kanssa, joita liikkui puissa tai maassa, ja kysellen
niiltä, olivatko ne nähneet heinäsirkkaa tai tuhatjalkaista, ja näin he
voivat seurata rosvojen jälkiä. Kaikki nämä eläimet tuntuivat vihaavan
tuhatjalkaista, ja moni niistä seurasi jonkun matkan päästä Lallia ja
Villiä saadakseen nähdä, miten tässä oikein tulee käymään, ja lopulta
oli heillä häntänä perässään pitkä jono ryömiviä ja hyppeleviä
olentoja, jotka kitisten ja vikisten toivottivat pedolle tuhoa.
-- Tuolla se on, tuolla se on, -- huusi lopulta muuan pieni, lystikkään
näköinen, keltainen olento, joka taitavasti hyppeli oksalta oksalle, ja
Lalli näki todellakin tuhatjalkaisen mustankiiltävät renkaat kappaleen
matkan päässä edessään.
Hän hyppäsi vielä muutaman kerran valtavan korkealle ilmaan heiluttaen
suurta nuijaansa. Viimeisellä hypähdyksellä hän putosi suoraan hirviön
päälle, joka sähisten tavoitteli häntä myrkkykynsillään. Raskas runko
putosi voimakkaasti sen päähän ja musersi sen, mutta sen sadat jalat
sätkyttelivät ja kiemurtelivat suonenvetoisesti vielä kappaleen aikaa.
-- Siitä sait, siitä sait! -- huusi tuo keltainen pikkuolento, ja Lalli
kuuli takanaan kaikkien muiden itikkain kirkuvan ja piipittävän ja
vikisevän samalla tavalla.
-- Mutta missä, missä on Maija? -- kysyi Lalli huolissaan. Meidän on
riennettävä löytämään hänet, ennenkuin heinäsirkka ehtii tekemään
hänelle pahaa.
Niin he juoksivat edelleen samaan suuntaan, mutta kaikki pikkuitikat
jäivät tanssimaan riemutanssia vihatun tuhatjalkaisen ympärillä. Pian
tulivat he vuoren huipulle ja aikoivat samaa vauhtia hypätä sen
toiselle rinteelle, mutta pysähtyivät jo ensi hyppyynsä aivan
jähmettyneinä ihmetyksestä ja pian myös kylmästä.
Kirkkaasta päivänpaisteesta he olivat hypänneet mustaan yöhön. Melkein
mustana kaareutui taivas heidän päällään, siroteltuna täyteen niin
kirkkaita ja kauniisti kimmeltäviä tähtiä, etteivät he maapallolla
koskaan olleet semmoisia nähneet. Varsinkin kaksi tähteä oli ihmeen
suurta ja kaunista. Mutta merkillisintä oli sittenkin sikäläinen
maisema. Sen sijaan, että Lallia äsken ympäröi lehtevä metsä, joka oli
täynnä elämää ja liikettä, oli nyt hänen edessään kuollut, jäinen maa.
Jäiset ja lumiset vuoret ja laaksot nousivat ja laskivat kuin
jähmettyneen meren aallot, vivahtaen tähtienvalossa siniseen ja
vihreään, ja niin kylmää oli, että hengitysilma näkyi savuna tulevan
heidän suustaan, ja että hampaat aivan kalisivat. Hiljaisuus oli
niinikään vallan kammottava, kunnes äkkiä heidän korviinsa kuului
Maijan hiljainen itku.
-- Maija, Maija, missä olet? -- huusi Lalli.
-- Täällä, täällä, -- valitti Maija, ja ääni kuului tulevan jostain
syvältä heidän jalkainsa alta.
Aivan heidän edessään ammotti leveä railo jäässä, ja kun Lalli kumartui
katsomaan sinne, kuuli hän siskonsa äänen selvemmin.
-- Tule auttamaan minua! -- se sanoi. -- Olen pudonnut tänne railoon,
ja heinäsirkka on kuollut.
Lalli laski silloin puunrungon railoon, ja se ulottui nipin napin
pohjaan saakka. Sitten kapusivat hän ja Villi alas pimeään, kylmään
rotkoon, missä he löysivät Maijan makaamassa, melkein jähmettyneenä
kylmästä, ja heinäsirkan näköjään kuolleena.
Lalli aikoi vihoissaan potkaista sitä, mutta Maija pidätti hänet sitä
tekemästä.
-- Älä, älä! -- hän sanoi. -- Se on ollut hyvin ystävällinen minulle.
Se tahtoi pelastaa minut tuhatjalkaiselta. Se aikoi vain vähäksi aikaa
tuoda minut tänne pakkaspuolelle, minne hirviö ei olisi uskaltanut
meitä seurata, mutta sitten se tapaturmaisesti putosi jäänrailoon.
Heinäsirkkaparka! --
Sitten kantoi Lalli ensin Maijan ja sitten kuolleen heinäsirkan
railosta ylös, ja Villi tuli vilusta väristen perässä. Pian olivat
kaikki taas lämpimässä päivänpaisteessa vastakkaisella vuorenrinteellä.
Maija kertoi nyt, miten heinäsirkka oli varovaisesti kantanut häntä
hyppien pitkin loikkauksin eteenpäin ja koko ajan pitänyt äkäistä
murinaa tuhatjalkaisesta, joka vainosi sitä ja sen sukulaisia. Se oli
lohdutellut Maijaa ja luvannut viedä hänet paikkaan, missä hän oli
varmassa turvassa pedolta, mutta sitten he olivat yhdessä pudonneet
railoon, jonka seinät olivat niin liukkaat, ettei edes heinäsirkka
voinut hypätä sieltä ylös, ja niin oli se raukka hyvin pian jähmettynyt
ja kuollut.
-- En minä vielä kuollut ole, -- sanoi piipittävä mutta ystävällinen
ääni heidän takanaan, ja siinä istui heinäsirkka tuijottaen hieman
pökertyneenä heihin. Silloin hyppäsi Maija esiin ja suuteli sitä sen
vihreälle suulle, ja heinäsirkka virnisteli tyytyväisenä.
-- Olipas se merkillinen temppu! -- sanoi se. -- Sillä tavalla
emme me tee täällä Merkuriuksessa. Tiedän kyllä, että te tulette
jommastakummasta noista suurista tähdistä, Venuksesta tai Maasta, jotka
näkyvät tuolta yöpuolelta, ja teillä on varmaankin omat tapanne
osoittaa kiitollisuuttanne.
-- Voi, voi.., -- huusi se äkkiä ilmeisesti kauhuissaan, -- nyt olemme
kaikki hukassa. En minä voi kantaa pois teitä kaikkia, ja nyt on parvi
murhaajaskorpioneja ympäröinyt meidät aivan huomaamattamme. Katsokaa
nyt!
Kun lapset katsoivat ympärilleen, näkivät he piirissä joka puolella
kummallisia eläimiä, jotka muistuttivat eräänlaisia äyriäisiä, mutta
olivat suuria kuin norsut, ja jotka kaikki käyristivät päänsä yli
pyrstön, missä oli peloittava piikki. Näitä kauheita eläimiä oli
varmaankin sata, ja kaiken onnettomuuden lisäksi oli Lalli jättänyt
aseensa, tuon puunrungon, railoon. Eivät he liioin voineet ajatella
hypätä niiden ylitse, sillä ne olivat hyvin korkeita ja niitä oli
peräkkäin monessa rivissä, joten lapset varmasti olisivat pudonneet
toiseen riviin, jos olisivat ensimmäisen yli hypänneet.
-- Hypätkää suoraan avaruuteen, kuten teimme aina silloin kun
maapallolla jouduimme pulaan, -- huusi Villi. -- Tuo suuri pallo tuolla
on varmankin Maa. Joutukaa nyt! Miau!
Ja niin hyppäsi Villi avaruuteen, ja Lalli ja Maija seurasivat perässä.
Lallin korvissa vinkui ja suhisi, ja hänen oli vaikea hengittää.
Lopuksi hän menetti tajunsa.
Kun hän taas tointui, huomasi hän istuvansa tuolilla kaukoputken
takana, pää käsivarsille kallistuneena. Huoneessa oli pimeä; hän ei
ensin nähnyt ketään, mutta tarkemmin katsellessaan hän näki Maijan
makaamassa sohvalla Villin vieressä. Molemmat olivat tietysti menneet
tainnoksiin kuten hänkin pudotessaan tuon kamalan matkan avaruuden
halki.
-- Maija, Maija! -- huusi Lalli. -- Oletko kuollut?
-- Mitä sinä oikein huudat? -- kysyi Maija unisena. -- En minä ole
kuollut enkä edes kuuro.
-- Minä luulin, että sinä olit loukannut itsesi, kun hyppäsimme alas
Merkuriuksesta, -- sanoi Lalli silitellen Villiä, joka myös oli
herännyt.
Maija tuijotti hieman ihmeissään veljeensä, mutta oli vielä niin
unenpöpperöinen, ettei oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
-- Hyppäsimme alas Merkuriuksesta? -- mutisi hän vain.
-- Niin, niin, kun skorpionit olivat piirittäneet meidät, -- sanoi
Lalli innokkaana. -- Etkö sinä muista?
Mutta Maija-raukka ei muistanut yhtään mitään. Hän oli niin uninen ja
välinpitämätön, että Lalli suuttui ja jätti hänet rauhaan, kunnes he
olivat päässeet sänkyynsä ja äiti mennyt pois. Silloin hän maaten
kertoi Maijalle kaikesta, mitä he olivat Merkuriuksessa ollessaan
kokeneet, ja Maija kuunteli halukkaasti. Ja sitä mukaa kuin Lallin
kertomus jatkui, alkoi Maijakin muistaa kaiken niin selvästi ja näki
tapahtumat aivan kuin silmiensä edessä. Hän oli vain putoamisen jälkeen
ollut niin pyörällä päästään, ettei ollut kohta voinut muistaa, mitä
oli tapahtunut. Mutta hänen täytyi luvata Lallille olla puhumatta tästä
kaikesta yhtään sanaa äidille ja isälle, sillä he varmaankin
sanoisivat, että Lalli oli vain nähnyt unta.