Lalli ja Maija hiipivät saliin. Tähtiä taivaalla ja tähtiä
salinnurkassa. "Isä, mitä tähdet oikein ovat?" Kiinto- ja kiertotähtiä.
Isä tuo kaukoputken. Lallia haluttaa käydä kiertotähdissä, varsinkin
Merkuriuksessa.
Oli kirkas ja kylmä ilta, maaliskuun keskivaiheilla. Sinä vuonna
uhkaili kevät tulla myöhään, sillä vaikka päivät olivatkin lämpimät ja
auringonpaisteiset, olivat yöt kumminkin hyvin kylmät, ja päivällä
sulanut vesi jäätyi yöllä uudelleen.
Kymmenvuotias Lalli ja hänen kaksi vuotta nuorempi Maija-siskonsa
olivat hiipineet lastenkamarista pimeän ruokasalin ja eteisen kautta
saliin. Maija piti kiinni veljensä takinhihasta, ja hänen pikku
kätösensä vapisi, kun he tulivat suureen, pimeään huoneeseen, missä
vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kaihtimet eivät olleet alasvedetyt, ja
ikkunasta virtaavassa kalpeassa valossa he näkivät huonekalut ja äidin
ruukkukasvit. Näiden keskellä seisoi korkea Venuksen patsas kuin
valkoinen haamu. Sitä eivät he kumminkaan pelänneet, sillä he olivat
nähneet sen niin monasti ennen, mutta Maija ei mahtanut sille mitään,
että hän yhä pelkäsi noita pimeitä nurkkia, joissa saattoi piillä mitä
kamalaa tahansa.
-- Mitä me täällä teemme;' -- kysyi Maija peloissaan.
Niin, sitä ei Lalli oikein itsekään tietänyt. Hän oli vain tullut tänne
saadakseen vähän vaihtelua lastenkamarin yksitoikkoisuuteen. Hän oli jo
lukenut kaikki läksynsä eikä tietänyt, mitä hän oikein rupeisi
tekemään.
Hän astui ikkunan ääreen katsomaan siitä kadulle, mutta ei siellä ollut
mitään erikoista katseltavaa. Siellä ei ollut ainoatakaan ihmistä
tämmöisenä kylmänä iltamyöhänä.
-- Katso Lalli, -- huudahti Maija, -- miten kauniit tähdet ovat tänä
iltana! En ole milloinkaan ennen nähnyt niitä noin kirkkaina.
Silloin nosti Lalli katseensa kadulta taivaalle. Todellakin, ihmeen
kirkkaita olivat tähdet tänä iltana. Ne loistivat ja vilkkuivat ja
sädehtivät kuin miljoonat timantit ja muodostivat merkillisiä kuvioita
tummansiniselle pohjalle. Melkein päätä huimasi, kun niitä katseli,
mutta kaunista tuo oli, kovin kaunista.
-- Mutta kuulehan Lalli, -- kysyi Maija melkein juhlallisena, -- mitä
tähdet oikeastaan ovat? Ovatko ne taivaan kynttilöitä?
-- Ei, -- vastasi Lalli tietäväisenä. -- Sitä en usko. Kyllä ne ovat
jotain muuta, jonkunlaisia loistavia palloja, mutta en minä muista sitä
enää oikein. Mennään kysymään isältä!
-- Hyi! -- parkaisi Maija äkkiä pelästyneenä. -- Mitä loistavia palloja
on tuolla nurkassa? Ovatko ne tähtiä, jotka ovat joutuneet tänne
saliin?
Lalli kääntyi, ja pimeässä nurkassa hänkin näki kaksi pientä hehkuvaa
palloa. Mutta ne liikkuivat, ja samassa hän näki Villin tumman hahmon,
tuon suuren keltaisen kissan, joka aina oli ollut hänen ystävänsä ja
joka pari vuotta sitten oli seurannut häntä hänen merkillisillä
matkoillaan yli koko maapallon.
-- Villi se vain on, -- sanoi hän suojelevasti. -- Jospa Villi vain
voisi puhua kuten silloin kun olimme matkoilla, niin se kyllä kertoisi,
mitä tähdet ovat. Mutta nyt on parasta mennä isältä kysymään.
Lalli silitti kissan selkää, niin että se säkenöi pimeässä, ja Villi
kehräsi tyytyväisenä. Sitten menivät siskokset eteisen kautta isän
työhuoneeseen, missä isä tapansa mukaan istui kirjoittamassa suuren
työpöytänsä ääressä.
-- Isä, mitä tähdet oikein ovat? -- kysyivät molemmat yhdestä suusta.
-- Vai niin, nyt ollaan taas kyselytuulella, -- sanoi isä ja laski
kynän kädestään. -- No niin, ehkäpä olenkin kirjoittanut kylliksi tänä
iltana. Tulkaa nyt takaisin saliin, niin selitän asian teille.
Isä kulki edellä saliin, ja molemmat lapset tulivat perässä, ja sitten
asettuivat kaikki ikkunan ääreen ja loivat katseensa ulos
tähtikirkkaaseen iltaan.
-- On kahdenlaisia tähtiä, -- selitti isä. -- Useimmat, jotka tuolla
näemme, ovat niinsanottuja kiintotähtiä. Ne näyttävät aina olevan
samassa asennossa toisiinsa nähden ja ne juuri muodostavat kaikki ne
tähtiryhmät ja -kuviot, jotka löytää joka ilta ja joille on annettu eri
nimiä kuten Otava, Joutsen, Väinämöisen viikate eli Kalevan miekka
y.m.s. Ne ovat aurinkoja, samanlaisia kuin meidän aurinkomme, eri
kokoisia, vieläpä eri värisiäkin, sillä on punaisia, keltaisia,
sinisiä, ja vihreitä tähtiä. Ne ovat suunnattoman suuria, vaikka
näyttävät noin pieniltä siksi, että ne ovat niin kaukana. Mutta sitten
on toisia tähtiä, jotka liikkuvat näiden joukossa ja jotka siis ovat
taivaalla milloin missäkin, aivan kuin kuu. Ne ovat niinsanottuja
kiertotähtiä. Ne ovat maan seitsemän siskosta, jotka kiertävät auringon
ympäri kuten maakin ja saavat samasta auringosta valonsa ja lämpönsä.
Lähinnä aurinkoa kiertää Merkurius, mutta sitä emme voi nyt nähdä,
sillä se on näkyvissä vain heti auringonlaskun jälkeen tai juuri vähää
ennen auringonnousua. Seuraava on Venus eli iltatähti, joka on
tähtitaivaamme kirkkain tähti ja kilpailee väliin loisteessa kuun
kanssa. Katso vain, miten kirkkaasti se nytkin tuolla loistaa! Nämä
molemmat kiertävät lähempänä aurinkoa kuin maa. Kauempana kuin maa
kiertää ensinnäkin punainen Mars, jonka näette tuolla, ja jonka muinoin
luultiin ennustavan sotaa ja tuhoa. Tuo kauniisti loistava tähti on
Jupiter, ja tuo tuolla toisella puolella heikosti kimmeltävä on
Saturnus. Sitäpaitsi on vielä kaksi kiertotähteä, Uranus ja Neptunus,
mutta ne ovat niin kaukana, ettei niitä voi nähdä ilman kaukoputkea.
Lalli tuijotti innokkaasti etäisiin kiertotähtiin. Hän voi niin hyvin
kuvitella, miten ne riidellen kiersivät auringon ympäri aivan kuten
maa, ja aivan kuten kuu kiertää maata. Hän muisti vielä niin hyvin ne
merkilliset seikkailut, joissa hän kaksi vuotta sitten oli ollut, kun
hän oli hypännyt avaruuden halki maapallolle, ja nuo loistavat
taivaankappaleet kiihoittivat sanomattomasti hänen uteliaisuuttaan.
Jospa hän voisi hypätä niihin samoin kuin hän oli hypännyt maapallolle.
Kukaties hän silloin pääsisi taas ihmeellisiin seikkailuihin. Kenties
vielä ihmeellisempiin kuin maapallolla oli ollutkaan. Mutta olihan
tämmöinen hyppääminen vallan mahdotonta, sen hän hyvin ymmärsi. Mutta
kunpa saisi edes nähdä ne vähän selvempinä, niin olisi jo se jotakin.
-- Eikö isällä ole minkäänlaista kaukoputkea, jolla voisimme nähdä ne
vähän lähempänä? -- kysyi hän vihdoin.
-- On minulla pieni tähtikiikari, -- vastasi isä. -- Kyllä se vähän
suurentaa ja selventää tähdet, mutta ei sinulle siitä paljoa apua ole.
Koetetaan nyt kumminkin.
Isä meni työhuoneeseensa ja toi sieltä pitkän kaukoputken. Siinä oli
messinkijalusta, joten sen voi asettaa seisomaan ikkunan ääressä
olevalle pienelle pöydälle. Ja nyt isä suuntasi sen huolellisesti
Venus-tähteä kohti. Lalli ja Maija saivat sitten vuorotellen katsoa
siihen. Loistava tähti näkyi nyt pienenä kirkkaana levynä, ja lapset
näkivät siinä selvästi samanlaiset sakarat kuin kuussakin. Sitten he
katsoivat Mars-tähteä ja Jupiteria, ja nämäkin näkyivät suurempina ja
selvempinä kuin paljain silmin katsoen.
-- Tahtoisin niin mielelläni nähdä Merkuriuksenkin, -- sanoi Lalli.
-- Se täytyy jättää huomiseksi, -- sanoi isä. -- Kuten jo sanoin, näkyy
se vain auringonnousun tai -laskun aikana, ja näinä päivinä vain
auringon laskiessa. Mutta jos huomenna muistutat minulle asiasta,
koetan hakea sen sinulle.
-- Kyllä vaan, -- huudahti Lalli innoissaan. -- Sen teen varmasti.
Isä jätti kaukoputken pöydälle ikkunan ääreen ja meni takaisin
huoneeseensa. Lapset tirkistelivät vielä hetkisen eri tähtiä, mutta
väsyivät ennen pitkää, ja palasivat lastenkamariin. Villi kömpi salin
sohvan alta ja tuli heidän perässään.