Natalia päästi Rudinin kirjeen helmaansa ja istui kauvan
liikkumattomana, silmät tähdättyinä permantoon. Selvemmin kaikkia
todisteita, tämä kirje osoitti hänen olleen oikeassa, kun hän aamulla
Rudinia puhutellessaan, välittömästi oli tullut huudahtaneeksi, ettei
hän häntä rakasta! Mutta tämä ei suinkaan keventänyt hänen mieltään.
Liikkumattomana jäi hän istumaan; tuntui siltä kuin jonkinlaiset
pimeät aallot loiskumatta olisivat kulahtaneet umpeen hänen päänsä
päälle ja hän itse olisi vajonnut pohjaan, mykkänä, jähmettyneenä.
Ensi herääminen lumouksesta on jokaiselle raskas; mutta vilpittömälle
sielulle, joka ei tahdo pettää itseään ja joka on kevytmielisyydestä
ja luulottelusta kokonaan vapaa, on se miltei sietämätön. Natalia tuli
muistaneeksi lapsuuttaan. Kun hän illoin oli ollut kävelemässä, oli
hän aina koettanut kulkea taivaan kirkasta laitaa kohti, sinne missä
rusko paloi, eikä sinne missä oli pimeää. Nyt oli elämä mustana hänen
edessään, hän oli selin päin valoon..
Kyyneleet palasivat Natalian silmiin. Kyyneleet eivät aina tee hyvää.
Kun ne, kauvan kiehuttuaan rinnassa, vihdoin alkavat valua, tuottavat
ne lievennystä, huojennusta — ensin valuen väkivaltaisesti, sitte
yhä helpommin ja suloisemmin; tuskan sanaton uuvutus pääsee niissä
valloilleen... Mutta kyyneleet voivat olla kylmiä, hitaasti valuvia
kyyneleitä, jotka raskaana, liikuttamattomana taakkana, vuoren lailla
painettuaan sydäntä, siitä pusertuvat pisaroittain; ne eivät tuo
lohdutusta eivätkä helpoitusta. Hätä itkee sellaisia kyyneleitä ja se,
joka ei niitä ole vuodattanut, ei vielä ole tuntenut onnettomuutta.
Tänä päivänä oppi Natalia tuntemaan ne.
Parin tunnin perästä Natalia kokosi ajatuksensa, pyyhki silmänsä,
sytytti kynttilän, poltti Rudinin kirjeen sen liekissä ja heitti tuhkan
ulos ikkunasta. Sitte hän umpimähkään avasi Puschkinin runot (hän
teki usein sillä tavalla) ja luki ensi säkeet, joihin hänen silmänsä
sattuivat. Ne kuuluivat:
Ken lempinyt on, häntä vaivaa
Ain' aave entisaikojen.
On hälle turhat lohdutukset
Ja häntä kalvaa katumukset
Ja käärmeet onnenmuistojen.
Hän nousi, loi kylmällä hymyllä katseen kuvaansa peilissä, kumarsi
hiukan päätään ja meni vierashuoneeseen.
Heti kun Darja Mihailovna hänet näki, kutsui hän hänet huoneeseensa,
istutti hänet sohvaan ja taputti häntä ystävällisesti poskelle,
samalla tarkkaavasti, miltei uteliaasti katsellen häntä silmiin. Darja
Mihailovna tunsi salaa olevansa hämillään: ensi kerran juolahti hänen
mieleensä, ettei hän tunne tytärtänsä. Kun Pandalevski oli kertonut
hänen ja Rudinin kohtaamisesta, oli hän enemmän hämmästynyt sitä,
että järkevä Natalia oli saattanut antautua sellaiseen tekoon, kuin
suuttunut. Hän oli heti kutsuttanut hänet luokseen ja ruvennut torumaan
— eikä kauniisti niinkuin olisi sopinut odottaa eurooppalaisesti
sivistyneeltä naiselta, vaan kutakuinkin äänekkäästi. Mutta Natalian
vastaukset, päättäväisyys hänen katseessaan ja liikkeissään olivat
hämmästyttäneet, miltei pelästyttäneet Darja Mihailovnaa.
Rudinin äkillinen, hiukan käsittämätön lähtö oli sentään nostanut
raskaan painon hänen sydämmeltään; mutta hän odotti kyyneleitä ja
hermostuneita kohtauksia... Natalian näennäinen tyyneys vei hänet taas
pois oikealta tolalta.
— No, lapseni, alkoi Darja Mihailovna: — miten sinä jaksat tänään?
Natalia katseli äitiään.
— Meni matkaansa... tuo ajatustesi esine. Tiedätkö minkätähden hän niin
kiireesti läksi?
— Äiti! sanoi Natalia hiljaa, — lupaan teille, että jollette itse
muistuta hänestä, niin minä en häntä mainitse sanallakaan.
— Sinä siis myönnät, että rikoit minua vastaan?
Natalia kohotti päätään ja sanoi toistamiseen:
— Minä en häntä mainitse sanallakaan.
— No niin! sanoi Darja Mihailovna hymyillen. — Luotan sinuun.
Mutta muistatko, kuinka toissapäivänä... No, no, en jatka. Asia on
siis päätetty ja haudattu. Eikö niin? Nyt minä taas sinut tunnen
tyttärekseni; mutta silloin olin aivan sekaisin. No, suutelo nyt minua,
kiltti tyttöseni...
Natalia vei Darja Mihailovnan käden huulilleen ja Darja Mihailovna
suuteli hänen kumarrettua päätään.
— Tottele aina minun neuvojani äläkä unohda, että olet minun tyttäreni
ja neiti Lasunski, lisäsi hän: — silloin tulet onnelliseksi. Mene nyt.
Natalia läksi, vaieten. Darja Mihailovna katseli hänen jälkeensä ja
ajatteli: — hän on minun kaltaiseni — hänkin viehättyy helposti:
_mais elle aura moins n'abandon_ [Mutta ei ol viehättävä muita yhtä
helposti]. — Ja Darja Mihailovna syventyi menneisyyden, kauvan sitte
kuluneen menneisyyden muistoihin...
Sitte hän lähetti kutsumaan luokseen neiti Boncourtin ja sulkeutui
pitkäksi aikaa huoneeseensa kahden kesken hänen kanssaan. Hänen
mentyään, kutsutti hän luokseen Pandalevskin. Hän tahtoi nimittäin
välttämättömästi tietää todellista syytä Rudinin lähtöön... ja
Pandalevski rauhoitti hänet täydellisesti. Se kuuluikin oikein hänen
alaansa.
* * * * *
Seuraavana päivänä tuli Volintsev sisarineen päivällisille. Darja
Mihailovna oli aina ollut rakastettava heitä kohtaan, mutta tällä
kertaa seurusteli hän aivan erinomaisen ystävällisesti heidän
kanssaan. Nataliasta tuntui sietämättömän raskaalta; mutta Volintsev
kohteli häntä sellaisella kunnioituksella ja puheli hänelle niin
hienotunteisesti, ettei hän voinut olla häntä mielessään kiittämättä.
Päivä kului hiljaa ja ikävästi, ja erottuaan tunsivat kaikki, että nyt
oli vaivuttu elämän jokapäiväiseen kulkuun takaisin; ja se merkitsee
paljon, sangen paljon.
Niin, kaikki oli vaipunut jokapäiväiseen kulkuunsa, paitsi Natalia.
Vihdoin jäätyään yksin, hän vaivalloisesti laahusti vuoteellensa ja
putosi sänkyynsä särkyneenä, suinpäin tyynyihin. Elämä tuntui niin
katkeralta, vastenmieliseltä, inhoittavalta, hän häpesi siihen määrään
itseänsä, rakkauttansa, suruansa, että hän varmaankin sinä hetkenä
olisi valinnut kuoleman... Ja tuollaisia raskaita päiviä, unettomia
öitä ja uuvuttavia mielenmyrskyjä seurasi vielä paljon, mutta hän oli
nuori — elämä oli vasta alkanut hänessä ja elämä vaatii ennemmin tai
myöhemmin osansa. Jos ihmistä on kohdannut mikä isku tahansa ja hän
samana taikka kumminkin seuraavana päivänä — anteeksi epähienot sanat —
syö, niin siinä jo on ensimmäinen lohdutus...
Natalia kärsi tuskallisesti, kärsi ensi kertaa... Mutta ensi kärsimys
ei uudistu enempää kuin ensi lempikään, — Jumalan kiitos!