Melkein kaksi vuotta oli kulunut. Toukokuun ensi päivät olivat käsissä.
Kotinsa parvekkeella istui Aleksandra Pavlovna, nykyään Leshnev eikä
Lipin. Siitä oli jo enemmän kuin vuosi, kun hän oli mennyt naimisiin
Mihailo Mihailitschin kanssa. Herttainen hän oli niinkuin ennenkin,
oli vain viime aikoina lihonnut. Puutarhassa, jonne parvekkeelta
veivät portaat, kanniskeli lapsenhoitajatar punaposkista lasta
käsillään. Se oli valkoiseen puettu, myssyssä oli valkoisia tupsuja
ja Aleksandra Pavlovna vilkaisi siihen tuontuostakin, vaikkei se
itkenyt. Ymmärtäväisen näköisenä se imi sormeaan ja katseli tyynesti
ympärilleen. Hänessä näyttäytyi jo Mihailo Mihailitschin arvokas
jälkeläinen.
Parvekkeella Aleksandra Pavlovnan vieressä istui vanha tuttavamme
Pigasov. Viime näkemältä olivat hänen hiuksensa tuntuvasti
harmaantuneet, selkä oli koukistunut, hän oli laihtunut ja ääni sihisi
puhuessa: etuhammas oli häneltä pudonnut. Tuo sihinä teki hänen
puheensa entistä myrkyllisemmäksi. Vuodet eivät vähentäneet hänen
heikontumistaan vaan tylsistyttivät hänen terävyyttään ja usein hänen
täytyi uudistaa sitä mitä hän vasta oli lausunut. Mihail Mihailitsch ei
ollut kotona. Teelle häntä odotettiin. Aurinko oli jo mennyt mailleen.
Sen laskemasijoilta vetäytyi kalpean kultainen, kellertävä raita pitkin
taivaanrantaa; vastaisella puolella niitä oli kaksi: toinen alempana,
toinen ylempänä, toinen sinertävänä, toinen punertavana. Kevyet
hattarat sulautuivat korkeuteen. Kaikista merkeistä päättäen näytti
tulevan pouta-aika.
Äkkiä Pigasov hymähti.
— Mitä nyt, Afrikan Semenitsch? kysyi Aleksandra Pavlovna.
— No niin... eilen kuulin talonpojan sanovan kielevälle vaimolleen:
älä siinä vitise! Voi kuinka se minua miellytti. Älä siinä vitise! No,
ja mistä asiasta nainen sitte voisi järkevästi jutella? Tiedättehän,
että aina puhun läsnäolevia lukuunottamatta. Esi-isämme ne olivat
meitä järkevämmät. Heidän saduissaan istuu kaunotar aina ikkunassa,
otsallaan tähti, eikä tuiskahda ääntäkään. Kas niin se olla pitää.
Mutta arvostelkaa nyt itse: toissa päivänä aatelismarsalkkimme rouva
lähettää kasvoihini ikäänkuin pyssyn laukauksen: sanoo minulle, ettei
hän pidä minun _tendenssistäni!_ Hän puhuu tendenssistä! Eikö nyt
hänelle itselleen ja kaikille muille olisi ollut parempi, jos jonkin
luonnon ystävällisen määräyksen kautta häneltä olisi otettu pois koko
kielenkäytäntö?
— Yhä te vain, Afrikan Semenitsch ahdistatte meitä raukkoja...
Tiedättekö, sekin on onnetonta. Oikein totta. Minä teitä säälin.
— Onnetonta? Voi mitä suvaitsettekaan lausua! Ensinnäkään minun
mielestäni ei maailmassa löydy kuin kolme onnettomuutta: asua kylmässä
huoneustossa talvella, käyttää ahtaita kenkiä kesällä ja viettää yötä
huoneessa, jossa lapsi vitisee ja jonka päälle ei saa sirottaa edes
persialaista pulveria; ja toiseksi minusta, Jumala paratkoon, nyt
on tullut mitä rauhallisin ihminen. Minusta voi kirjoittaa vaikka
kirjoituskaavoja. Niin siivosti minä käyttäydyn.
— Niin, hyvinhän te käyttäydytte, ei voi muuta sanoa. Vasta eilen
Jelena Antonovna valitteli minulle teistä.
— Kas vaan! Olisipa hauska tietää mitä hän teille sanoi?
— Sanoi, ettette kokonaisen aamupäivän kestäessä kaikkiin hänen
kysymyksiinsä vastannut kuin: "Niinkö? niinkö?" ja vielä niin
ruikuttavalla äänellä.
Pigasov naurahti.
— No eikö se sitte ollut hyvä tuuma, Aleksandra Pavlovna.
— Erinomainen kerrassaan! Kuinka saattaa olla naisille niin
epäkohtelias, Afrikan Semenitsch?
— Mitä? Onko teistä Jelena Antonovna sitte nainen?
— No mitä hän sitte teistä on?
— Rumpu, varjelkoon, tavallinen rumpu, jota puikoilla päristellään...
— Vai niin! sanoi Aleksandra Pavlovna, toivoen puheaineen muutosta: —
teitä kuuluu saavan onnitella.
— Minkä johdosta?
— Oikeusjuttuhan on päättynyt. Glinovin niityt jäivät teille.
— Niin kyllä, sanoi Pigasov alakuloisesti.
— Te olette monta monituista vuotta riidellyt niistä ja nyt näyttää
siltä kuin ette ensinkään olisi tyytyväinen.
— Vakuutan teille, Aleksandra Pavlovna, lausui Pigasov hitaasti: —
ettei mikään ole niin pahaa ja kiusallista kuin onni, joka tulee liian
myöhään. Se ei enään voi tuottaa mitään mielihyvää, mutta sen sijaan se
ryöstää teiltä oikeuden, kalliin oikeuden torua ja soimata kohtaloa.
Niin, rouva, se on ikävä ja katkera kalu tuo onni, joka tulee — myöhään.
Aleksandra Pavlovna kohautti olkapäitään.
— Piikaseni, sanoi hän lapsenhoitajattarelle: — arvelen että Mischan jo
saa panna nukkumaan. Tuoppa hänet tänne.
Ja Aleksandra Pavlovna hyväili poikaansa, mutta Pigasov läksi mutisten
parvekkeen toiseen päähän.
Äkkiä näyttäytyi tiellä, joka kulki puutarhan aitaa myöten, jo aivan
likellä, Mihail Mihailitschin juoksurattaat. Hevosen edellä hyppi
kaksi suurensuurta pihakoiraa, toinen keltainen, toinen harmaa.
Mihail Mihailitsch oli hiljan hankkinut ne. Ne pureskelivat toisiaan
lakkaamatta ja elivät eroittamattomassa ystävyydessä. Niitä vastaan
juoksi pihasta vanha rakki; se avasi suunsa ikäänkuin ruvetakseen
haukkumaan, mutta lopetti haukottelemalla ja kääntyi takaisin,
ystävällisesti heiluttaen häntäänsä.
— Katsoppas Sascha, huusi Leshnev jo kaukaa vaimolleen, — kenen sinulle
tuonkaan...
Aleksandra Pavlovna ei paikalla tuntenut miestä, joka istui hänen
miehensä takana.
— Ah, herra Basistov! huudahti hän vihdoin.
— Sama mies, vastasi Leshnev: — ja mitä hyviä uutisia hän tuokaan! Saat
paikalla kuulla.
Hän ajoi pihaan.
Muutaman hetken jälkeen hän Basistovin kanssa astui parvekkeelle.
— Eläköön! huusi hän vaimoaan syleillen. — Sergei on kihloissa!
— Kenen kanssa? kysäsi Aleksandra Pavlovna kiihkeästi.
— Natalian kanssa tietysti... Tämä ystävä toi sen uutisen Moskovasta ja
sinulle on kirje... Kuuletko, Mischa? lisäsi hän kiikutellen poikaansa
käsillään: — eno menee naimisiin!... Voi, voi, tätä hidasluontoisuutta!
Silmiään vain räpäyttelee!
— Sen on uni, huomautti hoitajatar.
— Niin, alkoi Basistov lähestyen Aleksandra Pavlovnaa: — Darja
Mihailovna lähetti minut tänään Moskovasta tarkastamaan maatilan
laskuja. Kirje minulla myöskin on.
Kiireesti Aleksandra Pavlovna aukasi veljensä kirjeen. Siinä ei ollut
kuin muutama rivi. Ilon ensi hurmauksessa ilmoitti hän sisarelleen,
että hän oli kosinut Nataliaa ja saanut sekä hänen että Darja
Mihailovnan suostumuksen. Ensi postissa lupasi hän kirjoittaa enemmän,
syleili ja suuteli ajatuksissaan kaikkia. Kaikesta päättäen hän
jonkinlaisessa huumauksen tilassa oli kirjoittanut kirjeensä.
Tarjottiin teetä ja Basistov vietiin istumaan. Kysymyksiä sinkoili
raesateena hänen ympärillään. Kaikki, yksin Pigasovkin, iloitsivat
hänen tuomastaan uutisesta.
— Olkaa hyvä, sanoi muun muassa Leshnev: — sanokaa, onkohan se
lorua, mutta meidän korviimme on saapunut juttuja eräästä herra
Kortschaginista?
Kortschagin oli kaunis nuori mies, mahtava, pöyhkeä tanssiaisleijona,
joka käyttäytyi tavattoman ryhdikkäästi, ikäänkuin ei hän olisi ollut
elävä ihminen, vaan oman itsensä kuvapatsas, joka oli pystytetty
yleisesti kootuilla varoilla.
— No, ei se nyt ole pelkkää loruakaan, sanoi Basistov, hymyillen. —
Darja Mihailovna oli hänelle hyvin suosiollinen, mutta Natalia ei
tahtonut kuulla puhuttavankaan hänestä.
— Tunnenhan minä hänet, puuttui Pigasov puheeseen: — hän on täydellinen
hölmö, oikein huutava hölmö... Jumala paratkoon! Jos vaan kaikki
ihmiset olisivat hänen kaltaisiaan, niin tarvittaisiin suuret rahat
voidakseen elää... Jumala paratkoon!
— Ehkä kyllä, sanoi Basistov: — mutta maailmassa hän näyttelee
suurtakin osaa.
— No, sama se! huudahti Aleksandra Pavlovna: — viis hänestä! Voi,
kuinka iloitsen veljeni puolesta! Onko Natalia iloinen, onnellinen?
— On. — Hän on tyyni niinkuin tavallisesti — tunnettehan te hänet — ja,
luullakseni, tyytyväinen.
Ilta kului hauskassa ja vilkkaassa puhelussa. Istuuduttiin illalliselle.
— Mutta kuulkaas, kysyi Leshnev äkkiä Basistovilta, kaataessaan hänelle
punaviiniä: — tiedättekö missä Rudin on?
— Nyt en varmaan tiedä. Viime talvena oli hän lyhyen ajan Moskovassa
ja läksi sitte lukukaudeksi Simbirskiin; olemme jonkun aikaa olleet
kirjevaihdossa hänen kanssaan: viime kirjeessään hän kertoi lähteneensä
Simbirskistä, mutta ei sanonut minne — ja siitä saakka en ole kuullut
hänestä mitään.
— Ei hän huku! tokasi Pigasov väliin: — vaan jossakin hän nyt istuu
saarnaamassa. Se herra tapaa aina pari tai kolme ihailijaa, jotka
häntä kuuntelevat suu auki ja lainaavat hänelle rahoja. Saatte nähdä
että hänen elämänsä vielä loppuu siihen, että hän kuolee jossakin
Tsarevokokschaiskissa tai Tschuhlomassa jonkin peruukkipäisen
vanhanpiian syliin, joka sitte tulee muistamaan häntä nerokkaimpana
ihmisenä maailmassa...
— Puhuttepa te terävästi hänestä, huomautti Basistov puoliääneen ja
pahoillaan.
— En ensinkään terävästi! sanoi Pigasov; — olen aivan oikeudenmukainen.
Minun mielestäni hän, suoraan sanoen, ei ole mitään muuta kuin
lautasennuolija. Olen unohtanut kertoa teille, jatkoi hän kääntyen
Leshneviin, — että tutustuin tuohon Terlahoviin, jonka kanssa Rudin
matkusteli ulkomailla. Aivan niin! Ette voi kuvitella mitä hän hänestä
kertoi — sille voi nauraa aivan pakahtuakseen! Kummallista, että
kaikki Rudinin ystävät ja opetuslapset aikaa myöten tulevat hänen
vihamiehikseen.
— Pyydän jättämään pois itseni mokomien ystävien luvusta! lausui
Basistov tulisesti.
— No niin, te — teistä ei puhettakaan!
— Mutia mitä Terlahov teille kertoi? kysyi Aleksandra Pavlovna.
— Kertoi paljonkin: eihän niitä kaikkia muistakkaan. Mutta seuraava
juttu nyt oli paras kaikista. Alituisesti kehittyessään (ja tuollaiset
herrat ovat alituisen kehityksen alaisia): muut suorastaan esim. syövät
tai makaavat, mutta he ovat sekä syömisen että makaamisen kestäessä
kehityksen alaiset; eikö niin, herra Basistov? — (Basistov ei mitään
vastannut)... No niin. Alituisesti kehittyessään, Rudin filosofian
kautta tuli siihen järjen päätökseen, että hänen täytyy rakastua.
Alkoi hän sitte hakea itselleen esinettä, joka olisi tuon päätöksen
arvoinen. Onni hänelle hymyili. Hän tutustui erinomaisen kauniiseen,
ranskalaiseen muotikaupan omistajattareen. Huomatkaa, että tämä kaikki
tapahtui saksalaisessa kaupungissa Reinin varrella. Hän rupesi käymään
neidin luona, kantamaan hänelle kaikenlaisia kirjoja, puhumaan hänelle
luonnosta ja Hegelistä. Kuvitelkaa tämän muotineidin tilaa! Hän piti
häntä astronoomina. No niin, niinkuin tiedätte, ei hän ulkomuodoltaan
ole mitään erinomaista, mutta hän oli ulkomaalainen, venäläinen — ja se
koukku veti. Vihdoin hän alkoi panna toimeen kohtauksia, erinomaisen
runollisia kohtauksia veneessä ja joella. Ranskatar suostui, pukeutui
parhaisiinsa ja läksi hänen kanssaan venheeseen. Siten he molikoivat
pari tuntia. Ja mitä arvelette Rudinin tänä aikana toimittaneen? Hän
silitteli ranskattaren päätä, tuijotti miettivänä taivasta ja toisti
muutamia kertoja, että hän häntä kohtaan tuntee isällistä hellyyttä.
Vimmastuneena ranskatar tuli kotiin ja kertoi itse tämän kaiken
Terlahoville. Sellainen herra Rudin on!
Ja Pigasov hymyili.
— Te olette vanha kyynikko, sanoi Aleksandra Pavlovna inhoten: — mutta
minä tulen enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että nekin, jotka
Rudinia haukkuvat, eivät voi sanoa hänestä mitään pahempaa.
— Mitään pahempaako? Hyvänen aika! Entä hänen ijankaikkinen elämisensä
vieraitten kustannuksella, hänen lainaamisensa... Kai hän teiltäkin,
Mihailo Mihailitsch, lainasi?
— Kuulkaa, Afrikan Semenitsch! alkoi Leshnev ja hänen kasvonsa kävivät
totisiksi: — kuulkaa! Te tiedätte, niinkuin vaimonikin tietää, etten
minä viime aikoina ole tuntenut erityistä myötätuntoisuutta Rudinia
kohtaan, vaan olen häntä usein tuominnutkin. Siitä huolimatta (Leshnev
kaatoi samppanjaa laseihin) esittelen, että niinkuin vasta tyhjensimme
maljan kalliin veljemme ja hänen morsiamensa onneksi, nyt joisimme
Dmitri Rudinin terveydeksi!
Aleksandra Pavlovna ja Pigasov katselivat hämmästyneinä Leshneviä,
mutta Basistov säpsähti, punastui ilosta ja hänen silmänsä laajenivat.
— Tunnen hänet hyvin, jatkoi Leshnev: — eivätkä hänen vikansa suinkaan
ole minulta peitossa. Ne pistävät tavallista enemmän silmiin sentähden,
ettei hän itse ole pikkumainen ihminen.
— Rudinilla on nerokas luonne, puuttui Basistov puheeseen.
— Myönnettäköön että hänessä löytyy neroa: — mutta luonnetta... Se se
juuri on hänen puutteensa, ettei hänellä ole varsinaista luonnetta ...
Mutta se sikseen. Nyt tahdon puhua siitä, että hänessä on paljon hyvää,
omituista. Hänessä on innostusta; ja, uskokaa pois, hidasluonteiselle
ihmiselle se on parasta mitä meidän aikanamme voi ajatella. Kaikki
me olemme käyneet sietämättömän järkeviksi, välinpitämättömiksi
ja veltoiksi. Me olemme nukkuneet, jähmettyneet ja kiitos olkoon
sille, joka edes hetkeksi meidät herättää, lämmittää! Jo on aika!
Muistatko, Sascha, kuinka kerran puhuin hänestä sinulle ja moitin
häntä kylmyydestä. Olin silloin sekä oikeassa että väärässä. Kylmyys
on hänellä veressä — mikä ei ole hänen syynsä — eikä päässä. Hän ei
ole näyttelijä, niinkuin sanoin, hän ei ylvästele, ei ole mikään
lörpöttelijä. Hän ei juonittelijana elä toisten kustannuksella,
vaan lapsen lailla... Epäilemättä hän tulee kuolemaan köyhyydessä
ja kurjuudessa, mutta saako häntä siltä kivellä heittää? Itse ei
hän ole toimittanut mitään erityistä, sentähden ettei hänessä ole
luonnetta eikä verta; mutta kuka on oikeutettu väittämään, ettei hän
tuota ja ole tuottanut hyötyä? etteivät hänen sanansa ole sirotelleet
paljon hyviä siemeniä nuoriin sieluihin, joilta ei luonto, niinkuin
häneltä, ole kieltänyt toimintavoimaa, taitoa käytännössä toteuttaa
omia periaatteitaan? Niin, minä tunnen sen omasta kokemuksesta...
Sascha tietää, minä Rudin nuoruudessani oli minulle. Muistaakseni
kerran myöskin vakuutin, etteivät Rudinin sanat vaikuta ihmisiin;
mutta tarkoitin silloin itseni kaltaisia, tämänikäisiä elähtäneitä ja
elämään väsyneitä ihmisiä. Ainoakin väärä ääni puheessa rikkoo heiltä
kaiken sen sopusointuisuuden; mutta onneksi ei nuorten korva ole niin
kehittynyt, niin hemmoteltu. Jos se mitä he kuulevat sisällöltään on
kaunista, niin mitä he välittävät äänestä, millä se lausuttiin! Äänen
he itse antavat sille.
— Hyvä, hyvä! huusi Basistov: — se oli oikein puhuttu! Mutta mitä
Rudinin vaikutukseen tulee, niin vannon teille, ettei hän ainoastaan
herättänyt ihmistä unestaan, vaan hän osasi hänet liikuttaa paikaltaan,
hän ei päästänyt häntä pysähtymään, hän muutti hänet perustuksia
myöten, hän sytytti häneen tulen!
— Kuuletteko, jatkoi Leshnev kääntyen Pigasoviin: — vieläkö muita
todisteita tarvitsette? Te soimaatte filosofiaa; puhutte siitä
halveksivin sanoin. Itse en sitä suinkaan suuresti sääli enkä siitä
paljon ymmärrä: mutta se ei tuota meille suurimpia vastuksiamme.
Filosofian paulat ja haaveet eivät koskaan pysty venäIäiseen:
niihin hänellä on liian terve järki; mutta saako filosofian nimessä
soimata kaikkia rehellisiä pyrintöjä tietoon ja totuuteen? Rudinin
onnettomuus on juuri se, ettei hän tunne Venäjää, ja se on sangen
suuri onnettomuus. Venäjä tulee kyllä toimeen ilman meitä, mutta
meistä ei kukaan tule toimeen ilman sitä. Voi sitä, joka luulee
voivansa elää, kaksinkerroin voi sitä, joka todellakin elää ilman
Venäjää! Kosmopoliittisuus on tyhjää lorua, kosmopoliitti ei ole
nollan arvoinen; ilman kansallisuutta ei ole taidetta, ei totuutta,
ei elämää, ei mitään; ilman henkeviä piirteitä ei ole ihanteellisia
kasvoja; ainoastaan alhaiset kasvot voivat olla ilmehikkäitä piirteitä
vailla. Mutta toistan vieläkin, ettei se ole Rudinin syy: se on hänen
kohtalonsa, hänen kovan ja raskaan kohtalonsa, josta ei meidän suinkaan
tule soimata häntä. Veisi liian kauvas, jos rupeisimme selvittelemään,
minkätähden joukkoomme ilmautuu Rudineja. Mutta olkaamme heille
kiitolliset siitä hyvästä, mikä heissä on. Se on parempi kuin kohdella
heitä väärin, ja väärin me olemme tätä kohdelleet. Meidän asiamme ei
ole rangaista häntä, eikä se yleensä ole tarpeellista, sillä itsensä
kautta on hän saanut kovempaa rangaistusta kuin hän ansaitsikaan...
Ja suokoon Jumala onnettomuuksien karaista hänestä kaiken huonon,
jotta häneen jäisi vain jaloa! Juon Rudinin maljan! Juon maljasi,
sinä parhaitten päivieni toveri, juon nuoruudelle, sen toiveille ja
riennoille, sen luottavaisuudelle ja vilpittömyydelle, sille, johon
kaksikymmenvuotiaat sydämmemme taisteluillaan pyrkivät, sillä mitään
sen parempaa emme elämässä tietäneet emmekä tule tietämään... Sinulle,
oi kultainen aika, tyhjennän maljani, maljasi Rudin!
Kaikki kilistelivät lasejaan Leshnevin kanssa. Basistov oli innoissaan
särkemäisillään lasinsa ja tyhjensi sen ainoassa kulauksessa, mutta
Aleksandra Pavlovna suuteli Leshnevin kättä.
— En minä, Mihailo Mihailitsch, ole voinut aavistaakaan, että olette
noin kaunopuhelias, huomautti Pigasov: — aivanhan te olette niinkuin
Rudin itse; minutkin viehätitte.
— Yleensä en ole ensinkään kaunopuhelias, sanoi Leshnev ärtyisästi;
— ja teitä on luullakseni vaikea viehättää. Mutta nyt, tarpeeksi
Rudinista; puhukaamme jostakin muusta... Mikä... mikä hänen nimensä nyt
olikaan?... Pandalevski, onko hän yhä vielä Darja Mihailovnan luona?
lisäsi hän kääntyen Basitovin puoleen.
— Tietysti. Darja Mihailovna on hankkinut hänelle hyvin edullisen
paikan.
Leshnev hymähti.
— Kas, se mies ei kuole kurjuudessa, siitä voi olla varma.
Noustiin illallispöydästä. Vieraat erosivat. Jäätyään kahden miehensä
kanssa, Aleksandra Pavlovna hymyillen katseli häntä kasvoihin.
— Kuinka sinä tänään olet ollut hyvä, Mischa, lausui hän, kädellään
hyväillen hänen otsaansa; — sinä puhuit niin viisaasti ja jalosti!
No, tietysti sinä tänään pidit Rudinin puolta, kun ennen häntä niin
vastustit...
— Eihän kukaan rupea nukkuvaa lyömään... ennen taas pelkäsin, että hän
oli pannut sinunkin pääsi pyörälle.
— Ei, virkkoi Aleksandra Pavlovna avosydämmisesti: — hän on aina
mielestäni ollut liian oppinut, olen aina pelännyt häntä, enkä tietänyt
mitä puhuisin hänen läsnäollessaan. Mutta Pigasov häntä tänään ivasi
sangen pahasti, eikö totta?
— Pigasovko? sanoi Leshnev. — Juuri siksi että Pigasov käyttäysi sillä
tavalla, puolustin minä Rudinia niin lämpimästi. Hän uskaltaa kutsua
Rudinia lautastennuolijaksi! Minusta Pigasov itse näyttelee sata kertaa
huonompaa osaa. Hän on riippumattomassa asemassa ja ivaa kaikkea,
mutta imartelee ylhäisiä ja rikkaita! Tiedätkö, että tuo sama Pigasov,
joka niin mielellään moittii kaikkea ja kaikkia, haukkuu filosofiaa ja
naisia — ollessaan palveluksessa otti vastaan lahjoja ja mitä kaikkia!
Mutta kaikenlaista sitä löytyy!
— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna. — Sitäpä en olisi luullut!..
Kuule, Mischa, lisäsi hän hetken vaiettuaan: — kysyisin sinulta...
— Mitä?
— Luuletko veljeni tulevan onnelliseksi Natalian kanssa?
— Niin kuinka sanoisinkaan?... luultavasti... Tyttö tulee olemaan
johtavana henkilönä — mitä siitä näin meidän kesken salaisin, — sillä
heistä molemmista on hän viisaampi; toinen taas on kelpo mies ja
rakastaa häntä sydämmensä pohjasta. Mitä he sitte muuta tarvitsevat?
Mekin rakastamme toisiamme ja olemme onnelliset, eikö totta?
Aleksandra Pavlovna hymyili ja puristi Mihail Mihailitschin kättä.
* * * * *
Samana päivänä, jolloin tämä kaikki tapahtui Aleksandra Pavlovnan
kodissa, kulkivat eräässä Venäjän etäisimmässä kuvernementissa, suurta
tietä myöten, päivän kuumimmassa helteessä huonot, säkkikankaalla
katetut rattaat, joitten eteen oli valjastettu maalainen kolmivaljakko.
Nojaten jalkojaan matkasäkkiin, törrötti kuskilla harmaahapsinen
ukko risaisessa sarkatakissa, tuontuostakin nykäisten ohjaksia ja
heilutellen piiskaansa; rattailla istui, ohuen matkalaukun päällä,
korkeavartaloinen mies, päässään leveäpohjainen lakki ja puettuna
vanhaan, tomuutuneeseen viittaan. Se oli Rudin. Hän istui alaspainunein
päin, lakki vedettynä silmille. Rattaiden röykytys heitteli häntä
syrjältä syrjälle. Hän näytti olevan aivan tunteeton, ikäänkuin unessa.
Vihdoin hän ojensihe suoraksi.
— Milloin me nyt vihdoinkin tulemme asemalle? kysäsi hän ukolta, joka
istui kuskilla.
— Kas, hyvä herra, vastasi ukko nykien ohjaksia voimiensa takaa: — kun
nyt olemme päässeet loppuun tämän taipaleen, niin ei ole jälellä kuin
kaksi virstaa... No, no, mene, mene!... Taikka minä sinulle opetan,
lisäsi hän terävällä äänellä, hosuen oikeanpuolista hevosta.
— Sinä mahdat ajaa hyvin huonosti, huomautti Rudin: — aamusta asti
olemme tässä kuhnineet emmekä ikinä tahdo päästä perille. Laulaisit
edes jotakin.
— Mitä sille voi, herra kulta! Näette itse, että hevoset ovat
uuvuksissa... tällainen kuumuus. Laulaa minä taas en osaa: en ole
mikään kyytimies... Äh pässinpää, pässinpää, huusi ukko äkkiä,
ohikulkevalle, joka oli puettu ruskeaan viittaan ja risaisiin
lapikkaihin: — pois tieltä, pässinpää!
— Senkin... kuski! haukahti ohikulkija hänen jälkeensä ja seisahtui. —
Moskovalainen luhjus! mutisi hän nuhdellen, puristi päätänsä ja läksi
luhjustamaan eteenpäin.
— Viis sinusta! ehätti ukko väliin, pidättäen keskimmäistä hevosta; —
mokomakin kettu! oikea kettu!
Väsyneet hevoset vetelehtivät vihdoinkin postiaseman pihaan. Rudin
astui alas rattailta, maksoi ukolle (joka kiittämättä jäi kääntelemään
rahoja kämmenellään — juomarahaa oli nim. liian vähän) ja kantoi itse
matkalaukkunsa asemahuoneeseen.
Muuan tuttavani, joka aikoinaan paljon oli matkustellut Venäjällä,
oli tehnyt sen huomion, että jos postiaseman huoneen seinillä riippuu
kuvia Puschkinin "Kaukasialaisesta vangista" tai venäläisten kenraalien
kuvia, niin silloin on hevosia heti saatavissa; mutta jos taulut
esittävät kuuluisan pelaajan George de Germanien elämää, silloin ei
matkustajan ole toivominenkaan kiireistä lähtöä: hänellä on aikaa
ihaella sekä hiuskiharoita, avonaista valkoista liiviä ja erinomaisen
lyhyitä ja kaltaisia housuja, joita pelaaja käytti nuoruudessaan,
että hänen tylsistynyttä naamaansa, kun hän, jo käytyään vanhemmaksi,
suippokattoisessa mökissä tappaa poikaansa ilmaan nostetulla tuolilla.
Siinä huoneessa, johon Rudin astui, riippuivat juuri nämät taulut
"Kolmekymmentä vuotta" eli "Pelaajan elämästä". Rudinin kutsusta
ilmestyi ovelle uninen tarkastaja, (onko kukaan koskaan nähnyt
tarkastajaa muuta kuin unisena?) joka heti, odottamatta edes Rudinin
kysymystä, hitaalla äänellä ilmoitti, ettei hevosia ole saatavissa.
— Kuinka te voitte sanoa, ettei hevosia ole, vaikk'ette edes tiedä
mihin aion mennä? Saavuin tänne talonpoikaishevosilla.
— Meiltä ei saa hevosia minnekkään, vastasi tarkastaja. — Mihin sitten
aiotte?
— A:han.
— Ei ole hevosia, toisti tarkastaja ja läksi ulos. Harmistuneena Rudin
likeni ikkunaa ja heitti lakin tuolille. Ei hän ollut paljonkaan
muuttunut; vain käynyt kalpeammaksi parina viime vuonna. Kiharoiden
joukossa kimmelti hopeisia suortuvia ja silmät, vaikka vieläkin
kauneina, olivat käyneet himmeämmiksi. Pieniä ryppyjä, surun ja
rauhattomuuden merkkejä, oli asettunut suun ympärille, poskiin ja
ohimoille.
Hänen pukunsa oli kulunut ja vanha; valkosta alusvaatetta ei näkynyt
mistään. Aikaiseen näkyi hänen kukintansa kadonneen: hän oli, niinkuin
puutarhurien on tapana sanoa, tullut siemenelle.
Hän alkoi käyttää hyväkseen tuota ikävystyneiden matkustajien
tavallista ajanviettoa: lukea nimi-kirjoituksia seinällä,.. Äkkiä
narahti ovi ja tarkastaja astui sisään.
— A:han ei saa hevosia eikä tule pitkiin aikoihin saamaan, sanoi hän, —
mutta B:hen saa.
— B:hen? kysyi Rudin. — Vai niin. Hyvänen aika, se ei ollenkaan sovi
tielleni. Menen Pensaan, ja B. kai on Tamboviin päin.
— Mitä siitä sitte? Voittehan te mennä Tamboviin ja jollakin lailla
sieltä kiertää B:hen.
Rudin mietti.
— No, olkoon menneeksi, sanoi hän vihdoin. — Lähettäkää valjastamaan
hevoset. Sama se minulle, vaikka menenkin Tamboviin.
Pian olivat hevoset valjaissa. Rudin kantoi matkalaukkunsa rattaille,
istuutui ja vaipui entiseen kumartuneeseen asentoonsa. Hänen
olennossaan ilmaantui jonkinlainen toivoton, surumielinen nöyryys...
Ja kolmivaljakko heittäysi hiljaiseen raviin ja kulkuset kilisivät
katkonaisesti.
Jälkikatsaus.
Kului vieläkin muutamia vuosia.
Oli kylmä, syksyinen päivä. Päähotellin portaitten eteen
piirikaupungissa S. ajoivat matkavaunut. Suoraksi oikaisten ja hiukan
ähkien astui alas herra, joka ei vielä ollut vanha, mutta jonka
vartalo jo oli ehtinyt tulla niin täysinäiseksi, että sitä saattoi
kutsua kunnianarvoiseksi. Hän astui ylös portaat toiseen kerrokseen,
seisahtui leveän koridoorin päähän ja nähtyään ettei ketään ollut
saapuvilla, huusi kovalla äänellä tahtovansa huonetta. Jossakin
narahti ovi ja matalan varjostimen takaa astui esiin pitkä lakeija,
jonka takin kulunut selkä kiilsi puolipimeässä koridoorissa ja jonka
hihat olivat ylöskäärityt. Kääntymättä selin päin herraan, alkoi hän
kiireesti astua hänen edellään. Päästyään huoneeseensa, matkustaja heti
riisui päällystakinsa ja kaulaliinansa, istuutui sohvalle ja nojaten
nyrkit polviinsa, rupesi katselemaan ympärilleen, niinkuin se, joka
herää unesta. Sitte hän lähetti kutsumaan palvelijaansa. Lakeija teki
kumartavan liikkeen ja meni. Tuo matkustaja ei ollut kukaan muu kuin
Leshnev. Rekryytinoton tähden hän oli lähtenyt maatilaltansa S:ssä.
Huoneeseen astui Leshnevin palvelija, kiharatukkainen, punaposkinen
nuorukainen. Hänen yllään oli harmaa päällystakki, vyötäisten ympäri
oli kierretty sininen vyö ja jalassa oli hänellä pehmeät huopasaappaat.
— No veliseni, virkkoi Leshnev, — me pääsimme kunnialla perille ja sinä
pelkäsit, että pyörän kehä irtaantuisi.
— Pääsimme niinkin! vastasi palvelija, koettaen hymyillä
pystykauluksensa takaa: — eikä lähtenytkään se pyöränkehä...
— Eikö täällä ole ketään? kuului samassa ääni koridoorista.
Leshnev säpsähti ja nousi kuuntelemaan.
— Vai on! No keitä?
Leshnev nousi, meni ovelle ja avasi sen tuimasti.
Hänen edessään seisoi korkeavartaloinen, miltei harmaahapsinen,
kyyryselkäinen mies, jonka vanhassa nukkaisessa palttoossa oli
pronssiset napit. Leshnev tunsi hänet paikalla.
— Rudin! huudahti hän kiihkeästi.
Rudin kääntyi. Hän ei saattanut eroittaa Leshnevin piirteitä, koska
tämä seisoi selin päin valoon, neuvottomana tuijottaen häneen.
— Mihailo Mihailitsch! huusi Rudin ja ojensi kätensä häntä vastaan,
mutta joutui samassa hämilleen ja oli vetämäisillään sen takaisin...
Silloin Leshnev kiireesti, molemmin käsin tarttui siihen.
— Tulkaa sisään, tulkaa sisään! pyysi hän Rudinia ja vei hänet
huoneeseensa.
— Kuinka te olette muuttunut! sai Leshnev hetken vaiettuaan ja
ehdottomasti alentaen ääntään, sanotuksi.
— Niin sanovat, vastasi Rudin antaen katseensa liidellä pitkin
huonetta. — Vuosien työtä!... Mutta te olette entisellänne. Kuinka
Aleksandra... puolisonne voi?
— Kiitoksia, — hyvin. Mutta mikä kohtalo teidät tänne tuo?
— Minutko? Siitä tulisi pitkä juttu. Juuri tänne tulin oikeastaan
sattumalta. Hain erästä tuttavaa. Olen muutoin hyvin iloissani...
— Missä te syötte päivällisen?
— Minäkö? Enpä tiedä. Kai jossakin ravintolassa. Minun täytyy tänään
lähteä täältä.
— Täytyykö?
— Täytyy. Minua pitää mennä maalle asumaan.
— Syökäämmepä yhdessä päivällinen.
Rudin katsahti ensi kerran Leshneviä suoraan silmiin.
— Vai pyydätte te minua kanssanne syömään? sanoi hän.
— Kyllä, Rudin. Vanhaan, toverilliseen tapaan. Tahdotteko? En luullut
tapaavani teitä täällä ja Jumala ties milloin taas tapaamme. Emme huoli
erota sillä tavalla!
— No hyvä. Minä suostun.
Leshnev painoi Rudinin kättä, huusi palvelijan luokseen, tilasi
päivällisen ja käski asettaa samppanjapullon jäähän.
Päivällisen aikana Leshnev ja Rudin syventyivät puhumaan
ylioppilasajoistaan. Heidän mieliinsä muistui kaikenlaisia asioita
ja henkilöitä, — sekä eläviä että kuolleita. Alussa Rudin ei puhunut
mielellään; mutta tyhjennettyä muutaman viinaryypyn, lämpeni hänen
verensä. Vihdoin lakeija toi sisään viimeisen ruokalajin. Leshnev
nousi sulkemaan ovea, palasi sitte takaisin pöydän ääreen ja istuutui
vastapäätä Rudinia, nojaten leukansa molempiin käsiinsä.
— No, alkoi hän: — nyt teidän pitää kertoa minulle kaikki, mitä teille
on tapahtunut senjälkeen kuin teidät näin.
Rudin katsahti Leshneviin.
"Hyvänen aika", mietti Leshnev — "kuinka hän on muuttunut, raukka!"
Rudinin kasvot eivät olleet paljonkaan muuttuneet, varsinkaan siitä
ajasta, jolloin näimme hänet asemalla, vaikka lähenevän vanhuuden
leima jo oli ehtinyt painua niihin ja vaikka ilme niissä nyt oli aivan
toinen. Toisin vilkkuivat nyt hänen silmänsä; koko hänen olennossaan,
noissa milloin hitaissa milloin äkillisissä ja kylmissä liikkeissä,
tai hänen keskeytyneissä puheissaan ilmaantui ääretön väsymys,
salainen, hiljainen katkeruus, jonka niin helposti saattoi eroittaa
tuosta puoleksi teeskennellystä surumielisyydestä, jolla hän muinoin
keikaili, niinkuin nuorten tapa on, vaikka heissä uhkuu toiveita ja
itseluottamusta.
— Vai kertoako teille kaikki, mitä minulle on tapahtunut? sanoi hän.
— Kaikkea ei voi eikä kannata kertoa. Minä olen kitunut ja kärsinyt
paljon — sekä ruumiin että hengen puolesta. Kenen kautta en olisi
kokenut pettymyksiä, hyvä Jumala! ja ketä en olisi koettanut liketä!
Niin, ketä en olisi koettanut liketä! toisti Rudin huomatessaan miten
Leshnev osanottavaisesti katseli häntä. — Miten usein omat sanani
tuntuivat minusta vastenmielisiltä — puhumattakaan niistä muista
henkilöistä, jotka olivat samaa mieltä kuin minä! Miten usein minä
lapsen äreydestä vaivuin tylsään tunnottomuuteen, niinkuin hevonen,
joka ei enään edes heilahuta häntäänsäkään kun sitä ruoskitaan...
Miten usein olen iloinnut, toivonut, vihannut ja nöyrtynyt turhaan!
Kuinka usein haukkana lentänyt korkeuteen ja ryömien palannut takaisin
näkinkengän tavoin, jolta on rikottu kuori!... Missä kaikissa enkö
ole ollut mukana, mitä teitä astuskellut!... Mutta tiet ovat usein
likaiset, lisäsi Rudin, hetkeksi kääntyen pois. — Tiedätte kyllä...
lisäsi hän sitte...
— Kuulkaa, puuttui Leshnev äkkiä puheeseen: — me sinuttelimme toisiamme
ennen... Tahdotko, niin uudistamme menneisyyden?... Juokaamme
veljenmalja!
Rudin säpsähti ja käsitettyään tarkoituksen, valui hänen silmiinsä
kiilto, jota ei sanoin saata selittää.
— Juokaamme, sanoi hän: — kiitos, veli, juokaamme!
Ja Leshnev ja Rudin kilistivät lasejaan.
— _Sinä_ tiedät, alkoi Rudin taas, hymyillen ja korottaen "sinä"
sanan: — että minussa on ikäänkuin mato, joka minua syö ja kalvaa eikä
milloinkaan päästä minua rauhaan. Se usuttaa minua ihmisten päälle...
Ensin he alistuvat vaikutukseni alaisiksi, mutta sitte... Rudin teki
kädellään liikkeen ilmassa.
— Siitä saakka kuin teistä... sinusta erosin, olen koetellut paljon...
Olen alkanut elää, olen ottanut uudestaan kahteen kymmeneen kertaan ja
tässä näet tulokset!
— Sinussa ei ole ollut kestävyyttä, virkkoi Leshnev ikäänkuin itsekseen.
— Oikein sanoit, minussa ei ole ollut kestävyyttä!... En ole koskaan
saanut mitään rakennetuksi; ja vaikeaa, veli, on rakentaa, kun ei ole
pohjaa jalkain alla, kun itsensä tulisi hankkia itselleen perustus.
Kaikkia seikkailujani, tai suoraan sanoen onnettomuuksiani, en sinulle
kerro. Osoitanpa pari kolme tapausta... jolloin menestys jo näytti
hymyilevän elämälleni, tai kun itse jo rupesin toivomaan menestystä —
mikä ei ole aivan samaa...
Samalla kädenliikkeellä, jolla Rudin ennen heitti taappäin tummia,
tuuheita kiharoitaan, työnsi hän nyt syrjään harvoja, harmaita
hapsiansa.
— No, kuule nyt sitte, alkoi hän. — Moskovassa tutustuin erääseen
omituiseen herraan. Hän oli hyvin rikas ja omisti suuria maatiloja;
virkaa hänellä ei ollut. Hänen ainoa ja yksinomainen intohimonsa oli
rakkaus tieteeseen, tieteeseen yleensä. En tänäkään hetkenä käsitä
mistä tuo himo oli häneen tullut! Sillä se sopi hänelle niinkuin
satula lehmän selkään. Hän puolusti kiihkeästi sielunsa suuruutta,
vaikka hän tuskin osasi puhua; kieritteli vain pontevasti silmiään
ja nyökytti merkitsevästi päätään. Niin, veli, lahjattomampaa ja
köyhempää luonnetta en vielä ole tavannut... Smolenskin kuvernementissä
tavataan sellaisia maisemia — niissä on hiekkaa, eikä mitään muuta;
niin, harvassa heinää, jota ei ainoakaan eläin seisahdu syömään.
Mikään ei hänelle onnistunut: kaikki häntä pakeni: ja hän oli lisäksi
niin hullu, että hän teki kaiken helpon vaikeaksi. Jos hän vain
olisi voinut, niin hän epäilemättä olisi pannut väkensä syömään
kantapäillään. Hän teki työtä väsymättömästi, luki, kirjoitti. Hän
hyväili tiedettä jonkinlaisella järkähtämättömällä sitkeydellä,
kamalalla kärsivällisyydellä; hänen itserakkautensa oli ääretön ja
hänen luonteensa raudasta. Yksinään hän asui ja omituisena häntä
pidettiin. Minä tutustuin häneen... no niin, ja hän mieltyi minuun.
Myönnän, että pian hänet ymmärsin, sillä hänen intonsa liikutti minua.
Sitte löytyi kaikki edellytykset, että hänen kauttaan saattaisi tehdä
paljon hyvää, tuottaa paljon todellista hyötyä... Jäin hänen luokseen
ja läksin maalle hänen kanssaan. — Voi veli, minulla oli mielessä
mahtavat tuumat: uneksin kaikenlaisia uudistuksia ja parannuksia.
— Aivan niinkuin Lasunskilla, muistatko, puuttui puheeseen Leshnev,
hyväntahtoisella hymyllä.
— Ei sentään! sillä siellä minä hengessä tunsin, ettei sanoistani ollut
mitään hyötyä; mutta nyt... nyt minulle aukeni aivan toinen ala... Vein
mukaani maanviljelystä koskevaa kirjallisuutta... tosin en lukenut
loppuun asti ainoaakaan kirjaa... ja ryhdyin työhön. Alussa se ei
tuntunut sujuvan, niinkuin olin odottanutkin, mutta sitte se jo alkoi
sujuta. Uusi ystäväni vaikeni koko ajan, katseli vain, häiritsemättä
minua; nim. vissiin määrään hän ei häirinnyt minua. Hän otti vastaan
esitykseni ja pani ne itsepintaisesti täytäntöön, mutta ikäänkuin
salaisella epäluottamuksella ja yhä omiansa hautoellen. Hän piti
jokikistä ajatustaan erinomaisen kallisarvoisena. Sen kukkulalle hän
yritteli niinkuin koppakuoriainen ylös korren vartta, ja istuu siinä
sitte siipiään avaellen ja yrittäen lentoon -— mutta putoaa äkkiä ja
alkaa uudestaan ryömiä... Älä hämmästy tätä vertausta: sillä silloin
kiehui mielessäni. Ja niin taistelin kaksi vuotta. Asiat menestyivät
huonosti, huolimatta puuhistani. Rupesin väsymään, toverini minua
kyllästytti, minä pistelin häntä, hän tukahdutti minua kuin raskas
patja, hänen epäluottamuksensa muuttui mykäksi vimmaksi; vihamielinen
tunne valtasi meidät molemmat, emme enään voineet puhua mistään;
vähitellen hän rupesi näyttämään minulle, ettei hän alistu vaikutusteni
alaiseksi; toimenpiteeni pilattiin, tai muutettiin kokonaan... Huomasin
vihdoin olevani herra tilanomistajan luona jonkinlaisena loisena
tieteellisiä harjoituksia varten. Katkeralta tuntui kuluttaa aikaansa
ja voimiansa turhaan, katkeraa oli tietää että toiveeni taaskin ja
taaskin olivat pettyneet. Tiesin kyllä, mitä menettäisin jos lähtisin
pois; mutta en voinut tulla toimeen. Ja eräänä päivänä, kun olin
nähnyt mitä raskaimpia ja inhoittavimpia näytelmiä, jotka jo asettivat
toverini liian epäedulliseen valoon, riitauduin lopullisestikin hänen
kanssaan ja läksin tieheni, heitin tuon turhantarkan, arojauhoista ja
saksalaisesta siirapista kokoonpannun herra-kullan.
— Sinä siis heitit jokapäiväisen leipäpalasesi, virkkoi Leshnev ja
asetti molemmat kätensä Rudinin olkapäille.
— Niin, ja olin taas kevyenä, paljaana, tyhjässä, avarassa maailmassa.
Lennä minne vain haluttaa...! Äh, juodaan pois!
— Terveydeksesi! sanoi Leshnev nousten ja suudellen Rudinia otsalle. —
Onneksesi ja Pokorskin muistoksi... Hän se myöskin osasi pysyä köyhänä.
— Kas, siinä kuulet seikkailuistani n:o I:den, jatkoi Rudin hetken
vaiettuaan. — Vieläkö jatkan?
— Jatka vain, ole hyvä.
— Äh, en ole puhelutuulella. Olen väsynyt puhumiseen, veliseni...
No sama se, olkoon menneeksi. Kierrellessäni eri seuduilla...
tosiaan, tässä voisin sinulle kertoa kuinka jouduin sihteeriksi erään
jaloluonteisen ylhäisen henkilön luo; mutta se tulisi liian pitkäksi...
Kierrellessäni eri seutuja, päätin vihdoin ruveta... niin, älä naura...
päätin ruveta afäärimieheksi, antautua käytännölliselle alalle.
Tilaisuus siihen ilmaantuikin pian. Tutustuin erääsen.. Ehkä olet
hänestä kuullut puhuttavankin... erääsen Kurbejeviin... Vai etkö?
— En, en ole kuullut. Mutta miten ei sinun järkesi, Rudin, käsittänyt,
ettei sinulle ole mikään afääri... anteeksi sanasutkaus!... ruveta
afäärimieheksi?
— Tiedän veli, ettei minusta ole siihen; mutta entä sitte...?
Olisitpa nähnyt Kurbejevin! Älä häntä kuvittelekaan jonkinlaiseksi
tyhjäntoimittajaksi! Sanotaan minun kerran olleen kaunopuheitaan, mutta
hänen rinnallaan en ollut mitään. Hän oli tavattoman oppinut ja älykäs
mies, mies, joka kauppa- ja teollisuus kysymyksissä osotti luomiskykyä.
Uskaliaimmat, odottamattomimmat tuumat kiehuivat hänen mielessään.
Me sovimme yhteen hänen kanssaan ja päätimme uhrata voimamme
yleishyödyllisiin tarkoituksiin...
— Olisipa hauska tietää mihin?
Rudinin silmät aukenivat.
— Sinä naurat.
— Miksi? Enpä naura.
— Päätimme tehdä erään K:n kuvernementissä olevan joen
kulkukelpoiseksi, sanoi Rudin, välittömästi hymyillen.
— Kas vaan! Tuo Kurbejev oli siis rikas?
— Hän oli minua köyhempi, vastasi Rudin, hitaasti painaen alas harmaan
päänsä.
Leshnev purskahti nauruun, mutta lakkasi äkkiä ja tarttui Rudinin
käteen.
— Suo anteeksi, rakas veli, sanoi hän: — mutta tämä oli minulle aivan
odottamatonta. No, pelkkään tuumaanko yrityksenne pysähtyi?
— Ei aivan. Se pantiin alulle. Me palkkasimme työväkeä... ja työ
edistyi. Mutta silloin kohtasi kaikenlaisia vastuksia. Ensinnäkään
eivät myllyjen omistajat mitenkään tahtoneet ymmärtää meitä, sitte
me ilman koneita emme päässeet veteen toimimaan, mutta koneisiin ei
riittänyt rahaa. Kuusi kuukautta me elimme maaluolassa. Kurbejev elätti
itseään pelkällä leivällä, enkä minäkään syönyt herkkuja. Muutoin en
suinkaan tahdo sääliä meitä, sillä luonto siellä oli ihmeellinen.
Me taistelimme, taistelimme, puhuttelimme kauppamiehiä, kirjoitimme
kiertokirjeitä ja kirjoituksia. Asia päättyi siihen, että tuohon
yritykseen panin viimeiset varani.
— No! huomautti Leshnev: — ei se kai sinusta tuntunut raskaalta panna
alttiiksi viimeiset varasi?
— Tietysti ei.
Rudin katseli ikkunaan.
— Mutta yritys totisesti ei ollut hullumpi, vaan olisi voinut tuottaa
ääretöntä hyötyä.
— Mihin Kurbejev sitte joutui? kysyi Leshnev.
— Hän on nyt kultateollisuuden harjoittajana Siperiassa, hän hankkii
itselleen vielä varallisuuden; hän ei mene hukkaan.
— Ehkä kyllä; no, sinä kai et enään aio hankkia itsellesi varallisuutta?
— Minäkö? En. Minkä sille mahtaa. Muutoin kyllä tiedän, että sinun
silmissäsi aina olen ollut tyhjäntoimittaja.
— Sinäkö? Älä puhu sellaisia, veli!... Oli tosin aika, jolloin näin
sinusta ainoastaan varjopuolet; mutta nyt, ole siitä varma, olen
oppinut panemaan arvoa sinuun. Sinä et tule hankkimaan itsellesi
varallisuutta... Senkin tähden sinua rakastan... totta totisesti.
Rudin hymähti.
— Todellako?
— Kunnioitan sinua siitäkin! toisti Leshnev: — ymmärrätkö minut?
Molemmat vaikenivat.
— Vieläkö ryhdyn n:o III:n? kysyi Rudin.
— Tee se.
— No niin. N:o III ja viimeinen. Tämän numerojärjestelmän tein nyt
vasta. Mutta enkö sinua jo väsytä?
— Puhu nyt vain.
— Kas, alkoi Rudin: — joskus joutohetkinä... joutohetkiä minulla aina
on ollut runsaasti... olin ajatellut tähän tapaan, tietoja minulla on
paljon ja hyvä tahto... Ethän sinäkään kiellä, että minulla on hyvä
tahto?
— En suinkaan!
— Muissa suhteissa minulla aina on ollut loukkauskiviä. Miksi en voisi
ruveta pedagoogiksi tai suoraan sanoen opettajaksi, mieluummin kuin
elää turhaan?
Rudin pysähtyi ja veti henkeään.
— Minkätähden sitte elän turhaan? Mieluummin voin antaa muille kaiken
sen, minkä tiedän; ehkä minunkin tiedoistani voi olla hyötyä. Ja enhän
minä ole tusinakykyjä; kieli minulla on vallassani... Päätin antautua
tuohon uuteen työhön. Mutta vaikea oli saada paikkaa; yksityistunteja
en tahtonut antaa ja alempiin oppilaitoksiin en sopinut. Vihdoin
viimein minun onnistui saada kimnaasin opettajanpaikka.
— Missä aineessa? kysyi Leshnev.
— Venäjän kirjallisuudessa. Ja vakuutan, etten mihinkään toimeen
ole heittäytynyt sellaisella hehkulla kuin tähän. Tieto siitä, että
saattaisin vaikuttaa nuorisoon minua innostutti. Kolme viikkoa istuin
valmistamassa avajaisluentoa.
— Onko se täällä muassasi? kysyi Leshnev.
— Ei, se on hukkunut. Se ei onnistunut hullusti ja siitä pidettiin.
Muistan selvästi kuulijoitteni kasvot: niissä oli hyvyyden, nuoruuden,
puhdassydämmisyyden, jopa osanottavaisuuden ja hämmästyksen ilme.
Astuin kateederiin, luin luentoni kuumeentapaisesti; olin luullut sen
kestävän tunnin, ehkä enemmänkin, mutta se loppui kahdessakymmenessä
minuutissa. Inspehtori — kuiva ukko, nenällään hopeasankaiset
silmälasit ja päässään lyhyt peruukki, — oli läsnä. Tuontuostakin
hän nyökäytti päätään minuun päin ja lopetettuani, astuessani alas
nojatuolista, virkkoi hän minulle: "Kyllä se kävi hyvin, mutta oli
hiukan hämärää, liikkui liiaksi yläilmoissa eikä ollut asiallista."
Mutta oppilaat seurasivat minua kunnioittavin katsein... oikein totta.
Sentähden nuoriso minulle onkin niin kallis! Toisen ja kolmannen
luentoni vielä kirjoitin, mutta sitte rupesin puhumaan vapaasti.
— Ja onnistuit? kysyi Leshnev.
— Onnistuin erinomaisesti. Annoin kuulijoilleni kaikki mitä sielussani
liikkui. Muitten muassa oli kolme, neljä erinomaista poikaa; toiset
minua ymmärsivät huonosti. Muutoin täytyy myöntää, että nekin, jotka
minua ymmärsivät, välistä häiritsivät minua kysymyksillään. Mutta se
ei minua masentanut. Kaikki minusta pitivät ja kaikille minä annoin
täydet arvosanat. Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään vastaani...
tai ei oikeastaan vehkeilemään, vaan vika oli siinä, että olin
joutunut väärään piiriin. Minä häiritsin toisia ja toiset häiritsivät
minua. Koulupojille pidin sellaisia luentoja, joita ei aina pidetä
ylioppilaillekaan; kuulijoilleni ei niistä ollut tarpeeksi hyötyä...
Tosi-asioita taas tiesin vähän. Sitä paitsi en viihtynyt siinä
piirissä, johon minut oli määrätty... niinkuin tiedät, on se aina ollut
heikkouteni. Tahdoin perinpohjaisia muutoksia ja vakuutan sinulle,
että aiotut muutokseni olivat sekä asiallisia että helposti tehtyjä.
Toivoin saavani ne aikaan tirehtorin kautta, joka oli hyvä ja kelpo
mies ja joka alussa antoi minun vaikuttaa itseensä. Hänen rouvansa
auttoi minua. Niin, veli, sellaisia naisia kuin hän, en ole eläessäni
tavannut, Hän oli jo neljänkymmenen vuoden vanha; mutta hän luotti
hyvän voimaan ja rakasti kaikkea kaunista niinkuin viisitoistavuotias
tyttö, eikä peljännyt lausua ilmi vakaumustaan kenelle tahansa. En
ikinä unohda hänen jaloa innostustaan ja puhtauttaan. Hänen neuvostaan
minä kirjoitin järjestelmän... Mutta silloin ruvettiin vehkeilemään
minua vastaan, minua paneteltiin hänelle. Varsinkin minua vahingoitti
matematiikan opettaja, terävä, pieni, äreä herra, joka ei uskonut
mihinkään; hän oli tuollainen Pigasovin tapainen mies, paitsi että tämä
oli paljon kyvykkäämpi... Mutta yhdestä toiseen: vieläkö Pigasov on
hengissä?
— Vielä, ja ajattele, naimisissa tytön kanssa, jonka kerrotaan häntä
lyövän.
— Se on hänelle oikein! Entä Natalia Aleksejevna, kuinka hän jaksaa?
— Hyvin.
— Onko hän onnellinen?
— On.
Rudin vaikeni.
— Mistä minä nyt puhuinkaan?... Matematiikanopettajasta todellakin.
Hän rupesi minua vihaamaan, vertasi luentojani ilotulituksiin, kävi
kiinni jokaiseen vähänkin epäselvään lauseeseeni, jopa kerran löi
minua sormille eräässä XVI vuosisadan muistomerkissä... mutta mikä
oli pahinta: hän epäili tarkoituksiani; viimeinen saippuakuplani
lankesi häneen kuin neulan päähän ja särkyi. Inspehtori, jonka
kanssa äkkiä riitaannuin, yllytti tirehtorin minua vastaan; syntyi
kahakka, en tahtonut nöyrtyä, kiivastuin; asia siirrettiin johtokunnan
tutkittavaksi ja minun täytyi ottaa ero virastani. En suostunut
tähän, tahdoin näyttää, ettei minun kanssani käy menetteleminen
sillä tavalla... mutta minun kanssanipa kävikin menetteleminen miten
tahansa... Minun piti lähteä tieheni.
He vaikenivat molemmat, jäivät istumaan alaspainetuin päin.
Rudin puhui ensin.
— Niin veli, pian minä Koltsovin kanssa voin sanoa: "Minne veit
sä nuoruuteni minun, poikaparan? Etten voinut askeltakaan mennä
minkäänpäin?" Ja enkö minä todellakaan enään kelpaa mihinkään, eikö
minulle todellakaan ole mitään tehtävää maailmassa? Usein olen tehnyt
itselleni tuon kysymyksen ja vaikka kuinka olen koettanut nöyrtyä
omissa silmissäni, niin en ole voinut tulla siihen johtopäätökseen,
ettei minulla olisi voimia, joita ei ole jokaiselle annettu!
Minkätähden näitten voimien pitää jäädä hedelmättömiksi? Mutta
muistatko, silloin kun olimme ulkomailla, olin valheellinen ja luotin
itseeni... Silloin en todellakaan tietänyt, mitä tahdoin, vaan juovuin
omasta sanatulvastani ja uskoin haaveisiin; mutta nyt saatan, vannon
sen sinulle, suoraan lausua kenelle tahansa kaikki, mitä tahdon.
Minulla ei ole mitään salattavaa: olen sanan täydessä merkityksessä
ihminen, joka tahtoo hyvää: olen tyyntynyt, tahdon mukautua oloihin,
en pyydä paljoa, tahdon saavuttaa likeisen päämäärän, tahdon tuottaa
edes vähäpätöisintä hyötyä. Mutta ei! Se ei onnistu! Ja minkätähden?
Mikä estää minua elämästä ja vaikuttamasta niinkuin muut?... Nykyään
mietin vain sitä. Mutta tuskin olen päässyt vissiin asemaan, pysähtynyt
määrättyyn kohtaan, niin kohtalo minut potkaisee sieltä alas...
Vähitellen olen alkanut peljätä kohtaloani... ja minkätähden pitää olla
näin? Ratkaise sinä minulle tämä ongelma!
— Ongelma! kertoili Leshnev. — Niin, todellakin. Minustakin sinä aina
olet ollut ongelma. Jo nuorena, kun jonkun pienen väittelyn johdosta
rupesit puhumaan ja puhuit niin, että sydän sykki, mutta sitte
taas... no niin sinä tiedät mitä aioin sanoa... silloinkaan en sinua
ymmärtänyt: ja sen tähden lakkasin pitämästä sinusta... Sinussa oli
niin paljon voimaa, pyrkimisesi ihanteisiin oli niin rajaton...
— Sanoja, tyhjiä sanoja! Tointa ei ollut, keskeytti hänet Rudin.
— Ettei tointa ollut! Olihan...
— Mitä tointa? Elättää sokeaa iso-äitiä ja hänen perhettään huolineen
päivineen, niinkuin muistat... Kas sellaista tointa!
— Niin; ja hyvät sanat — nekin ovat tointa.
Ääneti ja hiljaa pudistaen päätään, Rudin katseli Leshneviin.
Leshnev oli sanomaisillaan jotakin, mutta silittikin vain otsaa
kädellään.
— Ja maaseutuako sinä nyt matkustelet? kysyi hän vihdoin.
— Niin, maaseutua.
— Mutta vieläkö omistat maata?
— Omistan kai jonkinlaista. Puolikolmatta sielua. Kulman kussa
kuolen. Ehkä tälläkin hetkellä ajattelet: "etkö sinä tuossakaan tule
toimeen ilman tyhjiä lauseita?" Tyhjät lauseet ne juuri ovat minut
tuhonneet, kuluttaneet, niistä en ole päässyt eroon. Mutta mitä nyt
sanoin ei ollut tyhjä lause: nämät valkeat suortuvani, nämät ryppyni
ne eivät ole tyhjiä lauseita; nämät haihtuneet hapseni eivät ole —
tyhjää lorua. Sinä olet aina ollut ankara minua kohtaan, vaikka tosin
oikeudenmukainen; mutta heitä jo ankaruus: kaikki on lopussa, lampussa
ei enään ole öljyä, itse lamppu on rikki ja sen sydän palaa loppuun...
Kuolema kai vihdoin, veli sovittaa...
Leshnev säpsähti.
— Rudin! huusi hän, — minkätähden puhut tämän kaiken minulle? Millä
olen sen ansainnut? Mikä tuomari, mikä mies minä olisin, jos nähdessäni
sinun kalpeat poskesi ja ryppysi, päähäni edes juolahtaisi sanat:
tyhjiä lauseita? Mutta tahdotko tietää, mitä sinusta ajattelen? No
hyvä. Ajattelen näin: mitä kaikkea tuo mies lahjakkaisuudellaan
olisikaan voinut saavuttaa, mitä maallisia etuja hän omistaisikaan,
jos olisi niitä tahtonut!... mutta minä tapaan hänet nälkäisenä,
turvapaikkaakin vailla...
— Minä näyn sinussa herättävän sääliä, sanoi Rudin kolkosti.
— Ei. Siinä erehdyt. Kunnioitukseni sinä herätät. Mikä olisi sinua
estänyt viettämästä vuosikausia ystäväsi maatilanomistajan luona?
Hän olisi varmaan turvannut elämäsi, jos vain olisit alistunut hänen
nöyräksi palvelijakseen. Mikset sinä, kummallinen mies, tullut aikaan
kimnaasissa? Siellä loppuivat asiat joka kerta siihen, että uhrasit
persoonalliset etusi etkä laskenut juuriasi huonoon maaperään, vaikka
se oli kylläkin lihavaa.
— Minä olen maankulkijaksi syntynyt, sanoi Rudin surumielisesti
hymyillen. — Sentähden en voi pysähtyä.
— Olet oikeassa; mutta syy siihen ei ole se, että sinussa eläisi mato,
niinkuin vasta sanoit... se - ei ole mato, joka sinussa asuu, vaan
totuuden tuli, joka sinussa palaa; ja huolimatta pienistä puutteistasi,
palaa se sinussa väkevämpänä kuin useissa muissa, jotka eivät edes pidä
itseään itsekkäinä, vaan kutsuvat sinua juonittelijaksi. Minä olisin
sinun sijassasi jo aikoja sitte pakoittanut tuon madon vaikenemaan,
olisin alistunut kaikkiin oloihin; mutta sinä et edes ole tullut
katkeraksi, vaan olisit varmaankin vaikka tänä päivänä valmis ryhtymään
uuteen työhön nuoruuden innolla.
— En veljeni, olen väsynyt, lausui Rudin. — Olen elänyt tarpeeksi.
— Väsynyt! Toinenpa olisi kuollut aikoja sitte. Sanot, että kuolema
sovittaa, mutta etkö sitte luule elämän voivan sovittaa? Se, joka
eläessään on ollut leppeä toisille, se ansaitsee itse leppeyttä. Ja
kuka voi kerskata siitä, ettei hän tarvitse anteeksiantamusta? Sinä
olet tehnyt mitä olet voinut, olet taistellut voimiesi kestäessä..
Voiko enempää vaatia? Meidän tiemme erosivat...
— Niin, veli, keskeytti Rudin huoaten: — sinä olet nyt aivan toinen
mies kuin minä.
— Tiemme erosivat, jatkoi Leshnev: — ja ehkä juuri omaisuuteni,
kylmäverisyyteni ja muitten suosiollisten asianhaarojen ansiosta;
mikään ei estänyt minua tekemästä mitä tahdoin, ja minä katselin
syrjästä, kädet ristissä muitten työtä; mutta sinun täytyi lähteä
vainiolle, kääntää ylös hihasi, tehdä työtä otsasi hiessä. Meidän
tiemme ovat eronneet... mutta katso, kuinka likellä toisiamme me
olemme. Niinhän me puhumme kuin samalla kielellä, ymmärrämme toisemme
puolista viittauksista, olemme samojen tunteitten lapsia. Meitä ei
enään ole paljon jälellä; olemme molemmat viimeisiä mohikaaneja! Ennen,
kun vielä oli pitkä elämä edessä, saatoimme kulkea eri teitä, saatoimme
riidellä; mutta nyt kun rivit ympäriltämme harvenevat, kun uudet
sukupolvet rientävät ohitsemme päämaalejansa kohti, niin meidän lujasti
täytyy liittyä yhteen. Lyökäämme lasit yhteen ja laulakaamme vielä
vanhaan tapaan: Gaudeamus igitur!
Toverit kilistelivät lasejaan ja rupesivat liikutuksesta vapisevilla,
epäpuhtailla, venäläisillä äänillään laulamaan vanhaa ylioppilaslaulua.
— Sinä menet siis nyt maalle, virkkoi taas Leshnev. — Tiedän kyllä,
ettet sinä siellä kauvankaan viihdy. — Missä ja kuinkahan retkesi
päättyvät? Sitä en saata ajatellakaan... Mutta muista, miten käyneekin,
niin sinulla aina on paikka ja pesä, mihin voit piiloutua: se on
kotini... Kuuletko, vanha toveri? Aatteillakin on invaliidinsa ja niitä
varten täytyy löytyä turvalaitos.
Rudin nousi.
— Kiitos, veli, sanoi hän. — Kiitos! En ikinä unohda tätä. Mutta
turvalaitosta minä en ansaitse. Olen hävittänyt elämäni palvelematta
aatettani niinkuin olisi pitänyt.
— Ole nyt vaiti! puuttui Leshnev puheeseen.— Jokainen pysyy sinä, miksi
luonto hänet on tehnyt ja enempää häneltä ei saa vaatia! Sanot olevasi
Jerusalemin suutari... Mutta mistä sinä tiedät, ehkä sinun onkin
pakko ijäisesti vaeltaa, ehkä sinä siten täytät korkean, itsellesi
tuntemattoman määräyksen: kansan viisaus ei suotta sano, että me kaikki
vaellamme Jumalan teitä.
— Joko sinä lähdet? jatkoi Leshnev nähdessään Rudinin tavoittelevan
lakkiaan. — Etkö jää yöksi?
— En. Lähden pois! Jää hyvästi, ja kiitos... Minun loppuni on oleva
huono.
— Sen tietää yksin Jumala... Menetkö sinä nyt todellakin?
— Menen. Hyvästi. Koeta olla ajattelematta minusta pahaa.
— No, ja koeta sinäkin olla ajattelematta sitä minusta... äläkä unohda,
mitä sinulle sanoin. Hyvästi...
Toverit syleilivät toisiaan. Rudin läksi kiireesti ulos.
Leshnev käveli kauvan edestakaisin huoneessa, seisahtui tuontuostakin
ikkunan luo miettimään ja virkkoi puoliääneen: "voi raukkaa!" Sitte hän
istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä vaimolleen.
Mutta ulkona nousi myrsky. Tuuli ulvoi pahaa ennustavana, raskaasti
ja ilkeästi kolkutellen heliseviä ikkunoita. Seurasi pitkä, syksyinen
yö. Onnellinen se, joka tuollaisen yön saa viettää kodin katon alla,
kodin lämmössä... Ja olkoon silloin Jumala turvattomille kulkijoille
armollinen!
* * * * *
Oli helteinen päivä Parisissa, kesäkuun 26 v. 1848. "Kansallisten
työmiesten" kapina oli jo melkein kukistettu. Pataljoona linjaväkeä oli
juuri valloittamassa erästä St. Antoinen kaupunginosan poikkikadulla
sijaitsevaa barrikaadia. Muutamat kanuunanlaukaukset olivat jo sen
särkeneet; henkiin jääneet puolustajat jättivät sen, ajatellen
ainoastaan omaa pelastustaan. Äkkiä sen harjalle, nurinkäännetyn,
rikkipainetun raitiovaunun päälle ilmestyi pitkä mies vanhassa takissa,
vyötettynä punaisella vyöllä, harmailla, pörröisillä hiuksillaan
olkihattu. Hänen toisessa kädessään oli punainen lippu, toisessa käyrä,
tylsä sapeli. Pingistetyllä, kimakalla äänellä hän huusi jotakin, hosui
sapelillaan ja liehutti lippua ilmassa. — Vinsennesiläinen sotamies
tähtäsi häneen, — ampui... Pitkä mies pudotti lipun ja kaatui kuin
säkki suin päin maahan, ikäänkuin hän olisi kumartunut jonkun jalkojen
juureen... Kuula oli sattunut suoraan sydämmeen.
— _Tiens!_ huusi eräs pakenevista kapinoitsijoista toiselle: — _on
vient de tuer le Polonais_ [Maltappas, puolalainen on saanut surmansa].
— _Bigre!_ [Hitto vie], vastasi tämä ja molemmat riensivät talon
alakertaan, jonka ikkunat olivat peitetyt ikkunalaudoilla ja seinät
luotisateesta kirjavinaan.
Tuo "_Polonais_" oli — Dmitri Rudin.