Kohdattuaan Leshnevin, Rudin heti sulkeutui huoneeseensa ja kirjoitti
kaksi kirjettä: toisen Volintseville (jonka sisällön lukija jo tuntee);
ja toisen Natalialle. Tämän toisen kirjeen ääressä hän istui kauvan,
pyyhkieli pois ja muutteli sitä; kirjoitti sen vihdoin huolellisesti
hienolle postipaperiarkille, käänsi sen niin pieneen kokoon kuin
suinkin ja pisti sen taskuunsa. Surullisen näköisenä astui hän pari
kertaa edestakaisin huoneessa ja istuutui sitte tuolille ikkunan
ääreen, nojaten päätään käteensä; kyyneleet valuivat hiljaa hänen
silmälautainsa alta... Hän nousi, pani takkinsa nappiin, soitti
palvelijaa ja lähetti hänen kysymään Darja Mihailovnalta, sopiiko häntä
tavata.
Palvelija palasi pian ilmoittaen, että Darja Mihailovna häntä odottaa.
Rudin läksi hänen luokseen.
Hän otti hänet vastaan samassa pienessä suojassa kuin ensi kerran,
kaksi kuukautta sitte. Mutta nyt ei hän ollut yksin, vaan Pandalevski,
vaatimattomana, sileänä, puhtosena ja herttaisena kuten aina, oli hänen
kanssaan.
Darja Mihailovna kohteli Rudinia sangen rakastettavasi ja Rudin
tervehti häntä yhtä rakastettavasi, mutta jo ensi katsannolta olisi
hiukankin kokenut henkilö huomannut noitten molempien hymyilevistä
kasvoista, ettei heidän välinsä ollut eheä. Rudin tiesi, että Darja
Mihailovna on hänelle suuttunut ja Darja Mihailovna epäili Rudinin
tietävän kaikki. Pandalevskin uutinen oli suuresti kummastuttanut Darja
Mihailovnaa. Hänen ylimysylpeytensä oli noussut. Tuo köyhä, tähän
saakka tuntematon Rudin, mies, jolla ei ollut arvonimeä, oli juljennut
pyytää kahdenkesken kohdata hänen, — Darja Mihailovnan tytärtä!!
— Olkoon hän mielellään viisas mies, nero! oli hän sanonut: — mitä se
sitte merkitsee? Sittehän jokainen voi toivoa pääsevänsä vävykseni!
— En enään uskonut silmiäni, oli Pandalevski puuttunut puheeseen. —
Kuinka saattaa sillä tavalla unohtaa asemansa!
Darja Mihailovnassa oli noussut myrsky, ja Natalia sai kuulla kunniansa.
Darja Mihailovna käski Rudinia istumaan. Tämä istuutui, mutta ei
entisen Rudinin tavoin, joka miltei oli ollut isäntänä talossa, ei edes
hyvänä tuttavana, vaan vieraana, eikä likeisenäkään vieraana. Muutos
oli tapahtunut ainoassa hetkessä... Niinkuin vesi äkkiä muuttuu kovaksi
jääksi.
— Tulen luoksenne, Darja Mihailovna, alkoi Rudin: — kiittämään
vieraanvaraisuudestanne. Sain tänään tietoja kotikylästäni ja täytyy
minun välttämättömästi lähteä sinne tänään.
Darja Mihailovna katseli tarkasti Rudiniin.
"Hän on mahtanut arvata asiat", ajatteli hän. "No, sen parempi. Hän
vapauttaa minut raskaista selityksistä. Eläkööt viisaat ihmiset!"
Ääneen lausui hän:
— Todellako? Voi, miten ikävä. Vaan minkä sille mahtaa! Toivon näkeväni
teidät ensi talvena Moskovassa. Pianpa me itsekin lähdemme pois täältä.
— En tiedä, Darja Mihailovna, pääsenkö Moskovaan; mutta jos onnistun
saamaan kokoon varoja, niin onhan velvollisuutenikin käydä luonanne.
"Ähäh, veliseni!" tuumaili vuorostaan Pandalevski; "oletpa tässä
kauvan pitänyt talon rouvaa vallassasi, mutta nyt lausutte toisillenne
tuollaisia sanoja!"
— Oletteko kylästänne saanut huonoja uutisia? kysyi hän, tapansa mukaan
pysähdellen sanojen välillä.
— Olen, vastasi Rudin kuivasti.
— Onko ehkä kohdannut katovuosi?
— Ei... muuta vaan... Olkaa vakuutettu siitä, Darja Mihailovna, etten
milloinkaan unohda aikaa, jonka vietin teidän talossanne.
— Ja minä, Dmitri Nikolaitsch, tulen aina mielihyvällä muistelemaan
tutustumista teihin... Milloin lähdette?
— Tänään, päivällisen jälkeen.
— Niin pian!... No, toivotan teille onnellista matkaa. Ja ehkä,
jolleivat asianne teitä kauvan kahlehdi, vielä tapaatte meidät täällä.
— Tuskin, sanoi Rudin ja nousi. — Suokaa anteeksi, lisäsi hän, — etten
tällä hetkellä voi maksaa velkaani takaisin; mutta heti kun tulen
maalle...
— Älkää nyt siitä puhuko, Dmitri Nikolaitsch! katkaisi hänet Darja
Mihailovna: — ettekö nyt häpeä!... Mutta mitä kello nyt on? kysyi hän.
Pandalevski veti liivinsä taskusta emaljeeratun kultakellon ja sitä
katsellessaan, taivutti hän varovaisesti ruusuista poskeaan kovaa,
valkoista kaulustansa vastaan.
— Kolmekymmentäkolme minuuttia yli kaksi, vastasi hän.
— Sitte pitää mennä pukeutumaan, huomautti Darja Mihailovna. — Näkemiin
asti, Dmitri Nikolaitsch!
Rudin nousi. Koko hänen ja Darja Mihailovnan välisellä keskustelulla
oli omituinen leimansa. Sillä tavalla harjoittelevat näyttelijät
osiansa, sillä tavalla vaihtelevat valtiomiehet konferensseissa
edeltäkäsin päätetyitä lauseita...
Rudin läksi ulos. Nyt hän kokemuksesta tiesi, kuinka maailmanmiehet
eivät heittämällä, vaan suorastaan - viskaten työntävät luotaan
ihmisen, joka on käynyt heille tarpeettomaksi: niinkuin
hansikkaan tanssiaisten oltua, niinkuin konvehtipaperin, niinkuin
raha-arpajaisista jääneen tyhjän lipun.
Hän heittäytyi hetkeksi pitkäkseen ja rupesi kärsimättömyydellä
odottamaan lähtöä. Hänen aikomuksensa herätti koko talossa yleistä
hämmästystä; palvelusväkikin katseli häntä kummastellen. Basistov
ei salannut mielipahaansa. Natalia pakeni Rudinia ja vältti hänen
katsettaan; tuskin sai Rudin pistetyksi kirjeensä hänen käteensä.
Päivällispöydässä Darja Mihailovna vielä kerran mainitsi toivovansa
tavata hänet ennen Moskovaan menoa, mutta Rudin ei siihen vastannut
mitään. Pandalevski puhutteli häntä eniten. Rudinin teki tuontuostakin
mieli antaa hänen kukoistaville, punertaville kasvoilleen korvapuusti.
Neiti Boncourt katsahti usein Rudiniin, silmissään omituinen,
viekas väre, jommoisen joskus tapaa vanhoilla, erinomaisen hyvillä
lintukoirilla. "Ähäh!" näytti hänen katseensa sanovan: "siinä sait!"
Kellon lyödessä kuusi ajoivat Rudinin matkavaunut esiin. Kiireesti
rupesi hän sanomaan jäähyväisiä kaikille. Hän oli surkealla mielellä.
Ei hän tällä tavalla ollut odottanut lähtevänsä tästä talosta: miltei
karkotettuna... "Miten kaikki on käynyt? Ja minkätähden sellaisella
kiireellä? Mutta onhan itse asiassa sama, minkälainen loppu on." Tätä
mietti Rudin kumartaessaan kaikkiin suuntiin väkinäisellä hymyllä. Kun
hän Nataliaan loi viimeisen katseensa, värisi hänen sydämmensä: tytön
silmät seurasivat häntä suruisella jäähyväisnuhteella.
Kiireesti juoksi Rudin alas portaita ja nousi vaunuihin. Basistov
lupasi tulla saattamaan häntä ensimmäiselle posti-asemalle.
— Muistatteko, alkoi Rudin heti päästyä pihasta leveälle ajotielle,
jonka molemmille puolille oli istutettu kuusia: — muistatteko, mitä Don
Quixote, lähtiessään herttuattaren talosta, sanoo aseenkantajalleen?
"Sancho ystäväni!", sanoo hän, "vapaus se on ihmisen parhaita
omaisuuksia, ja onnellinen se, jolle Jumala on suonut leipäpalasen,
josta hänen ei tarvitse olla kiitollisuudenvelassa kenellekään
toiselle!" Sen, mitä Don Quixote silloin tunsi, tunnen minä nyt...
Suokoon Jumala teidänkin, kelpo Basistov, joskus kokea samaa tunnetta!
Basistov puristi Rudinin kättä ja sydän kelpo nuorukaisen rinnassa
sykki valtavasti. Asemalle asti puhui Rudin ihmisen ansioista,
todellisen vapauden merkityksestä. Hän puhui tulisesti, jalosti,
oikeudentunnolla — ja kun eronhetki tuli, ei Basistov voinut pidättyä,
vaan heittäytyi Rudinin syliin ja itki. Hudinkin vuodatti kyyneleitä,
mutta ei sentähden, että hänen tuli erota Basistovista, vaan olivat
hänen kyyneleensä itserakkauden kyyneleitä.
Natalia meni huoneeseensa ja luki Rudinin kirjeen.
"Rakastettava Natalia Aleksejevna, — kirjoitti hän — olen päättänyt
lähteä. Muuta keinoa ei ole. Olen päättänyt lähteä ennenkuin minua
selvin sanoin käsketään lähtemään. Lähtöni kanssa lakkaavat kaikki
väärinymmärrykset; ja tuskin kukaan tulee minua kaipaamaan. Miksi
sitte viipyisin?... Niin se on; mutta minkätähden sitte kirjoitan
teille?
"Eroan teistä luultavasti ainiaaksi ja liian katkeraa olisi jättää
teille itsestäni vielä huonomman muiston kuin ansaitsen. Sentähden
kirjoitan teille. En tahdo puolustautua enkä syytä ketään muuta kuin
itseäni: mutta tahdon mikäli mahdollista selittäytyä... Viime päivien
tapahtumat olivat niin odottamattomat, niin äkilliset...
"Tämänpäiväinen kohtaus tulee minulle olemaan ikimuistettava läksy.
Olette oikeassa: en teitä tuntenut, vaikka luulin tuntevani! Elämäni
aikana olen ollut tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa, olen
likennyt monta naista, monta tyttöä; mutta teissä kohtasin ensimmäisen
_kokonaan_ suoran ja rehellisen sielun. Jo tuttavuutemme ensi
päivinä tunsin vetovoimaa puoleenne — ehkä sen huomasittekin. Vietin
tunnin toisensa jälkeen seurassanne, mutta en tuntenut teitä ja
tuskin koetinkaan oppia teitä tuntemaan... ja kuitenkin kuvittelin
rakastavani teitä!! Tästä synnistä minua nyt rangaistaan.
"Rakastin kerran ennen naista ja hän rakasti minua... Tunteeni häneen
ei ollut yksinkertainen niinkuin ei hänenkään tunteensa minuun; mutta
koskei hän itsekkään ollut vilpitön, niin se kävi päinsä. Totuus
ei silloin ilmestynyt minulle: enkä sitä tuntenut nytkään, kun se
sattui tielleni... Vihdoin opin sen tuntemaan, mutta liian myöhään...
Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi... Elämämme saattaisivat sulautua
yhteen — eivätkä kuitenkaan koskaan sulaudu. Kuinka saattaisin teille
todistaa rakastavani teitä todellisella rakkaudella — sydämmellä
eikä mielikuvituksessa — kun en edes itse tiedä, kykenenkö yleensä
rakastamaan sillä tavoin!
"Luonto on antanut minulle paljon — minä sen tiedän, enkä
valheellisesta häveliäisyydestä tahdo ruveta vaatimattomaksi
edessänne, varsinkaan näiden katkerain ja minulle häpeällisten
hetkien jälkeen... Niin, luonto antoi minulle paljon; mutta minä
kuolen olematta käyttänyt voimiani mihinkään arvokkaaseen, jättämättä
jälkeeni mitään jaloa. Kaikki rikkauteni on kulunut hukkaan: en
ole näkevä hedelmiä siemenestäni. Minulle ei ole annettu... niin,
tuskin voin itsekään sanoa mitä minulle ei ole annettu... Kai ei
minulle ole annettu sitä, millä saattaa liikuttaa ihmisten sydämmiä,
vallata naisten sydämmiä; vallan voittaa järjet, hyödyttämättä, eikä
pysyväisesti — sen vain olen saanut. Kohtaloni on omituinen, melkeinpä
koomillinen: antaudun kokonaan, nälkäisenä, kaikkineni päinneni — ja
samalla en saata antautua. Lopetan vielä elämäni siten, että uhraudun
jonkun roskan eteen, johon en itsekään usko... Voi hyvä Jumala! Olla
kolmenkymmenenviiden vanha ja yhä vielä hankkia johonkin työhön!...
"En ole vielä kenellekään näin paljastanut itseäni — tämä on rippini.
"Mutta nyt olkoon tarpeeksi itsestäni. Tahdon puhua teistä, tahdon
antaa teille muutamia neuvoja: muuta en voi.. Olette vielä nuori;
mutta miten vanhaksi eläisittekin, niin seuratkaa aina sydämmenne
ääntä; älkää alistuko omanne eikä toisen järjen alaiseksi. Tietäkää,
että mitä yksinkertaisempi ja ahtaampi se piiri on, jossa elämä kuluu,
sitä parempi; pääasia ei ole löytää siitä uusia puolia, vaan se, että
kaikki muutokset tapahtuisivat ajallaan. Autuas se joka nuoruudessaan
oli nuori"... Mutta huomaan, että nämät neuvot paljon paremmin sopivat
minulle itselleni kuin teille.
"Tunnustan teille, Natalia Aleksejevna, että minusta tuntuu hyvin
raskaalta. Olen aina ollut selvillä sen tunteen laadusta, jonka
herätin Darja Mihailovnan mielessä; mutta toivoin saavuttaneeni
sataman edes joksikin ajaksi... Nyt alkaa taas harhailu maailmalla.
Mikä minulle voi korvata teidän puhelunne, läsnäolonne, tarkkaavaisen
ja viisaan katseenne?... Itsehän olen syypää; mutta myöntäkää, että
kohtalo ikäänkuin tahallaan hetkeksi hymyili vastaamme. Viikko
sitte tuskin itsekään aavistin, että teitä rakastin. Toissapäivänä
illalla puutarhassa kuulin teiltä ensi kerran... mutta miksi siitä
muistuttelisin, mitä silloin sanoitte! — Ja jo tänään lähden pois,
lähden häveten, tehtyäni teille tuon kauhean tunnustuksen, lähden
viemättä mukaani minkäänlaista toivoa... Ja kuitenkaan ette vielä
tiedä kuinka rikoksellinen olen edessänne... Minussa on jonkinlainen
tyhmä avomielisyys, halu puhua suoraan... Mutta miksi siitä enään
kertoisin! Lähdenhän pois, ainiaaksi."
(Siinä Rudin oli aikonut kertoa Natalialle käynnistään Volintsevin
luona, mutta mietittyään, pyyhki hän sen pois ja lisäsi Volintsevin
kirjeeseen toisen jälkikirjoituksen.)
"Jään yksinäni maailmaan antautuakseni, niinkuin aamulla, katkerasti
hymyillen, lausuitte — toisiin, minulle sopivampiin toimiin. Oi,
jos todellakin voisin antautua noihin toimiin, vihdoinkin voittaa
laiskuuteni... Mutta minä jään samaksi puolinaiseksi olennoksi
kuin tähänkin asti olen ollut. Heti ensi vastuksen kohdatessa —
lamaannun. Tämä tapaus välillämme on sen osoittanut. Jos edes
kantaisin rakkauteni uhriksi tulevaiselle työlleni, kutsumukselleni.
Mutta minä suorastaan pelkään siitä johtuvaa vastuunalaisuutta ja
sentähden en ole teidän arvoisenne. En ansaitse sitä, että teidät
minun tähteni riistettäisiin irti piiristänne... Mutta ehkä kaikki
tämäkin on hyväksi. Ehkä tämän kasvatuksen koulusta astun puhtaampana
ja väkevämpänä.
"Toivon teille täydellistä onnea. Jääkää hyvästi! Muistelkaa joskus
minua. Ja toivon että joskus saatte tietoja minusta.