Noin kello kymmenen ajoissa noustessaan ja kuullessaan Leshnevin
istuvan parvekkeella, hämmästyi Volintsev suuresti. Hän lähetti
kutsumaan häntä luokseen.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. — Sinunhan piti lähteä kotiin.
— Piti kyllä, mutta tapasin tiellä Rudinin... yksin kävelemässä kedolla
ja niin hajamielisen näköisenä. Minä päätinkin kääntyä takaisin.
— Senkötähden, että Rudin tuli vastaasi?
— No niin, totta puhuen en itsekkään tiedä, minkätähden käännyin
takaisin; luultavasti sentähden että sinä muistuit mieleeni; rupesi
tekemään mieleni jutella kanssasi; kotiinhan kyllä vielä ehdin.
Volintsev hymähti katkerasti.
— Niin, mutta nyt älkäämme ajatelko Rudinia enempää kuin minua
itseänikään... Mies! huusi hän äänekkäästi palvelijalle: — tuo meille
teetä.
Ystävykset ryhtyivät teenjuontiin. Leshnev jutteli taloudesta ja
uudesta tavasta kattaa aittaa pahvilla...
Äkkiä hypähti Volintsev tuoliltaan ja löi sellaisella voimalla
nyrkkinsä pöytään, että kupit ja teevadit helisivät.
— Ei! kirkasi hän. — Tätä en enään jaksa kestää! Vaadin tuon
viisastelijan kaksintaisteluun. Ampukoon sitte hän minut tai tähtään
minä luodin hänen oppinutta otsaansa vastaan.
— Mitä, mitä kummia! nuhteli Leshnev. — Kuka saattaa huutaa sillä
tavalla! Ihan pudotin piippuni... Mikä sinua vaivaa?
— Se, etten välinpitämättömänä saata kuulla hänen nimeänsä mainittavan:
kaikki veri alkaa minussa kiehua.
— No, no, veli! Etkö häpeä! sanoi Leshnev nostaen piipun lattiasta. —
Heitä hänet jo rauhaan!...
— Hän on minua loukannut, väitti Volintsev, kävellen edestakaisin
lattialla. — Hän on minua loukannut! Täytyy toki sinunkin myöntää se.
Alussa minä en ymmärtänyt: hän sai minut hämilleni; ja kuka olisi
odottanut tätä? Mutta kyllä minä tästä hänelle näytän, ettei minun
kanssani sovi leikitellä. Ammunpa koko kirotun filosoofin, niinkuin
peltopyyn.
— Voitathan sinä tietysti paljon sillä tavalla! sisarestasi
puhumattakaan. Olet tietysti himosi hallussa... kuinka sinä ehtisit
ajatella sisartasi! Ja arveletko, että se parantaa suhdettasi erääseen
vissiin henkilöön, jos tapatkin filosoofin?
Volintsev heittäysi tuolille.
— No sitte matkustan jonnekin! Täällä särkee tuska sydämmeni; en saa
olluksi missään.
— Matkustat... Kas se on toinen asia! Siihen kyllä suostun. Ja tiedätkö
mitä? Lähdetään yhdessä — Kaukasiaan tai suoraan Vähä-Venäjälle; siellä
saadaan syödä jauhomykyjä. Tämä on erinomaista, veli!
— Niin; mutta mihin jätän sisareni?
— Miksei Aleksandra Pavlovna voisi tulla mukaamme? Hitto vieköön, se
sopii mainiosti. Hänen viihtymisestänsä lupaan minä pitää huolta.
Hakkailen häntä niin paljon kuin hän tahtoo; jos niiksi tulee,
toimitan vaikka joka ilta laulajaisia ikkunoiden alle; kastelen ajurit
hajuvesillä ja pistelen tiet kukkia täyteen. Ja me, veli, me tulemme
ikäänkuin uudestasyntyneiksi; nautimme aivan äärettömästi ja palaamme
kotiin sellaisilla vatsoilla varustettuina, ettei mikään rakkaus meihin
enään tartu!
— Lasket leikkiä, Mischa!
— Enpä laisinkaan. Se oli päinvastoin loistava tuuma, jonka sait
päähäsi.
— Ei! loruja! huudahti Volintsev: — tahdon otella, otella hänen
kanssaan!...
— Joko taas! Oletpa tänään, veli, tuimalla tuulella!...
Palvelija astui sisään kirje kädessä.
— Keneltä? kysyi Leshnev.
— Dmitri Nikolajevitsch Rudinilta. Lasunskin palvelija toi.
— Rudiniltako? toisti Volintsev: — kenelle?
— Teille.
— Vai minulle... anna tänne.
Volintsev tarttui kirjeeseen, repäisi sen kiireesti auki ja alkoi
lukea. Leshnev katseli häntä tarkkaan: omituinen, miltei riemuisa ilme
näyttäytyi Volintsevin kasvoilla; hän päästi kätensä rentoina alas.
— No? kysyi Leshnev.
— Lue, sanoi Volintsev puoliääneen ja ojensi hänelle kirjeen.
Leshnev alkoi lukea. Rudin kirjoitti:
"Arvoisa herra Sergei Pavlitsch!
Lähden tänään Darja Mihailovnan talosta, lähden ainiaaksi. Tämä teitä
epäilemättä kummastuttaa, varsinkin eilisten tapahtumien jälkeen. En
teille saata selittää miksi juuri näin lähden; mutta tuntuu mielestäni
siltä, kuin olisi velvollisuuteni ilmoittaa teille lähdöstäni. Te ette
minusta pidä, päinvastoin olen teistä huono ihminen. Tarkoitukseni ei
ole puolustautua: aika tekoni selittää. Mielestäni ei ole tarpeellista
eikä miehen arvoista ruveta ennakolta ärtyneelle ihmiselle todistamaan
hänen ennakkoluulojensa vääryyttä. Se joka minua tahtoo ymmärtää,
se suo minulle anteeksi, sen syytös taas, joka ei tahdo eikä voi
minua ymmärtää, — ei minua liikuta. Olen pettynyt teidän suhteenne.
Pysytte kyllä silmissäni samana jalona ja rehellisenä ihmisenä kuin
ennenkin; mutta minä luulin teidän seisovanne ylempänä sitä piiriä,
jossa kasvoitte... Petyin. Minkä sille voi?! Se ei ollut ensimmäinen
eikä viimeinenkään kerta. Mainitsen sen vieläkin, että lähden pois.
Toivotan teille onnea. Myöntäkää, että tämä toivomukseni on aivan
epäitsekäs: tulkaa onnelliseksi! Ehkä aikaa voittaen muutatte
mielipiteenne minusta. Tulemmeko joskus kohtaamaan toisemme, sitä en
tiedä. Joka tapauksessa piirrän vilpittömällä kunnioituksella,
Teidän
D.R."
"P.S. Velkani kaksisataa ruplaa lähetän teille paikalla, kun olen
saapunut kotiini T:n kuvemementissa. Myöskin pyydän, ettette Darja
Mihailovnalle mainitsisi mitään tästä kirjeestä."
"P.P.S. Vielä viimeinen, vakava pyyntö: toivon, ettette, lähdettyäni,
Natalia Aleksejevnalle muistuta viime käynnistäni luonanne..."
— No, mitä sanot? kysyi Volintsev heti kun Leshnev oli lopettanut
kirjeen.
— Mitä tässä on sanomista! virkkoi Leshnev, — muuta kuin itämaalaiseen
tapaan huutaa: "Allah! Allah!" ja painaa huulet kiinni hämmästyksestä
— ei muuta. Vai lähtee hän... No! tie on sileänä hänen edessään.
Mutta se on lystikästä, että hän piti _velvollisuutenaan_ kirjoittaa
tämän kirjeen ja että hän silloin piti velvollisuutenaan tulla
luoksesi... Tuollaisia herroja kohtaavat joka askeleelta velvollisuudet
ja velvollisuudet — ja velat, lisäsi Leshnev hymyillen osoittaen
jälkikirjoitusta kirjeessä.
— Ja minkälaisia lauseita hän käyttää! huudahti Volintsev. — Hän on
pettynyt: hän odotti että seisoisin yläpuolella sitä piiriä.. Mitä
joutavia, hitto vieköön! Ne ovat runoja hullummat!
Leshnev ei vastannut mitään; hänen silmänsä vain hymyilivät. Volintsev
nousi.
— Minä lähden Darja Mihailovnan luo, mutisi hän: — tahdon tietää mitä
tämä kaikki merkitsee...
— Odota veli: anna hänen lähteä tiehensä. Mitä sinä taas rupeisit
tapaamaan häntä? Nythän hän katoaa — voitko vielä muuta toivoa? Parempi
on, että heität pitkäksesi ja nukut; luultavasti et koko yönä tehnyt
muuta kuin käännyit kyljeltä toiselle. Mutta nythän asiasi kääntyvät
parhain päin...
— Mistä sinä sen päätät?
— Minusta näyttää siltä. Nuku todellakin, niin minä lähden sisaresi
kanssa juttelemaan.
— Ei minua ensinkään nukuta. Minkätähden sitte panisin maata!...
Mieluummin lähden vainiolle, sanoi Volintsev oikaisten palttoonsa
lievettä.
— Sen parempi. Lähde, lähde, veli, vainiolle...
Ja Leshnev meni Aleksandra Pavlovnan puolelle. Hän tapasi hänet
vierashuoneessa ja ystävällisesti hän häntä tervehti, niinkuin hän
yleensä aina iloitsi hänen tulostaan, mutta nyt pysyivät hänen kasvonsa
surullisina. Rudinin eilinen käynti häntä huolestutti.
— Tuletteko veljeni luota? kysyi hän Leshneviltä: — miten hänen tänään
on?
— Hyvin, hän läksi vainiolle.
Aleksandra Pavlovna vaikeni.
— Sanokaa, pyydän teitä, alkoi hän katsellen tarkasti nenäliinansa
syrjää: — tiedättekö minkätähden...
— Rudin tuli tänne? puuttui Leshnev hänen puheeseensa. — Tiedän: hän
tuli sanomaan jäähyväisiä.
Aleksandra Pavlovna nosti päätään.
— Miten? sanomaan jäähyväisiä...
— Niin. Ettekö ole kuullut? Hän lähtee pois Darja Mihailovnan luota.
— Lähteekö?
— Lähtee. Ja ikiajoiksi; ainakin hän niin sanoi.
— Mutta hyvänen aika, kuinka se on selitettävää sen jälkeen kuin...
— Se on toinen asia! Ei sitä voi selittää, mutta niin se on. Kai siellä
jotakin on tapahtunut. Kun kieliä liiaksi venyttää — niin ne katkeavat.
— Mihailo Mihailitsch! alkoi Aleksandra Pavlovna: — en tästä ymmärrä
mitään; ja kai te minulle nauratte...
— Totta totisesti en... Teille selitetään, että hän lähtee pois, jopa
kirjallisesti pyytää sitä anteeksi tuttaviltaan. Ehkei se muutamissa
suhteissa ole ensinkään hullua; mutta kumminkin hänen lähtönsä
nyt häiritsi erään omituisen tuuman syntymisen, jota juuri olimme
pohtimaisillamme veljenne kanssa.
— Mitä? Minkä tuuman?
— No kuulkaa. Esittelin veljellenne, että hän virkistyksekseen lähtisi
matkoille ja ottaisi teidät mukaansa. Teidän erityisen seuranpitonne
ottaisin minä huostaani...
— Sepä mainiota! huudahti Aleksandra Pavlovna: — Kuvittelen kuinka te
pitäisitte minulle seuraa. Kyllä te minut nälkään tappaisitte.
— Te puhutte noin, Aleksandra Pavlovna, siksi, ettette tunne minua.
Te luulette minua pölkyksi, oikeaksi pölkyksi, jonkinlaiseksi
puukappaleeksi; mutta tiedättekö, että saatan sulaa kuin sokeri,
viettää päiväkauden polvillani?
— Sepä olisi hauska nähdä!
Leshnev nousi äkkiä.
— Niin, Aleksandra Pavlovna, menkää naimisiin kanssani, niin saatte
tuon kaiken nähdä.
Aleksandra Pavlovna punastui korviin saakka.
— Mitä te nyt sanoitte, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän hämillään.
— Vain sen, vastasi Leshnev, — mikä jo aikoja sitte ja tuhansin kerroin
on kieppunut kielelläni. Lausuin sen vihdoinkin ja te ehkä hämmästyitte
sitä kuullessanne. Mutta lähden nyt ulos, jotten häiritsisi teitä.
Jos tahdotte tulla vaimokseni... Mutta lähden nyt. Jollei teille ole
vastenmielistä, niin lähettäkää vaan kutsumaan minua, niin kyllä
tulen...
Aleksandra Pavlovna tahtoi pidättää Leshneviä, mutta hän oli jo
kiireesti lähtenyt puutarhaan, lakitta päin, nojautunut porttiin ja
alkanut tuijottaa jonnekin.
— Mihailo Mihailitsch! kuuli hän sisäpiian äänen: — olkaa hyvä, tulkaa
rouvan luo. Hän lähetti kutsumaan teitä.
Mihailo Mihailitsch kääntyi, tarttui molemmin käsin tyttöä päähän,
tämän suureksi hämmästykseksi, suuteli häntä otsalle ja meni sitte
Aleksandra Pavlovnan luo.