Kotiin tullessaan oli Volintsev alakuloinen ja synkkä. Nurjasti
hän vastasi sisarensa kysymyksiin ja sulkeutui heti huoneeseensa.
Aleksandra Pavlovna päätti kiireesti lähettää hakemaan Leshneviä. Hän
riensi aina hänen turviinsa vaikeain tapausten sattuessa. Leshnev
lähetti takaisin sen vastauksen, että hän seuraavana päivänä tulee.
Volintsev ei aamullakaan näyttänyt valoisammalta. Juotuaan teetä oli
hän aikonut lähteä työhön, vaan jäikin sitte kotiin, heittäysi sohvalle
pitkäkseen ja rupesi lukemaan kirjaa, joka yleensä tapahtui hyvin
harvoin. Kirjallisuus ei vetänyt Volintseviä puoleensa ja runoja hän
suorastaan pelkäsi. — Tietysti ei itse runojen tähden, sanoi hän, ja
lisäsi sanojensa vahvistukseksi seuraavat runoilija Aibulatan säkeet:
Ei murheenlaakson viime hetkeen asti
Voi järki eikä korska viisaus
Kädellään tallata pois taitavasti
Veristä lemmenkukkaa elämän.
Liikutuksella Aleksandra Pavlovna katseli veljeään, mutta ei kiusannut
häntä kysymyksillä. Samassa ajoivat vaunut portaitten eteen. "Jumalan
kiitos, se on Leshnev", arveli hän. Mutta palvelija ilmoittikin Rudinin
saapuneen.
Volintsev viskasi kirjan lattialle ja nosti päätään.
— Kuka tuli? kysäsi hän.
— Rudin, Dmitri Nikolaitsch, toisti palvelija.
Volintsev nousi.
— Olkoon hyvä, mutisi hän palvelijalle ja, kääntyen Aleksandra
Pavlovnan puoleen, lisäsi hän: — jätä sinä meidät.
— Mutta minkätähden? alkoi tämä...
— Sentähden että... vastasi Volintsev kiivaasti; — sinua pyydän.
Rudin astui sisään. Volintsev, seisoen keskellä lattiaa, tervehti häntä
kylmästi, ojentamatta hänelle kättään.
— Tulen odottamatta, myöntäkää se, alkoi Rudin ja asetti hattunsa
ikkunalle.
Hänen huulensa hiukan vapisivat; hänen asemansa ei ollut hauska, mutta
hän koetti peittää hämmennystään.
— En ollut teitä odottanut, se on totta, sanoi Volintsev — mieluummin
olisin odottanut teidän lähettävänne toisen henkilön — puolestanne.
— Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, sanoi Rudin istuutuen: — ja olen
erittäin iloinen suoruudestanne. Niin on paljon parempi. Ja kuin
jalosukuisen miehen luo olenkin tullut luoksenne.
— Eiköhän kävisi keskusteleminen ilman kohteliaisuuksia, huomautti
Volintsev.
— Tahdon heti selittää minkätähden olen tullut.
— Olemmehan tuttavat: kuinka ette voisi tulla luokseni? Ettehän sitä
paitsi ensi kertaa kunnioita minua käynnillänne.
— Jalosukuisena miehenä olen tullut jalosukuisen miehen luo, toisti
Rudin: — ja alistun nyt teidän yksinomaisen arvostelunne alaiseksi...
Luotan teihin täydellisesti...
— Mistä sitte on kysymys? kysyi Volintsev, joka yhä entisestä
asennostaan synkästi katseli Rudiniin, hitaasti kiertäen viiksiensä
päitä.
— Pyydän... tulen tietysti selvittämään väliämme; vaikkei sitä tosin
voitane tehdä yhdellä kertaa.
— Minkätähden ei?
— Sentähden, että tähän kuuluu kolmaskin henkilö...
— Mikä kolmas henkilö?
— Sergei Pavlitsch, ymmärrättehän minut.
— Dmitri Nikolaitsch, en totisesti ymmärrä vähääkään.
— Tahdotte...
— Tahdon, että puhuisitte kiertelemättä! puuttui Volintsev puheeseen.
Hän rupesi todenteolla suuttumaan.
Rudin rypisti kulmakarvojaan.
— No niin... olemmehan kahdenkesken... Olen velvollinen sanomaan
teille... Kai te sen jo olette arvannutkin (Volintsev kohotteli
kärsimättömästi olkapäitään) — olen velvollinen ilmoittamaan teille,
että rakastan Natalia Aleksejevnaa ja saatan toivoa, että hänkin
rakastaa minua.
Volintsev kalpeni, mutta ei sanonut sanaakaan. Hän asteli ikkunan luo
samassa palatakseen takaisin.
— Te käsitätte, Sergei Pavlitsch, lisäsi Rudin, — että jollen olisi
varma...
— Helkkarissa! tokasi Volintsev hätäisesti väliin; — en epäile
vähääkään... Mitä hulluja! Onneksi olkoon! Sitä vain hämmästelen, mikä
riiviö teidät lähettää juuri minua huvittamaan noilla uutisilla...
Mitä se minuun kuuluu? Mitä minulla on sen kanssa tekemistä ketä te
rakastatte ja kuka teitä rakastaa? Suoraan sanoen en ymmärrä tätä.
Volintsev katseli ulos ikkunasta. Hänen äänensä kaikui kumealta.
Rudin nousi.
— Minäpä sanon teille, Sergei Pavlitsch, — minkätähden päätin lähteä
luoksenne, minkätähden en pitänyt itseäni oikeutettuna salaamaan
teiltä... molemminpuolista tilaamme. Kunnioitan teitä liian syvästi
— sentähden tulin. En tahtonut... emme kumpikaan tahtoneet näytellä
teidän edessänne. Tunteenne on minulle ollut tuttu... Voitte luottaa
siihen, että tiedän arvoni, tiedän kuinka huonosti kykenen korvaamaan
teidät hänen sydämmessään; mutta jos kerran kohtalo näin on määrännyt,
niin olisiko parempi viekastella, pettää, teeskennellä? Olisiko parempi
että ymmärtäisimme toisemme väärin, että antautuisimme sellaisiin
näytelmiin kuin eilen päivällispöydässä? Sanokaa nyt itse, Sergei
Pavlitsch?
Volintsev laski käsivartensa ristiin rinnalleen ikäänkuin
lauhduttaakseen itseään.
—- Sergei Pavlitsch! jatkoi Rudin: — nyt olen teitä loukannut, tunnen
sen... mutta koettakaa meitä ymmärtää, käsittää ettei meillä ollut
muuta keinoa osoittaa teille kunnioitustamme, osoittaa että pidämme
arvossa jaloa suoruuttanne. Suoruus, täydellinen suoruus ei voisi tulla
kysymykseenkään jollekin toiselle, mutta teille se on velvollisuus.
Onhan teidän mieluisaa tietää, että salaisuutemme on teidän
käsissänne...
Volintsev nauroi väkinäisesti.
— Kiitoksia vaan luottamuksesta! huudahti hän: — mutta olkaa hyvä,
huomatkaa, etten ole halunnut tietää teidän salaisuuttanne enempää kuin
olen tahtonut teille omaani antaa. Te pitelette sitä vaan kuin omaa
tavaraanne. No niin, te puhutte kuin molempien puolesta. Siis saatan
otaksua että Natalia Aleksejevna tietää tästäkin käynnistänne ja sen
tarkoituksesta.
Rudin tuli hiukan hämilleen.
— Ei, en ilmoittanut Natalia Aleksejevnalle aikomustani; mutta tiedän
hänen olevan samaa mieltä kanssani.
— Tämä kaikki on erinomaista, sanoi hetken vaiettuaan Volintsev,
rapsotellen ikkunaruutua sormillaan; — vaikka, totta puhuen, olisi
paljon parempi jos hiukan vähemmin kunnioittaisitte minua. Suoraan
sanoen en minä ensinkään tarvitse kunnioitustanne, hitto vieköön; mitä
te nyt sitte tahdotte minusta?
— En mitään... tai tahdonhan! Sitä, ettette pitäisi minua viekkaana,
kavalana ihmisenä, että koettaisitte minua ymmärtää... Toivon
ettette enään epäile vilpittömyyttäni... Tahdon, Sergei Pavlitsch,
että eroaisimme ystävinä, että antaisitte minulle kätenne, niinkuin
ennenkin...
Rudin likeni Volintseviä.
— Anteeksi, armollinen herra, mutisi Volintsev kääntyen ympäri ja
astuen pari askelta taapäin: — olen valmis antamaan aikomuksellenne
täyden tunnustuksen. Kaikki on erinomaista, sanokaamme
ihanteellistakin, mutta meikäläiset, me olemme yksinkertaista
väkeä, meille kelpaa koristelematon prenikka, me emme voi seurata
niin korkeiden ajatusten lentoa kuin teidän... Se mikä teistä
on vilpittömyyttä, saattaa meistä tuntua tunkeilevaisuudelta,
hävyttömältä. Se mikä teille on yksinkertaista ja selvää, saattaa
meistä olla sekavaa ja hämärää. Te kerskaatte siitä että teiltä
salaamme itsemme: mutta emmehän kuitenkaan ymmärtäisi teitä. Suokaa
anteeksi, etten voi pitää teitä ystävänä enkä antaa teille kättä...
ehkä se on pikkumaista; mutta pikkusieluhan minä olenkin.
Rudin otti hattunsa ikkunalta.
— Sergei Pavlitsch, sanoi hän surullisesti; — olen pettynyt
toiveissani. Käyntini teillä päättyy sangen kummallisesti; olin
toivonut, että... (Volintsev teki kärsimättömän liikkeen)... Suokaa
anteeksi, en puhu siitä enempää. Ja tarkoin harkittuani asiaa, kyllä
huomaan, ettette olisi voinut toisin menetellä. Jääkää hyvästi ja
sallikaa minun edes vielä kerran, viimeisen kerran vakuuttaa, että
aikomukseni ovat olleet rehelliset... Teidän vaatimattomuudestanne olen
vakuutettu...
— Tästä tulee jo liikaa! huusi Volintsev vihasta väristen; — en ole
koskaan kysynyt vakaumustanne; ja vaatimattomuuteeni ei teillä ole
mitään oikeutta luottaa!
Rudin aikoi sanoa jotakin, mutta tekikin vain liikkeen käsillään,
kumarsi ja läksi. Mutta Volintsev heittäysi sohvalle ja kääntyi seinään
päin.
— Saako tulla luoksesi? kuului ovelta Aleksandra Pavlovnan ääni.
Volintsev ei heti vastannut. Salavihkaa hän pyyhkäsi kädellä kasvojaan.
— Ei Sascha, sanoi hän sitte hiukan muuttuneella äänellä; — odota vielä
vähän.
Puolen tunnin kuluttua tuli Aleksandra Pavlovna taas ovelle.
— Mihailo Mihailitsch on täällä, ilmoitti hän. — Tahdotko tavata häntä?
— Tahdon, vastasi Volintsev: — lähetä hänet tänne.
Leshnev tuli.
— Mitä — oletko kipeä? kysyi hän istuutuen tuolille sohvan vieressä.
Volintsev kohottautui, nojautui kyynärpäähänsä ja katseli kauvan,
kauvan ystäväänsä. Sitte hän hänelle kertoi keskustelunsa Rudinin
kanssa sanasta sanaan. Tähän asti ei hän vielä milloinkaan ollut
Leshneville maininnut tunteistansa Nataliaan, vaikka hän kyllä arvasi
tämän tietävän ne.
— No, veli, nyt hämmästytät minua, virkkoi Leshnev, Volintsevin
lopetettua kertomuksensa. — Olin tosin hänestä odottanut paljon
ikävyyksiä, mutta en tätä... Onhan tuo kaikki minulle muutoin tuttua.
—— Varjelkoon!, puhui Volintsev vimmoissaan: — tämä on kerrassaan
hävytöntä! Olin miltei viskaamaisillani hänet ulos ikkunasta.
Ylvästelläkö hän tahtoi minulle, vai pelkäsikö hän? Miten saattaakaan
lähteä sillä tavalla ihmisen luo...
Volintsev löi nyrkillä otsaansa ja vaikeni.
— Ei veli, se ei ole sitä, sanoi Leshnev tyynesti. — Usko pois,
hän on sen tehnyt hyvästä, sisällisestä kehoituksesta... Olihan se
jaloa ja rehellistä peliä ja samalla tarjoutui tilaisuus puhumiseen,
kaunopuheliaisuuteen; eikä tietysti kukaan voi elää ilman sitä mikä
hänelle on välttämätöntä... Ah, kieli se on sekä hänen vihollisensa
että palvelijansa.
— Sinä et voi kuvitella millä juhlallisuudella hän astui sisään ja
puhui!
— No kuinkas muutoin. Hän panee yksin takkinsakin nappiin niinkuin
pappi toimittaa virkatoimiaan. Minäpä asettaisin hänet asumattomalle
saarelle; olisi hauska nähdä miten hän siellä tulisi toimeen! Mutta
aina hän vain puhuu yksinkertaisuudesta!
— Sano nyt sitte veljeni, virkkoi Rudin, — mitä Herran nimessä tuo
tuollainen on, filosofiaako vai mitä?
— Miten sanoisin? Voihan se toiselta puolen olla filosofiaa, mutta
toiselta puolen se on kaikkea muuta kuin sitä. Ei filosofiankaan
niskoille saa vierittää kaikkea roskaa.
Volintsev katsoi Leshneviin.
— Mutta eikö hän sitte valehdellut?
— Ei, poikani, ei valehdellut. Mutta tiedätkö, olemme jo tarpeeksi
puhuneet tästä. Pistetään piiput palamaan ja pyydetään Aleksandra
Pavlovna tänne... Hänen läsnäollessaan on sekä helpompi puhua että olla
puhumatta. Hän antaa meille teetä.
— Olkoon menneeksi, sanoi Volintsev. — Sascha, tule tänne! huusi hän
sitte.
Aleksandra Pavlovna tuli. Volintsev tarttui hänen käteensä ja painoi
sen hellästi huulilleen.
* * * * *
Omituisella surullisella mielellä palasi Rudin kotiin. Hän nuhteli,
hän sadatteli itseään anteeksiantamattomasta ajattelemattomuudesta,
poikamaisuudesta. Syystä onkin sanottu: mikään ei ole raskaampaa kantaa
kuin tieto tehdystä tyhmyydestä.
Katumus kalvoi Rudinia.
— Piru minut veikin, ähkyi hän hammastaan purren, — tuon
maatilanomistajan luo! Se se oli nerokas teko! Se se kysyi
uskaliaisuutta!...
Mutta Darja Mihailovnan talossa eivät tapahtumat käyneet tavallista
menoaan. Itse emäntä ei näyttäytynyt koko aamupäivällä eikä tullut
päivällispöytään: hänellä oli Pandalevskin vakuutuksen mukaan — ja
Pandalevski oli ainoa henkilö, joka oli päässyt hänen luoksensa —
päänsärkyä. Nataliaa Rudin tuskin myöskään näki: hän istui huoneessaan
neiti Boncourtin i kanssa... Kun he ruokasalissa toisensa kohtasivat,
katseli Natalia häneen niin surullisesti, että hänen sydämmensä
vapisi. Tytön kasvot olivat muuttuneet ikäänkuin joku onnettomuus
olisi kukistanut hänet eilispäivän jälkeen. Jonkinlainen epämääräinen
aavistuksen tuska alkoi kalvaa Rudinia. Saadakseen aikansa kulumaan
hän seurusteli Basistovin kanssa, puhui hänelle ja tapasi hänessä
tulisen, hehkuvan opetuslapsen, jolla oli mitä innostuneimmat toiveet
ja vilpitön luottamus. Illalla vietti Darja Mihailovna pari tuntia
vierashuoneessa. Hän oli Rudinia kohtaan rakastettava, mutta piti häntä
jollakin lailla loitommalla: hän tuontuostakin hymyili ja rypisteli
kulmakarvojaan, puhui nenäänsä ja pisteli... Hovinainen hänessä tuli
selvästi näkyviin. Viime aikoina hän ikäänkuin oli kylmennyt Rudinia
kohtaan. — "Mikä arvoitus tämä nyt on olevinaan?" oli tämä tuumaellut,
syrjästä katsellen hänen päänsä ylpeää ryhtiä.
Hänen ei hauvankaan tarvinnut odottaa arvoituksen selitystä. Kello
kahdentoista aikaan palatessaan huoneesensa kävi hän pimeän koridoorin
läpi. Äkkiä joku silloin pisti hänen käteensä kirjelipun, ja kun hän
katsahti taakseen, näki hän tytön, luultavasti Natalian palvelustytön,
poistuvan. Tultuaan huoneeseensa, lähetti hän pois palvelijan ja luki
kirjeestä seuraavat Natalian käden piirtämät rivit:
»Tulkaa huomenaamuna kello seitsemän, ei myöhempään, Avdjuhinin
lammelle, tammimetsän takana. Muuhun aikaan ei sovi. Tämä tapaaminen on
oleva viimeisemme ja kaikki on oleva päättynyttä, jos... Tulkaa. Meidän
täytyy tehdä päätös.
P.S. Jollen tulisi, niin ymmärtäkää ettemme enään kohtaa toisiamme;
siinä tapauksessa annan teille tiedon...»
Rudin vaipui ajatuksiin, käänteli kirjettä käsissään, pisti sen tyynyn
alle, riisuutui ja panihe sänkyyn, mutta ei pitkiin aikoihin nukkunut,
vaan makasi herkkää unta, ja heräsi ennen kello viittä.
Avdjuhinin lampi, jonka luona Natalia oli määrännyt kohtaavansa
Rudinin, ei itse asiassa enään ollut lampi. Noin kolmekymmentä
vuotta sitte oli siitä särkynyt pato, jonka jälkeen se oli heitetty
hoitamatta. Ainoastaan syvänteen tasaisesta, sileästä pohjasta,
jota aina peitti runsas lima, ja padon jätteistä saattoi huomata,
että tässä kerran oli ollut lampi. Siinä oli myöskin ollut talo,
mutta se oli aikoja sitte hävinnyt. Kaksi jättiläiskokoista petäjää
oli jäänyt osoittamaan sen sijaa; ainainen tuuli humisi, synkästi
soitellen, niiden korkeissa, vihriöissä oksissa... Kansan kesken kulki
salaperäisiä huhuja jostakin hirmutyöstä, joka muka olisi tapahtunut
juuri niiden juurella; jopa huhuttiin sitäkin, ettei kumpikaan niistä
kaadu tuottamatta kuolemaa jollekin olennolle; siinä olisi muka muinoin
seisonut kolmaskin petäjä, joka kaatui myrskyssä ja musersi allensa
tytön. Koko seutu vanhan lammin ympärillä pidettiin saastaisena; yksin
aurinkoisinakin päivinä se tuntui paljaalta, tyhjältä, autiolta ja
kurjalta — ja surkeutta lisäsi vielä likeinen, aikoja sitte kuollut ja
kuihtunut, raihnas tammimetsä. Suunnattomien puiden rungot kohosivat
alakuloisina haamuina juurella kasvavasta pensaikosta. Surullista
oli niitä katsella: oli ikäänkuin häijyt ukot olisivat kokoontuneet
tekemään pahoja päätöksiä. Syrjempänä luikerteli kaitainen, tuskin
käytetty polku. Yleensä ei kukaan ilman varsinaista asiaa kulkenut
Avdjuhinin lammin ohi. Tahallaan Natalia oli valinnut tuon yksinäisen
paikan. Darja Mihailovnan talolta oli sinne noin puoli virstaa.
Aurinko oli jo aikoja sitte noussut, kun Rudin tuli Avdjuhinin
lammille; mutta ei ollut aamu iloisa. Tasaisessa, maidonkarvaisessa
pilvessä oli koko taivas; vinkuen, viheltäen, ajoi tuuli raivoisasti
hattaroita. Rudin alkoi kävellä edestakaisin padon vartta, jolla
kasvoi tarttuvia takkiaisia ja mustuneita nokkosia. Hän oli levoton.
Nämät kohtaamiset, nämät uudet vaikutukset täyttivät hänen mielensä,
varsinkin eilisen kirjeen jälkeen. Hän tiesi, että ratkaiseva hetki
likenee ja salaa hän hengessään sitä kammoi, vaikkei tuota olisi
saattanut aavistaa kukaan, joka vain näki millä täydellisellä
päättäväisyydellä hän laski käsivarret ristiin rinnalleen ja silmäili
ympärilleen. Pigasov ei suotta ollut häntä verrannut kiinalaiseen
epäjumalankuvaan, jonka pään paino voittaa muun ruumiin. Mutta vaikea
on ihmisen päättää pelkällä päällään, vaikka se olisikin väkevä pää,
mitä koko hänen olennossaan liikkuu... Viisas, teräväjärkinen Rudin
ei voinut päättää rakastiko hän Nataliaa, ikävöikö hän, tulisiko hän
kärsimään sanottuaan hänelle jäähyväiset. Minkätähden hän ei edes
koettanut näytellä Loblasia — hänen puolustuksekseen mainittakoon ettei
hän sitä koettanut — ja siten häirinnyt tyttöraukan rauhaa? Minkätähden
hän häntä odotti salaisella pelvolla? Siihen ei löydy kuin yksi ainoa
vastaus, se että intohimottomat ihmiset helposti viehättyvät.
Hän asteli pitkin padon vartta ja Natalia kiiruhti hänen luoksensa
suoraan vainion poikki, märän heinän läpi.
— Neiti! neiti! jalkanne kastuvat, sanoi Mascha, hänen
palvelustyttönsä, joka tuskin saattoi häntä seurata.
Natalia ei häntä kuunnellut. Sivulle vilkaisematta riensi hän eteenpäin.
— Voi, kunhan eivät meitä näkisi, toisti Mascha. — Kummallista, että
pääsimme talosta. Ettei mamsseli herännyt... Onneksi ei enään ole pitkä
matka... Voi, tuollahan hän jo odottaa, lisäsi hän äkkiä nähdessään
Rudinin komean muodon kaunistamassa padon viertä: — mutta mitä hän
tuossa kummulla seisoo — menisipä mieluummin laaksoon.
— Odota tässä petäjien luona, Mascha, mutisi Natalia kiirehtien
lammille.
Rudin likeni häntä ja seisahtui hämmästyneenä. Natalian kasvoissa
oli ilme, jommoista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Hänen
kulmakarvansa olivat rypyssä, huulet kokoonpuserretut; silmät
tuijottivat suoraan, ankarasti.
— Dmitri Nikolaitsch, alkoi hän: — meillä ei ole aikaa kadotettavana.
Tulin viideksi minuutiksi. Minun täytyy ilmoittaa teille, että äiti
tietää kaikki. Herra Pandalevski näki meidät toissapäivänä ja kertoi
kohtaamisemme. Hän on koko ajan vahtinut meitä ja puhunut äidille. Äiti
kutsutti minut eilen luoksensa.
— Voi Jumala! huudahti Rudin: — tämähän on kamalaa... Mitä äitinne
sanoi?
— Hän ei minulle suuttunut, ei minua sadatellut, moitti vain
kevytmielisyydestäni.
— Vain?
— Niin. Ja sanoi, että hän mieluummin suo näkevänsä minut kuolleena
kuin teidän vaimonanne.
— Sanoiko hän todellakin niin?
— Kyllä; sitte hän lisäsi, ettette ollenkaan tahdo mennä naimisiin
kanssani, että ainoastaan ajan kuluksi olette minua hakkaellut, ja
sitä hän ei olisi teistä uskonut; että se itse asiassa on hänen
syynsä: miksihän salli minun niin paljon seurustella kanssanne...
että hän luottaa kunniantuntooni, että menettelyni suuresti on häntä
kummastuttanut... enkä edes muista kaikkia mitä hän minulle sanoi.
Natalia lausui tuon omituisen yksitoikkoisella, soinnuttomalla äänellä.
— Entä mitä te, Natalia Aleksejevna, vastasitte hänelle? kysyi Rudin.
— Mitäkö hänelle vastasin? toisti Natalia... Mitä _te_ sitte nyt aiotte
tehdä?
— Hyvä Jumala! hyvä Jumala! äänteli Rudin: — tämä on kauheaa! Heti
ja äkkiarvaamatta tälläinen isku!... Vai suuttui teidän äitinne niin
kovasti?
— Niin... niin, hän ei enään tahdo kuulla teistä mitään.
— Tämähän on kamalaa! Siis ei ole enään mitään toivoa?
— Ei mitään.
— Minkätähden meille koko tämä onnettomuus! Ah tuo alhainen
Pandalevski!... Kysytte minulta, Natalia Aleksejevna, mitä
aion tehdä? Päässäni pyörii — en voi päättää mitään... Tunnen
vain onnettomuuteni... ihmettelen kuinka te voitte säilyttää
kylmäverisyytenne!...
— Luuletteko että minun on helppo? sanoi Natalia.
Rudin rupesi kävelemään patoa pitkin. Natalia ei kääntänyt hänestä
silmiään.
— Kuinka tarkkaan äitinne kyseli teiltä? sanoi Rudin vihdoin.
— Hän kysyi vain rakastanko teitä?
— No... entä te?
Natalia vaikeni.
— En valehdellut.
Rudin tarttui hänen käteensä.
— Aina, aina yhtä jalona, ylevänä! Oi tuota tytön sydäntä — se on
puhtainta kultaa! No, oikeinko äitinne päättäväisyydellä lausui
pitävänsä avioliittoamme mahdottomana?
— Oikein päättäväisyydellä. Ja niinkuin jo sanoin teille, hän on
vakuutettu siitä, ettette aio minua naida.
— Hän siis pitää minua pettäjänä. Millä olen tuon ansainnut?
Ja Rudin tarttui päähänsä.
— Dmitri Nikolaitsh! sanoi Natalia: — kulutamme aikaamme hukkaan.
Muistakaa, että näemme toisemme viimeisen kerran. En tullut tänne
itkeäkseni, vaihtaakseni — näette etten itke — tulin saamaan teiltä
neuvoa.
— Niin, mutta mitä neuvoa voisin teille antaa, Natalia Aleksejevna?
— Mitä neuvoako? Olettehan mies: olen tottunut luottamaan teihin ja
olen teihin luottava loppuun asti. Sanokaa: mitä aiotte tehdä?
— Mitä aion? Kai äitinne minut karkoittaa talosta?
— Ehkä. Hän ilmoitti minulle jo eilen, että täytyy lakkauttaa
seurusteleminen kanssanne... Mutta te ette vastannut kysymykseeni.
— Mihin kysymykseen?
— Miten luulette, miten meidän nyt on meneteltävä?
— Miten meidän on meneteltävä? sanoi Rudin: — tietysti meidän täytyy
alistua.
— Alistua, äänteli Natalia hitaasti ja hänen huulensa kalpenivat.
— Alistua kohtalon alle, jatkoi Rudin. — Mitä voisimme tehdä? Kyllä
minä hyvin tunnen kuinka katkeraa, raskasta, sietämätöntä tämä on!
mutta arvostelkaa nyt itse, Natalia Aleksejevna, olen köyhä... Totta
on, että voin tehdä työtä; mutta vaikkapa olisin rikas mies, niin
jaksaisitteko te kantaa väkivaltaisen riistäytymisen perheestänne,
äitinne vihan?... Ei, Natalia Aleksejevna! sitä ei kannata ajatella.
Nähtävästi meidän ei ole sallittu elää yhdessä, ja sitä onnea, jota
olin uneksinut, ei ole minulle!
Natalia peitti äkkiä käsillään kasvonsa ja rupesi itkemään. Rudin
likeni häntä.
— Natalia Aleksejevna! rakas Natalia! lausui hän tulisesti: — älkää
itkekö, Jumalan tähden, se vihloo sydäntäni. Rauhoittukaa...
Natalia nosti päätään.
— Käskette minua rauhoittumaan, alkoi hän ja kyynelten lävitse
säihkyivät hänen silmänsä: — en itke siitä syystä kuin luulette... Se
ei minuun koske: mutta minuun koskee se, että olen pettynyt teidän
suhteenne. Voi! tulen luoksenne saamaan neuvoa, sellaisena hetkenä, ja
ensimmäinen sananne on: alistukaamme... Alistukaamme! Sillä tavallako
te sovitatte elämäänne vapauden, uhrautumisen, joista niin paljon
olette puhunut, jotka...
Hänen äänensä katkesi.
— Mutta Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin hämillään: — muistakaa, että
enhän minä sanoistani luovu... vaan...
— Kysyitte, jatkoi Natalia uusin voimin: — mitä vastasin äidilleni
kun hän ilmoitti mieluummin suostuvansa kuolemaani kuin avioliittooni
teidän kanssanne: vastasin, että ennemmin kuolen, kuin menen toisen
kanssa naimisiin... ja te sanotte: alistukaamme! Ehkä onkin totta, että
te paremman puutteessa, aikanne kuluksi minua leikititte...
— Vannon teille, Natalia Aleksejevna... vakuutan teille... kertoili
Rudin.
Mutta tyttö ei häntä kuunnellut.
— Miksette jättänyt minua rauhaan? miksi te itse... Tai ehkette
punninnut esteitä? Minua hävettää puhua tästä ... mutta kaikkihan nyt
on ollutta.
— Teidän täytyy rauhoittua, Natalia Aleksejevna, alkoi Rudin: — meidän
täytyy yhdessä ajatella mitä...
— Te puhuitte niin usein uhrautumisesta, jatkoi Natalia: — ja
tiedättekö, jos tänään heti olisitte minulle sanonut: "rakastan sinua,
mutta en voi mennä naimisiin, en voi tulevaisuutta taata, anna mulle
kätesi ja jätä minut sitte", — niin tiedättekö, että olisin teitä
seurannut, olisin ollut valmiina mihin tahansa? Totta on kyllä, että
päätöksestä vielä on pitkä matka tekoon ja teidän rohkeutenne on tällä
haavaa poissa aivan niinkuin toissa päivänä päivällispöydässä, kun
keskustelitte Volintsevin kanssa.
Puna valui Rudinin kasvoille. Natalian odottamaton kiihkeys häntä
lannisti ja hänen viimeiset sanansa loukkasivat hänen itserakkauttaan.
— Nyt olette liian kiihottuneessa mielentilassa, Natalia Aleksejevna,
alkoi hän, — ymmärtääksenne kuinka kovasti minua loukkaatte. Toivon,
että aikaa voittaen myönnätte minulle oikeuteni; käsitättehän miksi
minun piti luopua onnesta, joka, omien sanojenne mukaan, ei asettanut
minulle mitään, velvollisuuksia. Kalliimpi kaikkea maailmassa on
minulle teidän mielenne rauha ja olisinhan minä alhaisin ihminen, jos
käyttäisin hyväkseni...
— Ehkä, ehkä, puuttui Natalia puheeseen: — ehkä olette oikeassa; en
tiedä mitä sanon. Varma on, että tähän saakka olen teihin luottanut,
uskonut jokaiseen sanaanne... Tästälähtien olkaa hyvä, punnitkaa
sanojanne, älkää niitä sirotelko ilmaan. Saneessani teille että teitä
rakastan, tiesin kyllä mitä se sisälsi: olin valmiina kaikkeen... Ja
nyt ei minulla enään ole muuta tekemistä kuin kiittää opetuksesta ja
sanoa jäähyväiset.
— Jääkää vielä, Jumalan tähden, Natalia Aleksejevna, rukoilen teitä.
En ansaitse tuota halveksimistanne, vannon sen teille. Asettukaa tekin
minun asemaani. Vastaan sekä teistä että itsestäni. Jollen teitä
rakastaisi uskollisimmalla rakkaudella, niin — Jumala sen tietää!
paikalla pyytäisin teitä seuraamaan itseäni... Ennemmin tai myöhemmin
äitinne sentään antaisi meille anteeksi... ja silloin... Mutta ennen
kuin ajattelen omaa onneani, täytyy minun...
Hän ei lausunut lausettaan loppuun. Natalian katse, joka oli suoraan
häneen tähdätty, lannisti häntä.
— Te koetatte näyttää toteen, että olette rehellinen ihminen, Dmitri
Nikolaitsch, sanoi Natalia: — en sitä epäilekkään. Te että saata toimia
itsekkäitten tarkoitusten saavuttamiseksi; enkä tullutkaan tänne
saadakseni vakuutusta siitä...
— En odottanut, Natalia Aleksejevna...
— Nyt olitte varomaton puheessanne! Niin, tätä kaikkea te ette
odottanut. Älkää olko huolissanne... te ette rakasta minua, enkä minä
tahdo tunkeutua kenenkään niskoille.
— Rakastan teitä! huusi Rudin.
Natalia ojensihe suoraksi.
— Ehkä; mutta miten mua rakastatte? Muistan kaikki mitä olette sanonut,
Dmitri Nikolaitsch. Muistatteko, että sanoitte minulle, ettei lempeä
löydy ilman molemminpuolista täydellistä tasa-arvoisuutta... Te olette
minulle liian korkea, minua ei voi verrata teihin... Olen syystä saanut
rangaistukseni. Edessänne on työ, joka on teille arvokkaampi. Minä en
ikinä unohda näitä olleita päiviä... jääkää hyvästi...
— Menettekö, Natalia Aleksejevna? Näinkö me eroamme?
Hän ojensi häntä kohtaan kätensä. Tyttö seisahtui. Rudinin rukoileva
ääni näytti saaneen hänet horjumaan.
— Emme, lausui hän vihdoin: — tunnen että minussa jotakin ikäänkuin
särkyi... Tulin tänne kiihkolla ja puhuin teille kiihkolla; täytyy
olla järkevä. Näin ei saa olla, niinkuin itse sanoitte, eikä tulekkaan
olemaan näin. Voi Jumala! Kun tänne läksin, sanoin mielessäni
jäähyväiset kodilleni, koko menneisyydelleni, — ja kenen kohtasinkaan
täällä? Pelkurin... Ja kuinka te saatoitte tietää, etten kestäisi
eroamista omaisistani? "Äitinne ei siis suostu... se on kamalaa!" Siinä
kaikki mitä tänään minulle sanoitte. Tekö, tekö todella olette Rudin?
Ei! jääkää hyvästi... Ah! jos te minua rakastaisitte, niin kyllä sen
tuntisin nyt, tänä hetkenä... Ei, ei, jääkää hyvästi!...
Hän kääntyi kiihkeästi ja riensi Maschan luo, joka jo oli tullut
levottomaksi ja ruvennut antamaan hänelle viittauksia.
— _Te_ pelkäätte, enkä minä! huusi Rudin hänen jälkeensä.
Mutta Natalia ei enään huomannut häntä, vaan kiirehti nurmikon poikki
kotia kohti. Onnellisesti hän saapui makuuhuoneeseensa, mutta oli
tuskin astunut kynnyksen yli, kun hänen voimansa pettivät: tunnottomana
kaatui hän Maschan syliin.
Kauvan Rudin vielä seisoi lammilla. Vihdoin hän säpsähti, kääntyi sitte
hitain askelin tielle ja alkoi hiljaa kävellä. Hän oli häpeillään
ja... katkeralla mielin. "Onko tuo tyttö seitsentoistavuotias!" mietti
hän... "En ole tuntenut häntä... Omituinen tyttö. Ja mikä tahdonvoima
hänessä!... Hän on oikeassa! se rakkaus, jonka häneen tunsin, ei ole
hänen arvoisensa... Tunsin? kysyi hän itseltään. Enkö sitte enään tunne
rakkautta? Näinkö tämän kaiken piti päättyä? Kuinka saatoinkaan olla
niin raukkamainen ja mitätön hänen, rinnallaan!"
Juoksurattaitten tärinä sai Rudinin kohottamaan katsettaan. Uskollista
ravaajaan ohjaten tuli siellä Leshnev. Vaieten Rudin häntä tervehti ja
ikäänkuin äkillisen tuuman johtamana hän kiireesti kääntyi ympäri ja
alkoi astua Darja Mihailovnan taloa kohti.
Leshnev antoi hänen mennä ja katsahti hänen jälkeensä. Hetken
mietittyään, käänsi hänkin ympäri hevosensa — ja läksi ajamaan takaisin
Volintsevin luo, jossa oli viettänyt yönkin. Volintsev makasi vielä.
Leshnev ei lähettänyt herättämään häntä, vaan istuutui parvekkeelle ja
odotteli, piippua poltellen, teetä.