Seuraava päivä oli sunnuntai ja Natalia nousi myöhään. Koko eilisenä
päivänä hän oli ollut harvapuheinen, oli salaa hävennyt kyyneleitänsä
ja huonosti nukkunut yönsä. Puoleksi puettuna hän istui pienen pianonsa
ääressä, tuskin kuuluvasti kosketellen kieliä, jottei herättäisi
neiti Boncourtia, tai vaivuttaen otsansa kylmiä koskettimia vastaan,
siten viipyen liikkumattomana pitkiä aikoja. Hän mietti, mutta ei
Rudinia, vaan jotakin hänen lausumaansa sanaa, ja vaipui yhä syvemmälle
ajatuksiinsa. Välistä juolahti hänen mieleensä Volintsev. Hän tiesi,
että hän häntä rakastaa. Mutta pian hän taas lakkasi ajattelemasta
Volintsevia... Hän tunsi kummallista mielenliikutusta. Kiireesti hän
pukeutui, meni alas, toivotti äidilleen hyvää huomenta ja riensi ensi
tilaisuuden ilmaantuessa yksin puutarhaan.
Oli kuuma, säteilevän kirkas päivä, vaikka sadetta tuontuostakin
oli lankeillut. Aurinkoa peittämättä liiti sinitaivaalla
sumuntapaisia pilvenhattaroita, jotka tuontuostakin äkkiarvaamatta
vuolaina sade-virtoina kaatuivat maille. Suuret, välkkyvät pisarat
sirottautuivat rankasti omituisella huminalla, kuin olisi timantteja
sadellut; aurinko paistoi niiden lävitse kuin verkon takaa; nurmi, joka
vasta oli aaltoillut tuulessa, seisoi liikkumattomana, ahmimalla imien
kosteutta. Puitten kastuneet lehvät värisivät raukeasti; linnut eivät
lakanneet laulamasta, ne visersivät kilpaa ja suloiselta tuo kuului
sateen ropistessa raikkaisiin lehtoihin. Tomuiset tiet pölysivät ja
kävivät sitte sadekuuroin tullessa aivan kirjaviksi... Mutta pilvi
taivaalta haihtui, heikko tuuli alkoi käydä, nurmikot valautuivat
smaragdin ja kullan karvaisiksi... Likennellen toisiaan upeilivat
puitten lehdet... Väkevä lemu levisi kaikkialle.
Kun Natalia astui puutarhaan, oli taivas miltei kokonaan selvinnyt.
Häntä vastaan virtasi raikas hiljaisuus, tuo lempeä, onnellinen rauha,
joka vaivuttaa ihmissydämmen salaperäisten tunteitten ja epämääräisten
toiveitten suloiseen maailmaan...
Natalia astui hopealehtisessä poppelikäytävässä, lammin vartta pitkin;
äkkiä ikäänkuin maasta kasvaneena seisoi hänen vieressään Rudin.
Tyttö tuli hämilleen. Rudin katsoi häntä suoraan kasvoihin.
— Oletteko yksin? kysyi hän.
— Olen, vastasi Natalia. — Läksin vain hetkeksi. Menen heti sisään.
—- Minä saatan teidät.
Ja he astuivat rinnatusten.
— Olette ikäänkuin suruissanne, sanoi Rudin.
— Minäkö?... Olin taas juuri huomauttamaisillani teistä, ettette ole
hyvällä tuulella.
— Ehken... Minun on usein sillä tavalla... Ja se on minulle helpommin
anteeksiannettavaa kuin teille.
— Minkätähden? Luuletteko ehkä, ettei minulla ole syytä minkäänlaiseen
suruun?
— Teidän ijässänne pitää nauttia elämästä.
Natalia astui hetken äänetönnä.
— Dmitri Nikolajevitsch! lausui hän.
— Mitä?
— Muistatteko... minkä vertauksen eilen teitte... muistatteko...
tammesta.
— Muistan. Entä sitte?
Natalia katsahti häneen salavihkaa.
— Mitä te... mitä te tarkoititte tuolla vertauksella?
Rudin nyökäytti päätään ja suuntasi katseensa kaukaisuuteen.
— Natalia Aleksejevna! alkoi hän, kasvoissaan tuo hänelle omituinen,
pidätetty ja merkitsevä ilme, joka aina sai kuulijan luulemaan, ettei
hän lausunut kuin kymmenennen osan siitä mitä hänen sydämmellään oli.
— Natalia Aleksejevna! olette ehkä huomannut, että vähän olen puhunut
menneisyydestäni. Löytyy kieliä, joihin yleensä en koske. Kenen
tarvitsisi sitte tietää mitä sydämmessäni on liikkunut. Sen asettaminen
näytteille on mielestäni aina ollut pyhyyden häpäisemistä. Mutta teille
olen suora: te olette herättänyt luottamukseni. En voi teiltä salata,
että minäkin kerran rakastin ja kärsin niinkuin muutkin... Milloin?
miten? Siitä ei kannata puhua; sydämmeni on kokenut paljon iloa ja
paljon suruja...
Rudin vaikeni hetkisen.
— Se minkä eilen sanoin, jatkoi hän — saattoi ehkä osaksi koskea
minua ja nykyistä tilaani. Mutta eihän siitäkään kannata puhua. Se
aika elämästä on minulta jo mennyttä. Minun täytyy nyt laahautua
eteenpäin helteisellä, tomuisella tiellä, paikasta toiseen, tärisevillä
rattailla... Milloin tulen perille? Jumala ties... Mutta puhukaamme
mieluummin teistä.
— Ettekö sitte, Dmitri Nikolajevitsch, keskeytti Natalia: — odota
mitään elämältä?
— Ah, en! taikka odotan kyllä paljonkin, mutta en itseäni varten...
työstä, työn tuottamasta onnesta en milloinkaan tule luopumaan,
mutta nautinnosta olen luopunut. Toiveissani, unelmissani — ja
varsinkin onnessani ei ole mitään yleistä. Rakkaus (siinä hän kohautti
olkapäitään)... rakkaus ei kuulu minulle; en... ansaitse sitä, nainen,
joka rakastaa, on oikeutettu vaatimaan omakseen koko miehen, mutta
minä en enään voi antautua kokonaisena. Ja sitte, onhan miellyttäminen
nuorison asia: minä olen jo liian vanha. Miksi rupeisin panemaan
pyörälle vieraitten ihmisten päitä? Suokoon Jumala omani edes pysyä
paikallaan!
— Ymmärrän kyllä, sanoi Natalia, — että sen joka pyrkii suureen
päämaaliin, täytyy unohtaa itsensä. Mutta eikö muka nainen kykenisi
pitämään arvossa sellaista miestä? Minun ymmärtääkseni hän vaan
helpommin heittää miehen, joka on itsekäs. Kaikki nuoret, nuoriso,
kuuluu teidän mielestänne noihin itsekkäisin, jotka tekevät työtä vain
itseänsä varten, yksin silloinkin kuin rakastavat. Tietäkää, ettei
nainen ainoastaan kykene ymmärtämään uhrautusta: hän kykenee itsekin
uhrautumaan.
Natalian posket vetäysivät heikkoon punaan ja hänen silmänsä
säihkyivät. Ennen tutustumistaan Rudiniin ei hän vielä koskaan ollut
pitänyt niin pitkää puhetta eikä puhunut sellaisella lämmöllä.
— Te ette koskaan ole kuullut mielipiteitäni naisen kutsumuksesta,
virkkoi Rudin suojelevalla hymyllä: — olen sitä mieltä, että yksin
Jeanne d'Arc saattoi pelastaa Ranskan... Mutta se sikseen. Aikomukseni
oli puhua teistä. Te seisotte elämän kynnyksellä... On sekä hauskaa
että hyödyllistä puhua teidän tulevaisuudestanne. Kuulkaa; tiedättehän
että olen ystävänne, otan osaa kohtaloonne melkein sukulaisen tavoin...
Sentähden toivon, ettette pidä kysymystäni tunkeliaana: onko sydämmenne
vielä aivan tyyni?
Nataliassa ikäänkuin leimahti; hän ei virkkanut mitään, vaan seisahtui.
Rudinkin jäi seisomaan.
— Ettehän suutu minuun? kysyi hän.
—- En, vastasi Natalia: — mutta minun oli mahdoton odottaa...
— No niin, jatkoi Rudin: — teidän ei tarvitse vastata. Salaisuutenne on
minulle tuttu.
Natalia silmäili häneen miltei pelvolla.
— Niin... niin; minä tiedän kenestä te pidätte. Ja voin sanoa, ettette
olisi voinut valita paremmin. Hän on erinomainen mies, hän se ymmärtää
pitää teitä arvossa; hän ei ole maailman murjoma — hän on luonnollinen
ja selväjärkinen ihminen... hän tulee tekemään teidät onnelliseksi.
— Ketä te tarkoitatte, Dmitri Nikolajevitsch?
— Ettette muka tietäisi ketä tarkoitan? Tietysti Volintseviä. Mitä?
Eikö se muka olisi totta?
Natalia kääntyi pois Rudinista. Hän oli aivan ymmällä.
— Eikö hän muka rakastaisi teitä? Hyvänen aika! Hänhän ei päästä
teitä silmistään, hän seuraa jokaista liikettänne; ja vihdoin: voiko
rakkautta salata? Ja ettekö te itse muka ole hänelle suosiollinen?
Äitinnekin pitää hänestä, mikäli minä olen voinut huomata... Olette
valinnut...
— Dmitri Nikolaitsch, puuttui hänen puheeseensa Natalia, joka
hermostuneesti oli kosketellut likeistä oksaa; — minä suorastaan en voi
puhua näistä asioista; vakuutan teille vaan... että erehdytte.
— Minäkö erehtyisin? kysyi Rudin... Enpä luule... Tosin ei siitä
ole pitkä aika kuin teihin tutustuin, mutta tunnen teidät jo hyvin.
Mitä sitte tietää tuo muutos, jonka teissä olen selvästi huomannut?
Tai oletteko samanlainen kuin kuusi viikkoa sitte...? Ei, Natalia
Aleksejevna, sydämmenne ei ole tyyni.
— Saattaa olla niin, vastasi Natalia tuskin kuuluvasti: — mutta te
erehdytte kuitenkin.
— Kuinka? kysyi Rudin.
— Jättäkää minut, älkää minulta kyselkö! pyysi Natalia ja läksi kiirein
askelin taloa kohti.
Hirveältä tuntui hänestä se minkä hän äkkiä tunsi rinnassaan.
Rudin saavutti hänet ja sai hänet pysähtymään.
— Natalia Aleksejevna lausui hän: — keskustelumme ei saa päättyä tällä
tavalla: se on siksi vakava, minullekin... Kuinka minun tulee ymmärtää
teitä?
— Jättäkää minut! pyysi Natalia.
— Natalia Aleksejevna, Jumalan tähden!
Rudin kalpeni. Mielen myrsky kuvautui hänen kasvoillaan.
— Ymmärrättehän te kaikki, teidän täytyy ymmärtää! sanoi Natalia,
riuhtaisi kätensä irti hänen kädestään ja läksi, taakseen katsomatta.
— Vain sananen vielä! huusi Rudin hänen jälkeensä.
Natalia pysähtyi, mutta ei kääntynyt.
— Kysyitte mitä tarkoitin eilisellä vertauksellani. Kas, en tahdo teitä
pettää. Tarkoitin itseäni ja menneisyyttäni — ja teitä.
— Mitä? Minuako?
— Niin, teitä; sanon vieläkin kerran, etten tahdo teitä pettää...
Nyt tiedätte myöskin mitä tunnetta, mitä uutta tunnetta silloin
tarkoitin... Tähän päivään saakka olin päättänyt...
Natalia peitti äkkiä kasvonsa käsillään ja juoksi sisään.
Hänen mielensä oli niin kuohuksissa siitä omituisesta käänteestä, jonka
Rudinin puhe oli ottanut, ettei hän huomannut Volintseviä, vaan juoksi
hänen ohitsensa. Volintsev seisoi syrjässä, nojaten puuhun. Neljännes
tunti sitte hän oli saapunut Darja Mihailovnan taloon, oli tavannut
emännän vierashuoneessa, lausunut hänelle muutaman sanan, poistunut
ja lähtenyt etsimään Nataliaa. Varovaisesti vaanien rakastuneille
omituisella tavalla, hän suoraa päätä meni puutarhaan. Juuri sinä
hetkenä, jolloin Natalia repäsi kätensä Rudinin kädestä, sattuivat
hänen silmänsä heihin. Seuraten Nataliaa katseellaan hän astui pois
puun alta, otti pari askelta tietämättä miksi ja minne. Tultuaan
Rudinin kohdalle, huomasi tämä hänet. He katselivat toisiaan silmiin,
tervehtivät ja erosivat sanaakaan sanomatta.
"Tämä ei tähän pääty", ajattelivat molemmat.
Volintsev kulki puutarhan viimeiseen päähän asti. Hän oli apealla,
katkeralla mielellä, sydäntä painoi lyijyn raskaus ja ajoittain nousi
veri ilkeästi päähän. Sadetta alkoi taas langeta. Rudin oli mennyt
huoneeseensa. Hänkään ei ollut tyyni: vihureina risteilivät hänen
ajatuksensa. Voihan odottamaton, nuoren, rehellisen sydämmen tunnustus
saattaa vaikka minkä mielen liikutuksiin.
Päivällispöydässä ei vallinnut hilpeä mieliala. Kalpeana pysyttelihe
Natalia tuolillaan kohottamatta katsettaan. Tavallisuuden mukaan
istui Volintsev hänen vieressään ja koetti tuontuostakin puhella
hänelle. Sattumalta oli Pigasovkin juuri silloin päivällisillä Darja
Mihailovnan luona. Hän ylläpiti keskustelua enemmän kuin kukaan muu.
Muun muassa hän rupesi todistamaan, että ihmisiä voi niinkuin koiriakin
jakaa hännättömiin ja hännällisiin. Ihmisiäkin löytyy — puhui hän —
jotka joko syntymästään asti tai omasta syystään ovat hännättömiä.
Hännättömien käy huonosti: heille ei mikään onnistu — heillä ei ole
itseluottamusta. Mutta ihminen, jolla on pitkä, tuuhea häntä, on
onnellinen. Hän voi olla sekä heikompi että huonompi kuin tuo hännätön;
mutta hänellä on itseluottoa: hän vain oikaisee häntänsä suoraksi —
niin kaikki ihastuvat häneen. Ja kas kaikesta kummallisinta on se, että
häntä on aivan tarpeeton ruumiinosa, se täytyy tunnustaa; mitä hyötyä
hännästä on? Ja kuitenkin kaikki tuomitsevat kykyäsi hännän mukaan.
— Minä, lisäsi hän huoaten: — kuulun hännättömien luokkaan ja pahinta
kaikesta on se, että itse olen hakannut poikki häntäni.
— Tahdotte siis lausua, huomautti Rudin huolimattomasti, — samaa kuin
la Rochefoucauld jo lausui kauvan ennen teitä: luota itseesi, niin
sinuun muutkin luottavat. Mutta en ymmärrä mitä syytä oli sekoittaa
tähän tuota juttua hännästä.
— Sallikaa toki, puuttui Volintsev äreästi puheeseen, — sallikaa
toki jokaisen lausua ajatuksensa omalla tavallaan. Puhutaan
itsevaltaisuudesta... Minusta ei löydy pahempaa itsevaltaisuutta kuin
nuo niinkutsutut viisaat ihmiset. Hitto heidät vieköön!
Hämmästyneinä Volintsevin purkauksesta kaikki vaikenivat. Rudin yritti
naulata häneen silmänsä, mutta ei kestänyt hänen katsettaan, vaan
kääntyi pois, hymähti eikä sanonut mitään.
"Ahaa! vai olet sinäkin lyhythäntäisiä", tuumaili Pigasov. Mutta
Natalian sydän jähmettyi kauhusta. Darja Mihailovna katseli kauvan
aikaa kummastellen Volintsevia ja alkoi vihdoin kertoa eräästä
eriskummallisesta koirasta, jonka hänen ystävänsä, ministeri N.N.
omistaa...
Heti päivällisen jälkeen läksi Volintsev. Lausuessaan jäähyväisiä
Natalialle ei hän voinut pidättäytyä, vaan sanoi hänelle:
— Minkätähden olette niin levoton, ikäänkuin olisitte syyllinen?
Ettehän ole sitä!...
Natalia tuijotti häneen ymmärtämättä hänen sanojaan. Ennen teetä
tuli Rudin hänen luoksensa ja pöytään nojaten muka sanomalehtiä
katsellakseen kuiskasi:
— Tämä on kaikki kuin unta, eikä totta? Minun täytyy välttämättömästi
tavata teidät kahdenkesken... vaikka vain hetkeksi. — Ja kääntyen neiti
Boncourtin puoleen, hän sanoi:
— Kas tässä tämä novelli, jota te etsitte. — Samassa hän kumartui
Nataliaa vastaan kuiskaten: — koettakaa kello kymmenen aikaan olla
syreenilehdossa, odotan teitä portaitten luona...
Illan sankarina oli Pigasov. Rudin oli heittänyt vapaan taistelukentän
hänen haltuunsa. Varsinkin nauratti hän Darja Mihailovnaa. Ensin
hän kertoi eräästä naapuristaan, joka, oltuaan kolmekymmentä vuotta
tohvelivallan alaisena, siihen määrään oli tullut akkamaiseksi, että
hän kerran Pigasovin seurassa, kun oli astuttava pienen vesilätäkön
yli, oli vienyt kätensä taakseen ja tarttunut nostamaan takkinsa
liepeitä aivan kuin naiset hameitaan. Sitte hän rupesi puhumaan eräästä
toisesta maanviljelijästä, joka ensin oli ollut vapaamuurarina, sitte
tullut haaveilijaksi ja vihdoin tahtoi tulla pankkiiriksi.
— Miten sitte olitte vapaamuurarina, Filip Stepanitsch? oli Pigasov
kysynyt häneltä.
— Tietysti sillä tavalla, että kasvatin pitkän kynnen pikkusormeeni.
Eninten sentään nauratti Darja Mihailovnaa, kun Pigasov heittäysi
arvostelemaan rakkautta ja vakuuttamaan, että hänenkin tähtensä
oli huokaeltu, että muuan palava saksatar oli puhutellut häntä
lemmenkielellään "suloiseksi, käheäkurkkuiseksi pikku Afrikanikseen".
Darja Mihailovna nauroi. Eikä Pigasov valehdellut: hän saattoi
todellakin pöyhkeillä voitoistaan. Hän vakuutti ettei mikään ole
helpompaa kuin saada minkä naisen hyvänsä rakastumaan: kymmenen päivää
perättäin pitää hänelle vain kertoa, että hänen huulissaan on paratiisi
ja hänen silmissään asuu autuus sekä että muut naiset hänen rinnallaan
ovat kuin rääsyt; yhdentenätoista päivänä kertoo neito itse, että hänen
huulissaan on paratiisi ja hänen silmissään asuu autuus sekä että
hän teitä rakastaa. Tässä maailmassa on kaikki mahdollista. Ehkä oli
Pigasovkin oikeassa.
Jo puoli kymmenen aikaan oli Rudin syreenilehdossa. Tähdet olivat vasta
syttynet kalpeansyvälle taivaalle; lännessä hehkui vielä purppura ja
sieltä näytti taivaankansi puhtaammalta, kirkkaammalta. Riippukoivujen
tumman lehtiverhon lävitse valoi hopeitaan kuun puolisko. Muut puut
seisoivat synkkinä jättiläisinä, lehtien välit vilkkuivat kuin silmät
tai olivat lehvät kokoontuneet suuriksi, pimeiksi ryhmiksi. Ei
heinäkään värähtänyt. Syreenien ja akaasioiden ylimmät oksat taipuivat
lämpimässä ilmassa vastatusten ikäänkuin kuunnellakseen toistensa
kuiskeita. Likeltä häämöitti talo. Sen valaistut, korkeat ikkunat
muodostuivat punertaviksi pilkuiksi. Ilta oli hiljainen ja lämmin;
mutta tuossa hiljaisuudessa tuntui ikäänkuin pidätetty, intohimoisa
hengähdys.
Rudin seisoi kädet rinnalla ristissä, kuunnellen jännitetyllä
tarkkuudella. Hänen sydämmensä sykki valtavasti ja ehdottomasti pidätti
hän henkeään. Vihdoin kuuli hän keveitä, kiireisiä askeleita: Natalia
astui lehtimajaan.
Rudin riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käsiinsä. Ne olivat
jääkylmät.
— Natalia Aleksejevna, kuiskasi Rudin hätäisesti; — tahdoin teidät
nähdä... enkä voinut odottaa huomispäivään asti. Minun täytyy saada
teille sanoa se mitä en aavistanut, en tuntenut vielä tänä aamunakaan,
että teitä rakastan.
Natalian kädet värähtivät heikosti hänen käsissään.
— Rakastan teitä, toisti Rudin: — ja kuinka olenkaan voinut pettää
itseäni näin kauvan, kuinka en jo aikoja sitte arvannut, että teitä
rakastin!... Ja te, Natalia Aleksejevna, entä te? Sanokaa!
Natalia sai tuskin henkeään vedetyksi.
— Näettehän, että olen tullut tänne, sanoi hän vihdoin.
— Ei mutta sanokaa, rakastatteko minua?
— Luulen että... rakastan, kuiskasi Natalia.
Rudin tarttui voimakkaammin hänen käsiinsä ja tahtoi vetää hänet
luoksensa...
Natalia katsahti hätäisesti ympärilleen.
— Päästäkää minut, — tämä on kamalaa, — tuntuu siltä kuin joku
kuuntelisi... Olkaa Jumalan tähden varovainen. Volintsev saattaa
arvata...
— Hänestä viis! Näittehän etten hänelle tänään vastannut mitään... Oi,
Natalia Aleksejevna, kuinka olen onnellinen! Nyt ei meitä enään eroita
mikään.
Natalia katseli häntä silmiin.
— Päästäkää minut, pyysi hän: — minun täytyy lähteä.
— Hetkinen vain, alkoi Rudin...
— Ei, päästäkää, päästäkää minut...
— Pelkäättekö minua?
— En, mutta minun täytyy...
— Mutta sanokaa edes vielä kerran...
— Sanotteko olevanne onnellinen? kysyi Natalia.
— Minäkö? Ei ole maailmassa onnellisempaa ihmistä kuin minä! Vieläkö
epäilette?
Natalia kohotti päätään. Ihanat olivat hänen kalpeat, jalot kasvonsa
liikutuksissaan — lehtimajan salaperäisessä varjossa, heikon valon
langetessa öiseltä taivaalta.
— Tietäkää, sanoi tyttö: — että olen omanne.
— Voi Jumala! huusi Rudin.
Mutta Natalia nyökäytti päätään ja läksi. Rudin jäi hetkeksi seisomaan
ja astui sitte hitaasti lehtimajasta. Kuu valaisi kirkkaasti hänen
kasvonsa; hänen huulillaan harhaili hymy.
— Olen onnellinen, lausui hän puoliääneen. — Niin, olen onnellinen,
toisti hän ikäänkuin vakuuttaakseen itseään.
Hän ojensi vartalonsa suoraksi, ravisti hiukset kasvoiltaan ja
suuntausi notkein askelin puutarhaan, iloisesti heilutellen käsiään.
Mutta sillä aikaa liikahtivat hiljaa oksat syreenilehdossa ja
Pandalevski tuli näkyviin. Varovaisesti hän vilkasi ympärilleen,
pudisti päätään, puri huultaan ja lausui merkitsevästi: "Kas vaan. Tämä
täytyy saattaa Darja Mihailovnan tietoon." Ja piiloutui samassa.