Oli kulunut hiukan kolmatta kuukautta. Sinä aikana oli Rudin tuskin
poikennut Darja Mihailovnan talosta. Darja Mihailovna ei voinut tulla
toimeen ilman häntä. Hänelle oli tullut välttämättömyydeksi kertoa
hänelle itsestään ja kuunnella hänen puhettaan. Kerrankin, kun Rudin
tahtoi matkustaa pois, ottaen tekosyyksi sen, että hänen rahansa olivat
loppuneet, antoi hän hänelle viisisataa ruplaa. Sitä paitsi oli Rudin
Volintsevilta lainannut kaksisataa ruplaa. Pigasov kävi nykyään hyvin
harvoin vieraissa Darja Mihailovnan luona: Rudinin läsnäolo häntä
painalti. Hän ei muutoin ollut ainoa, joka tunsi ikäänkuin painajaisen
vallitsevan talossa.
— Minä en kärsi tuota järkeilijää, sanoi Pigasov: — hän ei ole
luonnollinen, hän on aivan kuin henkilö jostakin venäläisestä
novellista. "Minä..." virkkaa hän pitkäveteisesti ja tuntehikkaasti ja
jatkaa hetken kuluttua: "minä... minä..." Hän käyttää aina tuollaisia
venyteltyjä sanoja. Jos satut aivastamaan, niin hän paikalla alkaa
sinulle selitellä miksi juuri aivastit etkä rykäissyt. Kiittäessään
sinua on kuin hän sinulle antaisi erityisen armonosoituksen... Äkkiä
hän rupee soimaamaan itseään, haukkuu itsensä aivan maan tasalle... no,
nyt ei hän enään varmaankaan uskalla korottaa silmiäänkään, arvelet.
Mutta vielä mitä! Hän on samassa entistään iloisempi, niinkuin karvas
viina, joka seisottuaan vaan paranee.
Pandalevski pelkäsi Rudinia ja pyrki innokkaasti hänen suosioonsa.
Volintsevin ja Rudinin suhde toisiinsa oli omituinen. Rudin
kutsui häntä ritariksi ja ylisti häntä sekä edessä että takana.
Mutta Volintsev ei pitänyt hänestä ja joka kerta kun Rudin hänen
läsnäollessaan rupesi luettelemaan hänen ansioitaan, tunsi hän
ehdotonta kärsimättömyyttä ja vastenmielisyyttä. "Eiköhän tuo
vain tehne minusta pilkkaa?" ajatteli hän ja vihamielisenä sykki
hänen sydämmensä. Volintsev koetti hillitä itseänsä, mutta hän oli
mustasukkainen Natalian tähden. Ja tuskin Rudinkaan, vaikka hän
ihastuneena toivotti Volintsevia tervetulleeksi, vaikka hän häntä
nimitti ritariksi ja lainasi häneltä rahaa, itse asiassa piti hänestä.
Vaikea olisi määrätä mitä kaikkia tunteita noissa molemmissa liikkui,
kun he toverillisesti puristivat toistensa käsiä ja katselivat
toisiinsa.
Basistov pysyi Rudinin hartaana ihailijana ja kaappasi lennosta kiinni
jokaisen hänen sanansa. Rudin kiinnitti häneen aivan vähän huomiota.
Kerran hän tuli viettäneeksi kokonaisen aamun hänen kanssaan, jolloin
he puhelivat tärkeimmistä maailman kysymyksistä ja tehtävistä. Hän
herätti Basistovissa suurinta ihastusta, mutta heitti hänen sitte
sikseen... Nähtävästi hän ainoastaan sanoilleen haki vilpitöntä ja
kokonaan antautuvaa sielua. Leshnevinkään kanssa, joka rupesi käymään
Darja Mihailovnan luona, ei Rudin joutunut riitaan. Hän häntä vältti.
Leshnev käyttäytyi kylmästi häntä kohtaan eikä suostunut hänestä
antamaan lopullista lausuntoaan, mikä suuresti pahoitti Aleksandra
Pavlovnaa. Hän kunnioitti Rudinia, mutta uskoi samalla Leshneviin. Koko
Darja Mihailovnan talo alistui Rudinin mielitekoihin: hänen pieninkin
halunsa tyydytettiin. Päivän tehtävien järjestys riippui hänestä. Ei
ainoaa huviretkeä pantu toimeen ilman häntä. Yleensä ei hän pitänyt
kaikista satunnaisista, oikkujen tuomista huvituksista. Hän otti niihin
osaa ystävällisellä, hiukan ikävystyneellä hyvänsuopeudella, niinkuin
täysikasvaneet lasten leikkeihin. Siitä huolimatta hän kaikkialla
oli mukana: keskusteli Darja Mihailovnan kanssa maatilaa koskevista
toimista, lastenkasvatuksesta, taloudesta ja yleisistä asioista; hän
kuunteli hänen ehdotuksiaan, ei tuskastunut pikkuseikkoihinkaan, ja
ehdotteli muutoksia ja uudistuksia. Darja Mihailovna oli ihastunut
hänen sanoihinsa — eikä enempää. Talousasioissa hän kokonaan luotti
pehtoorinsa neuvoihin. Tämä oli keski-ikäinen, yksisilmäinen
vähävenäläinen, hyväluontoinen, viekas velikulta. — "Vanha se aina
lihoo, nuori pysyy laihana", oli hänen tapana tyynesti myhähdellen ja
räpäyttäen ainoaa silmäänsä, sanoa.
Paitsi Darja Mihailovnaa, seurusteli Rudin eninten Natalian kanssa.
Salaa hän hänelle antoi kirjoja, uskoi hänelle aikomuksensa, luki
hänelle ensi sivut harjoitelmistaan ja kirjoituksistaan. Usein niiden
henki jäi Natalialta käsittämättä. Eikä Rudin liioin näyttänyt
välittävän siitä, kunhan hän vain kuunteli häntä. Hänen ja Natalian
likeinen väli ei aivan miellyttänyt Darja Mihailovnaa. No — tuumi
hän sitte — laverrelkoot nyt täällä maalla. Koulutyttönä Natalia
leikittelee hänen kanssaan. Hän siitä hiukan viisastuu — siinä
kaikki... Pietariin tultua muuttuu kaikki...
Darja Mihailovna erehtyi. Natalia ei laverrellut Rudinin kanssa
koulutytön tapaan: ahmimalla hän kuunteli hänen sanojaan, hän pyrki
syventymään niiden sisällykseen, hän alisti ajatuksensa, epäilyksensä
hänen arvostelunsa alaisiksi: hän oli hänen ohjaajansa, opettajansa. Ja
tämän kestäessä hänen päässään kiehui... mutta nuoren pään poltto ei
kestä kauvan. Mitä suloisia hetkiä Natalia vietti puutarhassa, penkillä
saarnipuun varjossa, lehtiverkon alla, kun Rudin hänelle luki Göthen
Faustia, Hoffmania, Bettinan kirjeitä tai Nevalista, tuontuostakin
pysähtyen ja selitellen sitä, mikä hänestä tuntui hämärältä. Natalia
puhui huonosti saksaa niinkuin useimmat venäläiset naiset, mutta hän
ymmärsi sitä hyvin ja Rudin, joka oli aivan ihastunut saksalaiseen
runouteen, saksalaiseen romantiikkaan ja filosofiaan, veti hänet
mukaansa noille luvatuille maille. Tuntemattomina, ihanina ne aukenivat
hänen tarkkaavaiselle katseelleen. Kirjojen lehdiltä Rudinin käsissä
valui helisevinä säteinä hänen sieluunsa ihmeellisiä kuvia, uusia,
valoisia ajatuksia ja hänen sydämmessään, jota jalojen tunteiden ilo
täristytti, syttyi ja leimahteli pyhän riemun kipinä ...
— Kuulkaa, Dmitri Nikolaitsh, alkoi hän kerran istuessaan ikkunan
ääressä käsityöpuitteineen: — kai te talveksi menette Pietariin?
— En tiedä, sanoi Rudin, päästäen syliinsä kirjan, jota hän oli
selaillut. — Jos minulla on varaa, niin lähden.
Hän puhui laimeasti, sillä hän tunsi väsymystä, vaikkei hän koko
päivänä ollut tehnyt mitään.
— Mutta kuinka ette saisi varoja?...
Rudin pudisti päätään.
— Niinkö luulette?
Hän silmäili merkitsevästi syrjään. Natalia oli sanomaisillaan jotakin,
mutta pidättyi sitte.
— Katsokaa, alkoi Rudin viitaten kädellään ikkunaan: — katsokaa
tuota omenapuuta: se on murtunut omien hedelmiensä runsaudesta ja
raskaudesta. Se on tosineron vertauskuva...
— Se on murtunut sentähden, ettei sillä ole ollut tukea, sanoi Natalia.
— Ymmärrän teidät, Natalia Äleksejevna, mutta ihmisen ei ole yhtä
helppo saada tukea.
— Mutta minusta kuitenkin toisten ihmisten myötätuntoisuus,
yksinäisyys...
Natalia joutui hiukan hämilleen ja punastui.
— Mitä sitte tulette talvella tekemään maalla? lisäsi hän kiireesti.
-- Mitä tulen tekemäänkö? Lopetan suuren kirjoitukseni, tiedättehän —
traagillisuudesta elämässä ja taiteessa — kerroin teille toissapäivänä
suunnitelmani -- lähetän sen sitte teille.
— Ja painatatte sen?
— En.
— Kuinka ette? Ketä varten te sitte näette vaivaa?
— Vaikkapa yksin teitä varten.
Natalian katse painui alas.
— Se on minun voimilleni liian suuriarvoista, Dmitri Nikolaitsh!
— Uskallanko tiedustella mitä kirjoitus koskee? kysyi ujosti Basistov,
joka istui hiukan edempänä.
— Traagillisuutta elämässä ja taiteessa, toisti Rudin. — Herra
Basistovkin voi saada lukea sen. Muutoin en vielä ole kokonaan päässyt
sopusointuun tuon aineen kanssa. En tähän asti ole saanut selville
traagillisuuden merkitystä rakkaudessa.
Rudin puhui usein ja mielellään rakkaudesta. Alussa kuullessaan sanan
rakkaus, neiti Boncourt säpsähti ja teroitti korvansa, niinkuin vanha
rykmenttihevonen kuullessaan torven, mutta sitte hän tottui, nyrpistäen
ainoastaan huuliaan ja nuuskaten.
— Minusta, sanoi Natalia arasti, — ilmaantuu rakkauden traagillisuus
onnettomassa rakkaudessa.
— Ei suinkaan! ehätti Rudin väliin, — se on paremmin rakkauden
koomillisia puolia... Se kysymys täytyy asettaa aivan toisin... täytyy
ammentaa paljon syvemmältä... Rakkaus! lausui hän toistamiseen: —
kaikki siinä on salaperäistä: sen syntyminen, kehitys ja haihtuminen.
Se milloin ilmaantuu äkkiä, varmana, iloisana kuni päivä; milloin
hehkuu se kauvan kuin tuli tuhan alla ja sitte vasta, kun se on kaikki
hävittänyt, leimahtaa se liekiksi sielussa; milloin se mataa sydämmeen
kuin käärme, milloin taas äkkiä livahtaa sieltä ulos... Niin, niin;
tämä on tärkeä kysymys. Ja kuka meidän aikoinamme oikeastaan rakastaa?
Kuka uskaltaa rakastaa?
Rudin mietti.
— Miksei tuota Sergei Pavlitschia ole näkynyt pitkiin aikoihin? kysyi
hän äkkiä.
Natalia säpsähti ja painoi päänsä käsityönsä puitteita vastaan.
— En tiedä, mutisi hän vihdoin.
— Kuinka erinomainen, jaloluontoinen ihminen hän on, sanoi Rudin
nousten istumasta. — Hän on nykyajan venäläisen aateliston parhaimpia,
mallikelpoisimpia...
Neiti Boncourt katseli häntä kierosti ranskalaisilla silmillään.
Rudin asteli edestakaisin huoneessa.
— Oletteko huomannut, sanoi hän tehden jyrkän kokokäännöksen
koroillaan, — että vanhat lehdet vasta silloin varisevat tammesta — ja
tammi on kovaa puuta — kun uudet alkavat tunkea esiin?
— Olen huomannut, vastasi Natalia hitaasti.
— Aivan samoin on vanhan rakkauden laita voimakkaassa sydämmessä:
vaikka se jo on kuollut, niin se yhäkin pysyy siinä; ainoastaan toinen,
uusi rakkaus voi sen karkoittaa.
Natalia ei vastannut mitään.
— Mitähän tämä oikeastaan merkitsee? ajatteli hän.
Rudin pysähtyi, ravisti tukkaansa ja poistui.
Natalia meni huoneeseensa. Neuvotonna hän kauvan istui vuoteessaan,
kauvan hän muisteli Rudinin viimeisiä sanoja. Äkkiä hän pusersi kätensä
ristiin ja alkoi ääneen itkeä. Mitä hän itki — Jumala ties! Ei hän
edes itse tietänyt minkätähden hänen kyyneleensä niin äkkiarvaamatta
tulvailivat. Hän ne kuivasi; mutta ne alkoivat uudestaan valua vuolaina
kuin lähde, johon kauvan on kokoontunut vesiä.
* * * * *
Samana päivänä oli Leshnev Aleksandra Pävlovnan luona ja puhe kääntyi
Rudiniin. Aleksandra Pavlovna oli päättänyt saada selvää Leshnevin
ajatuksista, mutta tämä vain itsepintaisesti vaikeni.
— Kyllä minä huomaan, sanoi Aleksandra Pavlovna, — ettette pidä Dmitri
Nikolajevitschistä entistä enempää. Tahallani en ole siitä tähän asti
kysynyt, mutta nyt te jo olette ehtinyt vakaantua mielipiteessänne,
onko hän muuttunut ja minä tahdon tietää minkätähden ette hänestä pidä.
— Nöyrin palvelijanne, sanoi Leshnev tavallisella tyyneydellään; —
jollette sitä nyt voikkaan kärsiä, niin älkää toki suuttuko...
— No, alkakaa, alkakaa.
— Ja antakaa minun puhua loppuun asti.
— Olkaa hyvä. Mutta alkakaa.
— No niin, alkoi Leshnev hitaasti laskeutuen sohvaan: — myönnän etten
totisesti Rudinista pidä. Hän on viisas mies...
— Entäs sitte!
— Hän on harvinaisen viisas mies, mutta itse asiassa tyhjä...
— Helppo sanoa!
— Mutta itse asiassa tyhjä, toisti Leshnev. — Se ei sentään tee mitään,
sillä olemme kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän tyhjät. En edes sitä
laske hänen syykseen, että hän on henkinen hirmuvaltias, laiska, eikä
liioin oppinutkaan...
Aleksandra Pavlovna löi kätensä yhteen.
— Rudinko ei liioin oppinut! huudahti hän.
— Ei liioin oppinutkaan, toisti Leshnev samalla äänellä. — Hän elää
mielellään toisten kustannuksella, näyttelee aina jotakin roolia,
j.n.e. Asiain meno nyt on sellainen. Mutta hullumpaa on se, että mies
on kylmä kuin jää.
— Hän, tuo hehkuva sielu muka kylmä! virkkoi Aleksandra Pavlovna.
— Niin, kylmä kuin jää. Hän tietää sen itse ja teeskentelee olevansa
hehkua täynnä. Se hänessä on huonoa, puhui Leshnev vähitellen
kiivastuen, — että hän pelaa niin vaarallista peliä, — tietysti ei
itselleen vaarallista; itse hän ei pane alttiiksi kopeekkaa, ei
hiuskarvaakaan — mutta kyllä toisten hengenkin...
— Kenestä ja mistä te nyt puhutte? en teitä ymmärrä, sanoi Aleksandra
Pavlovna.
— Se on huonoa hänessä, ettei hän ole rehellinen. Hän on viisas mies:
pitäisihän hänen tietää sanojensa arvon. Mutta hän käyttää niitä
ikäänkuin ne olisivat maksaneet hänelle jotakin... En kiellä, että hän
puhuu hyvin, mutta hänen kaunopuheliaisuutensa ei ole venäläistä. Ja
vihdoin: nuorille saattaa suoda anteeksi kauniit puheet, mutta hänen
ikäisensä pitäisi toki hävetä sellaista huvia kuin keikailemista omalla
sanatulvallaan.
— Minun mielestäni, Mihailo Mihailitsch, on kuulijalle yhdentekevää
keikaileeko hän vaiko ei...
— Anteeksi, Aleksandra Pavlovna, se ei ole yhdentekevää. Joku voi sanoa
sanan, joka minuun syvästi vaikuttaa, toinen lausuu saman sanan, ehkäpä
vielä kauniimman — ja minä en sitä edes ota korviini. Minkätähden?
— Nimittäin se ei vaikuta _teihin_, sanoi Aleksandra Pavlovna.
— Niin, ei vaikuta, uudisti Leshnev, — vaikka minulla kyllä on
hyvät korvat. Tahdon vaan tulla siihen, että Rudinin sanat sanoina
vaikuttavat, mutta niistä ei koskaan kehkeydy tekoa — sen sijaan nuo
samat sanat voivat hämmentää, tuhota nuoren sydämmen.
— Mutta ketä, ketä te tarkoitatte, Mihailo Mihailitsch?
Leshnev seisahtui.
— Tahdotteko tietää ketä tarkoitan? Natalia Aleksejevnaa.
Hetkeksi Aleksandra Pavlovna säpsähti, mutta hymyili samassa.
— Hyvänen aika, alkoi hän: — kuinka teillä aina on kummallisia
ajatuksia! Nataliahan on vielä lapsi; ja jos siinä nyt jotakin olisi,
niin luuletteko, että Darja Mihailovna...
— Darja Mihailovna on ensiksikin itsekäs olento, joka elää
vain itseänsä varten; toiseksi hän niin luottaa taitoonsa
lastenkasvattajana, ettei hänen mieleensäkään juolahtaisi huolehtia
heidän tähtensä. Hyi. Miten se on mahdollista! ainoa hetki, ainoa
ylevä katse — ja kaikki sujuu kuin voideltuna. Mitähän tuo nainen
oikeastaan ajattelee, tuo, joka luulee olevansa mesenaatti, älyniekka
ja Jumala ties mitä kaikkia, ja joka itse asiassa ei ole mitään muuta
kuin maailmannainen vanhana ämmänä. Mutta Natalia ei ole lapsi: uskokaa
pois, hän miettii enemmän ja syvemmältä kuin te ja minä. Ja pitäisikö
nyt tuollaisen rehellisen, intohimoisen ja tulisen luonteen joutua
tuollaiselle näyttelijälle, keikailijalle! Mutta sellaistahan on
maailman meno.
— Keikailijalle! Häntä, Rudiniako kutsutte keikailijaksi?
— Tietysti juuri häntä... No sanokaa nyt itse, Aleksandra Pavlovna,
mitä osaa hän näyttelee Darja Mihailovnan luona? On talon epäjumalana
ja oraakkelina, sekaantuu taloustoimiin, perheen juoruihin ja
pikkuasioihin — sopiiko se miehen arvolle?
Aleksandra Pavlovna katseli hämmästyneenä Leshneviä.
— En teitä tunne, Mihailo Mihailitsch, virkkoi hän. — Te olette
punastunut, te olette kadottanut tasapainonne... Olette kai oikeassa,
siinä mahtaa piillä jotakin muuta...
— Niin piileekin! Sinä kerrot naiselle jonkun asian, josta olet
vakuutettu; hän ei saa rauhaa ennenkuin hän on keksinyt jonkun pienen,
syrjäisen vaikuttimen, jonka nojalla hän luulee voivansa pakoittaa
sinua puhumaan juuri niin eikä toisin.
Aleksandra Pavlovna suuttui.
— Hyvä, herra Leshnev! Jopa te osaatte vainota naisia aivan yhtä
hyvin kuin herra Pigasov. Niinkuin tahdotte! Mutta vaikka olettekin
tarkkanäköinen, niin minun on vaikea käsittää, että niin lyhyessä
ajassa olisitte oppinut ymmärtämään kaikkia. Minä luulen, että
erehdytte. Rudin on mielestänne mikäkin Tartuffe.
— Paha kyllä, hän ei ole edes sitäkään. Tartuffe ainakin tiesi mitä hän
tahtoi; mutta huolimatta kaikesta viisaudestaan, tämä...
— Mitä? Mitä? Puhukaa vaan loppuun asti, te väärin tuomitseva,
inhoittava ihminen!
Leshnev nousi.
— Kuulkaa Aleksandra Pavlovna, alkoi hän, — te tässä tuomitsette
väärin, enkä minä. Te suututte minuun siitä, että Rudinia tuomitsen
ankarasti: mutta minulla on oikeus puhua hänestä ankarasti. Ehken
niinkään halvalla hinnalla ole ostanut tuota oikeutta. Tunnen hänet
hyvin: olen kauvan asunut yhdessä hänen kanssaan. Muistatteko, lupasin
teille joskus kertoa elämästämme Moskovassa. Nähtävästi se nyt on
tehtävä. Mutta onko teillä kärsivällisyyttä kuunnella minua?
— Puhukaa, puhukaa!
— No hyvä.
Leshnev alkoi hitain askelin kävellä huoneessa, pysähtyi silloin
tällöin ja nyökäytti päätään.
— Tiedätte ehkä, sanoi hän; — tai ehkette tiedä, että minä varhain
jäin orvoksi. Seitsemäntoista vanhana ei minulla enään ollut ketään
holhoojana. Asuin tätini talossa Moskovassa ja tein mitä tahdoin.
Nuorena olin sangen tyhjä ja itserakas, keikailin, kerskailin
mielelläni. Yliopistoon tultua käyttäydyin kuin koulupoika ja jouduin
pian seikkailuihin. Mutta niistä en huoli teille kertoa, sillä se ei
kannata. Minä valehtelin, valehtelin sangen pahasti... Minua ohjattiin
selvälle tielle, paljastettiin, häväistiin... Jouduin hämilleni, itkin
kuin lapsi. Tämä kaikki tapahtui erään tuttavan luona useain toverien
läsnäollessa. Kaikki he minulle nauroivat paitsi eräs ylioppilas, joka
— huomatkaa se — sentään enemmän kuin nuo muut, oli ollut minulle
harmissaan silloin kun niskottelin enkä ollut valheestani tietävinäni
mitään. Lieneekö hänen tullut sääli vai mitä, mutta hän otti minut
käsilleen ja vei luoksensa.
— Oliko se Rudin? kysyi Aleksandra Pavlovna.
— Ei, se ei ollut Rudin... se oli... hän on jo kuollut... se oli
omituinen ihminen. Hänen nimensä oli Pokorski. Muutamilla sanoilla
en kykene häntä kuvaamaan, mutta aljettuani puhumaan hänestä, ei
mieleni enään tee puhumaan muusta. Se oli ylevä, puhdas henki ja hänen
vertaistaan viisaudessa en sitte enään ole tavannut. Pokorski asui
pienessä, matalassa huoneessa, vanhan puutalon toisessa kerroksessa.
Hän oli hyvin köyhä ja elätti itseään antamalla tunteja. Ei edes
teekuppia hän voinut tarjota vierailleen. Hänen ainoa sohvansa
oli siitä merkillinen, että se oli venheen näköinen. Mutta näistä
epämukavuuksista huolimatta hänen luonaan kävi paljon väkeä. Kaikki
hänestä pitivät, hän osasi vetää sydämmet puoleensa. Ette usko miten
herttaiselta, hauskalta tuntui istua hänen köyhässä huoneessaan.
Hänen luonaan tutustuin Rudiniin. Hän oli jo silloin lähtenyt eroon
pikkuruhtinaastaan.
— Mitä erityistä tuossa Pokorskissa sitte oli? kysyi Aleksandra
Pavlovna.
— Miten sanoisin? Runollisuus ja totuus hänessä ehdottomasti vetivät
jokaisen puoleensa. Paitsi laajaa, selvää järkeään, oli hän herttainen
ja hauska kuin lapsi. Vielä tänäkin päivänä soi korvissani hänen raikas
naurunsa, ja samalla hän
Loisti lamppuna keskiyössä
Eessä hyveen pyhäkköin...
niinkuin hänestä lausui muuan puolihullu, herttainen
runoilija, joka kuului piiriimme.
— No kuinka hän puhui? kysyi taas Aleksandra Pavlovna.
— Hyvin hän puhui ollessaan puhetuulella, mutta ei millään tavalla
erityisesti. Kyllä Rudin jo silloin oli kymmenen kertaa häntä
kaunopuheliaampi.
Leshnev seisahtui ja pani kätensä ristiin.
— Pokorski ja Rudin eivät olleet toistensa kaltaiset. Rudinilla oli
paljon enemmän kiiltoa ja kuorta, paljon enemmän sanoja ja — olkoon
menneeksi — enemmän innostusta. Hän näytti olevan paljon lahjakkaampi
kuin Pokorski, mutta itse asiassa hän hänen rinnallaan oli köyhä. Rudin
osasi mainiosti kehittää mitä ajatusta tahansa, hän oli sanakiistassa
mestarillinen; mutta ajatukset eivät syntyneet hänen päässään, hän
otti ne muilta, varsinkin Pokorskilta. Pokorski näytti luonteeltaan
olevan hiljainen ja pehmeä, miltei heikko — ja rakasti naisia aivan
mielettömästi. Hän oli mielellään vallaton, eikä koskaan joutunut
riitaan kenenkään kanssa. Rudin taas näytti olevan tulta, uljuutta,
elämää täynnä, mutta pohjaltaan hän oli kylmä, melkeinpä pelkuri,
jollei vain hänen itserakkauttaan ärsytetty, silloin hän oli valmis
vaikka lyömään päänsä seinään. Kaikin voimin hän koetti alistaa ihmisiä
tahtonsa alle, mutta hän teki sen yleisten aatteiden ja periaatteiden
nimessä ja onnistui todellakin saamaan suuren vaikutusvallan
useisiin. Kukaan ei häntä oikeastaan rakastanut; minä ehkä eninten
liityin häneen... Kantoivat vain hänen iestään... Pokorskille kaikki
antautuivat vapaehtoisesti. Sentähden Rudin aina oli valmis juttelemaan
ja riitelemään kenen kanssa tahansa... Hän ei ollut lukenut erittäin
paljon, mutta kaikissa tapauksissa koko verran enemmän kuin Pokorski
ja me muut; hän osasi järjestää tietonsa, hänen muistinsa oli tavaton
— tuo kaikki vaikuttaa nuorisoon. Anna sille vain tuloksia, vaikkeivat
olisikaan oikeita, kunhan ovat tuloksia! Ihminen, joka on täydellisesti
omantunnonmukainen, ei siihen kelpaa. Koettakaapa sanoa nuorisolle,
ettette sille saata antaa totuutta täydellisenä, sentähden ettei
itsellänne sitä ole... nuorisopa ei pysähdy kuuntelemaan sanojanne.
Ette myöskään voi sitä pettää. Teidän täytyy, vaikkette uskoisi
puoliakaan, sille sanoa, että omistatte totuuden... Sen kautta Rudinkin
niin sai meidät valtaansa. Katsokaa, sanoin teille jo heti, ettei
Rudin ollut paljonkaan lukenut, mutta hän oli lukenut filosoofisia
kirjoja ja hänen päänsä oli niin rakennettu, että hän luetusta heti
kokosi yleispiirteet, tunkeutui asian itse juureen ja jo silloin
johti siitä valoisia, suoria ajatuslankoja kaikkiin suuntiin. Meidän
pieneen piiriimme kuului siihen aikaan, suoraan sanoen — poikia —
oppimattomia poikia. Filosofia, tiede, taide, elämäkin olivat meille
ainoastaan sanoja, jotka tosin ehkä ymmärsimme, houkuttelevia,
kauniita, hajanaisia sanoja. Näitten yleisten käsitteiden yhteyttä,
yleistä maailmanlakia me emme tunnustaneet emmekä tunteneet, vaikka
epäselvästi siitä puhelimme ja koetimme saada siitä selvää... Kun
sitte Rudin alkoi puhua, näytti alussa siltä, kuin me vihdoinkin
olisimme saavuttaneet tuon yleisen yhteyden, kuin esirippu vihdoinkin
olisi nouseva. Edellyttäkäämme, ettei hän puhunutkaan omaansa — viis
siitä! mutta kaikki tietomme järjestyivät, kaikki rikkounut tuli
äkkiä eheäksi, koko rakennus nousi, yleni valmiiksi silmäimme edessä;
kaikki valkeni, kaikkialta tulvi raikkaita tuulia... Mikään ei enään
jäänyt aiheettomaksi, satunnaiseksi: kaikessa ilmaantui järkevä
välttämättömyys ja kauneus, kaikkein kappalten merkitys kävi selväksi
ja samalla salaperäiseksi, jokainen elämän yksityinen esine suli
soinnuksi ja me, me tunsimme jonkinlaisella pyhällä kauhun hartaudella,
jonkinlaisella sydämmellisellä pelvolla olevamme ijankaikkisen totuuden
eläviä astioita, sen suuruuteen määräämiä aseita... Onko tämä kaikki
ehkä teistä naurettavaa?
— Ei suinkaan, sanoi Aleksandra Pavlovna hitaasti. — Miksi te niin
luulette? En minä teitä kokonaan ymmärrä, mutta ei minua ainakaan
naurata.
— Siitä saakka olemme tietysti ehtineet viisastua, jatkoi Leshnev.
— Tuo saattaa teistä tuntua lapselliselta... No, sanon sen vieläkin
kerran, että silloin olimme Rudinille kiitollisuuden velassa paljosta.
Kieltämättä oli Pokorski häntä paljon ylempänä. Pokorski meihin
sytytti tulta ja voimaa, välistä hän oli väsynyt ja vaiti, sillä hän
oli hermostunut ja kivulloinen. Mutta kun hän sitte nosti siipensä —
Jumala! miten hän lensi! Aina taivaan sinilakeen asti. Mutta Rudinissa,
tuossa kauniissa, komeassa nuorukaisessa oli paljon pikkumaisuutta;
hän osasi yksin juoruellakin; hänen ilonsa oli sekaantumassa
kaikkeen, määrittelemässä ja selittelemässä kaikkialla. Hänen
puuhaava toimeliaisuutensa ei milloinkaan talttunut... siinä oikein
poliitikon luonne! Puhun hänestä sellaisena kuin hänet silloin tunsin.
Muutoin hän, ikävä kyllä, ei ole muuttunut. Senpätähden eivät hänen
ihanteensakaan ole muuttuneet... kolmenkymmenenviiden vuoden ijässä...
Jokainen ei voisi kaikesta tuostakaan kerskaella.
— Istukaa toki, sanoi Aleksandra Pavlovna; — mitä te siinä lattialla
kävelette kuin heiluri edestakaisin?
— Näin minun on parempi, vastasi Leshnev. — No niin, jouduttuani
Pokorskin piiriin, myönnän sen teille Aleksandra Pavlovna, minä
ikäänkuin uudesta synnyin: nöyrryin, aloin kysellä, oppia, iloita,
tuntea kunnioitusta — sanalla sanoen, olin astunut ikäänkuin
temppeliin. Ja kun sitte ajattelen kokouksiamme, niin oli niissä itse
asiassa paljon hyvää, miltei liikuttavaa. Kuvitelkaa: noin viisi
miestä, kuusi poikaa on kokoontunut; talikynttilä valaisee, tarjotaan
kurjan huonoa teetä leivosten kanssa, jotka ovat ikivanhoja. Mutta
katselkaa meidän kasvojamme, kuunnelkaa puheitamme. Jokaisen silmissä
leimuaa riemu, poskipäät hehkuvat ja sydän vapisee. Me puhumme joko
Jumalasta, oikeudesta, ihmiskunnan tulevaisuudesta, runoudesta tai —
puhumme välistä roskaakin ja nauramme pikkuasioille; entä sitte!...
Pokorski istuu jalat ristissä, nojaten käteen kalpeaa poskeaan ja
hänen silmänsä loistavat. Rudin seisoo keskellä lattiaa puhuen,
hän puhuu valtaavasti aivan kuin nuori Demosthenes kuohuvan meren
rannalla. Pörrötukkainen runoilija Subbotin päästää tuontuostakin
ilmoille katkonaisia huudahduksia ikäänkuin varkain; Sitte Scheller,
saksalaisen pastorin poika, neljäkymmenvuotias, oikea vanha ylioppilas,
joka joukossamme kantaa syvämietteisen nimeä sentähden, että hän aina
vaikenee ja jollakin omituisen juhlallisella tavalla pysyy ääneti
— ja itse iloinen Stscbitov, kokoustemme Aristofanes istuu sanaa
lausumatta ja ainoastaan hymähtelee; pari kolme keltanokkaa kuuntelee
juhlallisella nautinnolla... Ja yö häipyy hiljaa ja nopeaan kuni
siivillä. Jo hämärtää aamu ja me eroamme liikutettuina, iloisina,
rehellisinä, selvinä — viiniä meillä silloin ei ollut nimeksikään —
sielussa jonkunlainen suloinen väsymys. Muistan niin selvästi, miten
kävelen tyhjiä katuja, hellämielisenä ja lämpimänä; yksin tähdetkin
katselevat minuun niin luottavasti ikäänkuin olisivat minua likempänä
ja ymmärtäisivät minua... Ah! ne olivat ihanoita aikoja ja uskallanpa
luulla, etteivät ne ole kuluneet turhaan! Ei. Ne eivät ole kuluneet
turhaan niiltäkään, jotka sitte ovat joutuneet rappiolle elämässä...
Miten usein olen sattunut tapaamaan entisten toverieni joukossa
sellaisia, että luulisi ihmisen heissä muuttuneen pedoksi. Mutta
mainitse vain Pokorskin nimeä, ja kaikki jalouden tähteet hänessä
heräävät, aivan niinkuin jos likaisessa, pimeässä kamarissa avaat sinne
unohdetun hajuvesipullon.
Leshnev vaikeni. Hänen värittömille kasvoilleen valui puna.
— No koska te sitte riitaannuitte Rudinin kanssa? kysyi Aleksandra
Pavlovna, hämmästyksellä katsellen Leshneviä.
— En minä hänen kanssaan riitaantunut; me erosimme sen jälkeen
kuin sain tietää hänen lopullisesti olevan ulkomailla. Olisi kyllä
Moskovassakin ollut tilaisuutta riitaan. Jo siellä hän minulle toimitti
kauniin kepposen.
— No kuinka?
— No niin. Minä... kuinka sen sanoisinkaan?... vaikkei se oikeastaan
kuulu minun tapaisilleni... niin, olin hyvin herkkä rakastumaan.
— Te?
— Minä. Se kuuluu kummalliselta, eikö totta?... Mutta niin vain oli...
No niin. Rakastuin erääseen hyvin herttaiseen tyttöön... Mitä te minuun
niin katsotte? Voisinpa teille kertoa paljon kummallisempia asioita
itsestäni.
— No mitä asioita, sallikaa kysyä?
— Vaikka minkälaisia. Tuohon moskovalaiseen aikaan minulla esim. oli
tapana käydä öisin kohtaamassa... Ketä te arvelette? — nuorta lehmusta
puutarhani päässä. Syleilen sen sorjaa, solakkaa vartta ja minusta
tuntuu siltä kuin syleilisin koko luontoa, ja sydän laajenee ja lämpii
ikäänkuin koko luonto todellakin valautuisi siihen... Sellainen minä
olin... Entä sitte? Arvelette ehkä, etten olisi kirjoittanut runoja?
Olen. Jopa kokonaisen draaman Manfredin tapaan. Esiintyvien henkilöiden
joukossa oli haamu, verisine rintoineen, mutta se ei ollut sen omaa
verta, vaan — huomatkaa! — koko ihmiskunnan yleensä... Niin, niin.
Älkää hämmästelkö... Mutta aloinhan juuri kertoa rakkaudestani.
Tutustuin tyttöön...
— Jätittekö sitte yhtymiset tuon lehmuksen kanssa?
— Jätin. Tyttö oli mitä herttaisin ja kultaisin olento. Hänellä oli
vilkkaat, kirkkaat silmät ja heläjävä ääni.
— Osaattepa te hyvin kuvata, huomautti Aleksandra Pavlovna hymyillen.
— Ja osaattepa te olla hyvin ankara arvostelija, sanoi Leshnev. — No
niin. Tyttö asui vanhan isänsä kanssa. Muutoin en aio tässä ruveta
seikkaperäiseen selontekoon. Mainitsen vain, että tyttö oli perin
kelpo tyttö — aina kun käskit kaataa lasin puolilleen teetä, kaatoi
hän sen miltei täyteen!... Kolme päivää sen jälkeen kuin olin hänet
ensi kerran tavannut, leimahteli jo sydämmeni ja seitsemäntenä päivänä
en voinut pidättyä, vaan uskoin kaikki Rudinille. Nuoren rakastuneen
miehen on aivan mahdotonta elää lörpöttelemättä salaisuudestaan.
Ja minä ripitin Rudinille kaikki. Antauduin silloin kokonaan hänen
vaikutuksensa alaiseksi ja tämä vaikutus oli suoraan sanoen monessa
suhteessa hyvä. Alussa hän ei minua halveksinut, vaan mielisteli.
Pokorskia minä rajattomasti rakastin, mutta tunsin jonkunlaista pelkoa
hänen henkevän puhtautensa edessä. Rudin oli minua likempänä. Saatuansa
kuulla rakkaudestani hän äärettömästi riemastui, onnitteli, syleili
minua ja alkoi heti selitellä ja puhua uuden asemani tärkeydestä.
Minä teroitin korvani... Niin, tiedättehän te kuinka hän osaa kertoa.
Hänen sanansa vaikuttivat minuun omituisesti. Aloin äkkiä kohdella
itseäni tavattomalla kunnioituksella, otin vakavan ryhdin ja lakkasin
hymyilemästä. Muistan että muutin kävelynikin varovaiseksi, ikäänkuin
rinnassani olisi ollut joku astia, täynnä kallisarvoista nestettä,
jonka pelkäsin läikähtävän laitainsa yli... Olin onnellinen, koska sen
lisäksi näin kaikkien suovan itselleni hyvää. Rudin tahtoi tutustua
tunteitteni esineeseen; ja miltei...olin jo itse päättänyt esitellä
hänet.
— No nyt, nyt huomaan mistä on kysymys, puuttui Aleksandra Pavlovna
puheeseen. — Rudin vei teiltä esineenne ja siitä asti ette voi hänelle
suoda anteeksi. Lyönpä vetoa siitä, etten erehdy!
— Silloin olette vedon kadottanut, Aleksandra Pavlovna: te erehdytte.
Rudin ei vienyt multa esinettäni, hän ei edes tahtonut minulta
sitä viedä ja kuitenkin hän särki onneni; nyt kylmäverisesti sitä
ajatellessa olisin valmis häntä siitä kiittämään. Mutta silloin
olin menettämäisilläni järkeni. Rudin ei laisinkaan tahtonut minua
vahingoittaa, — päinvastoin! Mutta seurauksena hänen kirotusta
tavastaan aina tahtoa pistää sekä omansa että muiden elämänliikkeet
neulankärkeen niinkuin luonnontutkija perhosen, oli, että hän
meillekin molemmille rupesi selittämään suhdettamme, miten meidän piti
käyttäytyä; itsevaltiaasti hän ryhtyi tekemään laskua tunteistamme
ja ajatuksistamme, kehui meitä, moitti meitä, oli kirjevaihdossakin
kanssamme, ajatelkaapa!... Sanalla sanoen sai meidät aivan
suunniltamme. Olin silloin juuri menemäisilläni naimisiin tyttöni
kanssa — sen verran minulle sentään oli jäänyt tervettä järkeä —;
viettäisimmehän edes pari kuukautta yhdessä suloisesti niinkuin Paul
ja Virginia; mutta silloin tapahtui väärinymmärryksiä, kaikenlaisia
selkkauksia, — sanalla sanoen: tuli pannukakku. Ja asia päättyi siihen,
että Rudin eräänä aamuna sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hänen
pyhä velvollisuutensa ystävänä on ilmoittaa kaikki tytön isä-ukolle. Ja
sen hän teki.
— Todellako? huudahti Aleksandra Pavlovna.
— Ja kaikista hulluinta on se, että hän sen teki minun
suostumuksellani!... Muistan vielä tänä hetkenä mikä sekasorto
päässäni vallitsi: olin aivan pyörryksissä, ajatuksettomana; musta
näytti valkealta, valkea mustalta; valhe totuudelta; mielikuvitus
velvollisuudelta... Vielä nyt tuntuu häpeälliseltä ajatella tuota!
Rudin — hän ei masennu...! kaikkea muuta! Hän nostaa vaan päänsä
pystyyn, kestää kaikki selkkaukset ja väärinymmärrykset kuin pääskynen
viiltäessään yli veden pinnan.
— Ja niinkö te erositte tytöstänne? kysyi Aleksandra Pavlovna
viattomasti, painaen kyynäspäänsä kylkeensä ja rypistäen kulmakarvansa.
— Niin erosin... pahasti, loukkaavan sopimattomasti, meluten, turhaan
meluten... Itkin itse ja hän itki ja hitto ties mitä kaikkia...
Muodostui Gordionin solmu — se täytyi hakata rikki ja tuo koski. Mutta
kaikkihan maailmassa kääntyy parempaan päin. Tyttö meni naimisiin hyvän
miehen kanssa ja on nyt hyvillä päivillä...
— Mutta myöntäkää, ettette kuitenkaan ole voinut suoda Rudinille
anteeksi, alkoi Aleksandra Pavlovna.
— Vai niin! puuttui Leshnev puheeseen. — Niin minä itkin kuin lapsi
saattaessani Rudinia ulkomaille. Se sikseen. Suoraan sanoen siemen
silloin paleltui rinnassani. Ja kun sitte tapasin hänet ulkomailla...
niin, silloin olin jo vanhentunut... Rudin taas näyttäytyi nykyisessä
valossaan.
— Mitä te oikeastaan huomasitte hänessä?
— Kaikkea sitä, mitä teille juuri mainitsin. Mutta tarpeeksi jo
hänestä. Ehkä kaikki käy onnellisesti. Tahdoin vain sanoa sen, että
jos häntä tuomitsen ankarasti, niin en tee sitä siksi, etten häntä
tuntisi... Mitä taas Natalia Aleksejevnaan tulee, niin en häneen tahdo
tuhlata paljoja sanoja; mutta huomatkaa veljeänne.
— Veljeäni! Mitä kummaa?
— Niin, katsokaa häntä. Ettekö mitään huomaa?
Aleksandra Pavlovna meni sanattomaksi.
— Olette oikeassa, sanoi hän vihdoin; — se on totta... veljeni... on
viime aikoina muuttunut... Arveletteko...
— Hiljaa! hän taitaa tulla tänne, kuiskasi Leshnev. — Mutta uskokaa
pois: Natalia ei ole lapsi, vaikka häntä, onnetonta kyllä, pidetään
lapsena. Saatte nähdä, että se tyttö vielä hämmästyttää meidät kaikki.
— Millä tavalla?
— Siten että... Ettekö tiedä, että juuri tuollaiset tytöt ne hehkuvat,
ottavat myrkkyä ja niinpoispäin? Älkää katsoko sitä, että hän näyttää
niin tyyneltä: hänellä on voimakkaat intohimot ja luonne — voi, voi!
— No nyt te jo luullakseni rupeatte runolliseksi! Niin tyyni olento
kuin minä esim. olen, näyttää teistä jo tulivuorelta.
— Ei suinkaan! sanoi Leshnev hymyillen... — Luonteesta puhuen tekee
mieleni mainita, ettei teillä oikeastaan ole luonnetta.
— No kaikkia hävyttömyyksiä tässä...
— Hävyttömyyksiä? Taivas varjelkoon...! Sepä oli suuri kohteliaisuus...
Volintsev tuli huoneeseen ja katseli epäilevin silmin Leshneviä ja
sisartaan. Hän oli viime aikoina laihtunut. He rupesivat hänelle
puhumaan, mutta hän tuskin hymyili heidän leikkipuheilleen ja katseli
heihin kuin surullinen jänis, niinkuin Pigasov kerran oli hänestä
lausunut. Tuskin lienee sentään maailmassa löytynyt ihmistä, jolle ei
elämä joskus olisi näyttänyt vieläkin mustemmalta. Volintsev tunsi,
että Natalia hänet heittää ja samalla tuntui maakin huojuvan hänen
jalkainsa alla.