V.

Ensi näkemältä Darja Mihailovnan tytär Natalia Aleksejevna ei ihmisiä

miellyttänyt. Hän ei vielä ollut ehtinyt kehittyä: hän oli laiha,

tummanverevä ja käveli hiukan koukussa. Mutta hänen kasvojensa

piirteet olivat kauniit ja säännölliset, vaikka liian suuret

seitsemäntoistavuotiaalle tytölle. Erittäin kaunis oli hänen puhdas,

sileä otsansa kulmakarvoineen, jotka keskeltä olivat ikäänkuin hieman

särkyneet. Hän puhui vähän, mutta kuunteli ja katseli tarkkuudella,

melkein hartaasti, ikäänkuin hän kaikesta olisi tahtonut tehdä tiliä

itselleen. Usein hän liikkumattomana, kädet helmassa jäi miettimään;

silloin hänen kasvoillaan ilmeni sisäinen ajatustyö, tuskin huomattava

hymy välähti huulille samassa taas kadotakseen; suuret, tummat

silmät avautuivat... _Qu'avec vous_ [Mikä teidän on]? kysyy häneltä

neiti Boncourt ja alkaa nuhdellen selitellä, ettei nuoren neitosen

sovi vaipua mietteisiin ja näyttää hajamieliseltä. Mutta Natalia ei

suinkaan itse asiassa ollut hajamielinen, päinvastoin hän ahkerasti

luki ja mielellään teki työtä. Hän tunsi syvältä ja voimakkaasti,

mutta hiljaisuudessa. Jo lapsena ollessaan oli hän harvoin itkenyt,

nykyään hän ani harvoin huokasikaan; kalpeni vain hiukan, kun häntä

jollakin lailla loukattiin. Äiti piti häntä hyväluontoisena, järkevänä

tyttönä ja kutsui häntä leikillä: _mon honnête homme de fille_ [kelpo

poika-tyttöni], mutta ei ajatellut suuria hänen henkisistä lahjoistaan.

"Natascha on kylmä, onneksi kyllä", oli hänen tapanaan sanoa: — "hän

ei ole minun kaltaiseni... hän tulee onnelliseksi." Darja Mihailovna

erehtyi. Äidit yleensä harvoin ymmärtävät tyttäriään.

Natalia rakasti Darja Mihailovnaa, mutta ei täydellisesti luottanut

häneen.

— Sinä salaat minulta jotakin, sanoi Darja Mihailovna hänelle kerran. —

Sinulla ei ole mitään salattavaa ja kuitenkin kannat mielessäsi jotakin.

Natalia katseli äitiinsä ja ajatteli: miksen sitte saisi kantaa?

Hän oli juuri neiti Boncourtin kanssa astumaisillaan sisään ottamaan

hattua päähänsä, kun Rudin portailla hänet kohtasi. Hänen aamutyönsä

olivat kyllä jo päättyneet ja vaikkei häntä enään pidetty lapsena eikä

neiti Boncourt enään opettanut hänelle mytologiiaa ja maantiedettä,

niin hänen joka aamu täytyi ääneen lukea historiallisia kirjoja,

matkakertomuksia tai muita mieltä ylentäviä kirjoituksia — neiti

Boncourtille. Darja Mihailovna valitsi ne itse muka oman erityisen

järjestelmänsä mukaan. Mutta itse asiassa hän antoi Natalian käsiin

kaikki mitä ranskalainen kirjakauppias Pietarista lähetti, paitsi

tietysti Dumas nuoremman ja muitten samanlaatuisten romaaneja.

Nämät Darja Mihailovna itse luki. Erittäin ankarana ja happamana

katseli neiti Boncourt silmälasiensa läpi Nataliaa tämän lukiessa

historiallisia romaaneja, sillä vanhan ranskattaan käsityksen mukaan

oli koko historia täynnä sopimattomia asioita. Itse asiassa ei hän sen

suurista miehistäkään tuntenut muita kuin erään Kambyseen vanhoilta

ajoilta sekä uudemmilta — Ludvig XIV ja Napoleonin, jota hän ei voinut

kärsiä. Mutta Natalia luki sellaisiakin kirjoja, joitten olemassaoloa

neiti Boncourt ei voinut epäilläkään: hän osasi ulkoa koko Puschkinin...

Kohdatessaan Rudinin, Natalia hiukan punastui.

— Menettekö kävelemään? kysyi Rudin häneltä.

— Kyllä. Menemme puutarhaan.

— Saako tulla mukaan?

Natalia katsahti neiti Boncourtiin.

— _Mais certainement, monsieur, avec plaisir_ [Tietysti, hyvä herraa,

mielellänne], vastasi vanha neito häikäilemättä.

Rudin otti lakkinsa ja meni heidän kanssaan.

Alussa tuntui Nataliasta sopimattomalta kävellä Rudinin kanssa rinnan

samaa tietä, mutta sitte hän hiukan tottui. Rudin rupesi kyselemään

hänen töistään ja miten häntä maaelämä miellyttää. Natalia vastasi

ujosti, mutta ei tuolla hätäilevällä arkuudella, jota tavallisesti

pidetään häveliäisyytenä. Hänen sydämmensä vapisi.

— Eikö teidän ole ikävä maalla? kysyi Rudin, katsellen häneen syrjästä.

— Miten maalla saattaisi olla ikävä? Olen siitä äärettömän iloissani,

että olemme täällä. Olen täällä niin onnellinen.

— Olette onnellinen... Se kuuluu komealta. Voihan sen sitäpaitsi

ymmärtää: te olette nuori.

Rudin lausui viimeisen sanan omituisella äänenpainolla ikäänkuin

huomauttaakseen, ettei hän _sitä_ toivonut, kadehtinut häneltä.

— Niin, nuoruus! lisäsi Rudin. — Tieteen koko päämäärä pyrkii tajuntaan

siitä, mikä nuoruudelle annetaan itsestään.

Natalia katseli Rudiniin tarkasti: hän ei häntä ymmärtänyt.

— Olen tänään koko aamun puhellut äitinne kanssa, sanoi Rudin taas:

— hän ei ole mikään tavallinen nainen ja minä hyvin ymmärrän, miksi

kaikki runoilijamme ovat pitäneet hänen ystävyyttään arvossa. Pidättekö

te runoista? lisäsi hän hetken vaiettuaan.

"Hän tutkii minua", tuumi Natalia vastatessaan: — kyllä, pidän

äärettömästi.

— Runot ovat jumalien kieltä. Pidän äärettömästi runoista. Mutta

runollisuutta löytyy muuallakin kuin runoissa: sitä on kylvetty

kaikkialle ympärillemme... Katsokaa näitä puita, tuota taivasta —

kaikkialta henkii kauneus ja elämä; mutta siellä missä on kauneutta ja

elämää, siellä on myöskin runoutta.

— Istuutukaa tänne penkille, esitti hän. — Kas niin. En tiedä miksi

minusta tuntuu siltä, että kun toisiimme totumme, niin meistä tulee

hyvät ystävät. (Hän katseli hymyillen Nataliaa kasvoihin.) — Tai kuinka

arvelette?

"Hän kohtelee minua kuin koulutyttöä", ajatteli Natalia ja tietämättä

mistä puhua, kysyi hän häneltä, kuinka kauvan hän aikoo viipyä maalla.

— Koko kesän, syksyn, ehkä talvenkin. Katsokaa, minä olen aivan

varaton mies, asiani ovat epäkunnossa. Sitä paitsi olen jo kyllästynyt

ainaiseen kiertelemiseen. Täytyy jo asettua levolle.

Natalia hämmästyi.

— Joko arvelette, että on aika levätä? kysyi hän ujosti.

Rudin kääntyi hänen puoleensa.

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan vain sitä, sanoi Natalia hiukan hämillään, — että toiset

voivat levätä; mutta teidän, teidän täytyy tehdä työtä, koettaa olla

hyödyksi. Kenen sitte, jollei teidän...

— Kiitän hyväntahtoisista sanoistanne, puuttui puheeseen Rudin. — Olla

hyödyksi!... Se on helposti sanottu! (Siinä hän sivalsi kädellään

otsaansa.) — Olla hyödyksi! Jos minulla olisikin vahva vakaumus, niin

miten voisin tekeytyä hyödylliseksi — jos luottaisinkin voimiini, niin

mistä tapaisin vilpittömiä, myötätuntoisia sieluja?

Ja Rudin heilutti kättään sellaisella toivottomuudella ja nyökäytti

päätään niin surullisesti, että Natalia ehdottomasti kysyi itseltään,

oliko hän todellakin pitänyt nuo innostuneet, toivoa hehkuvat puheet,

jotka hän edellisenä päivänä oli kuullut?

— Mutta ei! lisäsi Rudin viskaten taapäin leijonanharjaansa: — tämä

kaikki on lörpöttelyä ja te olette oikeassa. Kiitän teitä Natalia

Aleksejevna, kiitän teitä vilpittömästi. (Natalia ei todellakaan

tietänyt mistä hän häntä kiitti.) Ainoa teidän sanoistanne muistutti

minulle velvollisuuteni, osoitti minulle tieni... Niin, minun täytyy

vaikuttaa. En saa kätkeä lahjojani, jos minulla niitä on. En saa

tuhlata voimiani pelkkään tyhjään, hyödyttömään loruun, pelkkiin

sanoihin...

Ja hänen puheensa tulvi virtana. Hän puhui kauniisti, tulisesti,

vakuuttavasti, puhui heikkoluontoisuudesta ja laiskuudesta, työn ja

toimen välttämättömyydestä. Hän sadatteli itseään, hän todisti, että

tarkasti harkita aiottuja tekojaan on yhtä turmiollista kuin neulalla

pistää kypsyvään hedelmään: se on vain mehun ja voiman turhaan

tuhlausta. Hän oli vakuutettu siitä, että jalo aate aina saavuttaa

myötätuntoisuutta; ainoastaan niiltä ihmisiltä, jotka joko eivät itse

tiedä mitä tahtovat tai eivät tahdo sitä ymmärtää, jää se ymmärtämättä.

Hän puhui kauvan ja lopetti vielä kerran kiittämällä Nataliaa. Ja aivan

odottamatta ojentaen hänelle kätensä mutisi hän:

— Te ihana, jalo olento!

Tämä vapaus kummastutti neiti Boncourtia, joka vaikka oltuaan

neljäkymmentä vuotta Venäjällä, sangen huonosti ymmärsi venättä,

ja siten saattoi hämmästellä ainoastaan puheen kauneutta ja

sujuvuutta Rudinin suussa. Muutoin hän hänen silmissään näytti olevan

jonkunlainen virtuosi tai taiteilija; ja sellaisilta ihmisiltä ei

hänen ymmärryksensä mukaan saattanut vaatia suuriakaan käsityksiä

sopivaisuudesta.

Hän nousi, korjasi kiireesti hameensa poimut ja ilmoitti Natalialle,

että jo oli aika lähteä sisään, koska sitä paitsi herra Volinsoff (hän

äänsi Volintsevin nimen sillä tavalla) oli luvannut tulla aamiaiselle.

— Kas tuossahan hän onkin, lisäsi hän samassa, katsoen taloon

johtavalle käytävälle.

Volintsev asteli todellakin heitä kohti.

Hän tuli epävarmin askelin, tervehti heitä jo kaukaa ja, kasvoissaan

sairaalloinen ilme, sanoi Natalialle:

— Ah! Olette kävelemässä?

— Kyllä, vastasi Natalia, — ja olemme jo kotiin menemäisillämme.

— Vai niin. No mennään sitte.

He astelivat kaikki kotia kohti.

— Kuinka sisarenne jaksaa? kysyi Rudin Volintsevilta omituisen

ystävällisellä äänellä.

Jo edellisenä päivänäkin hän oli ollut häntä kohtaan erinomaisen

rakastettava.

— Nöyrin kiitokseni. Hän on terve. Tulee ehkä tänään tänne... Mutta

mistä te keskustelittekaan ennenkuin tulin?

— Niin, keskustelimme Natalia Aleksejevnan kanssa. Hän lausui sanan,

joka voimakkaasti vaikutti minuun.

Volintsev ei kysynyt mikä sana se oli. Ja syvässä hiljaisuudessa he

kaikki saapuivat Darja Mihailovnan talolle.

* * * * *

Päivällisen jälkeen alkoi salonki taas. Pigasov yksin ei saapunut.

Rudin ei ollut puhelutuulella: hän toimitti Pandalevskin yhtenään

soittamaan Beethovenia. Volintsev vaikeni ja tuijotti lattiaan. Natalia

ei liikahtanut äitinsä vierestä; vuoroin hän vaipui ajatuksiin, vuoroin

käsityöhönsä. Basistov ei kääntänyt katsettaan Rudinista, hän vain

odotti koska tuo taas lausuisi jotakin viisasta. Siten kului pari

kolme tuntia sangen yksitoikkoisesti. Aleksandra Pavlovna ei tullut

päivällisille ja heti pöydästä noustua käski Volintsev valjastaa

hevosensa ja läksi pois, sanomatta hyvästi kenellekään.

Hän oli raskaalla mielin. Jo kauvan oli hän rakastanut Nataliaa ja

aikonut häntä kosia... Tyttö hänestä piti, mutta levollisin sydämmin:

sen hän selvästi tunsi. Eikä Volintsev toivonutkaan voivansa herättää

hänessä hellempää tunnetta. Hän odotti vain hetkeä, jolloin Natalia

olisi häneen niin tottunut, että hän hiukan likenisi häntä. Mikä

Volintsevia oikeastaan huolestutti? Minkä muutoksen olivat nämät kaksi

päivää aikaansaaneet? Natalia käyttäytyi häntä kohtaan aivan niinkuin

ennenkin...

Lensikö hänen päähänsä se ajatus, ettei hän ehkä tunne Natalian

luonnetta, että hän on hänelle vieraampi kuin hän luuli — vai

mustasukkaisuusko hänessä heräsi? Epäselvästi hän alkoi vainuta

mielessään jotakin pahaa... Mutta hän taisteli sitä vastaan ja luuli

saaneensa sen karkoitetuksi.

Kun hän tuli sisarensa luo, tapasi hän siellä Leshnevin.

— Kuinka sinä palaat näin varhain? kysyi Aleksandra Pavlovna.

— Tuli ikävä.

— Oliko Rudin siellä?

— Oli.

Volintsev heitti lakin tuolille. Aleksandra Pavlovna kääntyi vilkkaasti

hänen puoleensa.

— Seriosha, ole hyvä, auta minua todistamaan tuolle itsepintaiselle

miehelle — hän viittasi Leshneviin — että Rudin on harvinaisen lahjakas

ja kaunopuhelias.

Volintsev mutisi jotakin.

— En nyt huoli riidellä kanssanne, alkoi Leshnev: — en ensinkään epäile

herra Rudinin lahjoja ja kaunopuheliaisuutta. Sanon vain, etten itse

puolestani hänestä pidä.

— Mutta oletko häntä edes nähnyt? kysyi Volintsev.

— Olen, tänä aamuna Darja Mihailovnan luona. Kas _hän_ lienee siellä

tällä haavaa suurvisiirinä. Tulee sekin aika, että häneen kyllästytään

— Pandalevskiin yksin ei kyllästytä — mutta tätä nykyä _hän_ hallitsee.

Kuinka en olisi häntä nähnyt! Hän istuu tuossa — ja Darja Mihailovna

osoittaa minua hänelle: katsokaa, tuollaisia eriskummallisuuksia täällä

meillä päin löytyy. Minä en ole mikään juoksija-orhi — en ole tottunut

olemaan näytteillä. Sentähden läksin sieltä.

— Mutta miksi läksit hänen luokseen?

— Maanjaon tähden muka! Itse asiassa hänen teki mieli nähdä naamani.

Tunnettu asia on, että naiset ovat sellaisia.

— Teitä suututtaa Rudinin etevyys, kas siinä se on! sanoi Aleksandra

Pavlovna kiivaasti. — Sitä ette suo hänelle anteeksi. Mutta minä olen

siitä varma, että hänellä paitsi lahjakkuutta, on erinomainen sydän.

Katsokaa vain hänen silmiään, kun hän...

— "Puhuu syntyjä syviä!" puuttui Leshnev puheeseen.

— Te ärsytätte minua niin, että rupean itkemään. Kadunpa koko

sydämmestäni, etten lähtenyt Darja Mihailovnan luo, vaan jäin tänne

kanssanne. Sitä ette ole ansainnut. Tämä riittää: olette jo tarpeeksi

minua ärsyttänyt, lisäsi hän vaikeroiden. — Parempi on, että kerrotte

minulle jotakin hänen nuoruudestaan.

— Rudinin nuoruudestako?

— No niin. Sanoittehan hänet tuntevanne hyvin ja olevanne vanhat tutut.

Leshnev nousi ja asteli edestakaisin huoneessa.

— Niin, alkoi hän: — tunnen hänet hyvin. Tahdotteko että kerron hänen

nuoruudestaan? Hyvä. Hän syntyi T:ssä köyhän maanviljelijän poikana.

Isä kuoli varhain. Hänelle ei jäänyt kuin äiti. Tämä oli kelpo nainen,

joka rakasti poikaansa rajattomasti: talkkunalla hän häntä elätti

ja käytti hänen hyväkseen kaikki vähät varansa. Kasvatuksensa sai

hän Moskovassa, aluksi erään enon ja sitte täysikasvaneeksi tultuaan

erään rikkaan pikku-ruhtinaan kustannuksella, jonka jäljet hän lienee

nuuskinut... anteeksi, en jatka enempää... jonka kanssa hän oli

solminut ystävyyttä. Sitte hän tuli yliopistoon. Yliopistossa tutustuin

minä häneen ja me seurustelimme hyvinkin likeisesti. Joskus myöhemmin

kerron teille senaikaisesta olennastamme ja elannostamme. Nyt en sitä

voi. Sitte hän läksi ulkomaille...

Leshnev jatkoi edestakaista kävelyänsä lattialla. Aleksandra Pavlovna

seurasi häntä katseellaan.

— Ulkomailta, puhui Leshnev, — kirjoitti Rudin äidilleen hyvin harvoin

ja kävi yhden ainoan kerran häntä katsomassa, viipyen silloin kymmenen

päivää. Vieraisiin käsiin, hänen olemattaan läsnä, eukko sitten myöskin

kuoli. Mutta kuolinhetkeen asti piti hän silmiään kiinnitettyinä

hänen valokuvaansa. Kävin usein eukkoa katsomassa, oleskellessani

T:ssä. Hyvä ihminen hän oli ja perin vieraanvarainen. Aina valmisna

tarjoomaan kirsikkahilloaan. Mitjaansa hän rakasti aivan rajattomasti.

Petschorinin koulun miehet arvelevat, että ihminen aina rakastaa sitä,

jolta hän saa edes rahtusen rakkautta; _minä_ puolestani luulen, että

äiti aina rakastaa lapsiaan, varsinkin poissa-olevia. Sitte kohtasin

Rudinin ulkomailla. Siellä häneen rakastui eräs venäläinen nainen,

tuollainen ruma, oppinut, oikein ehta sinisukka. Rudin häiläili hänen

kanssaan kauvan ja liiaksikin ja hylkäsi hänet vihdoin.. anteeksi,

olikin niin, että hän hylkäsi Rudinin. Ja siiloin hänet hylkäsin

minäkin.: Sen pituinen se.

Leshnev vaikeni, sivalsi kädellään otsaansa ja heittäysi väsyneenä

tuolille.

— Mutta tiedättekö, Mihailo Mihailitsch, alkoi Aleksandra Pavlovna, —

nyt näen, että te olette paha ihminen. Totisesti ette ole Pigasovia

parempi. Tiedän kyllä, että olette puhunut totta, ettette ole mitään

lisännyt. Mutta en voi olla huomaamatta, kuinka vihamielisessä hengessä

esititte tuon kaiken! Tuo köyhä eukko ja hänen uskollisuutensa, hänen

yksinäinen kuolemansa, tuo nainen... Äh, minkätähden?... Tiedättekö,

parhaimmankin ihmisen elämää saattaa — mitään lisäämättä, huomatkaa

se — kuvata niin räikein värin, että se aivan kauhistuttaa! Sekin on

tavallaan panettelua.

Leshnev nousi ja rupesi taas kävelemään.

— Tarkoitukseni ei suinkaan ollut kauhistuttaa teitä, Aleksandra

Pavlovna, alkoi hän vihdoin. — En ole mikään panettelija. Ja sitä

paitsi, lisäsi hän hetken mietittyään, — lienette osaksi oikeassa.

En panetellut Rudinia; mutta ehkä hän kukaties sen jälkeen on

muuttunutkin. Olen ehkä tuominnut häntä väärin.

— No, kas niin ... Luvatkaa nyt minulle, että uudistatte tuttavuuden

hänen kanssaan ja opitte hänet hyvin tuntemaan. Sitte voitte kertoa

lopullisen mielipiteenne hänestä.

— Nöyrin palvelijanne... Mutta mitä sinä siinä kökötät, Sergei

Pavlitsch?

Volintsev säpsähti ja kohotti päätään kuin unesta heräten.

— Mitäpä minä sitte sanoisin! En tiedä. Päätäni särkee sitä paitsi.

— Kuinka sinä tänään olet niin surkea? sanoi Aleksandra Pavlovna. —

Oletko terve?

— Päätäni särkee, toisti Volintsev ja Iäksi ulos.

Aleksandra Pavlovna ja Leshnev jäivät katselemaan hänen jälkeensä ja

vaihtoivat sitte keskenään silmäyksen, mutta kumpikaan ei virkkanut

mitään. He tiesivät molemmat mitä Volintsevin sydämmessä liikkui.