Mies, joka astui sisään, näytti olevan kolmenkymmenenviiden vanha.
Hän oli pitkä, hiukan kyyryselkäinen, kiharatukkainen, ruskeaihoinen.
Kasvot eivät olleet säännölliset, mutta ilmehikkäät ja vilkkaissa,
tummansinisissä silmissä oli tuores loiste. Nenä oli leveä ja suora,
huulet kauniisti kaarretut. Hänen vaatteensa olivat vanhat ja ahtaat,
ne olivat hänelle käyneet pieniksi.
Hän suuntausi suoraan Darja Mihailovnan luo, tervehti häntä lyhyellä
kumarruksella ja sanoi jo kauvan toivoneensa kunniaa tutustua häneen,
sekä että hänen ystävänsä, parooni, oli siitä hyvin pahoillaan, ettei
itse voinut tulla jättämään hyvästiä.
Rudinin heikko ääni ei vastannut hänen vartalonsa kokoa ja rinnan
leveyttä.
— Istukaa... erittäin hauska tutustua teihin, lausui Darja Mihailovna,
ja esiteltyään hänet läsnäoleville kysyi, oliko hän kotoisin näiltä
seuduin vai kauvempaa.
— Maatilani on T:n kuvernementissä, vastasi Rudin pitäen hattua
polvillaan: — tänne saavuin vasta hiljan asiain tähden, ja asetuin
siksi aikaa piirikaupunkiinne.
— Kenen luo siellä?
— Tohtorin luo. Hän on vanhoja ylioppilastovereitani.
— Vai tohtorin luo... Häntä olen kuullut kiitettävän. Sanovat että hän
ymmärtää asiansa. No, oletteko kauvan ollut tuttu paroonin kanssa?
— Viime talvena tapasimme toisemme Moskovassa ja nyt olin hänen
luonansa viikon päivät.
— Parooni on erinomaisen viisas mies.
— Kyllä.
Darja Mihailovna vei kasvoilleen nenäliinansa, joka oli hajuveteen
uitettu.
— Teillä on kai virka? kysyi hän.
— Kenellä? Minullako?
— Niin.
— Ei... olen eronnut.
Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi yleinen keskustelu.
— Uskallanko olla utelias, alkoi Pigasov, kääntyen Rudinin puoleen —
tiedättekö sen artikkelin sisällön, jonka parooni lähetti tänne?
— Tiedän.
— Se käsittelee kaupan suhdetta... ei, odottakaappa: teollisuuden
suhdetta kauppaan maassamme... Niinhän te, Darja Mihailovna suvaitsitte
lausua?
— Niin, juuri niin... sanoi Darja Mihailovna vieden käden otsalleen.
— Minä tietysti en kelpaa arvostelemaan näitä asioita, puhui Pigasov,
— mutta minun täytyy tunnustaa, että artikkelin itse päällekirjoitus
kuulostaa sangen... kuinka sen voisin lausua lievemmässä muodossa?...
kuulostaa sangen hämärältä ja sekavalta.
— Miksi se teistä kuulostaa siltä?
Pigasov naurahti ja vilkasi syrjästä Darja Mihailovnaan.
— Onko se sitte teidän mielestänne selvä? sanoi hän kääntäen viekkaat
kasvonsa Rudiniin.
— Minunko mielestäni? On.
— Hm... Tietysti te sen paremmin tiedätte.
— Särkeekö päätänne kysyi Aleksandra Pavlovna Darja Mihailovnalta.
— Ei.. Mutta se nyt kuuluu minulle... _C'est nerveux_ [Se on
hermokkaisuutta].
— Sallikaa minun vieläkin udella, alkoi Pigasov taas, nenäänsä puhuen:
— tuttavanne, tämä herra parooni Muffel... olihan se hänen nimensä?
— Kyllä.
— Tutkiiko herra parooni Muffel oikein erityisesti valtiotaloutta,
tai uhraako hän tälle hauskalle tieteelle ainoastaan sellaiset vapaat
hetket, jotka jäävät maallisilta huveilta ja virkatoimilta?
Rudin katseli Pigasovia pitkään.
— Parooni on tässä suhteessa aivan diletantti, vastasi hän hiukan
punastuen: — mutta hänen artikkelissaan on paljon intressanttia ja
oikeaa.
— En voi antautua kiistelemään kanssanne, kosken tunne puheenalaista
artikkelia... Mutta uskallan ehkä kysyä, perustuuko ystävänne, parooni
Muffelin kirjoitus enemmän ylimalkaisiin arveluihin kuin tosiasioihin.
— Siinä on sekä tosiasioita että arveluja, jotka perustuvat
tosiasioihin.
— Vai niin, vai niin. Minä puolestani taas olen sitä mieltä... ja jos
niiksi tulee, kykenen minäkin antamaan lausuntoni; olen nimittäin
viettänyt kolme vuotta Tartossa... että kaikki nuo n. s. ylimalkaiset
arvelut, hypoteesit, järjestelmät... suokaa anteeksi, että puhun suuni
suoraan puhtaaksi: olen maaseutukaupunkilainen... eivät johda mihinkään
tulokseen. Siihen päästään ainoastaan järkevällä ajatuksella — noilla
vain luulotellaan ihmisiä. Näyttäkää, hyvät herrat, esiin tosiasioita,
niin siinä tarpeeksi.
— Todellako, sanoi Rudin. — No mutta, pitääkö myöskin selittää
tosiasioiden tarkoitus?
— Ylimalkaiset arvelut! saneli Pigasov: — ne ne minut vielä surmaavat,
nuo ylimalkaiset arvelut, järjestelmät, johtopäätökset! Ne perustuvat
kaikki niinkutsuttuun vakaumukseen; jokainen jauhaa omaa vakaumustaan,
vaatien sille vielä kunnioitusta, ja kanniskelee sitä mukanaan
kaikkialle... Äh!
Ja Pigasov heristeli nyrkkiään ilmassa. Pandalevski hymähteli.
— Hyvä! sanoi Rudin. Teidän mielestänne siis vakaumusta ei ole olemassa?
— Ei ole olemassa.
— Onko se teidän vakaumuksenne?
— On.
— No kuinka te sitte sanotte, ettei sitä ole olemassa? Tuossa heti ensi
tapaus, jolloin se on olemassa.
Kaikki hymyilivät ja katselivat toisiinsa.
— Sallikaa minun, sallikaa minun, alkoi Pigasov...
Mutta Darja Mihailovna rupesi leipomaan käsiään ja huusi:
— Hyvä, hyvä! Pigasov on lyöty, kokonaan lyöty!
Ja hiljalleen hän otti hatun Rudinin polvelta.
— Hillitkää iloanne, hyvä rouva, siihenkin on vielä aikaa, virkkoi
Pigasov vihoissaan. — Se ei riitä, että ylpeillen lasketaan
sukkeluuksia: täytyy sekä näyttää toteen että kumota... Me olemme
poikenneet riidan varsinaisesta aiheesta.
— Kyllä, myönsi Rudin tyynesti: — palatkaamme siihen. Te ette usko
ylimalkaisten arveluiden hyötyä, te ette usko vakaumusta...
— En, en usko, en usko mitään.
— Hyvä. Te olette epäilijä, skeptikko.
— En näe mitään syytä noin oppineen sanan käyttämiseen, Muutoin...
— Älkää poiketko aineesta! sekaantui Darja Mihailovna puheeseen.
— Suk, suk, suk! sanoi Pandalevski itsekseen ja virnisteli.
— Mutta tuo sana selittää ajatukseni, puhui Rudin. — Te sen ymmärrätte:
miksen sitä sitte käyttäisi? Te ette usko mitään... Kuinka te sitte
uskotte tosiasioita?
— Kuinkako uskon? Sangen helposti ymmärrettävää! Tosiasiat ovat
asioita, jotka jokainen tietää ja tuntee tosiasioiksi... Minä uskon
niihin kokemuksen nojalla, oman tunteeni nojalla.
— Niinkuin ei muka tunne voisi teitä pettää! Tunteenne sanoo teille,
että aurinko kiertää maan ympäri... tai ehkette olekkaan samaa mieltä
kuin Kopernikus? Ehkette usko häntäkään?
Hymy lensi taaskin kaikkien kasvoille, silmät kääntyivät Rudiniin ja
jokainen ajatteli: "hänpä ei ole tyhmä mies."
— Herrasväki suvaitsee laskea leikkiä, sanoi Pigasov. — Onhan tuo
sangen alkuperäistä, mutta ei se tähän sovi.
— Valitettavasti, alkoi Rudin, — siinä mitä tähän asti olen sanonut, on
ollut sangen vähän alkuperäistä. Ne ovat kaikki tunnetuita asioita ja
ovat tuhansia kertoja olleet puheenalaisina. Kysymys ei ole siitä...
— No mistä sitte? kysyi Pigasov miltei röyhkeästi.
Riidellessään hän aina ensin teki pilkkaa vastustajastaan, sitte hän
häntä haukkui ja vihdoin suuttui ja vaikeni itsepintaisesti.
— Siitä, jatkoi Rudin; — myönnän, etten vilpittömällä
myötätuntoisuudella saata katsella, kun näen sivistyneiden ihmisten
tekevän hyökkäyksiä...
— Järjestelmiäkö vastaan? ehätti Pigasov väliin.
— No olkoon menneeksi, vaikka järjestelmiä vastaan. Mitä te siitä
sanasta pelkäätte? Jokaisen järjestelmän täytyy perustua alkulakien
tuntemiseen, elämän...
— Alkulakien tuntemiseen, Jumala paratkoon... joka niitä vain voisi
keksiä!
— Pyydän. Tietysti ne eivät ole jokaisen puutteellisen ihmisen
keksittävissä. Mutta siitä kai sentään olette samaa mieltä kanssani,
että esimerkiksi Newton keksi muutamia noista alkulaeista.
Myönnettäköön että hän oli nero. Mutta nerojen keksinnöt ovat senkin
tähden suuret, että ne tulevat kaikkien omaisuudeksi. Pyrkiminen
etsimään johtavia lakeja yksityisissä ilmiöissä kuuluu juuri
ihmisjärjen perusominaisuuksiin, ja koko sivistyksemme...
— Mihin te aiottekaan? kysyi Pigasov venytetyllä äänellä. — Minä
olen käytännöllinen ihminen enkä antaudu, en tahdo antautua noihin
metafyysillisiin hienouksiin.
— Aivan niinkuin tahdotte. Mutta huomatkaa, että itse tuo tahtonne
pysyä kokonaan käytännöllisenä ihmisenä jo sellaisenaan muodostaa
järjestelmän, teoriian...
— Te puhutte sivistyksestä! keskeytti Pigasov: — kaikenlaista sitä
keksitäänkin ihmisten hämmästyttämiseksi. Merkillisen tärkeä näkyykin
olevan tuo ylistetty sivistys. Mutta minä vaan en antaisi viittä penniä
koko sivistyksestänne!
— Voi voi, kuinka ikävästi te riitelette! sanoi Darja Mihailovna.
Itse asiassa hän oli sangen hyvillään uuden tuttavansa tyynestä,
hienosta käytöksestä, »_C'est un homme comme il faut_» [Tuo ihminen
osaa käyttäytyä], ajatteli hän ja katseli ystävällisesti Rudinin
kasvoja. "Häntä täytyy pitää hyvänä." Viime sanat hän miettivänä,
hiljaa lausui venäjäksi.
— En tahdo ruveta puolustamaan sivistystä, sanoi Rudin hetken vaitiolon
jälkeen: — se ei tarvitse minun puolustustani. Te ette sitä rakasta;
jokaisella on oma makunsa. Sitä paitsi se veisi meidät liian kaavaksi.
Sallikaa minun vain muistuttaa vanhaa lausepartta: "Jupiter, sinä
suutuit, siis syy on sinun." Tahdoin ainoastaan sanoa, että tuntuu
katkeralta kuulla hyökättävän noita järjestelmiä, ylimalkaisia arveluja
j.m.s. vastaan, sillä järjestelmien mukana ihmiset kadottavat tiedon
ja tieteen yleensä sekä uskon niihin. Ja ihmiset tarvitsevat uskoa:
he eivät saa elää yksin vaikutuksista; synti on pelätä ajatusta ja
olla siihen luottamatta. Epäilemisen tuntomerkkinä on aina ollut
hedelmättömyys ja voimattomuus...
— Tyhjiä sanoja! murisi Pigasov.
— Ehkä. Mutta pyydän huomauttaa, että sanoilla: "tyhjiä sanoja!" me
usein toivomme pääsevämme lausumasta jotakin vielä vähemmän asiallista
kuin ne ovat.
— Kuinka niin? kysyi Pigasov ja rypisteli kulmiaan.
— Ymmärsittehän mitä tarkoitin, sanoi Rudin ehdottomalla
kärsimättömyydellä, jonka hän hillitsi. — Lausun sen uudestaan, että
jollei ihmisellä ole vahvaa perustusta, johon hän uskoo, lujaa pohjaa,
jolla hän seisoo, niin kuinka voi hän tehdä itselleen selkoa kansansa
tarpeista, sen merkityksestä, sen tulevaisuudesta? Kuinka hän voi
tietää, mitä velvollisuus vaatii häneltä itseltään, jollei...
— Minulla on kunnia alistua! sanoi Pigasov katkonaisesti ja astui
syrjään, ympärilleen vilkaisematta.
Rudin katsahti häneen hiukan hymyillen, mutta vaikeni.
— Ahaa, hän heittää kiistakentän! huusi Darja Mihailovna. — Älkää olko
pahoillanne, Dmitri... Anteeksi, lisäsi hän kohteliaasti hymyillen: —
mikä on isännimenne?
— Nikolaitsch.
— Älkää olko pahoillanne, rakastettava Dmitri Nikolaitsch? Meitä hän
ei ole saanut petetyiksi. Hän tietysti tahtoo näyttää, ettei hän enään
_tahdo_ riidellä... Hän tuntee, ettei hän _pysty_ riitelemään teidän
kanssanne. Ja tulkaa te likemmäksi meitä ja antautukaamme puhelulle.
Rudin veti tuoliansa likemmä.
— Kuinka emme ennemmin ole tulleet tutuiksi? kysäsi Darja Mihailovna. —
Se minua suuresti hämmästyttää... Oletteko lukenut tämän kirjan? _C'est
de Tocqueville, vous savez?_ [Se on Tocquevillellä, tunnetteko?]
Darja Mihailovna ojensi Rudinille ohuen ranskalaisen kirjasen. Rudin
otti sen käteensä, selaili sitä hetkisen ja laskien sen takaisin
pöydälle, vastasi ettei hän ollut lukenut tätä herra Tocquevillen
kirjoitusta, vaikka hän kyllä muutoin useinkin oli ajatellut saman
kirjailijan koskettamia kysymyksiä. Keskustelu laajeni. Alussa Rudin
ikäänkuin häikäili lausua ajatuksiaan, eikä löytänyt sanoja, mutta
sitte hän lämpeni ja rupesi puhumaan. Neljännestunnin kuluttua ei
huoneessa kuulunut kuin hänen äänensä. Kaikki olivat kokoontuneet
piiriin hänen ympärilleen.
Pigasov yksin pysytteli etempänä, uunin viereisessä nurkassa. Rudin
puhui viisaasti, tulisesti, asiallisesti; huomasi hänen lukeneen
paljon ja tietävän paljon. Jokaisen täytyi käsittää, ettei hän ollut
tavallinen ihminen... Hänen pukunsa oli niin yksinkertainen, hänestä
oli niin vähän kuultu puhuttavan. Kaikista tuntui kummalliselta,
jopa käsittämättömältä, kuinka maalla äkkiä oli saattanut syntyä
tuollainen oppinut. Sitä suurempi oli hämmästys ja hurmaus, jonka
hän herätti kaikissa, alkaen Darja Mihailovnasta... Hän ylpeili
löydöstään ja mietti jo edeltäkäsin, kuinka hän vie Rudinin ylhäiseen
maailmaan. Iästä huolimatta oli näissä hänen mietteissään paljon
melkein lapsellista. Aleksandra Pavlovna taas suoraan sanoen ei paljon
ymmärtänyt siitä mitä Rudin sanoi, mutta hän oli siitä hämmästyneenä
ja iloissaan; hämmästyksissä oli myöskin hänen veljensä; Pandalevski
tarkasteli Darja Mihailovnaa, tuntien kateutta; "panenpa pääni pantiksi
siitä, että voi niitä parempiakin lintuja saada käsiinsä!" tuumaili
Pigasov... Eniten kummissaan olivat sentään Basistov ja Natalia.
Basistov istui koko ajan henkeään pidätellen, suu auki ja silmät
levällään — kuunnellen, kuunnellen tarkemmin kuin hän milloinkaan oli
kuunnellut. Natalian kasvoille taas nousi heikko puna; hänen katseensa,
joka vilkkumatta tähtäsi Rudiniin, synkistyi hetkeksi ja alkoi sitte
loistaa.
— Kuinka hänellä on kauniit silmät! kuiskasi hänelle Volintsev.
— Kyllä. Kauniit ne ovat.
— Vahinko vaan, että hänen kätensä ovat niin suuret ja punaset.
Natalia ei siihen vastannut mitään.
Tarjottiin teetä. Keskustelu kääntyi yleisemmäksi, mutta jo hetkestä,
jolloin kaikki muut vaikenivat ja ainoastaan Rudin puhui, saattoi
huomata minkä väkevän vaikutuksen hän oli tehnyt. Darja Mihailovnan
rupesi äkkiä tekemään mieli kiusata Pigasovia. Hän meni hänen luoksensa
ja lausui puoliääneen:
— Mitä te tässä seisotte mykkänä, huulilla ivan hymy? Koettakaappa taas
hiukan otella hänen kanssaan!
Ja odottamatta vastausta, hän kädellään viittasi Rudinin luokseen.
— Erästä puolta hänessä te ette vielä tunne, sanoi Darja Mihailovna,
osoittaen Pigasovia: — hän on hirveä naisvihaaja, lakkaamatta hän heitä
soimaa; kuulkaa, olkaa hyvä, johdattakaa hänet totuuden tielle.
Rudin katsahti Pigasoviin... tahtomattaankin ylhäältä päin, sillä hän
oli kahta päätä pitempi häntä. Pigasovin kasvot kalpenivat. Hän oli
äärimmilleen ärsytetty.
— Darja Mihailovna erehtyy, alkoi hän epävarmalla äänellä: — minä
en soimaa ainoastaan naisia, sillä yleensä en ole mikään ihmissuvun
ihailija.
— Mikä teidät sitte on vienyt niin kummallisiin mielipiteisiin? kysyi
Rudin.
Pigasov katseli häntä suoraan silmiin.
— Luultavasti kokemus omasta sydämmestäni, josta joka päivä löydän
enemmän ja enemmän roskaa. Tuomitsen muita itseni mukaan. Ehkä se
on väärin, ehkä minä olenkin muita huonompi. Mutta mitä tehdä?
Tottumustako?
— Ymmärrän teidät aivan ja annan teille myötätuntoisuuteni, sanoi
Rudin. — Eikö jokainen jalo henki olisi tuntenut itserakkauden himoa?
mutta tuohon ulospääsemättömään tilaan ei saa pysähtyä.
— Nöyrä kiitos siitä, että annatte todistuksen henkeni jaloudesta,
puhui Pigasov: — mutta tilani ei ole ollenkaan huono, päin
vastoin minun on sangen hyvä ollakseni, joten jos ulospääsy siitä
ilmaantuisikin, niin, hitto vieköön, en sitä käyttäisi hyväkseni.
— Siis — suokaa anteeksi sanani — pidätte itserakkauden tyydyttämistä
parempana kuin elämistä ja olemista totuudessa...
— Niin juuri! huudahti Pigasov: — itserakkaus on jotakin, jonka
ymmärrän minäkin ja toivottavasti sen ymmärrätte te ja jokainen
ihminen. Mutta totuus — mitä on totuus? Missä on totuus?
— Nyt te kerrotte samoja asioita. Minä pyydän teitä ehdättää, huomautti
Darja Mihailovna.
Pigasov kohautti olkapäitään.
— No entä sitte! Kysyn vieläkin: missä on totuus? Itse filosoofit eivät
tiedä mitä se on. Kant sanoo: kas tuossa se on, muka; mutta Hegel
väittää: ei — sinä valehtelet, se on tässä.
— Mutta tiedättekö mitä Hegel siitä sanoo? kysyi Rudin ääntään
korottamatta.
— Minä pysyn sanoissani, kiivastui Pigasov: — etten ymmärrä mitä totuus
on. Minun mielipiteeni mukaan ei sitä ensinkään löydy maailmassa. Sana
käsitettä varten on kyllä, mutta itse oletta ei löydy.
— Hyi! hyi! huudahti Darja Mihailovna: — kuinka ette häpee lausua
tuota, te vanha syntinen! Etteikö totuutta löydy? Mitä varten sitte
enään kannattaisikaan elää maailmassa?
— Niin, Darja Mihailovna, kyllä ainakin uskon, lausui ärtyisänä
Pigasov: — että teidän joka tapauksessa olisi helpompi elää ilman
totuutta kuin ilman kokkianne Stepania, joka niin mestarillisesti
keittää lihalientä. Mutta mitä hyötyä teillä on totuudesta? Sanokaa,
olkaa hyvä! Siitähän ei saisi neulotuksi myssyraukkaakaan!
— Laskemalla leikkiä ette ole vastannut kysymykseeni, sanoi Darja
Mihailovna: — varsinkin koska olette eksynyt parjaamaan...
— En tiedä mitä totuus on, mutta nähtävästi sillä voi puhkaista silmät,
mutisi Pigasov ja astui suuttuneena syrjään.
Mutta Rudin alkoi puhua itserakkaudesta ja puhui hyvin. Hän osoitti
että ihminen ilman itserakkautta on mitätön, että itserakkaus on —
Arkimedeksen vipu, jolla voi liikuttaa maan paikaltaan, mutta että
samalla ainoastaan se ihminen ansaitsee ihmisen nimen, joka ratsastajan
lailla osaa ohjata itserakkautensa, joka uhraa persoonallisuutensa
yhteiselle hyvälle...
— Itserakkaus, lausui hän lopuksi: — on itsemurha. Itserakas ihminen
kuihtuu kuin hedelmätön puu; mutta itserakkaus yllykkeenä pyrkimisessä
täydellisyyttä kohti on kaiken suuruuden lähde... Niin! ihmisen täytyy
särkeä persoonallisuudessaan löytyvä itsepintainen itsekkäisyys, jotta
se saisi oikeuden hänessä vaikuttaa.
— Voisitteko lainata minulle lyijykynää? kysyi Pigasov kääntyen
Basistovin puoleen.
Basistov ei heti käsittänyt hänen kysymystään.
— Mitä te lyijykynällä? kysyi hän vihdoin.
— Kirjoittaisin vain muistoon herra Rudinin viime lauseen. Kas, jollei
kirjoita muistoon, niin ne hyvätkin asiat unohtuvat. Ja myöntäkää
itsekin, että tuollainen lause on kuin sika satulassa.
— Löytyy asioita, joita on synti ivata ja pilkata, Afrikan Semenitsch,
sanoi Basistov kiivaasti, kääntyen pois Pigasovista.
Sillaikaa oli Rudin astunut Natalian luokse. Tyttö nousi. Hänen
kasvojensa ilme osoitti, että hän oli hämillään. Volintsev, joka oli
istunut hänen vieressään, nousi hänkin.
— Näen tässä soittokoneen, alkoi Rudin pehmeästi, sulavalla äänellä
kuin matkaileva satuprinssi: — neiti kai soittaa?
— Soitanhan minä, vastasi Natalia: — mutta en erittäin hyvin.
Konstantin Diomiditsch soittaa paljon paremmin.
Pandalevski nosti päätään ja irvisti jotta hampaat näkyivät.
— Älkää sanoko, Natalia Aleksejevna: te ette ensinkään soita huonommin
kuin minä.
— Tunnetteko Schubertin "Erlkönigin?" kysyi Rudin.
— Kyllä hän sen tuntee, vastasi Darja Mihailovna.
— _Constantin_, istukaa... Pidättekö musiikista, Dmitri Nikolaitsch?
Rudin vastasi vain pienellä kumarruksella ja kosketti kädellään
tukkaansa ikäänkuin valmistautuakseen kuuntelemaan... Pandalevski alkoi
soittaa.
Natalia seisoi pianon vieressä juuri vastapäätä Rudinia. Heti ensi
äänen kaiuttua Rudinin kasvoille painui omituisen kaunis ilme. Hänen
tummansiniset silmänsä liikkuivat hitaasti, tuontuostakin pysähtyäkseen
Nataliaan. Pandalevski lopetti kappaleen.
Rudin, sanomatta sanaakaan, astui avonaiseen ikkunaan. Kepeinä
kääriliinoina peittivät sumut puutarhan. Likeiset kylät henkivät
tuoksuvaa unta. Hiljaa syttyivät tähdet taivaalle. Kesäinen yö hyväili
ja hempeiii. Rudin katseli pimeään puutarhaan ja — kääntyi sitte
huoneeseen.
— Tämä soitto ja tämä yö, sanoi hän: — miten ne tuovat mieleeni
ylioppilasaikani Saksassa: kokouksemme siellä ja serenaadimme...
— Vai olette te ollut Saksassa? kysyi Darja Mihailovna.
— Kyllä. Vuoden olin Heidelbergissä ja miltei yhtä kauvan Berlinissä.
— Kävittekö oikein puettuna kuin ylioppilaat? Kuuluvat siellä käyttävän
erinomaisia pukuja.
— Heidelbergissä käytin korkeita, kannuksilla varustettuja saappaita ja
nyöreillä koristettua takkia ja annoin hiusteni kasvaa aina olkapäihin
asti... Berlinissä taas ylioppilaat käyvät puettuina aivan niinkuin
muutkin ihmiset.
— Kertokaa meille jotakin ylioppilasajastanne, pyysi Aleksandra
Pavlovna.
Rudin alkoi kertoa. Hän ei puhunut aivan sujuvasti, hänen kuvauksiinsa
ei riittänyt värejä, eikä hän ymmärtänyt niitä sekoittaa.
Ulkomaalaisten retkiensä kertomisesta hän muutoin piankin siirtyi
yleisiin kysymyksiin, puhumaan valistuksen ja tieteen merkityksestä,
yliopistoista ja yliopistoelämästä yleensä. Suurin, rohkein piirtein
kuvasi hän äärettömiä näköaloja. Kaikki kuuntelivat syvällä
hartaudella. Hän puhui miellyttävästi, mestarillisesti, hiukan
epäselvästi... Mutta itse tuo epäselvyys antoi hänen puheelleen
omituisen viehätyksen.
Ajatusten runsaus esti Rudinia lausumasta ajatuksiaan määrätysti ja
tarkasti. Kuvaus ajoi toista takaa, vertaukset milloin odottamattoman
rohkeina, milloin hämmästyttävän sattuvina synnyttivät toisiaan. Hän
ei puhunut tottuneen lörpöttelijän itsetyytyväisellä taidolla, vaan
innostusta henki hänen vilkas esityksensä. Hän ei etsinyt sanoja:
vapaasti, itsestään ne tulivat hänen huulilleen ja jokainen sana
ikäänkuin valui suoraan sielusta, polttamaan kaikkia vakaumuksen
tulella. Rudin omisti miltei korkeimman salaisuuden lahjan:
kaunopuheisuuden musiikin. Hänen tarvitsi vain koskettaa muutamiin
sydämmen kieliin saadakseen ne suruisasti soimaan ja kaikki muut
väräjämään. Mahdollisesti ei joku kuulijoista kokonaan ymmärtänyt
sitä mistä oli puhe, mutta hänen rintansa laajeni, oli kuin esirippu
olisi kohonnut hänen silmiensä edestä ja häntä vastaan olisi auennut
säteilevä kirkkaus.
Kaikki Rudinin ajatukset näkyivät tähtäävän tulevaisuutta kohti. Se oli
painanut häneen välittömyyden, nuoruuden leiman... Hän seisoi ikkunan
ääressä, katselematta kehenkään erityisesti, hän puhui yleistunteitten
ja vaikutusten innostuttamana. Nuorten naisten likeisyys, yön kauneus,
omien tunteitten tulva kiidättivät hänet kaunopuheliaisuuteen,
runouteen... Itse hänen äänensä sointu, hiljaisena, kokonaan
keskitettynä siihen aineeseen, jossa hän nyt eli, kohotti vaikutusta.
Hänen huultensa kautta puhui ikäänkuin joku korkeampi, jota ei hän
itsekään ennen ollut tuntenut... Rudin oli puhunut siitä, mikä
ajalliselle ihmiselämälle antaa ijankaikkisen merkityksen.
— Muistuu mieleeni, sanoi hän lopuksi; — skandinaavinen taru, joka
alkaa näin: tulen ääressä, sotilaittensa ympäröimänä istuu ruhtinas
linnansa pimeässä, Suuressa salissa. On yö, on talvi. Äkkiä lentää
huoneeseen pieni lintu avoimesta ovesta, lentääkseen samassa ulos
toisesta. Ruhtinas huomauttaa miten ihminen maailmassa on kuin tuo
lintu, joka lensi pimeydestä, lensi pimeyteen ja hetkisen vain viipyi
lämmössä ja valossa... "Herra", virkkaa vanhin sotilaista: — "mutta
lintu ei kuitenkaan katoa pimeyteen vaan löytää pesänsä"... Samoin
kuluu meidän elämämme nopeaan ja mitättömänä; mutta kaiken suuren
toimittaa maailmassa ihminen. Tiedon siitä, että hän on välikappale
korkeisiin päämääriin, täytyy hänelle korvata kaikki muut ilot: itse
kuolemassa hän saavuttaa elämänsä, pesänsä...
Rudin pysähtyi. Hänen silmänsä sumenivat, ehdottomasti hän hymyili ja
näytti tulevan hämilleen.
— _Vous êtes un poète_ [Olette runoilija], lausui Darja Mihailovna
hiljaa.
Ja kaikki muut yhtyivät empimättä häneen, — paitsi Pigasov. Ennenkuin
Rudin lopetti pitkän puheensa, oli hän ottanut hattunsa ja mennessään
vihaisesti kuiskannut Pandalevskille, joka seisoi oven likellä:
— Lähden tästä hullujen luo!
Kukaan ei häntä estänyt, ei edes huomannut hänen lähtöään.
Puoli tuntia illallisen jälkeen läksivät vieraat pois eri haaroilleen.
Rudinia Darja Mihailovna pyysi jäämään yöksi. Vaunuissa ajaessaan
kotiin veljensä kanssa, Aleksandra Pavlovna tuontuostakin ihmetteli
Rudinin tavatonta älyä. Volintsev oli samaa mieltä, mutta huomautti,
että hän välistä lausuu ajatuksensa hiukan hämärästi... s.o. ei aivan
käsitettäväsi, lisäsi hän, nähtävästi saadakseen omat ajatuksensa
selville; mutta hänen kasvonsa synkkenivät ja vaunujen kulmaan tähdätty
katse kävi entistä suruisammaksi.
Maata pannessaan ja riisuessa silkillä ommeltuja henskeliänsä
Pandalevski taas ääneen lausui: "sangen mukava mies!" Samassa hän
heitti vihaisen katseen palvelijapoikaansa ja käski häntä menemään.
Basistov ei koko yönä nukkunut, ei edes riisuutunut. Aamuun saakka
hän kirjoitti kirjettä eräälle toverilleen Moskovassa. Mutta Natalia,
vaikka riisuutuneena ja heittäyneenä vuoteelleen, ei myöskään saanut
unta eikä voinut ummistaa silmiään hetkeksikään. Nojaten päätä käsiinsä
hän tuijotti pimeyteen, kuumeentapaisesti tykkivät hänen suonensa ja
raskas huokaus kohotti rintaa.
Seuraavana aamuna, kun Rudin tuskin oli ehtinyt pukeutua, saapui
hänelle kutsu Darja Mihailovnalta tulla juomaan teetä hänen kanssaan.
Rudin tapasi hänet yksinään. Hän tervehti häntä erinomaisen
ystävällisesti, kysyi miten hän oli nukkunut, kaatoi itse hänelle
teetä, jopa kysyi oliko kupissa tarpeeksi sokeria, tarjosi hänelle
papyrossin ja toisti pari kertaa, kuinka hänestä on kummallista
etteivät he ennen ole tutustuneet. Rudin tuli istuneeksi hiukan
kauvempana. Darja Mihailovna pyysi häntä pienelle, pehmeälle
tuolille, joka oli hänen istuimensa vieressä ja hiukan nojanneena
hänen puoleensa, alkoi hän kysellä hänen kotiolojaan, tuumiaan ja
aikomuksiaan. Darja Mihailovna puhui huolimattomasti ja kuunteli
hajamielisenä. Rudin ymmärsi vallan hyvin, että hän häntä hakkaili,
melkeinpä imarteli. Miksi hän muutoin olisi pannut toimeen tämän
aamuisen kohtauksen ja pukeutunut noin yksinkertaisen somasti, aivan à
la madame Récamier! Muutoin hän piankin lakkasi kyselemästä alkaakseen
itse kertoa itsestään, nuoruudestaan ja tuttavistaan. Rudin kuunteli
tarkkaavaisesti hänen lörpöttelyään. Ja vaikka Darja Mihailovna olisi
kertonut kenestä tahansa, niin hän — kumma kyllä — aina itse jäi ensi
sijalle ja tuo toinen siirtyi jollakin lailla syrjään, jopa katosi
kokonaan. Siten sai Rudin tietää mitä Darja Mihailovna oli sanonut
sille tai sille ylhäiselle herralle, kuinka suuri vaikutusvalta
hänellä oli ollut siihen tai siihen kuuluisaan runoilijaan. Päättäen
näistä Darja Mihailovnan kertomuksista, täytyi jokaisen käsittää,
että kaikki merkilliset henkilöt viime kaksikymmentäviiden vuoden
aikana olivat uneksineet ainoastaan siitä, miten saisivat hänet nähdä,
hänen mielihalujaan palvella. Hän puheli heistä kuin jokapäiväisistä
asioista, ihaelematta tai kiittelemättä heitä enempää kuin omaisiaan,
jopa kutsuen muutamia hölmöiksikin. Hänen kertomuksessaan heidän
nimensä ikäänkuin upeana kehyksenä kallisarvoisen kiven ympärillä
sulkivat piiriinsä päänimen: Darja Mihailovna...
Rudin kuunteli, papyrossia poltellen ja vaieten. Joskus ainoastaan hän
pienellä huomautuksella katkaisi puheliaan rouvan juttelua. Rudin osasi
puhua ja puhui mielellään. Keskustelun ylläpitäminen ei kuulunut hänen
alaansa, mutta kuunnella sitä hän osasi. Jokainen, jota ei hän vain
heti alusta alkain pelästyttänyt luotaan, antoi hänelle luottamuksensa;
niin mielellään ja myötätuntoisesti hän ymmärsi seurata toisen
kertomusta. Hän oli sangen hyväsydämminen, varsinkin niitä kohtaan,
jotka olivat tottuneet pitämään itseään muita ylempinä. Sanakiistassa
hän harvoin antoi vastustajalleen suunvuoroa, hän hänet hallitsi
sujuvalla, kiihkeällä väittelytaidollaan.
Darja Mihailovna lausui ajatuksensa venäjäksi. Hän keikaili taidollaan
äidinkielessä, vaikka siihen usein sekaantui ranskalaisia sanoja.
Erityisellä mielihyvällä, mutta ei aina aivan onnistuneesti hän käytti
kansanomaisia lausetapoja. Rudinin korvaa ei tuo omituinen, kirjava
sanatulva, joka vieri Darja Mihailovnan huulilta, loukannut. Hän sitä
tuskin huomasikaan.
Vihdoin viimein Darja Mihailovna kuitenkin väsyi ja, vaivuttaen päänsä
tuolin selkänojaan, hän vaieten katsoi Rudiniin.
— Nyt ymmärrän, alkoi Rudin hitaasti, miksi te aina kesäksi muutatte
maalle. Tuo lepo on teille välttämätön, maaelämän hiljaisuus teitä
vahvistaa ja virkistää pääkaupungin humun jälkeen. Käsitän, että teihin
syvästi vaikuttaa luonnon kauneus.
Darja Mihailovna vilkasi syrjästä Rudiniin.
— Luonnon kauneus... niin... niin, tietysti se on minulle äärettömän
rakas. Mutta tiedättekö Dmitri Nikolaitsch, ei sitä maallakaan tule
toimeen ilman ihmisten seuraa. Ja täällä tuskin on ketään. Pigasov on
kaikista älykkäin ihminen näillä mailla.
— Tuo eilinen äkäinen ukkoko? kysyi Rudin.
— Juuri hän... Maalla hän kyllä menee mukiin — saahan hänelle edes
välistä nauraa.
— Ei hän ole mikään tyhmä mies, sanoi Rudin: — mutta hän on väärällä
tiellä. En tiedä, oletteko te Darja Mihailovna samaa mieltä, mutta
minusta tuossa täydellisessä ja ehdottomassa kieltämisessä ei ole
mitään hyvää. Kieltäkää kaikki, niin te pian tulette kuuluksi
älykkäisyydestänne: se on tunnettu asia. Hyväluontoiset ihmiset ovat
paikalla valmiit myöntämään, että olette paremmat kuin se, mitä
kiellätte. Sillä ensiksikin: saattaahan vikoja löytää kaikesta, mutta
toiseksi: jos te taas tuotte esiin jotakin asiallista, niin se on
teille vieläkin pahempi. Jos henkenne perustuu pelkkään kieltämiseen,
niin se köyhtyy ja kuolee. Jos tyydytätte itserakkautenne, niin
teiltä menee totisen mietinnän nautinto; elämä, sen sisältö liukuu
vähäpätöisen ja ärtyneen valvontanne alta ja te lopetatte päivänne
soimaamalla ja ivaamalla kaikkea. Moittimaan, oikaisemaan on oikeutettu
ainoastaan se, joka rakastaa.
— _Voilà m-r Pigasov cuterré_ [Kas nyt on herra Pigasov kokonaan
voitettu], lausui Darja Mihailovna. — Kuinka mestarillisesti te osaatte
määritellä ihmisen! Muutoin kai ei Pigasov ymmärtäisi teitä. Hän ei
osaa rakastaa kuin omaa itseään.
— Ja sitä hän soimaa, voidakseen sen nojalla soimata muita, sanoi Rudin.
— Syytää siten syynsä muiden niskoille. Mutta yhdestä toiseen, mitä te
pidätte paroonista?
— Paroonista? hän on kelpo ihminen, hyväsydämminen ja lahjakas...
mutta hänellä ei ole luonteenlujuutta... sentähden hän tuleekin koko
ikänsä pysymään puoleksi oppineena, puoleksi maailmanmiehenä, nimittäin
dilettanttina suoraan sanoen — ei minään... Vahinko kyllä!
— Minä olen aivan samaa mieltä, sanoi Darja Mihailovna. — Luin hänen
artikkelinsa... _Entre nous... cela a assez peu de fond_ [Meidän kesken
sanoen, - ei siinä ole paljonkaan perustetta].
— Ketä täällä likeisyydessä vielä asuu? kysyi hetkisen vaiettuaan Rudin.
Darja Mihailovna karisteli pikkusormellaan tuhkaa papyrossistaan.
— Tuskin ketään. Aleksandra Pavlovna Lipin, jonka eilen näitte: hän on
sangen herttainen, mutta siinä kaikki. Hänen veljensä on erinomainen
mies, _un parfait honnête homme_ [oikein kelpo mies]. Ruhtinas
Garinin te tunnette. Ja siinä ne ovatkin kaikki. Löytyy tosin pari
muuta naapuria, mutta ne ovat aivan mitättömät. Joko kursailevat —
hirveillä vaatimuksilla — tai karttavat ihmisiä, tai käyttäytyvät
luonnollisuudessaan aivan sopimattomasti. Rouvia en, niinkuin tiedätte,
näe. Sitte on vielä muuan naapuri, jota sanotaan hyvin sivistyneeksi
ja oppineeksi mieheksi, mutta hän on eriskummallinen olento,
haaveilia. _Alexandrine_ hänet tuntee ja taitaa häntä rakastaa...
Kas, Aleksandraan teidän, Dmitri Nikolaitsch, pitäisi käydä käsiksi:
hän on herttainen olento; häntä pitäisi vain hiukan muodostella,
välttämättömästi muodostella!
— Hän on hyvin miellyttävä, myönsi Rudin.
— Täydellinen lapsi, Dmitri Nikolaitsch, täydellinen lapsi. Hän oli
naimisissa, _mais c'est tout comme_ [Mutta se nyt on niinkuin]... Minä
jos olisin mies, rakastuisin vain sellaisiin naisiin.
— Tokkohan?
— Aivan varmaan. Sellaisissa naisissa on kumminkin tuoreutta ja sitä ei
keinotekoisesti saata hankkia jokaiselle.
— Voiko muka sitte kaikkea muuta hankkia keinotekoisesti? kysyi Rudin
ja hymyili, mitä hän muutoin teki hyvin harvoin. Hymyillessä tuli hänen
kasvoihinsa jotakin omituisen vanhaa, silmät kirpistyivät, nenä vetäysi
ryppyihin.
— No mutta kuka se sitte on tuo eriskummallinen olento, jonka
mainitsitte, josta rouva Lipin pitää? kysyi hän.
— Eräs Leshnev, Mihailo Mihailitsch, täkäläinen tilanomistaja.
Rudin nosti hämmästyneenä päänsä.
— Leshnev, Mihailo Mihailitsch? kysyi hän: — onko hän teidän naapurinne?
— On. Tunnetteko?
Rudin vaikeni.
— Tunsin ennen... kauvan sitte. Taitaa olla rikas mies? sanoi hän sitte
hypistellen tuolin samettista päällystää.
— Kyllä, rikas, mutta pukeutuu kamalasti ja ajelee juoksurattailla
aivan kuin puotipalvelija. Minä olen koettanut pyytää häntä tänne
luokseni, koska häntä sanotaan järkeväksi ihmiseksi; sitäpaitsi
minulla olisi hänelle asiaakin... Niinkuin ehkä tiedätte, hoidan itse
maatilaani.
Rudin nyökäytti päätään.
— Niin, itse, toisti Darja Mihailovna: — kas, en huoli ruveta
raahaamaan maahan vieraita tyhmyreitä, johdan itse venäläisiäni.
Eivätkä asiat käy niinkään hullusti, lisäsi hän, viitaten kädellään
ympärilleen.
— Minä puolestani, huomautti Rudin kohteliaasti, — pidän sitä aivan
epäoikeutettuna, että naisilta kielletään pääsy käytännöllisiin toimiin.
Darja Mihailovna hymähti tyytyväisesti.
— Olette erittäin rakastettava, sanoi hän: — mutta mitä minun pitikään
sanoa? Mistä me puhuimme? Niin tosiaan, Leshnevistä. Olen hänen
kanssaan maanjako-asioissa. Monta kertaa olen jo pyytänyt häntä
luokseni ja odotan häntä tänäänkin; mutta hän ei tule, Jumala ties
miksi... mokomakin moukka!
Oviverhot avautuivat hiljaa ja huoneeseen astui palvelija, roteva,
harmaa, kaljupää mies mustassa hännystakissa, valkoisissa liiveissä ja
valkoisessa kaulaliinassa.
— Mitä nyt? kysyi Darja Mihailovna ja, kääntyen Rudinin puoleen, hän
puoliääneen lisäsi: — _n'est pas, comme il ressemble a Canning_ [Eikö
tota, hän on Canningin näköinen]?
— Mihailo Mihailitsch Leshnev saapui, ilmoitti palvelija. — Otatteko
vastaan?
— Herranen aika, huudahti Darja Mihailovna: — siinä paha missä
puhutaan. Käske sisään.
Palvelija meni.
— Sellainen moukka! Tulee viimeinkin, mutta niin sopimattomaan aikaan,
juuri keskeyttämään puhettamme.
Rudin nousi paikaltaan, mutta Darja Mihailovna pidätti häntä.
— Mihin te aiotte? Kyllä me voimme keskustella teidän läsnäollessanne.
Toivoisin vain, että häntä komentaisitte niinkuin Pigasovia.
Puhuessanne, _vous gravez comme avec un burin_ [te kaiverratte kuin
näverillä]. Jääkää tänne.
Rudin oli jotakin sanomaisillaan, mutta jäi miettimään eikä sanonutkaan
mitään.
Mihailo Mihailitsch, jonka lukija jo tuntee, astui huoneeseen. Hänen
yllään oli sama harmaa päällystakki ja päivettyneissä käsissään hän
piteli vanhaa lakkiaan. Tyynesti hän tervehti Darja Mihailovnaa ja
likeni teepöytää.
— No vihdoinkin te suvaitsette tulla luoksemme, monsieur Leshnev! sanoi
Darja Mihailovna, — Olkaa hyvä, istukaa. Kuulen että olette vanhat
tutut, lisäsi hän Rudinia osoittaen.
Leshnev loi Rudiniin katseensa ja hymähti omituisesti.
— Minä tunnen herra Rudinin, sanoi hän lyhyesti tervehtien.
— Olemme yliopistossa olleet yhdessä, virkkoi Rudin puoliääneen ja
painoi alas silmänsä.
— Olemme tavanneet jälkeenpäinkin, sanoi Leshnev kylmästi.
Darja Mihailovna silmäili hiukan hämmästyneenä molempia ja pyysi
Leshneviä istumaan. Hän istuutui.
— Tahdoitte minua tavata, sanoi hän: — maanjakoasian tähden?
— Niin sekä sen tähden että muutoinkin. Kas, olemmehan likeiset
naapurit ja miltei sukua.
— Olen sangen kiitollinen! Mutta mitä maanjakoasiaan tulee, niin
pehtoorinne kanssa olemme sen jo kokonaan päättäneet: minä nimittäin
olen suostunut kaikkiin hänen ehdotuksiinsa.
— Tiedän sen. — Mutta hän sanoi minulle, ettei papereita saata
allekirjoittaa ennenkuin persoonallisesti olen tavannut teidät.
— Niin; minulla nyt on se tapa. Mutta mennäkseni yhdestä toiseen,
sallikaa minun kysyä, ovatko kaikki teidän talonpoikanne rahaverolla?
— Kyllä.
— Ja itse te olette puuhannut maanjaossa? Se on kauniisti tehty.
Leshnev vaikeni.
— Kas, minä tulin nyt teitä persoonallisesti tapaamaan, sanoi hän sitte.
Darja Mihailovna hymyili.
— Näen kyllä, että tulitte. Ja sen te sanotte äänellä... ikäänkuin
teille olisi ollut hyvin vastenmielistä tulla luokseni.
— Minä en yleensä käy missään, sanoi Leshnev tyynesti.
— Ettekö missään? Entä Aleksandra Pavlovnan luona?
— Olen hänen veljensä vanha tuttu.
— Hänen veljensä! Enhän minä muutoin tahdo pakoittaa mihinkään...
Mutta, suokaa anteeksi, olen niin paljon vanhempi teitä, että voin
teitä hiukan torua: mitä se on, että sillä tavoin elelette yksin kuin
karhu pesässään? Tai _minunko_ taloni ei teitä miellytä? _Minäkö_ teitä
en miellytä?
— En teitä tunne, Darja Mihailovna, joten on mahdotonta, ettette
minua miellyttäisi. Talohan teillä on erinomainen, mutta tunnustan
teille suoraan, etten tahdo vaivautua: minulla ei ole kunnollista
hännystakkia, ei ole hansikkaita; ja enhän minä sitä paitsi kuulu
teidän seurustelupiiriinne.
— Kuulutte kyllä, Mihailo Mihailitsch, sekä syntymältänne että
sivistykseltänne _vous êtes des nôtres_ [olette meikäläisiä].
— Syrjään ne, sekä syntymä että sivistys, Darja Mihailovna. Kysymys ei
ole siitä...
— Ihmisen täytyy seurustella ihmisten kanssa, Mihailo Mihailitsch! Mikä
halu teillä on istua kuin Diogenes tynnörissään?
— Olihan hänellä siellä sangen hyvä, ensiksikin. Ja toiseksi: mistä te
tiedätte etten minä seurustele ihmisten kanssa?
Darja Mihailovna puri huultansa.
— Se on toinen asia! Sitte en voi muuta kuin säälitellä sitä, ettei
minulla ole ollut kunnia joutua niiden joukkoon, jotka ovat teidän
tuttavianne.
— Herra Leshnev, puuttui Rudin puheeseen: — luultavasti panee liian
suurta arvoa tunteeseen, joka itsessään kyllä on sangen kiitettävä:
vapauden rakkauteen.
Leshnev ei vastannut mitään, katseli vain Rudiniin. Kaikki vaikenivat
hetkeksi.
— Voin siis, alkoi Leshnev nousten: — pitää asiamme päättyneenä ja
käskeä pehtoorianne tuomaan paperit luokseni.
— Kyllä... vaikka minun täytyy tunnustaa, että olette ollut kaikkea
muuta kuin rakastettava... Minunpa pitäisi purkaa koko kauppa.
— Niin, mutta tämä maanjako on teille paljon edullisempi kuin minulle.
Darja Mihailovna kohautti olkapäitään.
— Ettekö tahdo edes syödä aamiaista luonani? kysyi hän.
— Kiitän nöyrimmästi: en milloinkaan syö aamiaista; sitäpaitsi minun
pitää kiiruhtaa kotiin.
Darja Mihailovna nousi.
— En tahdo teitä pidättää, sanoi hän liketen akkunaa: — en uskalla
teitä pidättää.
Leshnev kumarsi.
— Hyvästi, herra Leshnev. Suokaa anteeksi että olen teitä vaivannut
luokseni.
— Se ei tee mitään, ei suinkaan, sanoi Leshnev ja jätti huoneen.
— Mitä te arvelette? kysyi Darja Mihailovna Rudinilta. — Olen kyllä
kuullut kerrottavan, että hän on eriskummallinen, mutta tämä on toki
liikaa!
— Hän sairastaa samaa tautia kuin Pigasov, sanoi Rudin: — hän tahtoo
olla eriskummallinen. Toinen tekeytyy Mefistofeleeksi, toinen
kyynikoksi. Molemmissa on paljon itsekkäisyyttä, itserakkautta,
mutta vähän totuutta, vähän rakkautta. Sekin on tavallaan itsekästä
punnitsemista, kun ihminen itseensä kyllästyneenä pukeutuu
huolimattomuuden ja laiskuuden naamariin, jotta muka joku tuumaisi:
voi sitä ihmistä, miten paljon lahjojaan hän turmeli; vaikka hänellä
likeltä katsoen ei ole ollut lahjoja ensinkään.
— _Et de deux!_ lausui Darja Mihailovna. — Te olette hirveä ihminen
tekemään määrittelyjä. Teiltä ei pääse piiloon.
— Niinkö luulette? sanoi Rudin... — Muutoin, lisäsi hän, — ei minun
nykyään pitäisi puhua mitään Leshnevistä; olen häntä kerran rakastanut
kuin ystävää... mutta kaikenlaisten väärinkäsitysten tähden sitte...
— Riitaannuitte?
— Emme, mutta erosimme yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi toisistamme, ja
luultavasti ikipäiviksi.
— Minä kyllä huomasin, ettette koko hänen vierailunsa aikana ollut kuin
oma itsenne... Kaikissa tapauksissa olen teille suuresti kiitollinen
tästä aamusta. Aika kului tavattoman hauskasti. Mutta velvollisuuksia
ei siltä käy unohtaminen. Päästän teidät nyt rauhaan aamiaiseen asti
ja menen itse toimittamaan asioitani. Sihteerini, jonka jo näitte —
_Consiantin c'est lui qui cst mon sécrétaire_ [Consiantin on nim.
sihteerini] luultavasti minua jo odottaa. Suljen hänet suosioonne: hän
on mainion avulias nuori mies ja teihin aivan ihastunut. Näkemiin asti
_cher_ Dmtri Nikolaitsch! Miten kiitollinen olen paroonille siitä, että
hän tutustutti teidät minuun.
Darja Mihailovna ojensi Rudinille kätensä. Ensin hän sitä painoi,
mutta vei sen sitte huulilleen ja meni saliin sekä sieltä rappusille.
Rappusilla hän tapasi Natalian.