Darja Mihailovnan taloa pidettiin miltei ensimmäisenä koko ————n
kuvernementissa. Ääretön kivirakennus oli tehty Rastrellin piirustusten
mukaan, edellisen vuosisadan malliin; se seisoi ylängön kukkulalla,
jonka juurella juoksi eräs Keski-Venäjän pääjokia. Darja Mihailovna
itse oli ylhäinen, rikas rouva, salaneuvoksen leski. Pandalevski oli
kyllä hänestä kertonut, että hän tuntee koko Euroopan ja että koko
Eurooppa tuntee hänet...! Mutta sangen vähän Eurooppa tunsi häntä,
sillä Pietarissakaan ei hän ollut näytellyt mitään varsinaista osaa.
Sen sijaan kaikki Moskovassa hänet tunsivat ja kävivät hänen luonaan.
Hän kuului ylhäisöön. Naisena häntä pidettiin hiukan omituisena eikä
aivan hyväsydämmisenä, mutta kokonaan kelpo ihmisenä. Nuorena hän oli
ollut hyvin kaunis. Runoilijat olivat kirjoittaneet hänelle runoja,
nuoret miehet häneen olivat rakastuneet ja mahtimiehet juosseet hänen
perässään. Mutta siitä ajasta oli kulunut kaksikymmentäviisi, jopa
kolmekymmentä vuotta, eikä entisestä loistosta ollut enään jälellä
jälkeäkään. — Miten se on mahdollista! huudahti ehdottomasti jokainen,
joka oli nähnyt Darja-rouvan ensikerran. Onko tuo laiha, kuihtunut,
terävänenäinen, vielä keski-ikäinen nainen joskus voinut olla kaunotar?
Hänellekö kerran lyyryjä helkyteltiin?... Ja jokainen ihmetteli syvästi
kaiken maallisen katoavaisuutta. Totta kyllä, että Pandalevskin
mielestä Darja Mihailovnan ihmeelliset silmät merkillisesti olivat
säilyneet; mutta sama Pandalevskihän väitti koko Euroopan tuntevan
hänet.
Joka kesäksi Darja Mihailovna lapsineen muutti maalle. Niitä oli
kolme, seitsentoistavuotias tytär Natalia ja kaksi poikaa, joista
toinen kymmenen, toinen yhdeksän vanha. Darja Mihailovnan talo oli
vieraanvarainen, hän nimittäin otti mielellään vastaan miehiä,
varsinkin naimattomia; maalaisrouvia ei hän voinut kärsiä. Mutta
senpätähden hän saikin heiltä kuulla kunniansa! Heidän sanojensa mukaan
Darja Mihailovna oli ylpeä, epäsiveellinen ja hirveän vallanhimoinen
nainen. Se näyttäytyi pääasiallisesti siinä, että hän puheessaan
salli vapauksia, joita aivan hirvitti kuunnella. Darja Mihailovna
ei todellakaan tahtonut antaa häiritä kesäviettonsa vapautta. Ja
hänen seurustelussaan koko sen maalaisessa yksinkertaisuudessa oli
jonkunlainen vivahdus pääkaupungin sankarittaren ylenkatsetta häntä
ympäröiviä, hiukan hämäriä ja vähäpätöisiä henkilöitä kohtaan... Olihan
hänen käytöksensä kaupunkilaisiakin tuttavia kohtaan huolimaton, jopa
pilkallinen, mutta ei siinä sentään ollut tuota ylenkatseellisuuden
vivahdusta.
Oletko, lukija, milloinkaan tullut huomanneeksi, että henkilö, joka
itseään alempien piirissä usein on hajamielinen, itseään ylempien
joukossa ei koskaan ole sitä? Minkätähden?... Mutta eiväthän sellaiset
kysymykset vie mihinkään tuloksiin!
Kun, tarpeeksi harjoiteltuaan Talbergin etyydiä, Konstantin Diomiditsch
astui puhtosesta, iloisasta kamaristaan vierashuoneeseen, tapasi hän
siellä koolla kaikki talonväet. Salonkielämä oli jo alkanut. Emäntä oli
heittäytynyt leveälle lepuusohvalle, vetänyt jalat alleen ja käänteli
käsissään uutta ranskalaista kirjasta. Ikkunan ääressä, toisella
puolella neulomapuitteita, istui Darja Mihailovnan tytär, ja toisella
kotiopettajatar, neiti Boncourt, kuiva, vanha, kuusikymmenvuotias impi,
päässään kirjava myssy, jonka alta mustia hiussuortuvia oli vedetty
pistämään esiin ja korvissaan pumpulia. Ovenviereiseen nurkkaan oli
Basistov istuutunut lukemaan sanomalehteä; Petja ja Vanja pelasivat
schakkia hänen vieressään. Kädet selän takana, uuniin nojauneena,
seisoi lyhyenläntä mies, jonka hiukset olivat harmaat ja pörröiset,
kasvojen väri ruskea ja silmät vilkkaat. Hän oli eräs Afrikan
Semenitsch Pigasov.
Tuo Pigasov oli kummallinen ihminen. Suuttuneena kaikkeen, — varsinkin
naisiin — hän torui aamusta iltaan, usein sangen sattuvasti, välistä
tylsästi, mutta aina suurella nautinnolla. Hänen ärtyisyytensä meni
miltei lapsellisuuksiin asti. Hänen hymynsä, hänen äänensä, kaikki
hänessä oli kuin sapessa uitettua. Darja Mihailovna piti häntä
mielellään vieraanaan: hänen puheensa häntä huvitti. Heillä saattoi
olla oikein hauska yhdessä. Liioitteleminen oli Pigasoville nautinto.
Hänelle kerrottiin esimerkiksi jostakin onnettomuudesta, että ukkonen
oli polttanut kylän, että vesi oli hävittänyt myllyn tai että mies
kirveellään oli lyönyt poikki kätensä — ylimmilleen ärtyneenä hän
heti kysäsi: "mikäs hänen nimensä oli?" s.o. sen naisen, josta
onnettomuus sai alkunsa; sillä hänen mielipiteensä mukaan nainen aina
oli syynä kaikkiin onnettomuuksiin, kun asiaa vain perinpohjaisesti
tutki. Kerran hän oli heittäytynyt polvilleen naisen eteen, joka
miltei tuntemattomana oli osoittanut hänelle hiukan ystävällisyyttä;
kyynelsilmin, kasvoillaan raivo, oli hän rukoillut, että tuo nainen
häntä armahtaisi; sillä eihän hän koskaan ole rikkonut häntä vastaan
ja lupaa olla sitä milloinkaan tekemättä! Kerran oli hevonen mäessä
tallannut allensa erään Darja Mihailovnan pesijättären, viskannut
hänet ojaan ja ollut tappamaisillaan. Sen jälkeen Pigasov aina kutsui
tuota hevosta "kelpo, kelpo hevosekseen" Ja piti itse mäkeä ja ojaa
erinomaisen luonnonkauneina paikkoina.
Pigasoville ei elämässä ollut käynyt hyvin — josta hän syytti omaa
tyhmyyttään. Hän polveasi köyhistä vanhemmista. Isä, jolla oli ollut
kaikenlaisia pikkuvirkoja, osasi tuskin lukea eikä välittänyt pojan
kasvatuksesta; antoi hänelle ruokaa ja vaatetta ja — siinä kaikki.
Äiti häntä oli hemmotellut, mutta hän kuoli aikaiseen. Pigasov oli
itse kasvattanut itsensä. Itse hän päätti lähteä piirikouluun, sitte
kymnaasiin, oppi itse ranskan-, saksan-, jopa latinankielen ja
päästyään kymnaasista mainioilla todistuksilla, hän läksi Tarttoon,
jossa taisteli ainaisen puutteen kanssa, mutta kesti kolmivuotisen
kurssin loppuun asti. Pigasovin luonnonlahjat eivät olleet tavallista
suuremmat. Kärsivällisyydellä ja mielenlujuudella hän oli kohonnut
jonkinlaiseen huomioon. Varsinkin oli hänessä väkevänä kunnianhimon
tunne, halu joutua hyvään seuraan, pysyä toisten tasalla, kiusallakin,
kohtalosta huolimatta. Hän luki ahkerasti ja meni Tarton yliopistoon
vain kunnianhimosta. Köyhyys teki hänet katkeraksi ja kehitti hänen
huomiokykyänsä ja viekkauttansa. Hänellä oli omituinen tapa lausua
ajatuksensa. Jo nuoruudesta asti oli hän kehittänyt katkeraa,
kiukkuisaa kaunopuheliaisuutta. Hänen ajatuksensa eivät kohonneet
tavallisuutta ylemmäksi, mutta hän osasi puhua tavalla, josta päättäen
hän ei ollut ainoastaan järkevä, vaan sangen älykäskin mies. Saatuaan
kandidaattiarvon, Pigasov päätti antautua oppineelle alalle, sillä hän
ymmärsi sen ainoaksi, jolla saattoi pysyä toveriensa tasalla — hän oli
aina koettanut valita heidät korkeammista piireistä; hän oli heille
teeskennellyt, jopa heitä imarrellutkin, vaikka aina riidellen. Sanalla
sanoen, ainesta hänessä ei puuttunut. Pigasov ei ollut antautunut
opin tielle rakkaudesta tieteesen ja sentähden hän itse asiassa tiesi
liian vähän. Hän heittäytyi kiihkeään sanakiistaan ylioppilaan kanssa,
joka asui viereisessä huoneessa ja josta hän aina teki pilkkaa. Tuo
oli sangen yksinkertainen mies, mutta oli saanut hyvän ja huolellisen
kasvatuksen ja hän pääsi aina täydellisesti voitolle. Pigasov tästä
vimmastui: hän heitti kaikki kirjansa ja viivottimensa tuleen ja hankki
viran. Alussa kävi kaikki hyvin: olihan hän tavallinen "virkamies",
joskaan ei aivan toimelias, niin itseensäluottavainen ja reipas.
Mutta hän tahtoi niin pian kuin suinkin yletä ihmisten joukkoon ja
siinä hän hämääntyi, kompastui, kunnes hänen täytyi ottaa virkaero.
Vuoden hän oleskeli laillisesti hankkimassaan pienessä kylässä,
toisena hän meni naimisiin puolisivistyneen maatilanomistajattaren
kanssa, joka luonnollisella ja ivaavalla käytöksellään tartutti
hänet onkeensa. Mutta Pigasovin luonto ärtyi jo sangen happamaksi;
hän kyllästyi perhe-elämään... Muutamia vuosia vaimo eli hänen
kanssaan yhdessä, kunnes kerran salaa lähti Moskovaan ja myi maatilan
eräälle sukkelalle afäärimiehelle. Tämä tapahtui juuri kun Pigasov
oli saanut asuinrakennuksen valmiiksi. Hän ärtyi äärimmilleen ja
ryhtyi oikeudenkäyntiin vaimoansa vastaan, mutta ei voittanut sillä
mitään... Hän eli sitten yksin, matkusteli naapuriensa luona, joita
haukkui sekä edessä että selän takana ja jotka ottivat hänet vastaan
jonkinlaisella jännitetyllä ilolla; todellista kauhua hän ei koskaan
saanut herätetyksi heissä — eikä koskaan ottanut kirjaa käteensä. Hän
omisti noin sata sielua; ja hänen talonpoikansa eivät koskaan kärsineet
nälkää.
— No _Constantin!_ sanoi Darja Mihailovna Pandalevskin astuessa
vierashuoneesen: — tuleeko _Alexeindrine?_
— Aleksandra Pavlovna lähettää teille kiitokset. Hän tulee erinomaisen
mielellään, lausui Konstantin Diomiditsch kumarrellen joka taholle ja
kosketellen huolellisesti kammattua tukkaansa valkoisilla, lihavilla
sormillaan, joiden kynnet olivat leikatut kolmikulmaisiksi.
— Tuleeko Volintsev myöskin?
— Tulee myöskin.
— No niin, Afrikan Semenitsch, jatkoi Darja Mihailovna kääntyen
Pigasovin puoleen, — teidän mielestänne siis kaikki naiset ovat
luonnottomia?
Pigasovin suu vetäytyi suppuun ja hänen kyynärpäänsä värähtivät
hermostuneesti.
— Sanon vain, alkoi hän hitaasti — ollessaan tuimimmankin raivon
vallassa, puhui hän aina hitaasti ja selvästi, — sanon vain, että
naiset yleensä — läsnäolevista tietysti en puhu...
— Heidän läsnäolonsa ei estä teitä puhumasta heistäkin, keskeytti Darja
Mihailovna.
— Heistä en puhu, toisti Pigasov, — Yleensä kaikki naiset ovat suuressa
määrin luonnottomia, varsinkin mitä tunteitten ilmaisemiseen tulee.
Jos nainen esimerkiksi pelästyy, jos hän jostakin ilostuu tai on
huolissaan, niin hänen ensiksikin välttämätlömästi täytyy vääntää
ruumiinsa jonkinlaiseen kauniisen mutkaan (ja Pigasov väänteli rumasti
vartaloaan ja levitti kätensä levälleen) ja kirkua: voih! tai hymyillä
tai itkeä. Kerran kuitenkin (siinä Pigasov itsetyytyväisesti hymähti)
minulle onnistui saada esiin todellinen, väärentämätön tunteenilmaus
eräältä sangen epäluonnolliselta naiselta!
— No millä tavalla?
Pigasovin silmät säihkyivät.
— Minä häntä tuuppasin kylkeen haapasella seipäällä ja hänen
vinkuessaan, huusin minä: hyvä! hyvä! Kas se se oli todellisuuden ääni,
se huuto oli luonnollinen... Menetelkää tekin tulevaisuudessa sillä
tavalla.
Kaikki nauroivat.
— Mitä roskaa te puhutte Afrikan Semenitsch! huudahti Darja Mihailovna.
— Luuletteko minun todellakin uskovan, että te ryhdytte seipäillä
tuuppaamaan tyttöjä kylkeen!
— No totta totisesti, seipäällä, isolla seipäällä, sellaisella, joita
käytetään linnoitusten puolustuksessa.
— _Mais c'est une horreur, ce que vous dites la, monsieur_ [Mutta
tehän puhutte kamalia asioita, herra...], kirkasi neiti Boncourt,
vimmastuneena katsellen lapsia, jotka nauraa hahattivat.
— Niin, ei häntä pidä uskoa, sanoi Darja Mihailovna. — Niinkuin emme me
häntä tuntisi!
Mutta ärtynyt ranskalainen neiti mutisi pitkän aikaa itsekseen,
voimatta rauhoittua.
— Voittehan olla minua uskomatta, jatkoi Pigasov kylmäverisesti: —
mutta vakuutan, että olen puhunut täyttä totta. Kuka asian sitte
tietäisi, jollen minä? Kai ette te tämän jälkeen enään uskoisi todeksi
sitäkään, mitä naapurimme rouva Helena Antonovna Tschepusov itse,
huomatkaa itse, minulle kertoi, nimittäin, että hän kidutti kuoliaaksi
oman veljensä pojan.
— Mitä te vielä voitte keksiä!
— Pyydän, pyydän! Kuulkaa ja tuomitkaa itse. Huomatkaa, etten minä
suinkaan tahdo häntä panetella, päinvastoin hänestä hyvin paljon pidän,
nimittäin niin paljon kuin naisesta yleensä voi pitää; hänen talossaan
ei tapaa ainoatakaan kirjaa paitsi almanakkaa, hän ei itse osaa lukea
kuin ääneen tavaamalla, — ja nuo lukuharjoitukset panevat hänet aivan
hikoilemaan ja valittamaan että hänen silmänsä jo vähemmälläkin
putoavat päästä... Sanalla sanoen, hän on naiseksi hyvä ja hänen
palvelustyttönsä ovat hyvin ruokitut. Miksi minä häntä panettelisin?
— No, virkkoi Darja Mihailovna: — nyt on Afrikan Semenitsch ratsunsa
selässä — ennen iltaa hän ei siitä astu alas.
-- Ratsuni... Mutta naisilla niitä on kolme, eivätkä he milloinkaan
astu alas niiden selästä, paitsi kun nukkuvat.
-- Mitkä nuo kolme ratsua sitte muka olisivat?
-- Panetteleminen, toruminen ja kierteleminen.
— Kuulkaa Afrikan Semenitsch, alkoi Darja Mihailovna, — ette te nyt
syyttä noin vihaa naisia. Joku nainen on mahtanut teitä...
— Loukata, tarkoitatte varmaankin? keskeytti hänet Pigasov.
Darja Mihailovna joutui hiukan hämilleen, sillä hän muisti samassa
Pigasovin onnettoman avioliiton. Hän nyökäytti ainoastaan päätään.
— Eräs nainen minua todellakin on loukannut, sanoi Pigasov: — vaikka
hän olikin hyvä, sangen hyvä...
— No ja kuka se oli?
— Äitini, sanoi Pigasov alentaen ääntään.
— Äitinne? Kuinka hän sitte saattoi teitä loukata?
— Siten että minut synnytti...
Darja Mihailovna rypisti kulmakarvojansa.
— Minä pelkään, sanoi hän: — että keskustelumme kääntyy surulliseksi...
_Constantin_, soittakaa meille Talbergin uusi etyydi. Ehkä musiikin
äänet saattavat kesyttää Afrikan Semenitschin. Orfeushan siten kesytti
villit pedotkin.
Konstantin Diomiditsch istuutui pianon ääreen ja soitti Talbergin
etyydin kutakuinkin hyvin. Alussa Natalia Aleksejevna tarkkaavasti
kuunteli, mutta ryhtyi sitte työhönsä.
— _Merci, c'est charmant_! [Kiitos, se on ihanaa], lausui Darja
Mihailovna: — minä pidän Talbergista. _Il est si distingui_ [Hän on
niin hieno]. Mitä te nyt olette tuumannut, Afrikan Semenitsch?
— Ajattelin vain, alkoi Pigasov hitaasti: — sitä, että löytyy
kolmenlaista itsekkäisyyttä: itsekkäitä ihmisiä, jotka itse elävät ja
antavat muitten elää; sitte sellaisia, jotka itse elävät, mutta eivät
salli muitten elää; ja vihdoin sellaisia, jotka eivät itse elä eivätkä
anna toistenkaan elää... Naiset kuuluvat suurimmaksi osaksi tuohon
viimeksi-mainittuun luokkaan.
— Miten rakastettavasti lausuttu! Sitä vain minä kummastelen, millä
itseluottamuksella te lausutte tuomionne; aivan kuin ette itse
milloinkaan voisi erehtyä.
— Ei suinkaan! Minä erehdyn kyllä. Mieskin saattaa erehtyä. Mutta
tiedättekö mikä eroitus siinä on, kun mies erehtyy tai nainen erehtyy?
Ettekö? Kas: mies saattaa sanoa, ettei kaksi kertaa kaksi tee neljää,
vaan viisi, tai kolme ja puoli. Mutta nainen sanoo, että kaksi kertaa
kaksi tekee — steariinikynttilän.
— Tuon jutun minä jo luullakseni, olen teiltä kuullut... Mutta suokaa
kysyä, mitä yhteyttä löytyy vasta kuulemamme musiikin ja teidän
mietteittenne välillä noista kolmenlaisista itsekkäisyyksistä?
— Ei mitään. Mutta minä en musiikkia kuunnellutkaan.
— Voi "ystävä kulta, nyt näytät, ett' olet sä mahdoton!" lausui
Darja Mihailovna, hiukan väärentäen Gribojedovin sanojen merkitystä.
— Mistä te sitte pidätte, jollei musiikkikaan teitä miellytä? Ehkä
kirjallisuudesta?
— Kirjallisuudesta minä pidän, vaikken nykyaikaisesta.
— No kuinka niin?
— Selitän heti. Matkustin hiljan Okavirran yli lautalla erään herran
seurassa. Lautta piti seisahduttaa matalassa paikassa ja ajopelejä
täytyi käsin vetää ylitse. Tuolla herralla oli ylen raskaat rattaat.
Lauttamiesten niitä raastaessa rantaan voimiensa takaa, seisoi herra
lautalla ja ähki niin, että tuli sääli häntä katsoakin... Kas,
ajattelin minä, tässä nyt käytännössä uusi työnjako. Aivan samoin
on nykyajan kirjallisuuden: muut vetävät, tekevät työn — ja itse se
voihkii.
Darja Mihailovna hymähti...
— Ja sitä pidetään ajan olojen jäljentämisenä, sanoi hetken kuluttua
Pigasov: — yleisten mielipiteiden kuvaamisena syvistä kysymyksistä...
Äh, minusta nuo jo ovat herjauksen sanoja!
— Mutta naiset, joita vastaan te tässä niin hyökkäätte, he eivät
kumminkaan käytä herjaussanoja.
Pigasov kohautti olkapäitään.
— Eivät käytä, siksi, etteivät kykene niitä käyttämään.
Darja Mihailovnan posket vetäysivät heikkoon punaan.
— Tepä alatte lausua hävyttömyyksiä, huomautti hän väkinäisesti
hymyillen.
Huoneessa syntyi hiljaisuus.
— Missä tuo Solotonoscha oikeastaan on? kysyi äkkiä toinen pojista
Basistovilta.
— Poltavan kuvernementissä, ystäväni, vastasi siihen Pigasov: — itse
Vähällä-Venäjällä. (Hän vaihtoi sangen mielellään puheainetta.) —
Kas, me olemme tässä pohtineet kirjallisuudesta, jatkoi hän: — ja jos
minulla vain olisi irtonaisia rahoja, niin rupeisin vähävenäläiseksi
runoilijaksi.
— No ja vielä mitä! sanoi Darja Mihailovna. — Tulisipa teistä hyvä
runoilija! Osaatteko te edes vähävenäjää?
— En ensinkään. Mutta en sitä tarvitsisikaan.
— Kuinka ette?
— Tietysti en sitä tarvitsisi. Otan vain paperiliuskan ja kirjoitan
päällekirjoitukseksi: "Laulu" ja alan sitte: "Oi sä kaiho, kohtaloni!"
— Ja Pigasov tekasi muutamia säkeitä, joissa runomitta oli sama kuin
tunnetuissa vähä-venäläisissä lauluissa, mutta sanoilla ei ollut
mitään merkitystä. — Jotakin siihen tapaan, jatkoi hän, — ja runoilija
on valmis; ei muuta kuin painata ja julkaise. Vähä-venäläinen lukee,
laskee pään käden varaan ja itkee. Se on tuntehikasta kansaa!
— Hyvänen aika! huusi Basistov, — mitä te puhutte! Tyhjää roskaa. Minä
olen asunut Vähä-Venäjällä, minä rakastan tätä maata ja osaan sen
kieltä... Se mitä te juuri lausuitte, ei ollut suoraan sanoen mitään
kieltä...
— Ehkä, mutta vähä-venäläinen itkee siitäkin. Te puhutte sen
kielestä... Onko sen kieltä olemassa? Kerran minä pyysin erästä
vähä-venäläistä kääntämään kielelleen ensi lauseen, joka mieleeni
sattui. Hän sen käänsi. Mutta en minä voinut huomata muuta, kuin
että hän huonolla venäjänkielellä lausui saman kuin minä... Onko se
mielestänne kieltä, itsenäistä kieltä? Ennemmin antaisin huhmarissa
survoa parhaan ystäväni, kuin myöntäisin tuon todeksi.
Basistovilla oli vastaus valmiina.
— Jättäkää hänet, sanoi Darja Mihailovna, — tiedättehän ettei häneltä
saa kuin hulluja vastaväitteitä!
Pigasov hymyili myrkyllisesti. Lakeija tuli samassa ilmoittamaan, että
Aleksandra Pavlovna veljineen oli saapunut. Darja Mihailovna nousi
ottamaan vastaan vieraitaan.
— Tervetuloa, _Alexandrine,_ sanoi hän astuen hänen luokseen: — miten
hauska, että tulitte!... Tervetuloa, Sergei Pavlitsch!
Volintsev painoi Darja Mihailovnan kättä ja likeni Natalia Aleksejevnaa.
— No tuleeko uusi tuttavanne, tuo parooni, tänään? kysyi Volintsev.
— Kyllä.
— Sanotaan hänen olevan suuren filosoofin: aivan hänestä sinkoilemalla
kuuluu räiskähtelevän Hegelin lauseita.
Darja Mihailovna ei siihen vastannut mitään, vaan vei Aleksandra
Pavlovnan sohvaan ja istuutui itse hänen viereensä.
-- Filosofia! huokasi Pigasov: — ja sen ylhäiset näkökohdat, ne, ne
vielä tuottavat minulle surman. Mitä tuolta ylhäältä sitte oikeastaan
voi nähdä? Kas, jos nyt joku tahtoo ostaa esimerkiksi hevosen, niin
eihän hän palotornista lähde sitä tarkastamaan, eikö totta?
— Tämä parooni tulee teille tuomaan jotakin kirjoitusta? kysyi
Aleksandra Pavlovna.
— Niin, erästä kirjoitusta, vastasi Darja Mihailovna liioitellen
huolimattomasti, — kaupan ja teollisuuden keskinäisestä suhteesta
Venäjällä... Mutta älkää peljätkö, että tässä teidän seurassanne
rupeamme sitä lukemaan... En minä teitä pyytänyt vieraikseni sitä
varten. _Le baron est aussi aimable que savant_ [parooni on yhtä
rakasteltava kuin oppinut] Ja puhuu niin hyvin venättä. _O est un
vrai torrent... il vous entraine_ [Hänestä tulvii kaunopuheliaisuus
virtana... hän aivan riistää mukaansa.]
— Puhuu niin hyvin venättä, lisäsi Pigasov, — että ansaitsee
ranskankielisen kiitoksen.
— Jyrmistelkää vain, Afrikan Semenitsch, jyrmistelkää... Se sopii
teidän pörröiseen tukkaanne aivan erinomaisesti... Mutta miksei häntä
jo kuulu? Tiedättekö hyvät herrat ja naiset, lisäsi Darja Mihailovna
katsellen ympärilleen: — menkäämme puutarhaan... Päivälliseen on vielä
melkein kokonainen tunti ja ilma on niin kaunis...
Koko seura nousi ja läksi puutarhaan.
Darja Mihailovnan puutarha ulottui jokeen asti. Siellä oli vanhoja,
varjokkaita lehmuskäytäviä, joitten päistä aukeni smaragdinkarvaisia,
tuoksuvia istutuksia, akaasia- ja syreenilehtoja.
Volintsev, Natalia ja neiti Boncourt joutuivat puutarhan päähän.
Volintsev asteli vaieten Natalian rinnalla. Neiti Boncourt seurasi
heitä kappaleen matkan päässä.
— Mitä te tänään olette tehnyt? kysyi viimein Volintsev, kierrellen
rehevien, vaaleahkojen viiksiensä päitä.
Kasvonpiirteiltään oli hän hyvin sisarensa näköinen. Ilme niissä
ei sentään ollut yhtä leikkisä ja vilkas ja katse hänen kauneissa,
ystävällisissä silmissään oli suruisa.
— En juuri mitään, vastasi Natalia: — olen kuunnellut Pigasovin toraa,
ommellut kanavatyötä, lukenut.
— No mitä olette lukenut?
— Olen lukenut... ristiretkistä, vastasi Natalia, hetkeksi katkaistuaan
lauseensa.
Volintsev katseli häntä.
— Ah, sanoi hän vihdoin: — se mahtaa olla hauskaa.
Hän taittoi oksan ja alkoi heiluttaa sitä ilmassa. Parikymmentä
askeletta he vielä astuivat eteenpäin.
—- Mikä parooni se oikeastaan on, johon äitinne on tutustunut? kysyi
Volintsev taas.
— Kamarijunkkari. Ei täkäläisiä. Äiti häntä kovasti kiittää.
— Äitinne antaa helposti voittaa itsensä.
— Se osoittaa vain kuinka nuori hän on mieleltään, huomautti Natalia.
— Niin, pian teille lähetän hevosenne. Se on nyt miltei valmiiksi
opetettu. Minä tahdoin heti alusta saada sen nelistämään, ja tuon
tahtoni perille olenkin nyt päässyt.
— Kiitos... Oikein minä häpeen. Te olette itse sitä opettanut... se
kuuluu olevan hyvin vaikeaa.
— Tiedättehän, Natalia Aleksejevna, että saattaakseni teille
pienintäkin iloa, olen valmis vaikka... Tämähän oli aivan
vähäpätöistä...
Volintsevin lause katkesi.
— Kiitos, sanoi Natalia vielä kerran ja katseli häntä ystävällisesti.
— Tiedättehän te, sanoi Sergei Pavlitsch kaavan vaiettuaan: — että voin
tehdä vaikka mitä... Mutta miksi siitä puhun! Te tiedätte kaikki.
Samassa hetkessä soitettiin talossa kelloa.
— _Ah! la cloche du diner!_ huudahti neiti Boncourt: — _rentrons_ [Ai,
päivälliskello! — menkäämme sisään].
»_Quel dommage_, tuumi vanha ranskalainen impi itsekseen, astuessaan
ylös portaita Natalian ja Volintsevin perässä: — »_quel dommage, que ce
charmant garçon ait si peu de ressources dans la conversation_... mikä
käännettynä sisältäisi: olet herttainen, hyvä ystäväni, vaikka vähän
yksinkertainen.
Parooni ei tullut päivällisiksi. Häntä odotettiin puoli tuntia.
Keskustelu pöydän ääressä ei luistanut. Sergei Pavlitsch vain katseli
vieressään istuvaa Nataliaa ja kaatoi hartaasti vettä hänen lasiinsa.
Pandalevski koetti innokkaasti huvittaa naapuriansa, Aleksandra
Pavlovnaa: hän valmisti hänelle mitä imelimpiä kohteliaisuuksia, mutta
Aleksandra Pavlovna miltei haukotteli.
Basistov, mitään erityistä ajattelematta, vanutteli leipätahdasta
palloiksi. Pigasovkin vaikeni ja kun Darja Mihailovna hänelle
huomautti, ettei hän tänään ole ensinkään rakastettava, niin hän
jurosti vastasi:
— Koska minä sitte olisin rakastettava? Se ei ole minun asiani... — ja
katkeralla hymyllä lisäsi hän: — kärsikää nyt vähän aikaa. Kas, minä
olen kaljaa, tavallista venäläistä kaljaa, mutta kunhan hän nyt tulee,
tuo kamarijunkkarinne...
— Hyvä! hyvä! huudahti Darja Milailovna. — Pigasov on mustasukkainen,
jo edeltäkäsin mustasukkainen.
Pigasov ei siihen vastannut mitään, katseli vain kulmakarvojensa alitse.
Kello seitsemän aikaan kaikki taas läksivät vierashuoneeseen.
— Ei kai hän enään tulekkaan, sanoi Darja Mihailovna...
Mutta samassa ajettiin pihaan pienillä rattailla ja hetken kuluttua
tuli lakeija vierashuoneeseen ojentamaan Darja Mihailovnalle kirjettä
hopeiselta tarjottimelta. Darja Mihailovna silmäili kirjeen loppuun ja
kääntyi lakeijaan:
— Missä herra on, joka toi tämän kirjeen?
— Hän istuu rattaillaan. Käskettekö kutsua hänet sisään?
— Kutsu.
Lakeija meni.
— Ajatelkaa kuinka koomillista, sanoi Darja Mihailovna: — parooni on
saanut käskyn heti lähteä takaisin Pietariin. Hän lähettää minulle
kirjoituksensa erään toverinsa, herra Rudinin kautta. Parooni tahtoi
jo itse esitellä hänet minulle, kiitti häntä kovasti. Äh, kuinka tämä
on harmillista! Minä jo toivoin, että parooni joksikin aikaa asettuisi
tänne...
— Dmitri Nikolajevitsch Rudin, ilmoitti lakeija.