Oli tyyni, kesäinen aamu. Aurinko oli jo noussut taivaan kirkkaan
laen korkeuteen, mutta kaste kimmelsi vielä vainioilla. Lemuava
tuoreus leijaili laaksosta, joka vasta oli herännyt unestaan, ja
varhaiset linnut visersivät metsässä, joka liikkumattomin lehvin kylpi
kasteessaan. Ylenevien vainioiden päässä, joilla ruis juuri alkoi
heilimöidä, näkyi kummulla pieni kylä. Tuota kylää kohti, pitkin kapeaa
kylätietä, asteli nuori nainen. Hänellä oli yllään valkea kesäpuku,
päässä pyöreä olkihattu ja kädessä päivänvarjostin. Hiukan etempänä
seurasi häntä palvelijapoika.
Nainen asteli hitaasti ja ikäänkuin nauttien kävelystä. Ympärillä,
korkean rukiin pinnalla, vaihtelivat hopeanvihriät ja punertavat
värit. Aaltoillessaan tähkäpäät hiljaa kahisivat. Ilmassa visertelivät
leivoset. Nuori nainen tuli kotikylästään, joka oli virstan päässä
siitä kylästä, johon hän suuntasi kulkunsa. Hänen nimensä oli
Aleksandra Pavlovna Lipin. Hän oli leski, lapseton, varakas, ja asui
yhdessä veljensä Sergei Pavlovitsch Volintsevin kanssa, joka oli
virastaan eronnut esikunta-ruotumestari. Tämä oli naimaton ja hoiti
sisarensa maatilaa.
Aleksandra Pavlovna saapui kylään, seisahtui viimeiselle mökille, joka
oli matala ja rappeutunut, huusi luokseen palvelijapojan ja lähetti
hänet sisään kysymään emännän terveyden tilaa. Poika palasikin pian,
seurassaan vapiseva, valkopartanen ukko.
— No, mitä kuuluu? kysyi Aleksandra Pavlovna.
— Vielä se on hengissä... vastasi ukko.
— Saako astua sisään?
— Miksei, kyllähän sitä...
Aleksandra Pavlovna astui mökkiin. Siellä oli ahdasta, savuista,
ummehtunutta. Joku käänteli ja ähki vuoteella. Aleksandra Pavlovna
katseli ympärilleen ja näki puolihämärästä pörröisen, ryysyihin
käärityn akan pään. Sairaan rinta oli peitetty raskaalla sarkatakilla,
hän hengitti vaivaloisesti ja liikutteli heikosti laihoja käsiään.
Aleksandra Pavlovna likeni akkaa ja kosketti kädellään hänen otsaansa.
Se oli polttavan kuuma.
— Miten sinä nyt jaksat, Matriona? kysyi hän, nojaten vuoteen laitaan.
— Voih! ähki sairas katsellen Aleksandra Pavlovnaa. — Huonosti,
huonosti, hyvä rouva! Kuoleman hetki tuli, rouva kulta.
— Ehkä sinut, Matriona, sentään hyvä Jumala vielä parantaa. Oletko sinä
ottanut niitä rohtoja, joita sinulle lähetin?
Akka voihki tuskallisesti eikä vastannut. Hän ei ollut kuullut
kysymystä.
— On se niitä ottanut, vastasi ukko, joka oli seisahtunut ovelle.
Aleksandra Pavlovna kääntyi hänen puoleensa.
— Eikö hänellä täällä ole apunaan ketään muuta kuin sinä?
— Onhan tuo tyttö, hänen lapsenlapsensa, mutta se ei pysy sisällä.
Ei viitsi istua paikoillaan, senkin heilakka. Jos pyytää mummo vettä
juodakseen, niin tuskin viitsisi sitäkään antaa. Ja minä taas olen
vanha, mitä minusta!
— Mutta entä jos muuttaisimme hänet minun sairashuoneeseeni?
— Ei. Mikä häntä sinne kuljettaisi. Sama se, missä kuolee. Johan tuo
on tarpeekseen elänyt. Jumala tahtoo jo pois. Ei hän enään vuoteeltaan
nouse. Häntä vielä sairashuoneeseen! Jos häntä ruvetaan liikuttamaan,
niin hän kuolee käsiin.
— Voih, äänteli sairas, — rouva kulta, pidä huolta tyttöraukastani!
Meidän herrasväkemme ovat kaukana, mutta sinä...
Akka vaikeni. Hän oli puhunut voimiensa takaa.
— Älä ole levoton. Kyllä minä pidän huolen kaikesta. Ja kuuleppa, minä
toin sinulle teetä ja sokeria. Juo nyt sitä jos mielesi tekee... Kai
teillä on teekeittiö, lisäsi hän kääntyen ukkoon päin.
— Jaa teekeittiökö? Eihän meillä ole teekeittiötä, mutta saahan sen
lainata.
— No koeta sitte lainata, muutoin minä lähetän omani. Ja komenna tyttöä
olemaan siivolla. Sano, että se on hävytöntä.
Mitään vastaamatta ukko molemmin käsin tarttui kääröön, jossa oli
sokeria ja teetä.
— No, hyvästi nyt Matriona! sanoi Aleksandra Pavlovna; — minä käyn
sinua vielä katsomassa. Ja älä sinä rupeekkaan huolehtimaan, vaan ota
lääkkeitä säntillisesti.
Akka nosti päätään ja kääntyi Aleksandra Pavlovnaan.
— Anna rouva kulta kätesi, pyysi hän.
Aleksandra Pavlovna ei kuitenkaan antanut hänelle kättään, kumartui
vain suutelemaan häntä otsalle.
— Pitäkää nyt huolta siitä, sanoi hän mennessään ukolle, — että hän saa
lääkkeet ajallaan... ja juottakaa häntä teellä niin paljon kuin häntä
haluttaa...
Ukko ei puhunut mitään, kumarsi vain jäähyväisiksi.
Syvästi Aleksandra Pavlovna hengitti, päästyään raittiiseen ilmaan. Hän
aukaisi päivänvarjostimensa ja alkoi juuri astua kotiin päin, kun äkkiä
mökin kulman takaa ajoi esiin kevyet juoksurattaat. Niissä istui noin
kolmenkymmenen vuotias mies vanhassa, harmaassa sarkapalttoossa, päässä
harmaa, leveäpohjainen lakki. Nähdessään Aleksandra Pavlovnaa, hän
paikalla seisahduta hevosensa ja kääntyi hänen puoleensa. Hänen leveät,
kalpeat kasvonsa pienine harmahtavine silmineen ja vaaleine viiksineen
olivat hyvin samanväriset kuin miehen koko puku.
— Hyvää päivää, sanoi hän laiskasti hymyillen. — Mitä tekemistä teillä
täällä on ollut olevinaan, uskaltaako kysyä?
— Minä kävin katsomassa sairasta... Entä mistä te tulette, Mihail
Mihailovitsch?
Mihail Mihailovitschiksi nimitetty mies katsoi häntä silmiin ja hymähti
taaskin.
— Se on hyvä, jatkoi hän, — että käytte sairasta katsomassa, mutta eikö
olisi parempi muuttaa hänet sairashuoneeseen?
— Hän on liian heikko. Häntä ei saa liikuttaa.
— No mutta ettekö te aio lakkauttaa sairashuonettanne?
— Lakkauttaako? Ja miksi?
— No vaikka miksi.
— Mikä kummallinen ajatus! Mistä se pyörähti päähänne?
— No kas, käyttehän te usein rouva Lasunskin luona ja hänellähän on
suuri vaikutusvalta teihin. Hänen mielestään taas sairashuoneet, koulut
ja muut sellaiset laitokset ovat vain hullutuksia, turhia tuumia.
Hyväntekeväisyyden tulee olla persoonallista laatua, sivistyksen
samoin: se on muka kaikki hengen työtä... Siihen tapaan hän luullakseni
ilmaisee mielipiteensä. Ja minkätähden hän sitte laulaa tuohon
nuottiin? Olisipa hauska tietää.
Aleksandra Pavlovna purskahti nauruun.
— Darja Mihailovna on kelpo ihminen, minä hänestä paljon pidän ja häntä
suuresti kunnioitan. Mutta voihan hänkin erehtyä enkä minä nyt usko
jokaista hänen sanaansa.
— Siinä teette oikein, jatkoi Mihail Mihailovitsch astuen alas
ajopeleistä: — sillä hän ei edes itse usko omiin sanoihinsa. Minä taas
olen hyvin iloissani siitä, että teidät tapasin.
— No kuinka niin?
— Ja sitä te kysytte! Niinkuin ei sitte aina olisi hauska tavata teitä!
Tänään te taas olette yhtä pirteä ja suloinen kuin tämä kesäinen aamu.
Aleksandra Pavlovna purskahti taas nauruun.
— Minkätähden te nauratte?
— Minkätähdenkö? Jos voisitte nähdä miten kylmän ja välinpitämättömän
näköisenä te lausuitte kohteliaisuutenne! Minua hämmästyttää, ettette
viimeisen sanan aikana haukotellut.
— Kylmän näköisenä... Aina te vaaditte tulta; mutta tuli ei kelpaa
mihinkään. Se syttyy hetkessä, savuaa ja sammuu...
— Ja lämmittää, keskeytti hänet Aleksandra Pavlovna.
— Niin... ja polttaa.
— No entä sitte jos polttaakin! Se ei tee mitään. Se on paljon parempi
kuin...
— Mutta saadaanpa nähdä mitä te sanotte, kunhan vain kerran poltatte
höyhenenne, tokasi närkästyneenä väliin Mihail Mihailovitsch ja
läjähytti ohjasperillä hevostaan. — Hyvästi!
— Mihail Mihailitsch, pysähtykää! huusi Aleksandra Pavlovna; — milloin
tulette meille?
— Huomenna; terveisiä veljellenne.
Ja rattaat pyörivät pois.
Aleksandra Pavlovna jäi katselemaan Mihail Mihailitschin jälkeen.
— Mikä hölmö! tuumaili hän. — Käyräselkäisenä, tomuisena, niskassa
lakki, jonka alta pistää esiin suortuvia pörröisestä, keltaisesta
tukasta, on hän aivan suuren jauhosäkin näköinen.
Aleksandra Pavlovna asteli ääneti tietä myöten kotiin. Hänen silmänsä
olivat alaspainetut. Likenevä kavioiden kalske sai hänet pysähtymään
ja kohottamaan päätään... Vastaan tuli hänen veljensä ratsain; hänen
rinnallaan kävi nuori, lyhytvartaloinen mies kesäisessä puvussa,
takki avoinna, kaulassa vaalea kaulaliina ja päässä harmaa kesähattu
Kädessään piti hän kevyttä kävelykeppiä. Vaikka hän kyllä näki, että
Aleksandra Pavlona kävi niin ajatuksiin vaipuneena ettei hän huomannut
mitään ympärillään, hymyili hän hänelle jo kaukaa, ja niin pian kuin
nuori nainen heidät huomasi, riensi hän hänen luokseen ja lausui
ilomielin, miltei hellästi:
— Hyvää päivää Aleksandra Pavlona, hyvää päivää!
— Kas! Konstantin Diomiditsch, päivää! sanoi Aleksandra Pavlovna. —
Tuletteko Darja Mihailovnan luota?
— Aivan niin, juuri sieltä, vastasi säteilevin kasvoin nuori mies; —
Darja Mihailovnalta. Darja Mihailovna lähetti minut luoksenne; tulin
mieluummin jalkasin... aamu kun on niin ihana, eikä matkaa ole kuin
neljä virstaa. Saavun teille —teitä ei ole kotona. Sanoo sitte veljenne
teidän lähteneenne Semenovkaan ja itse aikovansa vainioille. No minä
silloin heti menemään hänen kanssansa teitä vastaan. Niin. Kuinka tämä
on hauskaa!
Nuori mies puhui venättä puhtaasti ja oikein, mutta: murtaen
vieraalla kielellä, vaikka vaikea oli päättää millä. Hänen kasvonsa
piirteissä oli jotakin aasialaista. Pitkä, koukistunut nenä, suuret,
liikkumattomat, ulkonevat silmät, isot, punaset huulet, tervankarvaset,
mustat hiukset, — kaikki hänessä osoitti itämaista syntyperää. Hänen
nimensä oli Pandalevski ja syntynyt hän oli Odessassa, vaikka hän
sitte oli saanut kasvatuksensa jossakin Valkeavenäjällä, jonkun
ihmisystävällisen, rikkaan lesken kustannuksella ja toinen leski oli
hankkinut hänelle viran. Yleensä keski-ikäiset naiset mielellään
suojelivat Konstantin Diomiditschia: hän osasi etsiä ja löytää heidän
suosiotansa. Paraikaa eli hän rikkaan maatilanomistajattaren Darja
Mihailovna Lasunskin luona holhottina tai ottopoikana. Hän oli sangen
ystävällinen, avulias, tuntehikas mies, joka helposti rakastui.
Hänellä oli miellyttävä ääni, hän soitti pianoa jotakuinkin hyvin
ja puhellessaan jollekin henkilölle oli hänellä tapana omituisesti
tuijottaa häneen silmillään. Hän kävi aina sangen siististi puettuna ja
käytti kauvan vaatteitaan, leukansa hän tarkkaan puhdisti parrasta ja
piti hiuksensa sileiksi kammattuina.
Aleksandra Pavlovna kuunteli hänen puheensa loppuun asti ja kääntyi
sitten veljensä puoleen.
— Tänäänpä minä tapaan kaikki tuttavani: juuri tässä puhelin Leshnevin
kanssa.
— Vai niin! Menikö hän tästä?
— Kyllä, ja ajatelkaa, juoksurattailla, jonkinlaisissa palttinaisissa
vaatteissa, aivan tomuisena... Kuinka eriskummallinen olento hän on!
— Niin, voi olla, mutta kelpo ihminen.
— Mitä? herra Leshnevkö? kysyi Pandalevski ikäänkuin hämmästyksissä.
— Niin, Mihail Mihailovitsch Leshnev, sanoi Volintsev. — Mutta nyt
jää hyvästi, siskoni: täytyy kiiruhtaa vainiolle. Sinulla on tänään
tattarikylvö. Herra Pandalevski saattaa kai sinut kotiin.
Volintsev komensi hevosensa juoksuun.
— Suurimmalla mielihyvällä! huudahti Konstantin Diomiditsch tarjoten
Aleksandra Pavlovnalle käsivartensa.
Käsi kädessä he sitte astelivat nuoren rouvan kotia kohti,
Suurta onnea näytti Konstantin Diomiditschille tuottavan se, että
Aleksandra Pavlovna nojausi hänen käsivarteensa. Nuori mies otti
lyhyitä askelia; hän hymyili ja hänen itämaiset silmänsä kostuivat,
mikä muutoin ei hänelle ollut ensinkään harvinaista, vaikkei hänellä
suinkaan ollut syytä suruun tai kyyneleisiin. Kuka nyt sitten ei
mielellään olisi taluttanut kaunista, nuorta, upeaa naista? Koko X:n
kuvernementti tunnusti yhdestä suusta, että Aleksandra Pavlovna oli
hurmaava olento. Ja X:n kuvernementti ei suinkaan ollut väärässä. Yksin
hänen suora, hiukkasen pysty pieni nenänsä saattoi tehdä hulluksi
minkä kuolevaisen tahansa, puhumattakaan hänen samettisista, mustista
silmistään, vaalean punertavasta tukasta, kuoppasista pyöreinä poskilla
ja koko hänen muusta kauneudestaan. Kaikesta kauneinta oli sentään ilme
hänen herttaisissa kasvoissaan: uskollisena, hyvänä, hellämielisenä se
veti puoleensa ja ihastutti kaikkia. Aleksandra Pavlovna katseli ja
hymyili kuin lapsi; naiset pitivät häntä yksinkertaisena... Saattoiko
enään enempää toivoa?
— Sanotte siis, että Darja Mihailovna lähetti teidät luokseni? kysyi
hän Pandalevskiltä.
— Juuri siten. Lähetti, vastasi Pandalevski, ääntäen s-äänen kuin
englantilaisen th:n: — hän haluaa välttämättömästi ja pyytää teitä
tänään syömään päivällistä luokseen. Hän... (puhuessaan naisista lausui
Pandalevski hän-sanan erinomaisen kohteliaalla äänellä): — hän odottaa
luokseen uusia vieraita, joihin hän välttämättömästi tahtoo tutustuttaa
teidät.
— No keitä?
— Erästä Muffelia, paroonia, kamarijunkkaria Pietarista. Darja
Mihailovna häneen hiljan tutustui ruhtinas Garinilla ja kehuu
kovasti tämän nuoren miehen hienoutta ja rakastettavuutta. Herra
parooni harrastaa myöskin kirjallisuutta tai oikeammin sanoen... oi,
mikä erinomainen perhonen, suvaitsetteko huomata!... tai oikeammin
valtiotaloutta. Hän on kirjoittanut artikkelin jostakin erinomaisen
hauskasta kysymyksestä ja tahtoo siitä kuulla Darja Mihailovnan
mielipidettä.
— Tuosta valtiotaloudellisesta artikkelistako?
— Niin, nimittäin sen kielellisestä puolesta, Aleksandra Pavlovna,
sen kielellisestä puolesta. Kai te tiedätte, että Darja Mihailovna
siinäkin suhteessa on tuntija. Shukovskikin neuvotteli hänen kanssaan
ja hyväntekijäni, Odessassa asuva kunnianarvoisa vanhus Roksolan
Mediarovitsch Ksandryk... Kai te tunnette tämän henkilön, kumminkin
nimeltä?
— En laisinkaan, en ole kuullutkaan.
— Vai ette ole kuullutkaan? Sepä merkillistä! Tahdoin vaan sanoa,
että Roksolan Mediarovitschkin oli samaa mieltä Darja Mihailovnan
venäjänkielentaidosta.
— Mutta onko tämä parooni sitte niin pikkumaisuuteen asti tarkka?
— Ei suinkaan. Darja Mihailovna kertoo päin vastoin, että maailmanmies
heti paikalla hänessä tulee näkyviin. Beethovenistakin hän oli kertonut
sellaisella kaunopuheliaisuudella, että sai vanhan ruhtinaankin aivan
innostuksiin... Sitä olisin minä totisesti tahtonut olla kuulemassa:
kas, se se kuuluu oikein minun alaani. Sallikaa minun antaa teille tämä
ihana kedon kukkanen!
Aleksandra Pavlovna otti kukkasen ja, astuttuaan pari askelta, pudotti
sen tielle... Taloon ei enään ollut kuin parisataa askelta. Rakennusta
oli vasta korjattu ja maalattu. Ystävällisesti sen suuret, kirkkaat
ikkunat loistivat tuuheitten, vanhojen vaahteroiden ja lehmusten
vihriästä.
— Minkä vastauksen siis saan viedä Darja Mihailovnalle, kysyi
Pandalevski hiukan loukkaantuneena antamastaan kukkasesta; tuletteko
päivällisille? Minun piti myöskin pyytää veljeänne.
— Kyllä me tulemme; tietysti. Mitä Nataschalle kuuluu?
— Natalia Aleksejevna on Jumalan kiitos terve... Mutta me jo astuimme
tiehaaran sivutse, joka vie Darja Mihailovnan maatilalle. Minulla on
kunnia sanoa hyvästi.
Aleksandra Pavlovna seisahtui.
— Ettekö käy sisään? kysyi hän epäröiden.
— Miten mielelläni tulisin, mutta pelkään etten ehdi. Darja Mihailovna
tahtoo kuulla erään Talbergin uuden etyydin; minun pitää sitä vielä
harjoittaa. Ja sitä paitsi, tunnustan pelkääväni, ettei teille minun
seurastani ole mitään huvia.
— Ei suinkaan... Kuinka niin...?
Pandalevski huokasi ja painoi tuntehikkaasti alas silmänsä.
— Jääkää hyvästi, Aleksandra Pavlovna! sanoi hän hetken vaiettuaan,
nosti lakkiaan ja otti askeleen taaksepäin.
Aleksandra Pavlovna kääntyi ja läksi kotiin.
Konstantin Diomiditsch suuntausi asuntoaan kohti hänkin. Äkkiä hänen
kasvoiltaan katosi kaikki makeus: kasvonpiirteet olivat itsekylläiset,
melkein kovat. Yksin hänen käyntinsäkin muuttui; askeleet olivat
pitempiä ja raskaampia. Pari virstaa hän siten astui huolimattomasti
heilutellen kävelykeppiään, mutta äkkiä hän taas pehmeni: hän oli
tienvierellä nähnyt sangen kauniin talonpoikaistytön, joka ajoi kotiin
vasikoita kaurapellosta. Hiipien kuin kissa Konstantin Diomiditsch
likeni tyttöä ja puhutteli häntä. Tämä ensin vaikeni, punastui ja
hymähti, mutta peitti vihdoin huulensa hihallaan, kääntyi pois ja
mutisi:
— Mene pois herra, oikein totta...
Konstantin Diomiditsch uhkasi häntä sormellaan ja käski häntä tuomaan
itselleen ruiskukkia.
— Mitä sinä teet ruiskukilla? Seppelettäkö punoaksesi? kysyi tyttö: —
mene nyt vain tiehesi, oikein totta...
— Kuules nyt, herttanen tyttö kulta, alkoi Konstantin Diomiditsch...
— Mene nyt vain tiehesi, keskeytti hänet tyttö; — nuoret herratkin ovat
tuolla kävelemässä.
Konstantin Diomiditsch katsahti ympärilleen. Aivan oikein: tiellä
juoksivat Darja Mihailovnan pienet pojat, Vanja ja Petja ja heidän
kanssaan oli heidän opettajansa Basistov, noin kahdenkymmenenkahden
vanha mies, joka vasta oli päässyt ylioppilaaksi. Basistov oli
kookas, hänen kasvonsa maalaiset, nenä suuri, huulet paksut ja silmät
pienet kuin sialla. Hän ei ollut kaunis eikä hänen käytöksensä hieno,
mutta hän oli kelpo ihminen, rehellinen ja suora. Hän pukeutui
huolimattomasti eikä leikkauttanut hiuksiaan — mutta se tapahtui
laiskuudesta eikä suinkaan keikarimaisuudesta. Hän söi mielellään,
makasi mielellään, luki myöskin mielellään hyviä kirjoja ja otti
osaa kiihkeisiin keskusteluihin, mutta vihasi kaikesta sielustaan
Pandalevskiä.
Darja Mihailovnan lapset jumaloivat Basistovia eivätkä enään ensinkään
pelänneet häntä. Kaikkien muidenkin talonväkien kanssa Basistov oli
hyvissä väleissä, mikä ei oikein miellyttänyt emäntää, vaikka hän usein
kertoili, ettei hän tunnusta mitään säätyeron ennakkoluuloja.
— Päivää, lapsikultani! sanoi Konstantin Diomiditsch, — miten aikaiseen
tänään olette kävelemässä! Mutta minä, lisäsi hän kääntyen Basistoviin,
— läksin ulos jo aikoja sitte; intohimoisa halu ajaa minut aina
ihailemaan luontoa!
— Kyllä me näimme, miten te ihailette luontoa, murisi Basistov.
— Te olette materialisti: ties Jumala mitä nytkin ajattelette. Minä
teidät tunnen.
Puhuessaan Basistovin tai hänen tapaistensa kanssa, Pandalevski
helposti ärsyttäytyi ja lausui s-äänet selvästi, vieläpä hiukan
sihisten.
— Mitä teillä oli tekemistä tuon tytön luona? Kysyittekö tietä? kysyi
Basistov käännellen silmiään oikiaan ja vasempaan.
Hän tunsi Pandalevskin tuijottavan suoraan silmiinsä ja se oli hänelle
hyvin vastenmielistä.
— Minä toistan, että te olette materialisti eikä mitään muuta. Te
tahdotte aina välttämättömästi löytää kaikkialta jonkun proosallisen
puolen...
— Lapset! huusi äkkiä Basistov: — näettekö tuolla niityllä tuon
pajupensaan? Kukahan teistä pikemmin juoksee sen luo... yks! kaks!
kolme!
Ja lapset ryntäsivät voimiensa takaa pajupensasta kohti. Basistov
seurasi heitä.
— Talonpoika! tuumaili Pandalevski; — pilaa vielä nuo pojat...
Täydellinen talonpoika!
Ja luoden itsetyytyväisen katseen säntilliseen, hienoon, pieneen
olentoonsa, Konstantin Diomiditsch pari kertaa silitti sormillaan
takkinsa hihaa, pudisti kaulustaan ja läksi eteenpäin. Tultuaan
huoneeseensa, pukeutui hän vanhaan yöviittaan ja istuutui huolestuneen
näköisenä pianon ääreen.