Se kapine nyt arvatkaa,
Kuin itsess‰‰n on halpa;
Se puusta on ja raudasta,
Ja haavoittaa kuin kalpa.
Ei verta tok' se vuodata,
Ei kelt‰‰n ryˆst‰, ota,
Mutt' tuopi aina rikkautta.
Ne tuop' se ilman sotaa;
Se perustan't on monta valta-kuntaa
Ja synnytt‰nyt monta kaupunkii;
Ei maa-ilmass oo yht‰ kansa-kuntaa,
Ken ilman vaaratta voi sit‰ halveksii;
Ja onnellinen on se kansa,
Ken sit‰ pit‰‰ turvanansa.
(Rep‰see peitteen silmilt‰ns‰ ja n‰ytt‰‰ koko ihanuutensa.)
Katsokaa nyt ja elk‰‰ h‰mm‰stykˆ, tahi kuolkaa niin kuin olette
tahtoneet!
Purdovar (h‰mm‰styen). Ah, mik‰ ihanuus! silm‰ni huikenevat! ajatukseni
seisattuu.
Karangur. Voi jumalani, h‰n h‰mm‰styy!
Kirina. Min‰ vapisen.
Adelina. Min‰ saan sinut viel‰, min‰ pelastan ja sitte...
Rantala. Jumalan t‰hden, selvitk‰‰, rohkaiskaa! voi, voi, h‰n pyˆrtyy,
viinaa, ‰tikk‰‰, tuokaa ‰tikk‰‰, min‰ juoksisin kyˆkkiin, vaan t‰m‰
korkea virkani, ah min‰ en voi.
Selima. Onneton! sit‰ sin‰ halasit; nyt sen sait.
Purdovar (selviten ja nauraen Selimaan p‰in). Se ihanuus, ruhtinatar,
jota ensi kerran n‰in, lˆi minut h‰mm‰styksell‰, vaan min‰ en sent‰hden
ole voitettu. Se rautainen ase joka ahkeruudella on voittanut maan
piirin, joka er‰-maat on tehnyt ihmisten asunnoiksi, joka tuottaa onnea
ja rikkautta ilman sodatta ja sit‰ toiselta ryˆst‰m‰tt‰, t‰m‰ siunattu
kapine on _aura_.
Rantala. Hoh, min‰ en jaksa en‰‰ seista paljaasta ilosta, min‰ pyˆrryn,
tulkaa, antakaa minun syleill‰ itse‰nne. Keisari, teid‰n murhe on
loppunut, hahaha! naurakaa, naurakaa nyt jokainen!
Tohtorit. Aura, aura, aura, se on aura!
Kirina. Mutta ruhtinatar, katsokaa toki ylˆs! H‰n voitti, se kaunis
ruhtinas teid‰t jo voitti.
Adelina. Min‰ olen hukassa, min‰ j‰‰n nyt miehett‰. Vaan ei sittenk‰‰n,
min‰ toivon sittenki ... ja ken tiesi, miten se viel‰ horjahtaa...
Karangur. Nyt, tytt‰reni, sin‰ et voi minua pitemp‰‰n kiusata.
Ruhtinas, l‰hestyk‰‰, antakaa minun tervehti‰ teit‰ v‰vykseni.
Selima (raivossa syˆsten heid‰n v‰liin). Seiskaa! Min‰ en tahdo!
minulla on viel‰ toiset kolme, minulla on sata arvoitusta, h‰nen pit‰‰
ne kaikki arvata.
Karangur. Julma tyt‰r, sin‰ raivoot. Laki on t‰ytetty, juokse h‰nen
syliins‰, sen on diivan jo p‰‰tt‰nyt.
Tohtorit. Siin‰ on kyll‰, laki on t‰ytetty, h‰‰-pˆyd‰t katettu.
Karangur. Papit odottavat temppeliss‰, vihkimys pit‰‰ paikalla olla
t‰ytetty.
Selima (viskautuu is‰ns‰ eteen). Aikaa, is‰, min‰ tahdon aikaa, min‰
tahdon miettimisen aikaa.
Karangur. Ei minuuttia, kiitt‰m‰tˆn lapsi, min‰ jo olen kyllin
k‰rsinyt, kymmenen p‰‰t‰ on jo katkennut sinun juonissasi, ja nyt min‰
vannon, ett‰ kaikki p‰‰t saavat sinusta olla rauhassa.
Selima. Yksi p‰iv‰ viel‰, se luvatkaa minulle, is‰.
Karangur. Ei minuuttia; suoria temppeliin ja vihille.
Selima. Tulkoon sitte temppeli minulle haudaksi, min‰ en voi h‰nt‰
ottaa. Tuhannen kertaa min‰ ennen kuolen kun tulen h‰nelle vaimoksi.
Purdovar. Hirmuinen, leppym‰tˆn! Olkoon sitte. Sin‰ tahdot minun
vertani, sin‰ sen saat, min‰ sen sinulle annan. Mutta sit‰ ennen
sallikaa minun teille antaa yksi ainoa arvoitus. Min‰ olen teille
tuntematon. Arvatkaa nyt, ruhtinatar, ken min‰ olen ja ken minun on
is‰ni? Jos te huomiseen aamuun sit‰ etten arvaa, silloin te olette
minun vaimoni, vaan jos arvaatte, sillon kaulani katketkoon, ja te
iloitkaa sitte voitollanne.
Selima. Siihen min‰ suostun, sill‰ v‰li-puheella min‰ olen huomenna
teid‰n vaimonne.
Kirina. Voi, kun minua taas peloittaa!
Adelina. Ja viel‰ kerran min‰ saan toivoa.
Karangur. Vaan min‰ en suostu. Laki pit‰‰ t‰ytett‰m‰n, suoritkaa
vihille.
Purdovar. Jos rukoukset teiss‰ mit‰ voivat, niin kuulkaa minua, antakaa
h‰nen arvata, jos voipi.
Selima. H‰n pilkkaa, kavahtakaa, ruhtinas!
Karangur. Hurja, te ette ymm‰rr‰, mit‰ pyyd‰tte. Te ette tunne sen
kavaluutta, h‰n saa kivi-sein‰tki puhumaan, h‰n onkii teid‰n
salaisimmat ajatukset. Mutta kun sit‰ tahdotte, olkoon viel‰, mutta
mit‰‰n verta sen t‰hden ei saa vuotaa; jos h‰n arvaa, silloin h‰n
olkoon teist‰ irti, vaan jos ei, liitto olkoon silloin p‰‰tetty. Nyt
tulkaa minun kanssani.
KOLMAS NƒYT÷S.
Ensim‰inen kohtaus.
Adelina.
Adelina (yksin). Nyt tahi ei koskaan. Viisi vuotta olen ollut h‰nell‰
orjana, sill‰ julmalla, joka murhasi is‰ni ja veljeni, ja jota nyt
ik‰ni vihaan. Minun suonissani juoksee yht‰ kuninkaallinen veri kuin
h‰nen, ja minun t‰ytyy h‰nt‰ palvella. Ei ensink‰‰n, siit‰ pit‰‰ tulla
loppu, ja se t‰n‰ p‰iv‰n‰; minun pelastaa h‰nest‰ rakkaus. Se
salaisuus, ne nimet min‰ ongitan, tahi s‰ikyt‰n h‰nen karkaamaan t‰st‰
linnasta ja menen itse keralla. H‰nen t‰ytyy minut ottaa, jos ei
muuten, niin v‰kisin. Sin‰ rakastat h‰nt‰, ylpe‰ ruhtinatar, rakasta
vaan ja peit‰ se ylpeydell‰, mutta min‰ h‰nen otan, min‰ pet‰n sinut,
sin‰ uskot minua, sin‰ luulet minun niin kauhean nˆyr‰ksi... Vaan
tuossa se jo onkin... Viha ja rakkaus ovat maalatut h‰nen kasvoillansa.
Toinen kohtaus.
Selima. Adelina. Kirina.
Selima (tulee puhellen Kirinan kanssa). Auta nyt minua, neuvo minua
Kirina, min‰ en voi ajatella sit‰ h‰pe‰‰, jos minun t‰ytyy h‰nelle
antautua.
Kirina. Ja niin kaunis ja niin nuori ja siev‰ ruhtinas; kuin te voitte
h‰nt‰ vihata? inhota?
Selima. Vihata, inhota? se on tosi, min‰ en voi kuin vihata.
Huomis-aamuna minun pit‰‰ diivanissa ilmoittaa h‰nen ja h‰nen is‰ns‰
nimen. Koko kaupungissa ei ole ket‰‰n, joka h‰nen tuntee. Min‰ en
ajatellut mit‰ tein, min‰ lupasin mahdottomia ja jouduin ansaan. Sano
nyt, mit‰ minun pit‰‰ tehd‰.
Kirina. Kaupungissa, ruhtinatar, on viisaita naisia, jotka voisivat
katsoa kahvin porosta ja kortista, te etten usko, miten paljon ne
tiet‰v‰t.
Selima. Sin‰ki pilkkaat minua, Kirina, ah, mihin nyt olen joutunut.
Kirina. Vaan miksi sellaiset konstit? ruhtinatar. Eikˆ teit‰ liikuta se
nˆyryys, jolla h‰n pyysi keisarilta ... tuokin hengen vaarasta p‰‰ssyt,
h‰n tarjosi koko el‰m‰ns‰ j‰lle teid‰n k‰siin.
Selima. Ole siit‰ vait, ole nyt vait, hyv‰ Kirina.
Kirina. Te k‰‰nnytte minusta pois, te olette liikutettu, teid‰n
silmiss‰ on kyyneleet, miksi h‰vet‰ niin viatonta tuntoa ...
ruhtinatar, te h‰nt‰ rakastatte, j‰tt‰k‰‰ kaikki, juoskaa h‰nelle
kaulaan.
Selima. Ei yht‰ sanaa siit‰, Kirina, h‰n on mies ja minun t‰ytyy h‰nt‰
vihata. Min‰ jo tunnen, millaiset he ovat. Heiss‰ ei ole kuin petos ja
ylpeys; nˆyrimm‰t palvelijat meit‰ pyyt‰iss‰, he ovat julmat is‰nn‰t
silloin kuin ovat tahtonsa voittaneet. Ei, Kirina, en koskaan min‰
tahdo olla h‰nen, ennen el‰v‰n‰ hautaan kun mink‰‰n miehen syliin.
Kirina. Sallikaa minun viel‰ sanoa, ruhtinatar, te h‰nt‰ rakastatte, ja
ylpeys on turha leikki siin‰, miss‰ rakkaus puhuu. Mit‰ koko maa-ilman
pilkka on rakkauden rinnalla. Juoskaa sen rakastetun syliin ja
unhottakaa kaikki.
Adelina (on kuunnellen tullut esiin). Kirina, mit‰ Jumalan armoa, sin‰
tohdit puhella rakkaudesta? paljaan tyˆ-miehen tyt‰r, sin‰ voisit
neuvoa meid‰n ruhtinatarta! ai, ai Kirina, se on hyvin pahasti, sin‰
antaisit meid‰n suuren keisarin tytt‰ren sellaiselle; ken h‰nt‰ tuntee
mik‰ maan kulkia h‰n on? Ja diivanissa niin tulla h‰v‰istyksi,
voitetuksi! Ja rakkaus mit‰ kaikkia se on? Pit‰‰kˆ kuninkaan tytt‰ren
ajatella sellaista? se on talon-pojan tyttˆin, se on sellaisten orjain
asia kuin sin‰, Kirina.
Selima. Hyv‰ Adelina! auta minua, min‰ pist‰n veitsell‰ rintaani jos en
saa niit‰ nimi‰.
Adelina. Olkaa huoletta, ruhtinatar. Se ei ole niin mahdoton kuin
luulette. Viisaus tahi kavaluus ne meille antaa.
Kirina. Jos Adelina ymm‰rt‰‰ paremmin, ja jos h‰n on uskollisempi ja
totisempi kuin min‰, olkoon sitte!
Selima. Adelina yst‰v‰ni, min‰ en h‰nt‰ tunne, min‰ en tied‰ mist‰ h‰n
on tullut, miten me nyt saamme h‰nest‰ mit‰‰n j‰lki‰?
Adelina. Te kuulitte, ruhtinatar, ett‰ kaupungissa on yksi, joka h‰nen
tuntee. Siksi on tarvis etsi‰, kuulustella, panna kultaa ja hopeaa
liikkeelle. Sit‰ tehd‰‰n turhempiinkin asioihin, ammoin t‰llaiseen.
Selima. Ota kaikki kalliit kivet ja timantit, el‰ s‰‰st‰ mit‰‰n. Koko
valta-kunnan varat ovat sinulle avoinna.
Kirina. Ja viimeksi, se ei ole ruhtinattaren ansio, se on paljas
Adelinan petos.
Adelina. Ja Kirina on vissiin ensim‰inen, joka sen ilmoittaa?
Kirina. Se on liiaksi ... mutta koska sit‰ tahdotte, niin tietk‰‰ ett‰
se yksi, joka ruhtinan tuntee, on minulta tunnettu. ƒitini k‰vi ‰sken
t‰‰ll‰, h‰n oli kauhean iloinen, ett‰ ruhtinas oli arvannut, sill‰ se
sama ruhtinas asuu ‰itini talossa ja isintim‰ni on se, joka h‰nen
tuntee. Sanokaa nyt, enkˆ ole uskollinen!
Selima. Kirina-kulta, anna minulle anteeksi! El‰ j‰t‰ minua nyt
suutuksissa!
Adelina. Antakaa h‰nen menn‰. Me olemme nyt p‰‰sseet j‰lille, se on
meid‰n asia niit‰ seurata. Min‰ vannon, v‰kisin tahi petoksella min‰
otan sen salaisuuden.
Selima. Adelina, paras yst‰v‰ni, min‰ suostun kaikkeen kun vaan se
muukalainen ei saa voittaa. (Menee.)
Adelina (yksin). Nyt rakkaus, auta minua! Anna minun p‰‰st‰ t‰st‰
orjuudesta ja pett‰‰ tuo suurin viholliseni, ja sen avulla voittaa sen,
jota rakastan ... ah, miten syd‰mmeni nyt on t‰ynn‰ rakkautta ja ...
petosta.
Kolmas kohtaus.
Purdovar. Aslak.
(Ulkona puutarhassa.)
Purdovar. Se on ihan mahdoton, koko kaupungissa ei ole ket‰‰n pait
sinua, joka minun tuntee. Ja muuton min‰ olen jo kahdeksan vuotta ollut
pakolaisena, meid‰n is‰n-maa on niin kaukana, monta sataa penin-kulmaa
t‰‰lt‰, siell‰ pohjoisen kylm‰ss‰, jota t‰‰ll‰ kukaan ei tunne.
Aslak. Ja kuitenki se oli pahoin tehty ruhtinas; se, joka on onneton
voipi pel‰t‰ kaikkea; ‰‰nettˆm‰t kivet voisivat sit‰ vastaan todistaa,
min‰ sanon sen viel‰ki, se oli hyvin tuhmasti. Saada sellaisen naisen
ja lis‰ksi koko valta-kunnan, ja se panna j‰lle sellaiseen leikkiin!
Purdovar. Jos sin‰ olisit n‰hnyt h‰nen tukkansa, h‰nen kyyneleens‰!
Aslak. Naisten kyyneleet? Te etten niit‰ n‰y viel‰ tuntevan, ruhtinas!
Elk‰‰ luottako niihin, ne ovat aina valmiit silloin kuin petos ja
viekkaus niit‰ k‰skev‰t.
Purdovar. Eikˆ k‰ytˆkseni voi h‰nen syd‰nt‰ viimen hellytt‰‰?
Aslak. Odottakaa sit‰, sen k‰‰rmeen syd‰nt‰!
Purdovar. H‰n ei voi minusta p‰‰st‰, h‰nen on mahdoton arvata, vain
oletko sin‰ jo sanonut vaimollesi?
Aslak. Mit‰ siihen tulee, ruhtinas, en puustaviakaan; siit‰ olkaa
huoletta, luottakaa minuun.
Nelj‰s kohtaus.
Entiset. Rantala. Sota-mlehi‰.
Rantala. Kas, kas nyt, sakkerment! Kun min‰ tulin paikalle. Mist‰ te
tulette, ruhtinas, mit‰ te t‰‰ll‰ teette. (N‰hty‰ Aslakin.) Ja tuo,
jonka kanssa te haastoitte, mik‰ mies se on?
Aslak. Min‰ poloinen!
Rantala. Sanokaa, ken tuo mies on?
Purdovar. Sanokaa itse, jos tunnette. Min‰ tapasin h‰net t‰ss‰ ja
kyselin monjaita kaupungin tapoja.
Rantala. Ruhtinas, te ette tunne miss‰ vaarassa te olette. Te olette
piipussa, ihan piipussa, jos me teid‰t j‰t‰mme, he nytist‰v‰t teid‰t
kuin kirjavan kukon; sent‰hden sallikaa astua tuohon huoneesen
sota-miehet, vartioikaa h‰nen ovella, ei itikkaa sis‰‰n eik‰ ulos, se
on keisarin k‰sky. Te n‰ette nyt, miten h‰n teit‰ rakastaa ... mutta
aamuun asti, ne nimet, s‰ilytt‰k‰‰ ne kun silm‰-ter‰nne, varokaa
seini‰, varokaa kaikkia, yksin untanne ... mutta meid‰n kesken, jos
hyvin hiljaan sopottaisitte minulle korvaan, min‰ voisin teille sen
monin kerroin palkita ... sill‰ n‰ettekˆ, meid‰n t‰ytyy el‰‰ virastamme
ja totella ei ainoasti keisaria, mutta arvaattehan te.
Purdovar. Kuin vanhus, te t‰yt‰tte niin keisarin k‰skyt?
Rantala. Oikein, oivallisesti, kas niin teid‰n pit‰‰ olla... Nyt
astukaa tuonne, ja Rimpi, sin‰ tunnet velvollisuutesi, se maksaa p‰‰si,
jos mit‰ tapahtuu.
Rimpi. Minun p‰‰ni on yht‰ lujasti kiini kun jonku toisenki! Hiisk‰‰n
ei p‰‰se minun k‰sieni l‰pi.
Rantala. Se on hyv‰, nyt hyv‰sti.
Purdovar (Aslakille). Toiste n‰kem‰ksi.
Aslak. Teid‰n palvelijanne!
Rimpi. Astukaa, suoritkaa, ja hiiteem kaikki puheet! (Purdovar
piiritetty sota-v‰elt‰ astuu huoneesen, h‰nen is‰ns‰ Olkinor tulee
per‰lt‰, keksii h‰nen ja h‰mm‰styy.)
Viides kohtaus.
Olkinor. Aslak.
Olkinor. Pettiv‰tkˆ minut silm‰ni! mutta se on kauhistus, onnettomuus
seuraa minua joka paikkaan. Ensi askeleella t‰h‰n kaupunkiin, n‰en
poikani vankina. (Huutaa) Purdovar, Purdovar!
Aslak (juosten h‰nelle eteen ja asettaa miekan h‰nen rintaa kohti).
Vait onneton, tahi t‰m‰ on sinun viimeinen hetkesi! Ken sin‰ olet ja
mist‰ sin‰ tunnet sen nuorukaisen?
Olkinor. Mit‰ kummaa nyt n‰en! Aslak, sin‰ t‰‰ll‰, ja se on sinun
tyˆt‰si, sin‰ h‰nen petit, sin‰ olet tehnyt kapinan ja rohkenet
miekalla uhkata omaa kuningastasi.
Aslak. Jumalani, kuin se on mahdollista, Olkinor!
Olkinor. Petturi! min‰ se olen, sinun onneton kuninkaasi, jonka kaikki
maa-ilma on pett‰nyt. Mit‰ sin‰ viivyt, ota nyt henkeni tahi sys‰‰
minut samaan vankeuteen kuin poikani.
Aslak. Ah! te se olette, herrani ja kuninkaani! ja sellaisessa tilassa!
Unhottakaa sokea kiivauteni, vaan se oli teid‰n poikanne puolesta.
Jumalan t‰hden, elk‰‰ h‰nen ja teid‰n oman nimenne antako tulla
huuliltanne, te olette muuton kuoleman omat... Mutta sanokaa, el‰‰kˆ se
armas kuningatar, ja onko h‰n seurannut teit‰ t‰nne?
Olkinor. Ah! el‰ mainitse h‰nt‰. Murhe ja kurjuus lopettivat h‰nen
p‰iv‰ns‰ minun syliss‰ni. Min‰ pakenin samassa t‰nne kuulustamaan
poikaani ja onnettomuuteni toi minut n‰kem‰‰n h‰nt‰ sill‰ hetkell‰ kun
h‰n vietiin vangiksi ja kuolemaan.
Aslak. Tulkaa pois, kuningas, teid‰n poikanne ei ole niin vaarassa kuin
luulette, ja huomenna h‰n voi olla onnellisin ihminen maa-ilmassa.
Mutta siihen asti, elk‰‰ antako h‰nen nimens‰ tulla huuliltanne, ei
mill‰‰n ehdolla.
Olkinor. Mit‰ salaisuuksia, selit‰ paremmin.
Aslak. Tulkaa pois, t‰ss‰ ei ole paikka ... vaan mit‰ kaikkia, nyt
vaimoni tulee linnasta. (Vaimollensa) Mit‰ sin‰ t‰nne tulet, onneton,
mit‰ sin‰ t‰‰lt‰ etsit?
Kuudes kohtaus.
Entiset. Margiana.
Margiana. Tied‰t sin‰ ukkoseni, kun min‰ k‰vin linnassa, ja sen tein
siin‰ ilossa, kun kuulin ett‰ meid‰n majakas oli voittanut ... ja se
oli niin lysti n‰hd‰ sit‰ ylpe‰‰ morsianta... Kirina se vei minut
oikein sen luo.
Aslak. Sin‰ lenn‰t kuin h‰nn‰tˆn harakka r‰ks‰tt‰m‰‰n, mit‰ tunnet ja
mit‰ et tunne. Min‰ tahdoin sinut kielt‰‰ sinne menem‰st‰. Mit‰ kaikkia
sin‰ siell‰ ehdit r‰ks‰tt‰‰? Vissisti, ett‰ se tuntematon ruhtinas asuu
meill‰? sano, kerkesitkˆ sin‰ sen ilmoittaa?
Margiana. Jos min‰ olisin kerinnyt, mit‰ sitte?
Aslak. Sano suoraan, virkoitko sin‰ sen?
Margiana. Taisinhan min‰ sen virkkaa, ja mit‰ min‰ sit‰ olisin
peitt‰nyt ... ja tied‰t sin‰, he tahtoivat nimenki tiet‰‰, ja min‰ sen
heille lupasin.
Aslak. Hurja! nyt me olemme jokainen hukassa. (Olkinor'ille)
Paetkaamme ... elk‰‰ viipykˆ.
Olkinor. Mutta sanokaa nyt, mik‰ salaisuus!...
Aslak. Pois t‰st‰ ... aika kuluu, me olemme hukassa, vaan se onki jo
myˆh‰‰n, he jo minua etsiv‰t, tunnoton eukko, mihin pulaan sin‰ meid‰t
saatit!...
Seitsem‰s kohtaus.
Entiset. Pampu.
Pampu. Seiskaa paikalla, no, noh, niin kuin naulatut!
Margiana. Voi minua poloista!
Aslak. Te etsitte Hassan'ia, t‰ss‰ min‰ olen, viek‰‰ minut.
Pampu. Sst! Hiljaan, ilman h‰lin‰tt‰! se on hyv‰ss‰ aikomuksessa, se
erin‰inen armo, joka teille tapahtuu.
Aslak. Te viette minun keisarin linnaan, min‰ olen valmis.
Pampu. Nonoh! ei kiirett‰; katsokaa, se armo, joka teit‰ kohtaa, se on
ylen suuri, se on ‰‰retˆn. Keisarin tytt‰ren linnaan, onnelliset
ihmiset, arvaatteko te, mit‰ se on? Jonne itikkaa ei lasketa ennen kun
tarkoin tutkitaan, jos se on mies- tahi nais-puoli. Jos se on mies, se
hirtet‰‰n ilman armotta, j‰rki‰‰n ... vaan ken tuo vanha ukko on, ken
se on?
Aslak. Kˆyh‰ kerj‰l‰is-ukko, jota en tunne, nyt l‰htek‰‰!
Pampu (katsoo irvistellen Olkinor'ia). Nonoh! nonoh! kˆyh‰
kerj‰l‰is-ukko! me olemme t‰n‰ p‰iv‰n‰ hyvin armolliset, me olemme
p‰‰tt‰neet tehd‰ onnelliseksi tuon kerj‰l‰is-ukonki ... mutta tuo
nainen? ken se on? ken se on?
Aslak. Mit‰ te viivytte? Min‰ olen valmis, tulkaa jo! voinko min‰
tuntea kaikki akat, mit‰ on kaupungissa? Tuota en ole koskaan n‰hnyt,
min‰ en tunne, en tied‰.
Pampu. Sin‰ et tunne et tied‰? tuhat tulimainen! Sin‰ et sit‰ ole
koskaan n‰hnyt? Sakkerment! Sinun oma vaimosi, Kirinan ‰iti, sata
kertaa olen h‰net n‰hnyt linnassa, kun h‰n Kirinalle tuo valkeita
pesuja, ... kaikki kolme linnaan, suoritkaa linnaan! se on sen
armollisen ruhtinattaren k‰sky.
Olkinor. Jumalani! mihin nyt jouduin!
Margiana. Min‰ en voi ymm‰rt‰‰!
Aslak. Mihin me nyt joudumme? Tietk‰‰ ett‰ hirmuinen kiusaus on meill‰
edess‰, ... vaan muistakaa, teid‰n ja poikanne nimet eiv‰t saa mill‰‰n
ehdolla tulla meid‰n huulilta ... muuten me murhaamme h‰nen, nyt eukko,
sin‰ sait, mit‰ hait.
Margiana. Suojelkoon meit‰ Jumala!
Pampu. Sst, vait! ihan ‰‰nett‰! suoritkaa!
(Menev‰t.)
NELJƒS NƒYT÷S.
Ensim‰inen kohtaus.
Selima. Kirina. Margiana. Olkinor. Aslak.
Selima. Min‰ alennun teit‰ viel‰ rukoilemaan, tuo kulta-l‰j‰ on teid‰n,
jos hyv‰ll‰ minulle virkatte ne nimet. Vaan jos kiell‰tte, min‰ k‰sken
paikalla nuo miekat sys‰t‰ teid‰n rintoihin. Orjat olkaat valmiina
heid‰t tappamaan. (Orjat asettavat miekat heid‰n rintoja kohti.)
Aslak. Eukko, nyt n‰et mihin sinun l‰rp‰tˆs meid‰t saatti...
Ruhtinatar, pist‰tt‰k‰‰ minut kuoliaksi. Orjat, totelkaat julman
haltianne k‰sky, pist‰k‰‰t! ... min‰ tunnen molemmat nimet, se ruhtinas
on minun yst‰v‰ni ... mutta kaikki teid‰n kulta-l‰j‰t, kaikki teid‰n
uhkaukset eiv‰t s‰ikyt‰ minua virkkamaan sit‰, jota en tahdo.
Margiana (rukoillen Selimaa). Ah, ruhtinatar, armoa, armoa!
Olkinor. Min‰ olen vanha ja onnettomuus on katkeraksi tehnyt minulle
el‰m‰n t‰ss‰ maa-ilmassa. Min‰ virkan ja pelastan nyt, yst‰v‰, sinun
henkesi.
Aslak. Jumalan t‰hden, me olemme kaikki hukassa, jos sen virkatte.
Nimet eiv‰t saa tulla teid‰n huulilta.
Selima. Kuin, sin‰ki tunnet h‰nen, vanhus?
Olkinor. Jos min‰ tunnen? ... vaan, yst‰v‰, miksi min‰ en saa
ilmoittaa?
Aslak. Te surmaatte h‰net ja meid‰t kaikki.
Selima. H‰n s‰ikytt‰‰ sinua, ukko, el‰ pelk‰‰, orjat, tappakaa tuo
ilke‰. (Orjat rupeevat pist‰m‰‰n.)
Margiana. Hyv‰ Jumala! minun mieheni!
Olkinor. P‰‰tt‰k‰‰, ruhtinatar! vannokaa Jumalan nimess‰, ett‰ h‰n ja
se tuntematon ei tarvitse pelj‰t‰; min‰ annan henkeni heid‰n puolesta
ja ilmoitan sen mit‰ tahdotte; te saatte minulta tiet‰‰ kaikki.
Selima. Min‰ vannon, ettei h‰nelle eik‰ ruhtinalle eik‰ kellenk‰‰n
teist‰ tapahdu mit‰‰n vaaraa.
Aslak. Kavala valehtelija! viekas k‰‰rme, sen valan takana piilee petos
ja kavaluus. Vannokaa ett‰ te olette ruhtinan puoliso, sill‰ hetkell‰
kun kuulette h‰nen nimens‰. Vannokaa, jos voitte, ettei h‰n, teilt‰
hyl‰ttyn‰, lopeta omaa el‰m‰‰ns‰, ja ettei meille mit‰‰n pahaa tapahdu.
Olkinor. Mit‰ salaisuuksia. Jumalani! ota minulta t‰m‰ tuska!
Selima. Mit‰ pitkist‰ puheista! orjat tappakaat heid‰t kaikki.