Kyllä matkustavainen Intian kaupungeissa aina asunnon saapi ja
hyvänkin, ei sellaista pitkään tarvitse etsiä, mutta saada hyvä ja
huokea, se vaatii taitoa. Siinä ei hätäileminen auta, se vaan pilaa
asian ja kohottaa hintoja.
Niin minäkin Calcuttaan tultuani seisoskelin asemasillalla vain muina
miehinä, vaikka hotellien lähetit kovasti ahdistivat. Sitten vasta, kun
niitä oli ympärilläni noin parikymmentä, aloin keskustella ja kysellä
hintoja. He nähtävästi luulivat minua miljonääriksi, sillä ensimmäinen
pamautti heti huoneen hinnaksi kymmenen rupeeta, jonka tarjouksen
luonnollisesti hylkäsin. Toinen luuli keksineensä valtin, joka vetää ja
alkoi kehua hotelliaan italialaiseksi, mutta siinä hän pahasti erehtyi,
sillä ajoin hänet armotta pois ja sanoin, ettei minun tarvinnut tulla
Euroopasta Calcuttaan saakka italialaisia tapoja hakemaan.
Ilmoitin sitten kaikille lähettiläille, etten maksa huoneesta kahta
rupeeta enempää, jonka johdosta joukko suuresti harveni. Kaksi heistä
kuitenkin pysyi itsepintaisesti luonani, aivan suuni edessä, ettei
voinut sylkäistäkään, ja koetti tinkiä määräämääni hintaa edes neljään,
mutta minä en suostunut kohottamaan, vaan sanoin löytäväni sellaisen
ilman heitäkin ja käännyin mennäkseni. Siitä he hätääntyivät, ja nyt
oli jo kummankin edustamassa hotellissa kahden rupeen huone. Sanoin,
etten tarvitse kuin yhden, mutta he seurasivat kuitenkin molemmat
mukana autoon, sillä saalis oli siltä päivältä ollut heikko, junassa ei
tietääkseni saapunut kaupunkiin muita turisteja kuin minä.
Ajoimme pitkiä matkoja monisokkeloisia katuja, kunnes lopulta
pysähdyimme murheellisennäköisen talon edustalle. Ei se minusta
oikein hotellilta näyttänyt, mutta ajattelin, ettei saa ihmetellä
mitään, sillä ulkomuoto voi pettää, ja seurasin saattajiani pimeitä
kiertoportaita myöten kolmanteen kerrokseen. Siellä kysyin, kummanko
hotelli tämä nyt oikein on, mutta kuulin, ettei tämä ole kummankaan, he
ovat vain opastaneet minut sinne. Tämä on boarding-house, täysihoitola,
jossa saa asunnon, ruuat ja juomat. Minä puolestani en halunnut ruokaa
ollenkaan, ainoastaan asunnon, mutta siihen ei huoneen omistaja
suostunut, sillä hän tahtoi välttämättä myös syöttää minua. Hän
nähtävästi huomasi, että olin viimeaikoina tuntuvasti laihtunut.
Moitin ankarasti saattajiani, että olivat tuoneet minut tällaiseen
paikkaan ja kehoitin heitä poistumaan, jonka he tekivätkin.
Muistaakseni pyysivät he lähtiessään palkkaa opastuksestaan, mutta en
minä heidän pyyntöään kuullut.
Isännän kanssa aloimme nyt uudelleen keskustella asuntoasiasta, ja
hän esitti loppuvaatimuksenaan, että huoneen hinta on kaksi rupeeta,
mutta hän ei vuokraa sitä ilman ylöspitoa. Muonan kanssa maksaa se
kaksi ja puoli rupeeta kuuluen muonaan kaksi lämmintä ateriaa sekä
kolmasti teetä päivässä. Aioin juuri kysyä, kuinka se kannattaa, sillä
eihän muonan osalle tullut kuin vajaat kahdeksan Suomen markkaa, mutta
maltoin mieleni ja suostuin hänen ehtoihinsa, vaikkakin mielessäni oli
sekavia epäilyksiä ruokakomennon suhteen.
Minut johdettiin nyt huoneeseeni — tai paremminkin huoneustoon, sillä
sellainen se tosiaan oli. Talonväen eteisestä johti kahdeksan jyrkkää
porraspuuta makuuhuoneeseen, joka näinollen ei kuulunut mihinkään
kerrokseen, vaan riippui toisen ja kolmannen kerroksen puolivälissä;
yhdellä seinällään se oli kiinni muussa rakennuksessa. Makuuhuoneesta
johti taas kahdeksan porraspuuta rakennuksesta ulkonevan toisen
kerroksen tasaiselle katolle rakennettuun lautahökkeliin, jonka
piti kuvailla pesuhuonetta. Sitä varten oli siellä poikkisahattu
tynnyrinpuolisko täynnä vettä sekä erilaisia emaljiastioita. Muu
osa tätä toisen kerroksen kattoa — jota ympäröi korttelin korkuinen
sivusuojus - oli kait tarkoitettu oleskelu- ja kävelykanneksi. Siis
kolme eri osastoa oli käytettävissäni.
Tarkastelin makuuhuonettani: 2½ X 3 metriä, siis kokoa tarpeeksi, kaksi
akkunaa, joissa yhteensä yksi eheä ruutu. Toinen akkuna oli peitetty
säkkikankaalla, toisessa paistoivat kirkkaat reiät. Ruutuja kyllä ei
tarvittu ollenkaan, sillä akkunat oli aina pidettävä kuitenkin auki,
joten repäisin sen säkkikankaankin pois. Lattia oli murtunutta massaa,
josta palasia erkani joka askeleella, ja kävellessä narskui hiekka
jalkojen alla kuin kivilouhoksessa. Hutelo pöytäkin oli huoneessa ja
pianotuoli, ja siinä ne huonekalut sitten olivat.
Niin, tietysti sänky myös. Se oli leveä ja sitä peitti matrassi —
aikoinaan punajuovainen, nyt sen väri oli epäselvä. Kysyin, missä
lakana ja tyyny ovat, mutta isäntä sanoi, ettei sellaisia koskaan
täysihoitoloissa anneta. Minä sanoin, että kyllä joskus sentään
annetaan, ja eritoten nyt pitäisi saada, muuten en maksakaan kahta
ja puolta rupeeta. Pitkän sananvaihdon jälkeen pyytämäni esineet
sitten tuotiin, mutta ne olivat sen näköisiä, että säilyttelin niitä
vain pesuhuoneessa. Sanomalehdistä tein sitten lakanan, vaatteistani
päänaluisen ja olin tyytyväinen. Peitettä ei sikäläisessä ilmastossa
käytetä eikä tarvita.
Sitten seurasi päiväjärjestyksessä isännän suhteen tärkein kysymys.
Hän tuli huoneeseeni ja vaati etukäteen kahden viikon maksua. Sanoin
hänelle, etten koskaan ole aikonutkaan asua täällä kahta viikkoa enkä
ylimalkaan maksa mitään etukäteen. Neljä päivää viivyn nyt aluksi,
siksi kunnes saan Euroopan postin ja siitä ajasta maksan kyllä
päivittäin. Isäntä sanoi kuitenkin, että ainakin yhdestä viikosta
täytyy maksaa etukäteen, sillä tapa on täällä sellainen; hän kyllä
suorittaisi sitten takaisin, jos en asuisikaan koko viikkoa. Tiesin
kyllä, minkälaiseksi se takaisinmaksu muodostuisi ja kehokin muuttamaan
tapoja, mutta kun hän valitti, ettei täysihoidosta tule mitään, kun
hänellä ei ole rahaa ruuan ostoon, heltyi mieleni ja maksoin neljän
päivän osuuden etukäteen.
Tämän johdosta tulimme ikäänkuin tuttavammiksi, ja koko perhekunta kävi
sitten minua tervehtimässä. Siihen kuului kaikkiaan yksitoista henkeä
ja kaksi pientä koiraa. Varsinaisena omistajana esiintyi nuorehko mies,
nimeltä Njell, syntyisin Lontoosta, aikaisemmin ollut merimiehenä,
jonka hänen tatuoidut käsivartensakin todistivat. Hänen ympärilleen
liittyivät sitten muut perheenjäsenet erilaisilla sukulaisuussiteillä.
Siellä oli hänen vaimonsa ja äitinsä, isäpuolensa ja lankonsa, siskonsa
sekä sisarpuolensa ynnä neljä lasta, joiden omistusoikeudesta en
päässyt selville. Koko tämä liuta hoiteli yhteisesti täysihoitolaa,
johon kuului neljä vuokrattavaa huonetta. Naisväki piti huolen
ruuanlaitosta, molemmat miehet nostivat rahat ja lapset häiritsivät
mahdollisuutensa mukaan asukkaita. Kuli kantoi vedet ja lakaisi
lattiat, silloin kun käski lakaisemaan, muuten ei. Itse he asuivat
kahdessa huoneessa, joista rikkinäisen purjekankaan avulla oli tehty
neljä. He elivät alituisessa rahapulassa ja söivät — ei enää kädestä
suuhun, vaan viikon etukäteen.
Kysyin miehiltä, mitä he oikein tekevät, ja vastaus oli: "he pitävät
täysihoitolaa." Sanoin heille, että pysyyhän se pitelemättäkin, kun
eivät siinä kuitenkaan mitään toimita, tekisivät jotain muuta työtä
sen ohessa. Mutta he arvelivat, ettei sitä englantilainen sentään
tuollaisiin tavallisiin töihin ryhdy.
Kului puolisen tuntia vuokranmaksustani, kun se vanhempi isäntä toi
aterian huoneeseeni. Siinä hän sitten noin kuin ohimennen pyytää,
että lainaisin hänelle neljä rupeeta, kun hänelle on postissa tullut
lunastettava lähetys eikä tänään saa enää pankista rahaa; huomenna
hän maksaisi takaisin. En luvannut lainata. Hän alensi pyyntönsä
kolmeen, kahteen ja lopulta yhteen, mutta sanoin, että on vallan turha
pyytääkään. Vasta sitten hän poistui. Kymmenen minuutin kuluttua saapui
vanharouva sanoen että hän välttämättä tarvitsisi kaksi rupeeta, enkö
minä voisi lainata. Kiellostani huolimatta pyysi hän noin kaksikymmentä
kertaa, kunnes panin hatun päähäni ja läksin ulos. Eteisessä tuli
Njellin sisarpuoli vastaani, ja hän pyysi, että lainaisin hänelle yhden
rupeen. Kun kieltäysin, suuttui hän ja sanoi, että hän tahtoo, mutta
minä livahdin kadulle ja jätin hänet tahtomaan.
Mitä teki Njell, kun sai vuokramaksun kouraansa? Juu, hän lähti
rouvineen huvimatkalle merenrantaan kolmeksi päiväksi tuttavia
tapaamaan. Senverran jätti rahaa kotiin, ettei pysähdystä tullut
täysihoidossa. Sillävälin kotiväki koetti tehdä rahaa muulla tavoin.
Toisena päivänä koettivat he lainausmenetelmää, mutta kun se ei
onnistunut, — minä kehoitin näet menemään pankista nostamaan, sillä ne
olivat auki nyt — täytyi keksiä muita keinoja. Minähän olin matkustaja,
ja tarvitsin luonnollisesti karttaa matkoillani. He toivat nähtäväkseni
suuren, pölyisen karttaopuksen, jonka nimi oli "Maailmansodan atlas" ja
tarjosivat sitä ostettavakseni. Siinä oli loistavin värein merkitty,
kuinka Saksa oli saarrettuna, eri rintamat ja Englannin vallan suuruus,
ja opetusvälineenä — jota tarkoitusta varten se alkulauseen mukaan oli
aiottukin — se täytti erinomaisesti tehtävänsä Intiassa, mutta minä
sanoin, ettei se soveltunut minun matkasuunnitelmiini, eikä kauppaa
syntynyt.
Mutta minulla oli kirjoituskone ja tarvitsin luonnollisesti paperia.
Nyt tuotiin nähtäväkseni ruskeakantinen kirja, johon ei ollut vielä
kirjoitettu mitään. Ruskeahkot siinä oli lehdetkin, mutta päätin
tehdä laupeudentyön ja ostin kirjan maksaen siitä olosuhteisiin
katsoen ruhtinaallisesti, muistaakseni kahdeksan markkaa. Mutta se
oli tyhmä teko, sillä sen jälkeen en saanut enää rauhaa ollenkaan.
Tarjolle tuotiin mitä moninaisimpia esineitä: kirjoitusneuvoja,
vanhoja kapsäkkejä, keittiötarpeita, hattuja, tyhjiä hajuvesipulloja,
ruokaporttöörejä, sanakirjoja, Intian lakikirja, lasinen kissankuva
y.m. y.m., joita kaikkia on mahdoton enää muistaakaan. En päässyt
heistä muuten eroon kuin salavihkaa tyhjentämällä rahakukkaroni
sisällön housuntaskuuni ja näyttämällä sitten tyhjää kukkaroa. Kaksi ja
puoli annaa oli jäänyt rahakukkaron nurkkaan, ja kun vanharouva näki
ne, sanoi hän: "Antakaa edes nuo." — Hän sai ne, ja sitten he veivät
tavaransa pois.
Njell saapui huvimatkaltaan ja oli rahattomana. Tuli pyytämään minulta
savukkeita, mutta minulla ei ollut kuin piipputupakkaa ja sikaareja,
jotka olivat hänelle liian väkeviä. Hän pyysi nyt lainaksi 195 yhden
rupeen tupakanostoa varten, mutta minä en antanut, käskin polttaa
sätkää. Sitten hän keksi, että lapset ovat ilman, maitoa, ja siihen
pitäisi saada yksi rupee. En antanut. Hän alkoi nyt systemaattisen
kerjäämisen ja haki äitinsä vielä avukseen. Olen kyllä nähnyt
kaikenlaisia kerjäläisiä, mutta tällätavoin en ole vielä koskaan
kuullut tai nähnyt kerjättävän enää luullut, että ihminen luonnoltaan
saattaisikaan. Olin kirjoittavinani kaiken aikaa, ja joka kerta kun
jompikumpi pyysi, vedin viivan paperille Kun he lopulta poistuivat, oli
paperilla 46 viivaa, mutta ennenkuin aloitin viivojen vedon, olivat
he jo pyytäneet ainakin 10 minuuttia. Eivätkä he luullakseni olisi
vieläkään lopettaneet, elleivät lapset tulleet ovelle kirkumaan ja
pudottaneet portailta huoneeseen tiiliskiveä, jota lukon puutteessa
käytin ovensalpana.
Silloin ajoin heidät kaikki ulos ja seuraavana päivänä jätin koko
Njeliin täysihoitolan.