Lähestyessään ensikerran intialaista satamakaupunkia, on mieli odotusta
täynnä, sillä ei oikein tiedä, minkälaiseksi sen kuvittelisi. Onkohan
siellä temppeleitä ja pyhäinjäännöksiä, ovatkohan rakennukset savesta
vai bambusta, kävelevätkö tiikerit pitkin kujia, ja muita sellaisia
ajatuksia pyörii mielessä, sillä kaikissa kirjoissa, joissa Intiasta
kerrotaan, näkee vain kuvia temppeleistä, elefanteista ja fakiireista.
Jokainen kertojahan haluaa tietysti esittää kaikkein luonteenomaisimman
ja alkuperäisimmän, mitä kukin maa voi tarjota.
Suuri oli senvuoksi hämmästykseni, kun Karachin satamasta ajoin
raitiovaunulla kaupunkiin. Kadut leveät — yhtä leveät kuin Pariisissa —
rakennukset kivestä tai tiilestä eikä savesta, kuten Syrian ja Iracin
kaupungeissa. Ellei katuyleisö — sekä ihmiset että eläimet — olisi niin
peräti poikkeuksellista, luulisi liikkuvansa etelä-eurooppalaisessa
kaupungissa.
Karachi on satamakaupunkina varsin tärkeä, sillä sinne kerääntyvät
kaikki Kashmirin, Punjabin ja Rajputanan rautatiet. Senpätakia se
onkin niin kosmopoliittisen näköinen, ja joka Intiaa tulee katsomaan,
ei tästä saa harmainta aavistustakaan, mitä Intia on. Sen näin kyllä
ensikerran, että kameliakin voi menestyksellä käyttää vetojuhtana,
ja näin myös, että ylemmän luokan intialainen nainen on väriltään
miltei yhtä valkoihoinen kuin eurooppalainen, ja että heistä ainakin
joka toinen käyttää silmälaseja, mutta siihen melkein ne katuhuomioni
supistuivatkin.
Pääasiana meille laivamatkustajille oli Karachin eläintieteellinen
puutarha, joka kulkupuheitten mukaan oli näkemisen arvoinen. Eikä se
mainettaan pettänytkään. Sinne oli kerätty — paitsi tietysti Intian
— myös runsas valikoima Afrikan ja Tyynenmeren saarien eläinkunnan
edustajia, jotapaitsi troopillisia puulajeja oli suunnaton määrä. Ikävä
vain, että eläimet olivat niin tiheäpuolaisissa häkeissä, ettei niistä
saanut valokuvaa, ja puitten nimiä taas ei eläintarhan opas tiennyt
yhtään enempää kuin hindulaiset matkatoverinikaan, jotka olivat ikänsä
eläneet Intiassa. Joka tapauksessa oli niitä hauska katsella, vaikkei
lähempää tuttavuutta tullutkaan tehdyksi.
Oli minulla sentään Karachissa paljon hyötyä matkatovereistani, he
kun tunsivat kaupungin, eikä tarvinnut kyselemällä etsiä paikkoja.
Toinen oli juttu Bombayssa. Matkaseuramme hajosi heti laiturilla,
ja niin jäin minä yksin kirkuvan kantajalauman keskelle. Monsuuni
työnsi vettä taivaan täydeltä, vaikka siitä kyllä en ollut pahoillani,
sillä viimeisen sateen olin saanut Nizzassa yli kaksi kuukautta
sitten. Tiedustellessani eräältä ajurilta sopivaa kortteeripaikkaa
huomasin, että tavarani, vähäläntä kapsäkki ja kirjoituskone eivät
enää olleetkaan puun alla, jonne ne olin jättänyt. Eräs opas oli näet
havainnut hänellekin avautuneen tilaisuuden ja määrännyt kantajat
tuomaan tavarani ajuriin. Ja niinpä he nyt tulivat luokseni opas
edellä ja neljä kantajaa jäljessä. Kysyin ankarasti, kuka on antanut
heille luvan liikutella tavaroitani ja otin omaisuuteni pois. Opas
koki selittää, että hän on valtuutettu toimimaan oppaana näyttäen
jonkinlaista paperia. Kehoitin häntä opastamaan ne kantajat hyvin
joutuun pois ympäriltäni, kun seisoivat siinä käsi ojolla odottamassa
rahaa. En tiennyt, kuka heistä oli toiminut kantajana - minä kun
tavallisesti kannoin ne yksin — enkä senvuoksi maksanut kenellekään
mitään, sillä pelkäsin maksavani vallan viattomalle. Sitten nostin
tavarani ajuriin, ja aloimme ajaa kaupunkiin. Opas juoksi vielä
jälessäni ja pyysi päästä mukaan, kun hänellä ei ollut sateenvarjoa, ja
helläsydämisenä sallin hänen istua kärryn pohjalaudalla.
Pääsimme siitä hotelliin, maksoin ajurin ja sain tavarani huoneeseen,
kun opas hetken kuluttua tulee jäljestä ja vaatii minulta kaksi
rupieta. Kysyin, mistä tämä vaatimus johtuisi, ja hän sanoi sen
johtuvan siitä, että "hän oli hankkinut minulle tämän hotellin."
Enempää ei hän kerinnyt sanomaan, kun ovi siirtyi meidän välillemme,
jonka jälkeen lukitsin sen sisäpuolelta ja ryhdyin ajamaan partaani
yksinäisyydessä.
Iltapuolella koetin parhaani mukaan tutustua kaupunkiin. Ensimmäiseksi
näin hotellini edustalla suuria luppakorvaisia lehmiä, jotka olivat
laskeutuneet ettoneelle täydellisesti sulkien keskikadun ja toisen
käytävän. Monta autoa ja muuta ajoneuvoa koetti päästä siitä sivu,
mutta lehmät eivät liikahtaneetkaan paikaltaan, eikä niitä kukaan
mennyt nostamaankaan, joten ajopelit saivat kääntyä takaisin ja etsiä
toisia kulkureittejä.
Varis näyttää myös olevan pyhitetty eläin Bombayssa, sillä niitä oli
siellä niinkuin kyyhkysiä Marcus-torilla Veneziassa. Edelläni kadulla
kulki hindulaisvaimo kantaen kalakoria päänsä päällä. Puunoksalta
pudottautui siihen varis, heitti yhden kalan kadulle, toisen otti
nokkaansa ja lensi portin päälle sitä syömään. Hetken kuluttua tuli
toinen varis, otti kalan ja lensi puunoksalle aterioimaan. Kolmas oli
jo niin röyhkeä, että jäi korin laidalle syömään saalistaan. Vasta
silloin akka huomasi kutsumattomat ruokavieraat, laski korinsa maahan
ja hätisti variksen pois, ei ollenkaan vihaisena, vaan niinkuin meillä
kanoja hätistetään.
Bombay on puistojen ja bulevardien kaupunki, ja puitten lajirikkaus
on suuri. Se juuri tekeekin puistot niin viehättäviksi ja
mielenkiintoisiksi, sillä silmä ei kerkiä väsymään yhden laadun
katselemiseen. Kadut ovat leveät, katukäytävät samoin, eikä liikennettä
haittaa ollenkaan, vaikka käytävän asfaltista kohoaa rivi puita,
joiden rungon läpimitta on kaksi metriä. Niiden varjossa saattaa
helteisimpänäkin keskipäivänä nauttia kävelystä.
Keskellä kaupunkia on valtava urheilukenttä. Siellä pelattiin paraikaa
hockeytä ja crickettiä, ja kaikesta päättäen oli jonkinlainen kilpailu
käynnissä, koska väkeä oli paljon kerääntynyt katsomaan, ja he istuivat
hiljaa kuin kirkossa. Siinä lähelläni seisoi eräs erotuomari, joka
ei peliin ottanut osaa muuta kuin huutamalla, ja häneltä halusin
saada lähempiä tietoja ottelusta. Hän neuvoi minut aurinkoteltan alle
paksuhuulisen palkintotuomarin luo, joka istui pöydän takana ja piti
kirjaa. Menin sinne, esitin itseni kohteliaasti hiljaisella äänellä,
etten häiritsisi pelin menoa ja pyysin taas tietoja ottelusta. Hän ei
nähtävästi joutanut kuulemaan puhettani, koska kysyi uudelleen, kuka ja
mistä minä olen. Selitin taas kaikki tarkkaan, mutta hän ei tiennyt,
missä sellainen paikka kuin Suomi on. Ottelusta hän ei suostunut
antamaan minkäänlaisia tietoja.
Syvästi pahastuneena läksin pois koko urheilukentältä, ja menin
etsimään uusia tuttavuuksia. Pari tuntia käveltyäni satuin sanomalehden
toimituksen edustalle, siinä luki "The Indian Daily Mail." Päätin
poiketa toimitukseen tiedustelemaan viime aikojen tapahtumista, sillä
sanomalehteä en ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Päätoimittaja ei ollut
tavattavissa, mutta sitävastoin sain käsiini erään aputoimittajan,
joka vähän vastahakoisesti rupesi juttusille. Pian hän kuitenkin
muuttui perin puheliaaksi ja vastaili kaikkiin kysymyksiini. Kerroin
hänelle myös kokemukseni urheilukentältä, mutta hän sanoi, ettei sitä
kannattanut ollenkaan ihmetellä. Bombaylaiset olivat näet haastaneet
"All Indian Olympic"-joukon kilpailuun ja ottaneet huimasti selkäänsä,
6-1. Palkintotuomari, jota olin puhutellut, oli bombaylainen, eikä
luonnollisista syistä halunnut tunnustaa häviötä.
Ilta oli jo käsissä, ja lähtiessäni pyysin toimittajan neuvomaan
minut johonkin sellaiseen paikkaan, joka olisi ja jossa näkisi jotain
Bombaylle ja Intialle ominaista. Hetken mietittyään kehoitti toimittaja
minua menemään elokuviin. Sanoin hänelle, ettei minun tarvinnut tulla
Bombayhin saakka elokuvia katselemaan ja pyysin esittämään muuta
paikkaa, mutta ei hän keksinyt mitään paikkakunnalle ominaisempaa
tilaisuutta.
Kun en elokuvissa yleensä käy kuin kerran pari vuodessa lasten
kanssa, en viitsinyt sinne nytkään mennä, vaan kiipesin hotelliini,
jossa valelin korvollisen kylmää vettä niskaani pesuhuoneessa.
Sellainen laitos kuuluu nimittäin täällä jokaiseen hotellihuoneeseen
halvemmissakin paikoissa, ylellisyys, jota pariin kuukauteen en ollut
tavannut.
Muistan koulupoikana piplianhistoriaa lukiessani oudoksuneeni, että
jalkojen pesulle pantiin niin suuri paino, että siitä oikein kirjoissa
mainitaan. Vasta tällä matkallani huomasin sen olevan vielä tärkeämmän
kuin hampaiden pesun. Intiassa toki sataa nykyisin joka päivä, joten
kadut pysyvät kosteina, mutta Syriassa ja Mesopotamiassa kerää jo
puolenkin tunnin kävely kenkään polttavan kerroksen hienoa pölyä ja
ensimmäinen tehtävä kävelyltä tullessa on jalkojen pesu.
Tutustuin Bombayssa vielä toiseenkin sanomalehtimieheen. — Bombayn
suurimman sanomalehden, "The Times of Indian"-toimituksessa oli
myös kirjakauppa — tosin vain matkakirjallisuutta — ja siellä sain
päätoimittajankin käsiini. Muitten juttujen ohella kysäsin häneltä,
olisiko Olympialaisista kisoista tullut jo mitään tietoja, mutta hän
ei sattunut tietämään, että sellaisia kisoja vietettiinkään missään.
Selitin hänelle asian alusta saakka, ja hän lupasi ystävällisesti
hankkia tietoja ensi tilassa.
Bombayn katuja mitellessäni tunsin sisimmässäni kuin olisi katuelämästä
puuttunut jotakin, joka siihen kuului. Huutoa ja melua siellä kyllä
oli, mutta sittenkään ei kaikki ollut täydellistä. Mietiskelin, missä
vika olisi, ja lopulta sen keksin: gramofoonit. Olin niistä jo niin
kiusaantunut, etten voinut ajatellakaan itämaista kaupunkia ilman
gramofoonia, ja nyt niitä jo miltei kaipasin. Enkä muunkaanlaisia
musiikki-instrumentteja tavannut koko Bombayssa, ei kaduilla eikä
kahviloissa. Ajattelin jo, että Intian asukkaat eivät rakasta musiikkia
ollenkaan, vaan viettävät aikaansa hiljaisessa mietiskelyssä.
Tämän ajatuksen kyllä calcuttalaiset heti ensimmäisenä iltana sinne
saavuttuani tyystin karkoittivat, mutta se on juttu, jonka kerron
toisella kertaa.