"Junamatka Bagdadista Basraan kestää 26 tuntia", sanottiin Cookin
matkatoimistossa, kun asiasta siellä tiedustelin. "Saammeko varata
paikan ensimmäisessä vai toisessa luokassa?"
"Kolmannessa, olkaa hyvä."
"Emme myy ollenkaan kolmannen luokan lippuja ja varoitamme teitä
matkustamasta siinä luokassa."
"Olen päättänyt matkustaa kolmannessa. Saanen kait asemalta lipun."
"Sieltä saa, mutta varoitamme vielä."
"Kiitos."
* * * * *
Junan lähtöaika oli 7,30 aamulla, mutta jo kello kuudelta kiipesin
hotellini portaita alas saadakseni itselleni hyvän paikan vaunussa.
Kuin tilauksesta tuli siihen ajuri, parivaljakko, kuten kaikilla tämän
puolen ajureilla, ja sillä läksin kohauttamaan Tigrisvirran toiselle
puolen.
Asemalla kysyin ajohintaa, ja kuski sanoi neljä rupieta, eli Suomen
rahaksi muutettuna 60 markkaa.
Minä tarjosin yhden rupien, mutta kun se ei kelvannut, panin rahan
taskuuni, otin tavarani ja menin asemahuoneeseen. Ajuri seurasi
jäljessäni ja jutteli jotain maksusta, jolloin taas tarjosin sitä
rahaa, mutta ei vieläkään kelvannut. Sitten haki hän avukseen jonkun
englanninkielen taitoisen, ja yhdessä he nyt selittivät, että
puolentoista rupieta kaupungista tänne, puolentoista täältä kaupunkiin
ja puolen rupieta siltamaksua tullen mennen, siis yhteensä neljä
rupieta. Minä puolestani selitin, että yksi rupie kaupungista tänne,
siltamaksun maksoin jo sillalla, ja minun puolestani saa ajuri jäädä
vaikka loppuiäkseen joen tälle puolen, siis yhteensä yksi rupie.
Tarjosin taas hopealanttia, mutta ei vieläkään kelvannut.
Sitten haki hän avukseen asemasillalle saapuneen vormuniekan
asemavirkailijan. Kysyin häneltä, mikä on ajurien taksa täällä, ja
hän sanoi, ettei sellaista olekaan, jokainen maksaa, minkä katsoo
kohtuulliseksi. Kysyi, olenko englantilainen, ja kun kieltäydyin
kunniasta, sanoi hän englantilaisten maksavan melkein mitä ajurit vain
pyytävät. Sitten hän selitti ajurille, etten minä ole englantilainen,
enkä myös maksa muutakuin sen yhden rupien. Nyt oli kuski tyytyväinen
ja otti rahan vastaan, neljänneksen annoin vielä siltarahaksi
paluumatkalleen.
Kolmannenluokan vaunu oli vielä aivan tyhjä, kun valitsin itselleni
paikan perältä, kauimpana ovista. Heti jäljessäni tuli sinne neljä
sotilashenkilöä, asettuivat viereeni ja vastapäätä valloittaen neljä
makuupaikkaa, — penkit kulkevat näissä vaunun pituussuuntaan. Ryhdyimme
heti keskusteluun, mutta kesti kauan koetella, millä kielillä tulisimme
toimeen, sillä he eivät puhuneet englantia. Lopuksi eräs kysyi, puhunko
Moskovaa. "Da, da, kyllähän minä Moskovalla toimeen tulen", vastasin.
Kysyjä kertoi olevansa Kasanista, lähteneensä bolseviikkeja pakoon ja
nyt palveli Iracin armeijassa jonkinlaisena hevosvälskärinä kulkien
garnisoonista toiseen mukanaan kaksi kengittäjää. Nyt oli matkalla
Basraan.
Vaunu oli vähitellen täyttynyt ääriään myöten, mutta meidän
sivustallemme ei tunkenut ketään, sillä sotilaat olivat tehneet
tavaroistaan barrikaadin kummallekin puolellemme. Katselin tulijoita,
ja se oli kirjavaa seuraa. Vaunuun mahtui 58 matkustajaa ja meitä
barrikaadin takanaolijoita lukuunottamatta oli matkustajista vain kolme
housupukuista, kaikki toiset olivat puettuina viittoihin. Naisia saapui
myös moniaita ja ihme kyllä, useimmat heittivät huntunsa pois vaunussa.
Vaikka tukalaa kait olisi ollut istua vuorokausi siinä kuumuudessa
hunnutettuna.
Kaikilla naisilla oli joko kultaiset tai kirjavat nenäkoristeet.
Toisilla riippui se sieramien välisestä kannaksesta yli huulien,
toisilla se oli kiinnitettynä nenän ulkosivulle. Eräällä oli sieraimet
puristettu miltei yhteen ja suuri kultainen koriste peitti koko nenän.
Arabialainen istuu aina jalat koukussa allaan, niin myös junassa.
Mutta sitä minä en voi käsittää, miksi heillä pitää aina olla kädet
varpaissa. Niitä he kaivelevat ja hierovat ihan yhtenään että pahaa
tekee, ja vain joskus siirtyvät sormet kuopimaan nenää tai raaputtamaan
päätä palatakseen heti jälleen takaisin varpaisiin.
Bagdadin-Basran rata lienee yksi maailman halvimmilla kustannuksilla
rakennetuista radoista, sillä tasaisempaa maata kuin Eufrat- ja
Tigrisvirran välinen aavikko ei ole olemassakaan. Ei siellä ole
tarvinnut rakentaa korkeita penkereitä eikä puhkoa kumpuja leikkauksin,
vaan radan pohja on ollut joka paikassa tekemättä valmis. Siltoja tosin
on matkan varrella joitakuita korottamassa kustannuksia.
Junan kulku on täällä erinomaisen tasainen, sillä kun lämmön vaihtelut
ovat perin vähäpätöiset, on kiskot voitu asettaa miltei kiinni
toisiinsa. Niinpä ei vaunussa huomaa ollenkaan pyörän siirtymistä
kiskolta toiselle, joka meikäläisissä junissa varsinkin pakkassäällä
panee koko vaunun tärähtämään.
Päivän niittaan tuli kuumuus vaunussa miltei sietämättömäksi. Molemmat
vaununsivut olivat kyllä pelkkää akkunaa, ja kaikki akkunat olivat
auki, mutta kun ei käynyt tuulenhenkäystäkään, nousi lämpömäärä vallan
kohtuuttomiin. Matkustajat kyllä keksivät keinon kuumuutta vastaan, he
riisuivat itsensä paitasilleen, eikä siitä kukaan pahastunut.
Erinomaisena virkistyksenä olivat asemapaikat, joissa juna pysähteli,
sillä joka asemalla sai ostaa kuumaa teetä, melooneja ja kurkkuja.
Teetä, mustaa kuin tupakkavesi, tarjoiltiin vaunun akkunoista, ja se
oli hyvänmakuista sekä helteessä virkistävää. Ei mennyt sitä asemaa,
etten juonut ainakin yhtä lasillista, jotapaitsi matkatoverini sotilaat
varasivat joka asemalta suuren kannullisen kuumaa vettä, josta
laittoivat teetä, ja niin riitti meillä juotavaa taas seuraavalle
asemalle.
Muuten olivat kanssamatkustajat minulle varsin ystävällisiä. Kuka
tarjosi suuren kurkun, kuka palasen meloonia, kuka kourallisen
taateleita, niin että viereeni penkille kerääntyi enemmän tavaraa kuin
jaksoin syödä.
Oikeauskoinen arabialainen ei rukoile junassa, eikä siellä olisi
mahtunutkaan, sillä tällainen seremonia ottaa verrattain suuren tilan.
Mutta kun juna pysähtyi asemilla, silloin otti hän mattonsa, levitti
sen sopivalle paikalle radan viereen ja käänsi kasvonsa Mekkaan päin.
Kun sattui pitempi pysähdys, että hitaammatkin kerkisivät mukaan,
saattoi näitä Allahin palvelijoita nähdä useita rivissä. Toisinaan
kyllä junanlähtö keskeytti toimituksen salakavalasti, sillä Bagdadin
radan junat lähtevät asemilta viheltämättä, vinkaisematta, ja silloin
riipaistiin matto kainaloon ja kiiruhdettiin vaunuun akkunasta, jota
kulkutietä kolmannen luokan matkustajat näyttävät suosivan enemmän kuin
ovea.
Junista puhuen tuli mieleeni, kuinka erilainen on junan lähtö
asemilta Syrian radoilla. Kun aikansa on siellä seisoskeltu, antaa
veturinkuljettaja pitkän vihellyksen merkiksi, että nyt sitä oltaisiin
niinkuin valmiita lähtemään. Tämän jälkeen junailija puhaltaa
kaunisääniseen torveensa merkiksi, että täällä myös ovat asiat jo
selvät, ja sitten veturi taas antaa pitkän vihellyksen, joka ilmoittaa,
että nyt sitä lähdetään. Se on sellaista kohteliasta vuorokeskustelua
junailijan ja veturinkuljettajan välillä, ettei lähtö tulisi
hätiköimällä päätettyä.
Kun Kerbela on sivuutettu, noudattaa rata Basraan saakka Eufrat-virran
juoksua niin läheltä, että joen rantapenkereet ovat miltei
alituiseen näkyvissä. Joen varsilla on viime aikoina innostuttu
palmunviljelykseen, sillä tämän tästä sivuuttaa juna muutaman
hehtaarin laajuisia, 3-5 vuotisia palmumetsiköitä, jotka ovat varsin
hauskan näköisiä ja tuovat vaihtelua yksitoikkoiseen maisemaan.
Vanhempiakin palmumetsiköitä näkee siellä täällä harvassa. Mutta
kaikki nämä viljelykset ovat vain kuin pisara meressä aavikkoon
verrattuna. Tuhansille samanlaisille viljelmille olisi vielä tilaa ja
kymmenilletuhansille ihmisille siellä riittäisi tuottava työmaa, jos
vain olisi halua.
Aurinko laski, pimeys peitti enemmät näköalat, ja vaunussa ruvettiin
ajattelemaan nukkumista. En tiedä, olivatko matkatoimiston herrat
koskaan nähneetkään kolmannen luokan vaunua, kun niin kauhistuneina
siitä puhuivat. Minä ainakin sain tällä matkallani paremman makuupaikan
kuin toisessa luokassa olisin saanut, sillä siellä oli tungos. Sotilaat
järjestivät minulle pituiseni penkinpätkän, antoivat viltin alleni, ja
kun kirjoituskoneen olin nostanut päänaluisekseni, ei parempaa vuodetta
kaivannut. Arabialaiset, mikäli eivät mahtuneet penkeille, nukkuivat
lattialla, penkkien alla ja hyllyillä, ja kaikilla oli hyvä olla.
Taikka olisi ollut hyvä olla, mutta juuri uneen päästyämme sivuutimme
alavan suomaiseman, ja sieltä saimme kutsumattomia vieraita. Vaunun
avonaisista akkunoista ryöpsähti sisään kuin raekuuro heinäsirkkoja,
suuria, kolme tuumaa pitkiä votkaleita. Ne poukkoilivat seinästä
toiseen, putoilivat alas, kiipeilivät pitkin ihmisten vaatteita, ja
taas pörähtivät lentoon lamppua kohti. Eivät ne vaarallisia olleet,
vaikkakin tosin iljettäviä, mutta niiden mukana seurasi ääretön lauma
moskiittoja. Nämä olivat pieniä kuin mäkäräiset, mutta niitä tuli niin
sakeasti, että kun piti kättään avonaisen vaununakkunan edessä, tuntui,
kuin olisi kädenselälle satanut hiekkaa. Lamppujen ympärillä niitä
kuhisi aivan puurona, ne tunkeutuivat korviin, silmiin ja paidan sisään
ja purivat heti kuin keltiäiset. Jokainen kiersi päänsä ympärille
vaatetta, mitä vain sai käsiinsä, ja minäkin sukeltauduin viltin alle,
jossa kohta hikosin kuin saunassa.
Puolen tuntia kesti tätä piinaa, sitten tulimme taas kuivemmalle
aavikolle, ja vieraat jättivät vaunun yhtä nopeasti kuin olivat sinne
tulleetkin.
Mutta minä päättelin mielessäni ostaa ensimmäisestä mahdollisesta
paikasta moskiittoverkon, sillä koko yön kihelmöi ruumiini, ja nyt
tiesin minkälaatuisia kuumien maitten sääsket ovat.
Matkamiehen mieli on huikentelevainen ja herkkä. Vaikka vasiten on
lähtenyt kiertämään maailmanrantaa ja päättänyt tykkänään eläytyä sen
vaatimuksiin kaiken muun unhoittaen, niin pienikin viesti kotimaasta
tuntuu suuriarvoiselta. Sivuutimme aamulla eräällä asemalla pitkän
junan, jossa oli moniaita vaunullisia vankkatekoisia lankkuja.
"Mistähän nuokin lankut lienevät?" arvelin itsekseni ja kurkottausin
vaununakkunasta katsomaan. Lankkujen päässä luki punaisella
präntättynä: HALLA. "No perhana, suomalaisia lankkujahan täällä on
kiertämässä samaa erämaata kuin minäkin. Terve pojat, enpähän ole
yksin enää." Ja niin hävisi orpoudentunne mielestäni, ja tilalle
tuli sellainen päättävä rohkeus, jonka joukkoesiintyminen aina
heikommassakin yksilössä herättää.