BAGDAD.

Gramofooni on bagdadilaisen lempi-instrumentti, sitä hän soittelee

aamusta iltaan. Gramofoonikauppoja on Bagdadissa joka viidenkymmenen

metrin päässä eli niin lähekkäin, että aina tungokseen asti olevalle

kuulijakunnalle soitetut mallikappaleet kuuluvat kaupasta toiseen.

Kauppojen välillä on kahviloita vieri vieressä, ja jokaisessa

kahvilassa on gramofooni. Sitten on miltei jokaisella perheellä oma

gramofooni, joka myös on myötäänsä äänessä ja niin asetettu, että se

hyvin kuuluu kadulle.

Kuten yleensä musikaalisesti vähemmän armoitetut henkilöt, olen minäkin

aikanani pitänyt gramofoonimusiikista, koska sillä saattoi soitella

sellaisia kappaleita, joita en itse osannut edes viheltää. Nyt en sitä

enää rakasta; kun ajattelenkin sitä pelitoosaa, rupean voimaan pahoin.

Hotelliani vastapäätä oli kahvila ja siellä suuri sininen gramofooni.

Heillä oli nähtävästi vain yksi ainoa levy, sillä he soittivat samaa

kappaletta aina. Kello kuudelta aamulla, ensimmäisten kahvilavieraitten

saapuessa se pantiin pyörimään ja veivattiin sitten yhtämittaa,

keskeytymättä kello yhteen saakka yöllä. Viisi tuntia sain olla

rauhassa, mutta sitten se taas alkoi uusilla voimilla, niin että päätä

pakotti.

Ja jospa niitä olisi ollut vain yksi ulisemassa, mutta huoneeseeni

kantautui ainakin kymmenen koneen ääni, sillä kahviloita oli täällä

tiheässä. Tämä suuri sininen vei kuitenkin voiton kaikista, ja sitä

sekä soittamaansa kappaletta minä vihasin sydämeni pohjasta, sillä

kappaleessa ei ollut päätä eikä häntää melodiasta, se oli jonkinlainen

pitkäveteinen neekerifalsetin iltahymni.

Mutta jos tämä soitteli pitkäveteisesti, niin antoi naapurikahvilan

orkesteri enemmän hoppua esityksilleen. Siellä edusti korkeimpia

musikaalisia saavutuksia trio, johon kuului pasuuna, klarinetti ja

rumpu. Pasuuna ja klarinetti soittivat samaa ääntä, melodiaa, tosin

eri oktaaveissa, ja rumpu hoiteli säestystä. He soittivat niin

nopeassa tempossa, että se tuntui miltei uskomattomalta; ennenkuin

kuulija oikein kerkisi päästä käsitykseen kappaleen sävystä, oli se jo

loppunut. Tiukalle se otti soittajillekin, sillä posket pullollaan ja

silmät verestäen he puhalsivat koneisiinsa, ja hiki valui kiiltävinä

juovina pitkin kasvoja. Kolme kappaletta he osasivat, ja niitä he

vuoron perään soittivat koko illan, joka päivä, niin että minäkin opin

ne ulkoa.

Säästäväisyyssyistä olin etsinyt itselleni asunnon arabialaisessa

kaupunginosassa, sillä n.s. eurooppalaiset hotellit nylkevät huimaavia

hintoja huoneista sekä kaikesta muustakin. Mainitsen vain esimerkkinä

että kerran söin eurooppalaisessa hotellissa kolme kananmunaa, ja

sain maksaa siitä lystistä 30 markkaa. Seuraavana päivänä poikkesin

läheiseen arabialaiseen hotelliin — aivan yhtä siistiin kuin

edellinenkin — ja tilasin siellä viiden munan annoksen, mutta tästä

ateriasta en tarvinnut maksaa kuin viisi markkaa. Samanlainen suhde

on huoneittenkin hinnoilla. Eurooppalaisessa hotellissa maksaa yhden

hengen huone 150 mk, jotavastoin minä arabialaisessa hotellissa

maksoin vain 22 markkaa. Eihän siellä tosin yhtä hienoa ollut, mutta

huone joka tapauksessa ja kuisti, josta saattoi katsella katuelämää.

Kun ensi kerran tulin hotelliin siinä kahden aikaan iltapäivällä,

olivat lattiat ja käytävät täynnään vuoteita ja joka vuoteessa lojui

puolialaston mies. Vähän kummissani sitä aluksi katselin, kunnes

myöhemmin huomasin, että miltei koko Bagdad nukkuu iltapäivähelteen

aikana 3-4 tuntia. Silloin katuelämäkin hiljenee ja ne, jotka jaksavat

pysyä valveilla, istuvat kahviloissa imeskelemässä vesipiippuaan.

Kello neljältä vuoteet taas kääritään kasaan ja viedään katolle, jossa

enimmät hotellivieraat nukkuvat yönsä. Siinäkin hotellissa, jossa

asuin, ei kattopinta-ala ollut kovinkaan laaja, mutta vuoteita siellä

oli yli 40. Se muistutti jo kasarmielämää.

Katuja kastellaan Bagdadissa usein ja joskus niitä myös lakaistaan

pienellä palmuluudalla, mutta vasta sitten, kun kasteluvesi ensin on

liuottanut kaiken loan liukkaaksi, liisterimäiseksi massaksi, jonka

irroittamiseen vaatisi olla toisenlaiset vehkeet kuin palmukuituluuta.

Siksipä onkin kastelun jälkeen vaarallista liikkua keskikadulla, sillä

siellä on liukasta kuin niljaisessa savikossa.

Kahvilan edustalla hotelliani vastapäätä oli katukäytävällä kaivo,

puolen metrin läpimittainen nelikulmainen reikä katuasfaltissa. Vettä

siihen tuli nähtävästi jostakin johdosta, sillä se oli aina reunojaan

myöten täynnä. Monena päivänä katselin akkunastani sen käytäntöä,

joka oli moninaista. Useimmat ohikulkijat pistivät sinne jalkansa ja

huuhtelivat pölyn pois, taikka joivat siitä. Toiset pesivät siinä

kasvonsa ja kätensä, pikkulapsia pyöri alituiseen sen ympärillä keppien

kanssa solkottamassa tai istuivat he siihen vilvottelemaan, kunnes taas

joku juomaveden noutaja ajoi heidät pois. Basaariin kannettiin siitä

satoja sangollisia juomavettä päivässä ja yksityiset perheitten emännät

hakivat vettä savipulloilla eikä siitä kukaan pahakseen ottanut, vaikka

siellä jonkun varpaat paraikaa olivat likoomassa, juomavetensä hän

sieltä ammensi yhtä tyytyväisenä.

Bagdadin basaarit ovat maineensa arvoisia. Monena päivänä kuljin

siellä tuntikaupalla eksyksissä, kunnes aivan nääntyneenä löysin

jostain sokkelosta tutummille kaduille. Sillä nämä basaarit ovat kuin

labyrintti. Niitten yhteenlaskettu pituus on arvioni mukaan hyvän

matkaa toistakymmentä kilometriä, kauppa kaupan vieressä ja jokaisella

kaupalla on edustavaa sivua, siis tiskin leveyttä, korkeintaan kolme

metriä.

Basaarien katto on savesta holvimaiseksi muurattu ja vain pienistä

aukoista katossa pääsee sinne valoa. Siksipä siellä onkin ikuinen

hämärä, ikuinen pöly, ikuinen haju ja ikuinen huuto. En tiedä, kuka

sieltä kaiken tarjolla olevan tavaramäärän ostaa, sillä näytti siltä,

kuin myyjiä olisi ollut kaksi kertaa niin paljon kuin ostajia. Mutta

kenties he myyvät toisilleen. Sillä arabialainen osaa kyllä tehdä

kauppaa, ja jos ei kauppa käy, niin hän laskee rahojaan.

Basaarit eivät muuten vaikuta kaupungin yleiseen ulkonäköön, koska ne

ovat näin peitetyt. Ainoastaan onkaloitten mustat sisäänkäytävät ja

holvien kupukatot näkyvät julkisimmille kaduille. Eipä sillä, että ne

millään tavalla näitä julkisiakaan katuja pilaisivat, sillä Bagdad on

rakennettu melko yksitoikkoiseen tyyliin. Viehättävänä silmänruokana

ovat sentään pohjoismaalaiselle palmut, joita siellä kasvaa joka

paikassa, missä pienikin multapenkki pihoilla tai rakennusten välillä

on löytynyt. Ja palmujen varjossa näyttää rumakin rakennus kauniilta.

Eivät turistitkaan Amerikasta saakka saavu Bagdadia ihailemaan, vaan

he tulevat katsomaan muinaisen Babylonin raunioita. Sinne minäkin

halusin, vaan en olisi yksinäni lähtenyt. Sain lopulta erään Amerikasta

saapuneen valokuvaajan matkatoverikseni, ja muulikyydillä päätimme

lähteä. Autoja kyllä kulkee sinne joka aamu ja palaavat iltapäivällä,

mutta ne ovat kalliita. Kun eräs Hillalainen muulinajaja läheltä

Babylonia lupasi kuljettaa meidät perin halvalla, sovimme lähdön

seuraavaksi aamuksi ennen kukonlaulua.

Oli vielä aivan pimeä, kun muulinajaja tuli hotelliini herättämään

minua. — Näihin hotelleihin ei muuten tarvitse kolistella

sisäänpäästäkseen, sillä ovet ovat aina auki. Kadulla odotti viisi

muulia ja pieni poika. Minulle osoitettiin vähäläntä, kirjava elukka,

joka ei ollut sen korkeampi kuin että hiukan varpailleni kohoutumalla

sain toisen jalkani heitetyksi selän yli. Senverran jäi tilaa jalkojeni

alle, etteivät anturat maata laahanneet.

Ajoimme siitä yöhiljaisten ja pilkkopimeiden basaarien läpi

sillankorvaan valokuvaajan asunnolle. Pian oli hänkin jalkeilla, ja

niin jatkettiin outoa vaellustamme ensin läpi kaupungin palmumetsiin

ja sitten aavikkotielle. Lähtiessämme ei kello ollut lyönyt vielä

kolmeakaan, mutta muulinajaja selitti, että yöllä on vilpoisin kulkea,

kuten sen myös itsekin huomasimme.

Muuli on varsin kiltti eläin ratsuksi. Mitään ohjaksia tai suitsia ei

käytetty, vaan jokaisella oli pieni keppi ohjaamista varten. Sillä kun

napautti muulia kaulalle, niin se kääntyi heti vastaiselle puolella.

Viides muuli, jolla ei ollut ajajaa, tulla kopotteli itsekseen

jäljestä. Sen selkään oli muulinajaja sälyttänyt valtaisen kuorman,

suuremman kuin muuli itse.

Muuli on uskomattoman sitkeä ja kantaa mahdottomia taakkoja. Näin

kerrankin muulin, jonka hyvin olisin jaksanut kantaa sylissäni

pitemmänkin matkan, mutta joka selässään kantoi kahta niin suurta

omenalastia, että töintuskin olisin niitä yksitellen vierittelemällä

saanut siirretyksi paikaltaan.

Aurinko nousi keltaisena pallona ja alkoi puristaa hikeä hartioista.

Meillä ei ollut minkäänlaisia satuloita, ainoastaan heinäpussit

istuiminamme, ja sieltäkin käsin alkoi lämmittää. Kyllähän lämpö muuten

hyvää on, jos se jakaantuu tasaisesti joka puolelle, mutta tällainen

yhteen kohti keskitetty kuumuus rupeaa hermostuttamaan. Koetin auttaa

asiaa istumalla milloin poikittain, milloin hajareisin, mutta heinät

yhä kuumensivat. Kohtahan kuitenkin pääsisimme perille, ajattelin.

Muulinajaja oli sanonut, että kello kahdeksalta ollaan jo Babylonissa.

Sivuutimme pieniä palmumetsiköitä, ajoimme taas aavikkoa ja kello tuli

kahdeksan, mutta Babyloonia ei vielä näkynyt. Kovenimme muulinajajalle

ja näytimme kelloa, hän vain nyökytteli päätään, että; kyllä tullaan

kun joudutaan. Ohitsemme oli vilahtanut kolme turistiautoa ajaen

hiekkaa silmillemme ja häviten taas lakeudelle, ja koska arvasimme

niidenkin tavoittavan samaa päämäärää kohti, huomasimme aavikkoa

vielä riittävän. Joka raunion kohdalla kysyimme kyllä muulinajajalta,

joko tämä on Balyloonia, mutta hän vain puisteli päätään ja näytti

taivaanrannalle, jossa kohosi aavikosta suuria kivikasoja.

Askel askeleelta kivikasat suurenivat ja saivat jonkinlaisia muotoja,

ja kello kymmeneltä olimme tämän kolossin, muinaisen Baabelin juurella.

Siitä muulinajaja lähti omille teilleen, ja me jäimme harhailemaan

raunioitten keskellä.

Babylooniasta ei yhtäkkiä voi saada yhtenäistä kuvaa mieleensä,

sillä toinen toistaan kummempi raunio sulkee näköalan, ja niiden

välissä vaeltelee ihminen kuin muurahainen katakombeissa. Ihmetellen

täytyy vain katsella sitä ääretöntä työn määrää, joka täälläkin on

tuhlaten käytetty, ja paljon merkillisiä muistomerkkejä tapaa, joiden

tarkoitusta ja alkuperää ei kukaan osaa selittää.

Viisaasti kait on maan valtias aikoinaan ajatellut rakentaessaan

valtakuntansa pääkaupungin tänne aavikon keskelle, sillä harvat

kykenivät silloisissa oloissa varustamaan sotajoukkoa, joka tällaisen

aavikkomatkan tehtyään olisi vielä ollut taistelukelpoinen; olihan

Suuren Aleksanterinkin kuuluisa sotajoukko vähällä nääntyä lyhyemmällä

erämaamatkalla. Mutta mitä ei valloittaja tehnyt, sen teki aika,

kiipesi korkeankin muurin yli ja alkoi jäytää ikänsä elänyttä. Ei

vihannoi enää riippuvien puutarhojen muurinterassi, eikä lorise siellä

suihkukaivo, aavikon aurinko paistaa hellittämättömästi, ja kivenkylki

hehkuu kuumuutta.

Olimme aikoneet ehtiä kello 12 lähtevään autoon, mutta kun tulimme

paikalle, oli se jo lähtenyt. Jäisimmekö nyt jalkamiehiksi? Oli siellä

vielä yksi auto vallan hyljättynä, ja päätimme jäädä odottamaan,

kenellekä se kuuluisi. Kotvan odoteltuamme saapuikin ohjaaja ja

hetken kuluttua komeannäköinen vanhempi herrasmies nuoren neitosen

seurassa. Ohjaajalta kuulimme hänet amerikalaiseksi, joka tyttärensä

kanssa oli turistimatkalla. Iskimme heti kiinni pyytäen päästä mukaan

ja pyyntöömme oitis suostuttiin. En tiedä, vaikuttiko matkatoverini

amerikalainen murre eduksemme vai ovatko amerikalaiset muuten

ennakkoluulottomia; hän kuitenkin sanoi, että jos olimme englantilaisen

kanssa tekemisissä, oli vastauksena korkeintain olkapään kohautus.

Eikä sillä hyvä, että pääsimme mukaan, vaan kun Bagdadissa halusimme

ottaa kustannuksiin osaa, maksoi jenkki koko kyydin sanoen jotain

siihen tapaan, että "ei pyyssä kahen jakoa".

Ei ollut enää aikaa viipyä Bagdadissa, enkä siellä olisi viihtynytkään,

sillä gramofoonit kiusasivat minua äärettömästi. Eräs bagdadilainen

ihmetteli, kun sanoin, etten pitänyt heidän kaupunkiaan kauniina ja

ettei vääryyttä tapahtuisi, täytyy tunnustaakseni että aistikkaimmat

moskeijat koko aavikkomatkani varrella tapasin Bagdadissa, sillä ne

olivat miltei kaikki kauniisti sommiteltua mosaikkia; ei liikoja

koristuksia, mutta hauskat ja valoisat kuviot.

Oli siis käytävä vielä poliisikamarissa englantilaisten viranomaisten

luona leimauttamassa passi, ja koska minulta hävisi siellä koko

aamupäivä, ansaitsee asia mainitsemisen. Kun minua ensin puolen tuntia

oli juoksutettu asteettain pienempien herrojen luota suurempien

herrojen luo, löytyi lopulta sellainen, joka rupesi suureen kirjaansa

tekemään muistiinpanoja passistani. Luulen, että hän kirjoitti sen

kahteen kertaan puhtaaksi, sillä tämä toimitus otti noin tunnin,

niin että kerkisin polttaa kaksi vankkaa piipullista tupakkaa.

Sitten alkoi kyselyjen sarja, joka kesti taas puolisen tuntia. Sen

jälkeen vietiin passi kaikkein korkeimman nähtäväksi. Hetken kuluttua

se palautettiin ja lähetettin toiseen kabinettiin ja sitten taas

sinne korkeimmalle herralle. Taas se palautettiin ja tehtiin uusia

kysymyksiä, joihin kaikkiin vastasin selvästi ja totuudenmukaisesti.

Nämä vastaukset ja passi lähetettiin kolmannen kerran korkeimman

herran katseltaviksi, jonka jälkeen passi palautettiin ja minulle

ilmoitettiin, että tämä maksaa viisi rupieta eli melkein saman, kuin

koko passin Englannin alusmaitten viseeraus. Protesteerasin jyrkästi

tällaisia maksuja vastaan sanoen jo maksaneeni tarpeeksi ja kysyin

mistä tämä johtui. Sanottiin olevan siitä hyvästä, että pääsen

lähtemään pois Iracista. Väitin sitä yhä edelleen laittomaksi, mutta

annoin kuitenkin rahat kovasti muristen. Nyt rupesivat herrat siinä

huoneessa keskustelemaan, että mitenkähän se oikein mahtanee olla tämän

asian kanssa. He katselivat englannin viisumia passissani ja tulivat

siihen lopputulokseen, että minun ei tarvitse maksaa mitään, jonka

jälkeen sain rahani takaisin. Nyt vietiin taas passini sen korkeimman

herran puheille, mutta se palautettiin sieltä heti määräyksellä, että

maksettava on. Kaksi niistä äskeisistä herroista meni sitten hänen

puheilleen ja palasivat hetken kuluttua sanoen, ettei sen kanssa voi

keskustella. Ei siis auttanut muuta kuin maksaa uudelleen, mutta

kahteen kertaan oli passia vielä käytettävä hänen huoneessaan.

Kaiken kaikkiaan oli siis passiani kuljetettu kuusi kertaa sen

korkeimman herran käsissä, kaksi kertaa viereisessä huoneessa,

jotapaitsi koko passi oli puhtaaksikirjoitettu siinä huoneessa, jossa

minä odottelin, eikä lopputuloksena passiin ollut kuin yksi leima, yksi

nimi ja viiden rupien leimamerkki.

Johduin tästä ajattelemaan, että meillä Suomessakin pitäisi ottaa

tämä sama tuottava tapa käytäntöön. Elikkä siis, ettei ulkomaalaisia

matkustajia — ja erikoisesti englantilaisia ja kreikkalaisia, joiden

hallintoalueilla tämä systeemi näyttää olevan voimassa — päästetä

lähtemään maasta, ennenkuin he ovat suorittaneet lähtöoikeudesta,

sanotaan nyt 1000 markkaa. Asiasta olisi ensi tilassa annettava ehdotus

eduskunnalle.

Olisin lähtiessäni halunnut ostaa joitakin Iracin oloja kuvaavia ja

siellä valmistettuja pikku muistoesineitä, ja sitä varten kiertelin

vielä basaareissa, mutta sellaisiapa ei ollut saatavissa. Iracilainen

kotiteollisuus on köyhää, eikä heillä ole mitään omaperäistä, kaikki

on Persiasta joko tuotua tai lainattua. Kyselin kirjailtuja huiveja ja

oviverhoja: persialaisia, sitten näin kauniita mattoja: persialaisia,

silkkisiä kimonoita: persialaisia. — Eikö ole mitään Bagdadissa

valmistettua? On kyllä, mutta ne ovat tehdastuotetta, painettuja,

ainoastaan persialaiset ovat käsintehtyjä. Koska tiesin Intiassa

saavani persialaisia tuotteita halvemmalla, jätin ostokset tekemättä.

— Hopeatavaroita, Iracissa valmistettuja käärmemallisia rannerenkaita

olisi kyllä saanut, mutta kuten kaikki muukin Bagdadissa, olivat

nämäkin suhteettoman kalliita tekotapaansa ja valmistuksessa käytettyyn

raaka-ainemäärään katsoen, joten nekin jäivät basaarin pöydälle.

Helteistä junamatkaa varten ostin palmunkuiduista tehdyn viuhkan, joka

maksoi yhden markan.