El Der eli Dersor kuuluu ranskalaiseen Syriaan eikä englannin
hallinnon alla olevaan Mesopotamiaan, kuten uusimmissakin kartoissa
on väärin merkitty. Se on puhtaasti arabialainen kaupunki eikä siellä
ihmeekseenkään löydä henkilöä, joka ymmärtäisi edes pari sanaa muita
kieliä, paitsi korkeimmat poliisiviranomaiset, jotka puhuvat myös
ranskaa. Poliisilaitos on syrialaisten käsissä, samoin sotalaitos,
ranskalaista sotaväkeä ei siellä ole ollenkaan. Alkuasukassotilaita
sensijaan tapaa tiheään, voipa sanoa, että joka toinen vastaantulija on
sotilashenkilö.
Emme aikoneet viipyä Dersorissa kuin sydänyön ajan ja sitten taas
nousta vaunuumme, jonka vuoksi annoimme ohjaajalle määräyksen tulla
herättämään meidät heti kun sarastaa. Hän tuli vasta kellon käydessä
seitsemää ja sanoi, että meidän täytyy mennä poliisilaitokselle.
"Johan siellä illalla kävimme antamassa kaikki tiedot, eikö se riitä?"
"Ei kuulu riittävän, määräys on tullut, että pitää mennä sinne."
Menimme poliisilaitokselle ja kysyimme, mitä he haluavat.
"Se on passiasiasta, antakaa passit tänne ja tulkaa kello 10 uudelleen,
silloin on virallinen passintarkastus."
Me nostimme kovan melun ja sanoimme, että meidän täytyy juuri
nyt päästä matkalle, jos mieli ehtiä Mosuliin yöksi. Passiherra
pöydän takana levitti käsiään selittäen, että se on aivan mahdotonta,
kun hänellä on niin paljon passeja tarkastettavana ja osoitti pöydällä
olevaa passiläjää, jossa oli kuusi passia. Hän puhui yhteen mittaan
ainakin kymmenen minuuttia, jolla aikaa olisi hyvin kerinnyt tarkastaa
meidän passimme. Varmemmaksi vakuudeksi johti hän meidät vielä
oven ulkopuolelle, jossa haalistuneesta lapusta luki meille, että
passintarkastus on klo 10 ja 5 ja se maksaa kaksi Syrian puntaa. Minä
sanoin, että sitä maksua en rupea ollenkaan maksamaan, koska sitä ei
Aleppossakaan vaadittu ja olen jo kerran viisumista maksanut, mutta hän
väitti, että niin on määrätty.
Menimme takaisin hotelliin, sillä päivä oli kuuma, ja navakka tuuli
ajoi erämaasta pilvenään pölyä pitkin tunkkaisia katuja. Kului tuskin
puolisen tuntia, kun poliisilaitokselta jo lähettivät sanan, että
saamme mennä noutamaan passimme. Tällä kertaa meidät johdettiin
kaikkein korkeimman herran puheille, — se äskeinenkin seisoi asennossa
hänen edessään — ja saimme tehdä tiliä matkastamme. Kun kävi selville,
että minä puhun saksaa, innostui hän kovin, sillä hän kertoi olleensa
Rheinin maakunnissa seitsemän vuotta ja vasta viime vuonna saapuneensa
tänne erämaahan. Nyt kävi passintarkastus nopeasti, ja kun kysyin
häneltä siitä maksuasiasta, sanoi hän, ettei tule kysymykseenkään.
Tavarat oli kauniisti sidottu auton kupeelle ja hyvillä mielin nousin
vaunuun, kun taas pääsi matkalle. Ajoimme pari kadunnurkkausta, sitten
seisoi poliisi vastassa ja vaati passeja. No mitä h—ä tämä tällainen
passintarkastus on, kun ei pääse sataa metriä ilman, että jo taas
kysytään? tiukkasimme ohjaajalta.
"Tulliin", vastasi ohjaaja ja ajoi edelleen. Sinne jäivät passimme
poliisille, mutta ohjaaja sanoi, että ne viedään sillalle siksi, kun me
olemme tullista selvät.
Kaupungin eteläpuolisessa päässä, akkunattomassa makasiinissa sijaitsi
tulli. Kauniisti köytetty kuormamme purettiin kadulle, tavarat
kannettiin pihalle ja tarkastettiin, sitten saimme taas lähteä.
Eufrat on Dersorin kohdalla kaksihaarainen. Kapeamman yli — joka
juoksee kaupungin läpi — johtaa silta, leveämmän, päävirran yli, joka
rajoittuu erämaahan — kuljetaan lautoilla ja veneillä. Siltakin näytti
olevan tekeillä.
Kapeamman virran sillalla seisoi kaksi poliisia vaatien passeja
nähdäkseen. Tämä oli siis neljäs kerta samassa kaupungissa yhden
vuorokauden aikana ja kolmas kerta samana aamuna. — Meillä ei
kuitenkaan tällä kertaa ollut passeja, kun poliisi oli ne ottanut, vaan
sanoimme niiden tulevan jälestä ja pääsimme sillä.
Eufratin pääjuoksu on tällä kohtaa aika leveä, arviolta 300 metriä —
katsoen siihen, että olemme vasta alkupäässä. Virran rannalla oli ennen
meitä jo neljä autoa sekä paljon kansaa, jalkamiehiä. Kaikki näyttivät
keskustelevan jostain tärkeästä asiasta ja osoittelivat virran toiselle
puolen. Hetkisen kuluttua sain selville, että aavikolla on myrsky,
hietamyrsky, ja kysymys oli siitä, lähteäkö vaiko ei. Ja tosiaan näkyi
maisema virran toisella puolen olevan valkoisena pölypilvenä.
Kolme autoista pyörsi takaisin kaupunkiin, ja ainoastaan yksi jäi
seuraksemme, sillä olimme päättäneet joka tapauksessa lähteä.
Passejamme ei vain kuulunut kaupungista, joten ohjaaja lähti takaisin
niitä hakemaan. Hän viipyi runsaan puolen tuntia ja palattuaan kertoi
poliisin unohtaneen ne jonnekin pöydälle, josta sitten löytyivät.
Rantaan rakennetussa risuhökkelissä ne sitten tarkastettiin viidennen
kerran, ja niin olimme otolliset jättämään Dersorin. Lautta, jolle
autot ajettiin, oli rakennettu kolmen veneen varaan ja näytti
hutelolta, mutta hyvin tuntui kestävän kahden auton painon, ja
lauttamiehet olivat tottuneita hommassaan. Kovaa melua he kyllä
pitivät, mutta kiltisti lautta totteli heidän airojaan, vaikka tuuli ja
laineet sitä kiskoivat omille teilleen.
Virran toisella rannalla oli määrättömästi lampaita, ja yhä uusia
laumoja saapui aavikolta myrskyä pakoon. Me laitoimme kuormamme
uudelleen, — ei niinkuin syrialainen poliisi oli määrännyt — ja
silläaikaa toinen auto hävisi hiekkapilveen, emmekä sitä sen koommin
nähneet.
Aavikko edessämme oli tasainen kuin pöytä niin pitkälle kuin näki, ja
tienjälki veti suoraan itään. Vinha tuuli puhalsi, eikä meillä ollut
sivusuojuksia, joten se pääsi vapaasti meitä peittoinaan. Se nosti
maasta suuria hiekkajyväsiä kuin herneitä ja nakkeli niitä vasten
kasvojamme, niin että naama alkoi punottaa kuin tomaatti. Alkumatkasta
peitti maata vielä jonkinlainen kasvullisuus, joka sitoi hiekan, mutta
puolen tunnin ajon jälkeen ei nähnyt kuin siellä täällä kituvan vihreän
kanervantapaisen typpyrän, hiekka oli löysempää, ja tuuli nosti sitä
pilvinä ilmaan.
Mitä pitemmälle päästiin, sitä sakeammaksi muuttui sää, ja tunnin
kuluttua ei nähnyt enää paria metriä pitemmälle eteensä — eikä aika
ajoin sitäkään. Tämän tästä oli pakko pysähdellä ja tarkastaa, olimmeko
ollenkaan tiellä, sillä ainoana tienmerkkinä oli kaksi kiiltäväksi
painunutta pyöränjälkeä, muuten oli kaikkialla yhtä sileätä. Ja niinpä
kävi, että hetken kuluttua ohjaaja sanoi, ettei tiedä kummallako
puolen tietä ollaan. Olisi ollut viisainta nousta autosta ja mennä
jalkaisin kummallekin puolen tutkimaan, mutta me ajoimme viistoon
ensin yhtäännepäin, sitten taas toisaannepäin, kunnes emme tienneet
suunnasta enää mitään. Tuulensuuntaa ohjeenamme pitäen ajoimme nyt
täydellä vauhdilla toivossa, että osuisimme keitaalle, ensimmäiselle
poliisiasemalle aavikolla, jonne matka laskettiin kahden tunnin ajoksi.
Siitä oli taas kahden tunnin ajo seuraavalle vesipaikalle, Eufrat-joen
lisähaaralle ja samalla myös viimeiselle syrialaiselle poliisi- ja
tulliasemalle.
Kaikilla toisilla oli kunnolliset sivusuojukilla varustetut silmälasit,
minulla vain tavalliset tummat lasit ilman sivusuojia. Vastatuulessa
ne kyllä melkolailla suojelivat silmiä hiekalta, mutta kun meillä oli
koko ajan sivutuuli, toimivat ne vain pölynimijöinä, ja vähän väliä
sain silmistäni karistella teelusikallisen hiekkaa. Koetin istua päin
tuuleenkin, mutta ei sekään auttanut, sillä miltei säännöllisesti joka
viiden minuutin kuluttua jouduimme tuulispäähän, jossa kiehui kuin
kattilassa tupruttaen joka puolelta.
Puolen tuntia olimme jo ajaneet, mutta keidasta emme löytäneet. Kun
kolme tuntia oli kulunut umpeen, tiesimme varmasti ajaneemme ohi.
Seuraavalle vesipaikalle kyllä löytäisimme, se kun oli joki, jonka
yli meidän matkamme piti, mutta toinen asia oli, pääsisimmekö sinne.
Jäähdyttäjä nieli nimittäin mahdottomasti vettä, sitä piti täytellä
joka puolen tunnin kuluttua, ja lähtiessä olimme leileihin ottaneet
vain runsaan kahden tunnin annoksen — eikä niihin enempää mahtunutkaan.
Jo tunti sitten oli ohjaaja kaatanut jäähdyttäjään viimeisen pisaran
leilistä, ja sen varassa nyt kuljimme. Ohjaaja otti koneestaan irti
minkä sai, ja mittari näytti 75 km. — Aina tuulispään jälkeen tuli
vähän tyvenempi, niin että saattoi nähdä kilometrinkin ympärilleen,
mutta yhtä tasaista ja autiota oli joka puolella. Hetken kuluttua
taas pölypilvet pimittivät näköalan, ja rusahtaen murskasi auto
eteensattuneen kamelinluurangon, jotta kalvenneet luut sinkoilivat
pitkälle.
Olimme ajaneet kolme ja puoli tuntia, kun moottori rupesi
ärjähtelemään. Ohjaaja pysäytti ja sanoi, että nyt se on loppu tämän
lystin kanssa, sillä jäähdyttäjä on kuiva. Nousimme tarkastamaan:
jäähdyttäjä kohisi kuin höyrypannu, niin ettei se aivan kuiva vielä
ollut, mutta se vähäinen pisara mikä siellä porisi, kiehui kyllä
kuiviin viidessä minuutissa. Vettä piti saada, vaikka mistä, muuten
jäämme jalkamiehiksi. — Mutta olihan meillä vettä laatikossa vaunun
sivulla oli vielä neljä litran pullollista juomavettä. Ne kaivoimme
esille ja kaadoimme jäähdyttäjään. Kiehuminen ja porina kyllä lakkasi,
mutta perin pieni tilkka se oli jäähdyttäjälle. — Aamulla Dersorissa
olin tehnyt sitruunoista kaksi pullollista limunaatia, matkaeväiksi,
ja toinen niistä oli vielä koskematon. Sen uhrasin nyt jäähdyttäjän
janoavaan nieluun, olihan sekin siellä lisänä auttamassa. Itse olimme
nyt kyllä ilman juomavettä, mutta olihan meillä sitruunoita koko
korillinen.
Niin jatkoimme taas matkaa pölypilvessä. Tuntui siltä kuin myrsky olisi
hiukan asettunut, sillä tuulispäitäkään ei tullut enää niin useasti.
Mutta ilma oli silti yhtä sakeaa, eikä eteensä nähnyt kuin muutaman
metrin.
Puolisen tuntia taisimme ajaa taas, ja joka hetki odotimme, että
vesi tyystin loppuisi jäähdyttäjästä, ja männät juuttuisivat kiinni.
Sitten alkoi edestämme häämöittää jotain tummaa, ja kohta olimme
arabialaisteltan edustalla. Tottakai täällä vettä on niissä ihmisiäkin.
Miehiä tuli teltasta meitä ihmettelemään ja kysyimme, missä on
etsimämme tulliasema. "Tässähän se on aivan vieressä", ilmoitettiin
meille ja kun katsoimme osoitettuun suuntaan, saatoimme tomupilvestä
erottaa matalahkon muurin, tulliaseman seinän.
Taas purettiin kuorma ja tavarat tarkastettiin — paitsi minun. —
Tullipäällikkö oli mustapintainen syrialainen ja käytti kultakirjailtua
vaippaa hartioillaan. Hän esiintyi varsin juhlallisesti, kunnes otin
kameran esiin. Silloin juhlallisuus hävisi, ja vaikkei hän puhunut
muuta kuin arabiaa, tulimme hyvin toimeen. Hän kutsui minut katsomaan
asuntoaan ja virkahuonettaan, johon mielihyvin suostuinkin, sillä
helle ulkona oli paahtavan kuuma. Menimme portista muurin ympäröimään
pihaan, ja oikealla sivustalla näin kolme matalaa ovea. Astuimme yhteen
huoneeseen, savesta muovailtuun nelikulmaiseen pimeään hökkeliin, jota
tavallisissa oloissa olisin luullut hevostalliksi. Hämärässä erottivat
silmäni kohta pöydän, jolla oli hajallaan papereita, sekä yhden tuolin.
Muita huonekaluja ei ollut, paitsi perällä seinän pituinen savesta
muurattu penkki. Valoa tuli huoneeseen ainoastaan ovesta sekä kahdesta
katonrajassa olevasta pienestä luukusta.
Istuimme, tupakoimme ja puhuimme osviitoilla ja merkeillä, sillä
tavalliset lauseparret eivät tehonneet. Kysyin, missä hän nukkuu,
kun en nähnyt missään sängyntapaista. — Katolla, katollahan täällä
nukutaan, mennäänpäs katsomaan. Kiipesimme jyrkkiä kiviportaita
katolle, ja siellähän olikin koko tulliaseman miehistön makuusijat.
Metrin korkuinen muuri ympäröi kattolaakeata, jotta siellä oli niinkuin
linnoituksessa.
Mutta autonkuljettaja jo toitotteli lähtöön, ja niin jätin tämänkin
tulliaseman muistojen joukkoon.
Myrsky oli sillävälin melkoisesti tyyntynyt, ja nyt saattoi nähdä
jo taivaanrannalle saakka. Tuulispäät vielä ajelivat toisiaan yli
aavikon, ja niitä oi hauska katsella. Taivaanrannalla alkoi näkyä kuin
mahdottoman paksu puu. Se oli alhaalta aivan tumma ja jyrkkäpiirteinen,
ylempänä se levisi muut tuen vaaleammaksi, kunnes korkealla satojen
metrien tasalla se tykkänään laajeni usvamaiseksi vaipaksi ja hävisi
olemattomiin. Se kulki uskomattomalla nopeudella yli aavikon, kohisi
mennessään kuin pikajuna ja tempasi maasta kaikki irtonaiset esineet
mukaansa. Hiekkaa se oli, tuulen pyörittämää hiekkaa ja pölyä, joka
näin nousi taivaalle sekoittaen näköpiiriin, jotta aurinkokin näytti
vai himmeältä veripunaiselta pallolta.
Tähän loppui Ranskan Syria, ja ensimmäinen pysähdyspaikka taaskin
kahdentunnin ajomatkan päässä oli ensimmäinen englantilainen tulliasema
Chasal. Tie noudatteli pitkän matkaa jokivartta, oikealla puolen levisi
aavikko sileänä, rajattomana. Vaunu vieri eikä kukaan puhunut mitään.
Äkkiä ohjaaja terästi katsettaan ja käänsi vaunun jyrkästi oikealle.
Luulin, että olimme ajaneet väärään, mutta samalla näinkin edessämme
noin puolen kilometrin päässä kolme ruskeata eläintä laukkaamassa
täyttä neliä vähän viistoon meidän suunnastamme. Ne olivat pienen
vasikan kokoisia, mutta niiden juoksu oli äärettömän jouduttavaa.
Harppaukset, joita ne ottivat, olivat monet metrin pituisia, ja kaksi
valkoista täplää takapuolessa vilahteli joka kerta, kun ne ponnahtivat
ilmaan. Vaikka meillä oli 70 kilometrin tuntinopeus, kesti kuitenkin
melko ajan, ennenkuin saavutimme ne noin 50 metrin etäisyydelle.
Silloin yksi erkani toisista, ja sitä läksimme nyt takaa-ajamaan.
Ohjaajalla oli nähtävästi tarkoitus ajaa se autolla kuoliaaksi.
On merkillistä, kuinka aukealla aavikolla eläin voi nopeasti hävitä
näkyvistä. Sillä ei kulunut kuin pari hetkeä, kun ne kaksi olivat
kadonneet olemattomiin ja kuitenkaan silmänkantamiin ei ollut
pienintäkään kohoumaa tai notkoa, jonka suojaan ne olisivat voineet
piiloutua. Mutta niiden väri, vaikka se läheltä katsoen olikin sangen
kirjava ja räikeä, sulautui pitemmällä matkalla aavikon väriin silmälle
erottamattomaksi.
Sitä yksinäistä nyt ajoimme takaa ja pian pääsimme aivan lähelle. Se
oli siro elukka, pää kuin gasellin. Kuulin minä sen arabiankielisen
nimenkin, mutta olen unohtanut. Olisimme muutamassa hetkessä ajaneet
sen yli, mutta ohjaaja ei malttanut mieltään, vaan päästi korvia
vihlovan sotahuudon ja toitotti torvea. Kauhistuneena tästä hypähti
eläin syrjään ja lähti laukkaamaan takaisinpäin. Meiltä meni aikaa
käännökseen, ja elukka sai hyvän etumatkan, mutta pian sen taas
saavutimme. Taaskin ohjaaja rääkäsi, ja sama temppu uudistui. Sitten
tulimme seudulle, jossa jotkut eläimet olivat kaivaneet petollisia
kuoppia hiekkaan, ja meidän oli pakko hiljentää vauhtia. Kun taas
pääsimme varmemmalle maaperälle, oli takaa-ajettavamme hävinnyt
näkyvistä.
Puolituntisen olimme tuhlanneet tähän kilpa-ajoon, ja joutuneet monta
kilometriä pois tieltä. Kun pysähdyimme Chasalin tulliaseman edustalle,
hipoi aurinko jo taivaanrantaa, ja miehen varjo hiekassa oli sata
metriä pitkä.
Luulin, että tällä asemalla olisi jo joku, joka ymmärtäisi minuakin,
mutta ei. Kaikki olivat arabialaisia, eivätkä käsittäneet muita kieliä.
Tullitarkastus kävi kuten ennenkin, mutta tullipäällikkö oli täällä
joko pahansuopa tai sitten äärimmäisen tyhmä. Edellisessä paikassa
olimme täyttäneet kaikki juomavesipullomme raikkaalla jokivedellä,
koska vesi pulloissa pysyi puhtaampana kuin leileissä. Tullipäällikkö
kysyi, mitä niissä on, ja sanoimme sen hänelle, mutta hän määräsi,
että kaikki pullot on tyhjennettävä leileihin, koskei Iracin puolelle
saanut viedä mitään pullotavaraa, ja sitäpaitsi saattoihan niissä
olla vaikka sodavettä. Kehoitimme häntä maistamaan, mutta sitä hän ei
tehnyt, pelkäsi kait, että aioimme myrkyttää hänet. Sitävastoin eräs
tullimiehistä joi ainakin neljänneksen yhdestä pullosta ja sanoi,
että vettä se on, mutta ei tämäkään auttanut, kaikki kuusi pulloa oli
tyhjennettävä leileihin.
Sitten minut kutsuttiin rakennuksen toiseen päähän poliisin puheille,
hän kun ei saanut tolkkua minun passistani. Minä sanelin hänelle
kaikki mitä hän kysyi, ja sekä nimi että kotipaikka tulivat oikein
merkityiksi, mutta sitten tuli kysymys "nationality", minkä maan
kansalainen ja alamainen minä olen.
"Suomen", vastasin hänelle toduudenmukaisesti.
"Niin, niin, täällä on jo sanottu, että te olette Suomesta, mutta
nationality, kansalaisuus, mikä se on?"
Vastasin taas, mutta hän ei ottanut uskoakseen, väitti vain, ettei
sellaista olekaan. Riitelimme tästä melkoisen ajan, ja minä osoitin
hänelle passistani, että kyllä vain on, mutta kun hän ei osannut lukea,
ei asiasta tullut sen selvempää. Lopulta hän valisti minun järkeäni
tiedonannolla, että "ei ole kuin englisch ja allemagne, englantilainen
ja saksalainen, mikä se nyt sitten niistä on?"
"Kirjoita nyt sitten allemagne", sanoin hänelle, sillä asia rupesi
minua kiukuttamaan, ja meillä oli kiire lähtöön. Nyt oli poliisi
tyytyväinen, ja niin tuli Chasalin poliisiaseman passipöytäkirjaan
merkityksi, että minä olen Suomesta kotoisin ja kuljen suomalaisella
passilla, mutta nationality on saksalainen.
Seuraavaan tarkastuspaikkaan Telafariin saapuessamme, oli korkea
esikunta jo nukkumassa joten meidän oli pakko yöpyä. Telafar on laaja
kylä, mutta nykyisin on suurin osa siitä autiona. Ajoimme erään
autioksi jätetyn talon muurien ympäröimään pihaan. Siellä oli jo
toisiakin matkalaisia, joukko arabialaisia, jotka istuivat pienen
tuikkulyhdyn ympärillä tupakoiden ja jutellen. Hetken kuluttua tuli
haamun näköinen vanha ukko portista jäljessämme ja kysyi, haluaako
kukaan sänkyä, hän voi kyllä toimittaa. Neljä sänkyä tilasimme, ja ukko
hävisi taas kuin varjo portin pimentoon.
Kohta "sängyt" tulivatkin, ne olivat kuin puutarhapenkkejä, mutta
sentään niin pitkiä, että saattoi; oikaista itsensä suoraksi. Likainen
heinillä täytetty matrassintapainen vedettiin alustaksi, kaiken kokenut
tyyny päänaluiseksi, vieläpä annettiin kauniskukkasellinen peitekin,
sillä aamupuoli yöstä - juuri ennen auringonnousua — on aavikolla
varsin viileä.
Vesileilimme riippuivat autonsivussa tyhjinä, ja pyysimme ukon
täyttämään ne.
"Ei ole vettä, vesi on loppunut", vastasi hän.
"Koko kylästäkö?"
"Koko kylästä. Lähin vesipaikka on kahden kilometrin päässä, eikä sinne
kukaan pimeässä lähde."
Se oli meille murheellinen viesti, sillä meillä oli huimaava jano,
ja minä ajattelin kauhistuksella yötä, koska olin tottunut särpimään
vähintäin litrallisen vettä joka yö.
Kävimme toisilta matkamiehiltä kysymässä ja heiltä saimmekin suuren
kauhallisen leilivettä; se oli tosin ruskeata, mutta maistui janoon
hyvältä, kun puristi sitruunamehua joukkoon.
Ukko kysyi minulta, haluaisinko huoneen, siellä olisi kyllä huoneitakin
saatavana. Uteliaisuudesta seurasin jäljessään katsomaan, minkälaisia
huoneita autio arabialaistalo voi tarjota. Rautasalvalla lukitun
oven läpi hän johti minut vankilan tapaiseen muurattuun kammioon,
jonka akkunoissa oli kalterit. Puolen korttelin paksuinen likakerros
peitti lattian, ja vastaan löyhkäsi inhottava haju. Se oli sama haju,
pistävä, ällöttävä, tukahuttava, joka Bagdadin basaareissa yhtäkkiä
jostain rotkosta pistää; nenääsi, tai helteisenä iltana tunkeutuu
avoimesta hotellinakkunasta huoneeseesi ja salpaa hengityksen. En ole
sen kokoomuksesta päässyt selville ja toivon, etten lähemmin tarvitse
siihen tutustua, mutta se on kuin myrkkykaasua, tappavaa.
Poistuin kiiruusti huoneesta ja sanoin mieluummin nukkuvani pihalla,
jonka jälkeen ukko hävisi pimeyteen.
Heittäydyin vuoteelleni ja katselin miesryhmiä, jotka pienien
talilyhtyjen ympärillä yhä istuivat kehässä hiljalleen keskustellen.
Siinä oli juuri niitä aavikkomatkustajien kuvaamia tyyppejä, joiden
vakava, patriarkaalinen ulkomuoto visusti kätki kaiken, mitä sisässä
liikkui.
Yö oli helteisen päivän jälkeen lauha, taivas tähtikirkas, ja tunnelma
mitä leppoisin, mutta muurien takaa kylältä kuului äkäinen koirien
älinä. Luulen, että siinä kylässä oli koiria enemmän kuin ihmisiä,
sillä niitten ääniä kuului joka suunnalta, läheltä ja kaukaa. Eikä se
ollut enää mitään tavallista koiran haukuntaa, vaan pitkää, valittavaa
ulinaa, joka pani ajattelemaan hyenoja ja sakaaleja. Mutta siihenkin
tottui, ja paremman puutteessa kelpasi se matkamiehelle kehtolauluksi.
Heräsin yhtäaikaa auringon kanssa. Ohjaaja laitteli autoaan kuntoon,
ja pihaan saapui ensimmäinen vedenkantaja, joka umpeennyljetystä
lampaannahasta valutteli yhteen sorkkaan tehdyn tapinreijän kautta
vettä tarvitseville. Toiset matkamiehet olivat jo lähteneet, emmekä
mekään viivytelleet, vaan ajoimme tulliasemalle. Siellä vielä
nukuttiin mutta me kolistelimme heidät jalkeille. Pääsimme vähällä,
vain näyttämällä edellisen tullipaikan paperit, muuta ei kysytty eikä
tarkastettu.
Puolen kolmatta tunnin ajon jälkeen kohosivat Mosulin kasarmien
muurit edessämme. Luonnollisesti ensimmäiseksi tullitarkastus, sitten
poliisikamarille leimauttamaan passit. Täällä olivat viranomaiset
englanninkielentaitoisia, ja vaikka toimitus poliisikamarilla kestikin
lähes tunnin, ennenkuin leima oli saatu lyödyksi passiin, oltiin siellä
silti perin ystävällisiä, tarjottiinpa minulle pitkämatkalaiselle
aamukahvitkin. Tosin kyllä kukaan korkeista viranomaisista ei tiennyt,
millä maailmankolkalla Suomi sijaitsee, mutta jossain hyvin kaukana
arvasivat he sen olevan. Karttaakin etsittiin, jotta olisi saatu
katsella, mutta sellaista asiapaperia ei koko poliisilaitoksesta
löytynyt, joten kotipaikkani pituus- ja leveysaste jäi heille tällä
kertaa arvoitukseksi.
Siinä odotellessani oli aikaa muistella tähänastisia
passintarkastuksia. Vajaat kaksi ja puoli vuorokautta olimme tehneet
matkaa Alepposta Mosuliin, ja sillä ajalla oli passimme tarkastettu
neljätoista kertaa, jonka lisäksi kuorma oli tavarain tarkastusta
varten purettu kahdeksan kertaa. Ja kuitenkaan emme olleet siirtyneet
kuin ranskalaisesta Syriasta englantilaiseen Iraciin. — Kyllä on
erämaassakin vahtimista. —
Muuten tällaiset mielettömät passintarkastukset ovat matkailijalle
perin epämiellyttäviä ja aikaa ottavia, ja hävittävät matkan muuten
tuottamasta hauskuudesta ainakin 50 prosenttia. Jos jossakin
paikassa aikoo pysähtyä päiväksi, saa siitä huoletta laskea puolet
passintarkastuksiin ja poliisikamarilla juoksenteluun.
Mosul näyttää olevan varsin tärkeä sotilaallinen keskus Iracissa.
Kasarmirakennukset ottavat kokonaisen kaupunginosan, keskellä kaupunkia
on laaja harjoituskenttä, ja sotaväkeä oli kaduilla enemmän kuin
muuta yleisöä. Lentoasema siellä myöskin on. Muuten on kaupunki samaa
yksitoikkoista tyyliä basaareineen ja rakennusrähjineen kuin muutkin
tämän erämaan kaupungit.
Mutta Mosul on myös kallis kaupunki, se on kallein kaikista tähän
saakka käymistäni kaupungeista. Kyselin hintoja, vertailin niitä
Pariisin hintoihin ja havaitsin, että Mosulissa tavara maksaa 6-8
kertaa enemmän kuin Pariisissa ja noin 3—4 kertaa enemmän kuin
Aleppossa, ja kuitenkin junia kulkee joka päivä Alepposta Mosuliin.
Iltapäivällä tuli hotelliini arvokkaan näköinen vanha arabialainen
ja sanoi, että kaupungin sotilaskomendantti haluaisi tavata minua.
Kuljimme pitkälti mutkaisia sokkeloita, kunnes tulimme joen rantaan.
Siellä sijaitsi komendanttivirasto varsin upeassa rakennuksessa.
Komendantti oli nuori englantilainen. Ilmoitti ensi töikseen, ettei
hänellä mitään asiaa ole, mutta kun kuuli, että niin pitkämatkainen
vieras oli saapunut kaupunkiin, halusi tavata. Sitä seuranneessa
keskustelussa havaitsin kuitenkin, että hän oli pitänyt minua
poliittisesti sangen vaarallisena henkilönä, joka kenties suunnitteli
Iracin vapauttamista englantilaisesta hegemoniasta. Nyt hän
kuitenkin rauhoittui, kun näyttelin muutamia papereita ja ystävinä
erosimme. Senverran hyötyä oli käynnistäni, että sain englantilaisia
sanomalehtiä, sillä yhteen kuukauteen en ollut nähnytkään sellaista
painettua sanaa, jota olisin kyennyt lukemaan.
Oli sovittu, että lähtisimme Bagdadia kohti seuraavana aamuna kolmen
korvissa. Kuitenkin olin vasta päässyt unen alkuun, kun minut jo
herätettiin ja ilmoitettiin, että auto lähtee aivan heti: kello oli
kaksitoista. Sen parempi, ajattelin, viileämpihän on yöllä ajaa, vedin
kiiruusti vaatteet päälleni ja läksin autoasemalle. Siellä olikin
jo kaikki miltei lähtövalmista, kauppias Ibraim vain vielä riiteli.
Ohjaaja oli toinen, ja auto oli toinen, suuri Essex, mutta matkustajia
myös seitsemän. Nyt Ibraim rähisi, että hän ei lähde sellaiseen
tungokseen, vaan täytyy näin suurelle matkustajamäärälle olla kaksi
vaunua. Autoliikkeen johtajan kanssa he seisoivat vastakkain, huusivat
kumpikin, niin että yöhiljaiset kadut kaikuivat, ja puivat toistensa
nenän alla nyrkkejään. Tai on väärin sanoa nyrkkejään, sillä kertaakaan
he eivät koukistaneet sormiaan, vaan puristivat ojennettujen sormien
päitä yhteen ja heristivät sillä. Noin puoli tuntia he näin riitelivät
ja näky oli perin koomillinen. Kun ei hartaasti odottamaamme suurta
tappelua kuitenkaan näyttänyt syntyvän, sanoimme me toiset matkustajat,
että ellei hän halua tulla, niin jääköön, jonka jälkeen Ibraim kiltisti
kiipesi vaunuun, ja pääsimme lähtemään. Mutta kello oli jo lähes yksi.
Mosulin-Bagdadin välillä on muistaakseni viisi passintarkastusasemaa,
ja ensimmäisen saavutimme auringon noustessa. Huomasi heti saapuneensa
englantilaiselle alueelle, sillä ensimmäiseksi tarjottiin siellä
— tosin maksua vastaan — teetä, mustaa, kuumaa, erinomaisen
hyvänmakuista. Eikä mikään ole aavikon helteessä parempaa kuin kuuma
tee. Se ei hiota, vaikka luulisi, mutta poistaa janon, eikä meidän koko
päivänä tarvinnut avata vesipulloja, sillä lasillinen teetä riitti aina
tarkastusasemien väliselle taipaleelle.
Aavikon autonkuljettajat ovat muuten hirveitä ajamaan. Tämäkin otti
suuresta autostaan irti minkä sai, ja vinhasti lyheni matka. Saattoi
täydesti nauttia vauhdista, kun tiesi, ettei pääse kaatuilemaan
ojiin, sillä sellaisia ei ollut. Mietiskelin juuri itsekseni, että
tapaturman mahdollisuus täällä ajellessa on yhtäkuin nolla, kun sain
hirmuisen kolauksen päähäni ja samalla kuulin valituksia vierestäni.
Olimme ajaneet kovimmalla vauhdilla pienen kumpuran yli, jolloin me
takanaistujat ponnahdimme katossa olevaa särmäistä rautavahviketta
vasten. Korkkinen kaski suojeli päätäni eivätkä vauriot minun
kohdaltani olleet kuin tukko hiuksia ja palanen nahkaa, mutta
pahemmin kävi vieressäni istujille, jotka olivat avopäin. Toinen sai
hiusrajaansa kaksi valtaista verihaavaa, ja toiselta meni nenäluu
poikki. Se oli ollut ennen oikein sopiva nenä, mutta nyt siitä tuli
konkkanenä. Verta siitä myös tuli vallan määrättömästi, mutta emme
jääneet sitä tukkimaan, sillä taivaanrannalla häämöitti seuraava
tarkastusasema, ja sinne kiiruhdimme. Sitäpaitsi minun matkalaukkuni,
joka sisälsi ainoat lääketarpeet, oli alimmaisena vaununsivussa, emmekä
ruvenneet purkamaan kuormaa aavikolle.
Pian pääsimme tarkastusasemalle ja molemmat kalpeat miehet saatettiin
savimajaan savipenkille. Verenvuoto nenästä saatiin kohta lakkaamaan,
ja sitten kaivoin rohtopullot esille ryhtyäkseni paikkaamaan toisen
pääkuorta. Mutta kun hän näki pullot käsissäni, päästi hän äläkän. Ei
millään muotoa mitään lääkettä, se kirvelee ja se on myrkkyä, ulisi hän
painellen likaisilla käsillään sentin levyistä haavaa otsakulmassaan.
Koetin suostutella häntä hyvällä, mutta kun se ei auttanut, pyysin
kaksi miestä avukseni. Potilas painettiin selälleen penkille, ja
toisten pidellessä kiinni aloitin minä tohtoroimisen. Pesin ensin
haavan jodibensiinillä ja sitten voitelin sitä jollain haavavoiteella,
jonka jälkeen sidoin ensisiteellä. Mahtoi sitä jonkun verran kirvellä,
mutta ei niin paljon kuin mies uskotteli, sillä hän huusi täyttä
kurkkua koko toimituksen ajan. Kun päästimme hänet irti, juoksi
hän ulos koko savimajasta ja auton takaa kyttäili, vieläkö aiomme
hänelle tehdä jotakin. Vasta kun lääkepullot olivat pakatut takaisin
matkalaukkuun, hän rauhoittui ja uskalsi tulla viereeni autoon.
Loppumatkan Bagdadiin saakka hän sitten nukkui ja autoasemalta kiiruhti
ensimmäisenä pois häviten basaarien onkaloihin, enkä häntä senjälkeen
enää tavannut.