Arabialainen on kyllä saattanut keksiä numerot, mutta näitä tavallisen
jokapäiväisen elämän kysymyksiä on hänen järkensä vähän kankea
käsittämään. Sen huomasin Aleppossa heti ensi iltana. Hotellin isäntä
pyysi passiani poliisille tehtävää ilmoitusta varten. Kunhan ei siitä
kuitenkaan mitään ymmärtänyt, pyysi hän minua selittämään, mitä se
sisälsi. Istuimme vastakkain pöydän viereen, isäntä hoiti kirjurin
virkaa ja alettiin:
"Nimi, mikä on sukunimi?" kysyi isäntä.
"Pekkola."
"Pakkola?"
"Pekkola."
"Pakkola."
"PEkkola."
"Ollah, Pekkola", nyt isäntä sen käsitti ja piirsi muutamia
harakanvarpaita kirjaansa. Katsoi sitten minuun ja lausui:
"Pakkola."
"PEkkola, PEkkola, PEkkola", karjuin minä, minkä keuhkoistani jaksoin.
"Pekkola, Pekkola, Pekkola", toisti isäntä, pyyhki ensimmäisen
kirjoituksensa yli ja kirjoitti uudelleen, pyyhki senkin yli ja
kirjoitti vielä kerran. Katsoi sitten taas minuun ja sanoi:
"Mikä se olikaan sukunimi?"
En vastannut mitään, vaan otin paperia, jolle suurilla latinalaisilla
kirjaimilla tekstasin koko nimeni. Isäntä osasi lukea latinalaista
tekstiä, ja hän tankkasi siitä nimeni moneen kertaan. Kysyi
kuitenkin vielä, mikä on toinen kirjain sukunimessä. Ryhtyi sitten
taas kirjoittamaan kirjaansa. Kolmas kirjoitus pyyhittiin yli ja
kirjoitettiin uudelleen, pyyhittiin yli ja kirjoitettiin viides kerta
ja senjälkeen vielä, kunnes kuusi kirjoitusta oli pyyhitty pois
kelvottomina. Sitten alettiin uusi sivu päiväkirjassa.
Sieppasin isännän edestä poliisilaitokselle annettavan
ilmoituslomakkeen, jonka toisella puolen oli ranskankielinen, toisella
arabiankielinen teksti. Ranskankieliselle puolelle kirjoitin kaikki
tarvittavat tiedot ja käskin isännän lähettää lomakkeen poliisille,
muuta ei tarvita. Kirjoittakoon siitä omaan kirjaansa niin paljon kuin
haluaa.
Isäntä katseli paperia tyytyväisenä, ja minä läksin kaupungille. Kun
olin menossa portaissa, kiiruhti hän jälkeeni ja kysyi:
"Mikä se olikaan sukunimi?"
Pari tuntia viivyin poissa, ja koko ajan uurasti isäntä päiväkirjansa
kanssa. Palattuani hän ensi työkseen kutsui minut konttoriin, näytti
täyteen töhrittyä päiväkirjan sivua ja kysyi:
"Olenkohan minä nyt kirjoittanut oikein?"
"Mitä sinne on kirjoitettu?"
"Sulo — — Weikko — — Pekkola."
* * * * *
Arabialainen on muuten perin viisas itsemielestään, ja hän tietää
kaikki asiat paremmin kuin toiset. Jos kysyt häneltä jotain asiaa,
antaa hän siihen heti varman vastauksen — siinä tapauksessa nimittäin,
ettei asia koske millään tavalla hänen etujaan, jossa tapauksessa sitä
kyllä visusti harkitaan.
Autoliikkeen englanninkielentaitoinen tulkki Aleppossa istui
huoneessani juttelemassa, ja kysyin häneltä, missä mahtaisi olla Thos.
Cook & Son Matkatoimiston konttori.
"Oh, yes", hän tietää kyllä, lähdetäänkö sinne, hänellä on kyllä aikaa
tulla näyttämään.
"Onko sinne pitkältäkin?" kysyin.
"Ei, se on aivan lähellä?"
Läksimme kävelemään keskipäivän helteisiä katuja ja sata metriä
kuljettuamme valui minusta hiki jo virtanaan. Kuljimme ensin sen
leveämmän kadun päähän asti, arviolta kilometrin, sitten poikkesimme
kapeammille sivukaduille, kiertelimme mutkaisia sokkeloita ja
painuimme puolen kilometrin pituiseen holvimaiseen halliin, jossa
sentään oli viileätä kuin kellarissa. Taas tulimme päivänpaisteisille
kulkuväylille, minä hikosin kuin saunassa ja päätä pyörrytti. Tiukkasin
oppaalta, eikö jo kohta olla perillä, ja hän vakuutti, että aivan heti
tulemme sinne.
Kuljettuamme arvioni mukaan noin viisi kilometriä, huomasin olevamme
erään suuren nahanvientiliikkeen edustalla. Olin tuttava talossa ja
poikkesin sisään tiedustelemaan asiasta. Sain kuulla, ettei Thos.
Cook & Son Matkatoimistolla ole Aleppossa minkäänlaista konttoria
tai edustajaa. Kun kovenin oppaalle, miksi hän on juoksuttanut
minua turhanpäin kokonaisen tunnin, vastasi hän luulleensa minun
tietäneen, että sellainen toimisto oli olemassa, ja kyllä hän sen olisi
löytänytkin siinä tapauksessa.
Hän pyysi kymmenen frangia vaivoistaan, mutta ennenkuin kerkisin antaa
hänelle, mitä halusin, ehti hän portaille ja hävisi kadulle.
* * * * *
Mutta kuten sanottu, numeroilla arabialainen kyllä osaa laskea ja
järjestää asiat itselleen edullisesti.
Dersorin kaupungissa yövyimme kauppias Ibraimin kanssa samassa
huoneessa. Sovimme, että maksamme huoneen puoliksi kumpikin ja niillä
perusteilla pyysin aamulla saada suorittaa osani. Se olikin mielestäni
varsin kohtuullinen, enkä siitä mukissut sen enempää, mutta kun näin
Ibraimin maksavan ainoastaan kolmanneksen siitä, mitä minä olin
suorittanut, arvasin koiruuden tapahtuneen ja päätin pitää varani
seuraavalla kerralla.
Mosulissa otimme taas yhteisen huoneen, ja otin etukäteen tarkan selon
huoneen hinnasta. Kun sitten tuli maksuaika, annoin Ibraimin maksaa
ensin, jonka jälkeen suoritin saman määrän kuin hänkin. Siitä nousi
kuitenkin kova meteli, eikä se loppunut muuten kuin että minä pistin
rahat taskuuni ja sanoin, että ellei kelpaa, niin antaa olla täällä.
Hotellin isännällä ja Ibraimilla oli senjälkeen pitkä ja tulinen
arabiankielinen keskustelu, josta sain senverran selvää, että isäntä
syytti Ibraimin valehdelleen ja sanoneen minun maksavan kaksi kertaa
sen kuin hän. Minä selitin isännälle tällaisen systeemin periaatteessa
mahdottomaksi ja tarjosin uudelleen rahaa, joka nyt kelpasi. En tiedä
lieneekö Ibraim maksanut puuttuvan erän.
Ibraim seurasi mukana aina Bagdadiin saakka, mutta olin saanut
hänestä jo kyllikseni, jonka vuoksi päätin eksyttää hänet jäljiltäni.
Autoasemalta kiiruhdinkin tavaroineni kadulle etsimään hotellia, ja
kun kolmessa olin käynyt tiedustelemassa hintoja ja kaikki olivat
samanarvoisia, otin eräästä siistin kolmen rupien huoneen, jossa
arvelin saavani olla rauhassa.
Onnettomuudeksi kuitenkin näki Ibraim iltapäivällä minun tulevan
hotellista, ja seuraavana aamuna tuli hän jo visiitille. Kysyi huoneen
hintaa ja sen kuultuaan kauhistuneena sanoi tietävänsä aivan tässä
vieressä toisen hotellin, jossa saa huoneen puolellatoista rupiella.
Kysyin, mitä hän maksaa huoneestaan, mutta hän sanoi asuvansa
tuttaviensa luona. Kehoitti minua heti muuttamaan pois näin kalliista
hotellista, ja niinpä läksimmekin katsomaan sitä hänen hotelliaan.
Osoittautui, ettei sellaista ollutkaan tiedossa. Ensin vei hän minut
Hotel Majestic'iin, jossa itse olin edellisenä päivänä käynyt ja
todennut halvimman huoneen hinnaksi neljä rupieta. En puhunut tästä
mitään, vaan annoin hänen mennä yksin hotelliin, koska, sanoin, hänen
arabialaisena on helpompi saada huone.
Hetken kuluttua hän palasi, sanoen kaikkien huoneitten olevan
varattuina. Minä sanoin eilen illalla käyneeni siellä, jolloin vielä
moniaita huoneita oli vapaina, mutta kaikki ylen kalliita, ja silloin
hän muljautti minuun kulmiensa alta.
Kävimme sitten monessa hotellissa, mutta kaikki olivat joko siivottomia
tai kalliita. Lopulta kuitenkin löysimme erään mukiinmenevän, jossa
tosiaan sain huoneen puolellatoista rupiella, ja sen lupasin ottaa, jos
ensin pesevät lattian. Se olikin nopeasti tehty, ämpärillinen vettä
vain lattialle, ja sitten harjalla lakaistiin kaikki parvekkeelle
tippumaan allakulkijain niskaan.
Läksin noutamaan tavaroitani toisesta hotellista, ja Ibraim oli
haltioissaan:
"Sanoinhan minä, että löydän kyllä halvankin hotellin", hän toimitti.
"Onhan vallan mahdotonta maksaa huoneesta kolme rupieta, kun saa
puolellatoista."
Pyysin hänen vertailemaan huoneita toisiinsa: toisessa matot lattialla,
täällä likainen kivipermanto, siellä kylpyhuone, täällä kaikkien
käyttämä yhteinen pesuallas j.n.e. ja hän myönsi eron olevan suuren,
mutta hoki kuitenkin itsekseen: "Kolme rupieta, kolme rupieta."
Palasimme uuteen asuinpaikkaani, ja minä rupesin taloksi. Huoneenikin
oli jo kalustettu poissaollessamme, sinne oli tuotu sänky, pöytä ja
tuoli. Pöytä oli tehty pakkilaatikon laudoista. Sitten rupesi Ibraim
taas juttelemaan. Hän sanoi, että kun hän nyt on hankkinut minulle näin
halvan huoneen, niin voisin antaa hänelle vaivoistaan kaksi rupieta.
Minä sanoin, että olen itse ottanut tähän etsimiseen yhtä tehokkaasti
osaa, ja jos nyt maksan hänelle kaksi rupieta, ei muutostani olisi
mitään hyötyä, joten katson edullisemmaksi olla maksamatta. Jonkun
aikaa hän vielä istuskeli siellä, sitten lähti kaupungille, ja minä
ryhdyin töihin.
Kului puolisen tuntia rauhassa. Sitten huoneeni ovi työnnettiin auki,
sisään tunki mustapintainen kuli kantaen kahta suurta kapsäkkiä, ja
heti hänen jäljessään seurasi Ibraim. Kysyin, onko hänkin ottanut
huoneen täältä, ja hän ilmoitti tulevansa asumaan minun kanssani.
Sanoin, etten ollenkaan perusta bolagistista, mutta jos hän nyt haluaa,
niin voihan hän sentään tulla, vaan siinä tapauksessa en maksa kuin
yhden rupien. Isäntä toi samalla jo toista sänkyä huoneeseen, ja Ibraim
selitti, että huone maksaa yhden rupien ja vuode puoli, siis yhteensä
puolitoista. Minä osoitin hänelle, että huone ja kaksi vuodetta tekee
siis yhteensä kaksi rupieta eli yhden rupien mieheen, mutta Ibraim
sanoi, ettei hän maksa huoneesta mitään, kun se on minun huoneeni.
Nyt vasta minä käsitin, mitä hän oli tällä hotellin muutoksella ajanut
takaa, nimittäin panna minut vuokraamaan huone ja sitten tulla sinne
asumaan puolella rupiella. Sanoin, että ellei hän halua maksaa puolta
huoneen hinnasta, niin vieköön hyvin joutuun tavaransa ja sänkynsä pois
huoneestani. Se tapahtui, sillä hän näki, että minä vien ne muuten itse.
Ibraimin sänky siirrettiin katolle, jossa hän saa nukkua puolella
rupiella.