Aleppon linna jäi taaksemme, huimaavalla vauhdilla sivuutimme korkeata
kannokkoa muistuttavan laajan hautausmaan, kun tienmutkasta pyörähti
eteemme kaksi poliisia. Siis ensimmäinen tarkastus! He vaativat
nähdäkseen paperit, kysyivät tarkkaan, minne menemme ja mitä tavaraa
kuljetamme, kirjoittivat kaikki muistiin, ja sitten saimme jatkaa.
Pääsimme tuskin kilometrin, kun saavuimme tienhaaraan. Siinä oli
tullitarkastusasema, pieni, ränsistynyt lautahökkeli. Ainoastaan yksi
tullimies tarvittiin tämän aseman hoitoon. Erinomaisella huolella
sidottu kuormamme purettiin tielle ja joka kolli tarkastettiin
perinpohjin. Minä säästyin tarkastukselta, sillä tullimies ei
koskenutkaan tavaroihini. Sitten seurasi ruumiintarkastus, joka oli
varsin perinpohjainen, mutta josta minä taas säästyin, Katmalta löytyi
isosta tupakkamassista tupakan seasta enemmän kultakolikolta kuin
on lupa kuljettaa yhdelläkertaa pois Syriasta, ja tulli takavarikoi
koko massin. Katma kulki haikeillaan edestakaisin käheällä äänellään
hokien: "Ollah, Allah, lalla", kaivoi sitten viittansa laskoksista
sinne piilotetun kultarahan, jonka salavihkaa työnsi auton ohjaajan
käteen. Tämä puolestaan tarjosi sitä tullille, mutta tulli jyrkästi
torjui useaan kertaan uudistetun tarjouksen. Näin riidellen tulivat he
lautahökkelin luo ja hävisivät sen taa, jonne myös Katma meni jäljestä.
Hetken kuluttua he saapuivat, ensimmäisenä Katma, joka
tupakkamassistaan ravisteli tupakoita maahan. Tämän tempun piti näet
minulle osoittaman, että massin ja tupakat hän sai takaisin, mutta
rahat jäivät tullille. Nousimme autoon, sanoimme tullille hyvästit ja
ohjasimme edelleen.
Kysyin, kuinka siellä oli käynyt ja he sanoivat, että tulli sai yhtä
paljon kuin Katma.
Tienhaarasta olimme kääntyneet pohjoiseen eikä itään, kuten matkamme
piti. En puhunut mitään, arvelin, itsepähän paremmin tietävät. Ja
näkyivät tietäneen. Noin kilometrin kuljettuamme loppui miehenkorkuinen
pensaikko tykkänään, ja siitä ohjaaja käänsi oikealle, kiviselle
kentälle, ja pensaikon laitaa hurjasti ajaen, niin että luulin auton
särkyvän, saavutimme kohta etäisen tien. Kysyin, mistä tämä mutka
aiheutui, ja ohjaaja sanoi tullin niin halunneen. En saanut selville,
kenenkä silmänlumeeksi.
Edessämme oli erämaa, tasainen kuin meren jää, ja leveä sepelillä
laskettu tie veti viivasuorana sen läpi. Oikealla puolellamme rajoitti
taivaanrantaa korkea vuorijono, mutta tunnin kuluttua sekin häipyi
näkyvistä. Sitten oli kaikki yhtä aukeata, autiota. Alkumatkalla
olimme sivuuttaneet muutamia arabialaiskyliä, jotka kekomaisine
savimajoineen muistuttivat suurta muurahaisyhteiskuntarykelmää. Pian
nekin painuivat taivaanrannan taa ja vain siellä täällä harhailevat
lammas- ja kamelilaumat muistuttivat, että muitakin on vielä elossa
tällä äärettömällä hieta-aavikolla.
Sepelitie oli loppunut verrattain lyhyeen, mutta ei sitä tarvittukaan,
sillä alkumatkan kivikkoinen luonne muuttui miltei puhtaaksi
hietikoksi, josta siellä täällä pisti näkyviin valkoinen tasainen savi,
ja siellä saattoi ajaa mistä halusi. Tie oli pääasiassa vain matkan
suunnan osoittajana.
Ohjaaja oli arabialainen ja rakasti kovaa menoa, Kumpuraisetkin paikat
hän antoi mennä täydellä kaasulla ja viisari osoitti alituiseen 70-75
km:n tuntinopeutta. Mutta jos eteen sattui mutkapaikka, otti hän sen
järjestään liian myöhään, joten heilahdimme parisenkymmentä metriä
suunnastamme syrjään ja saavutimme sen vasta puolen kilometrin päässä.
Ajattelin mitenkähän käynee, kun tullaan vuoristoon.
Kaksi tuntia ajettuamme olimme sivuuttaneet Eufratin mutkan, jossa
joimme ja täytimme vesileilit, sillä polttavassa helteessä kiehui auton
jäähdyttäjä kuiviin lyhyessä ajassa. Siitä lähdettyämme saavuimme
omituisen muotoisille vuorille, jotka olivat kuin lumen peittämät,
tosin siten, että vuorien huiput olivat mustia, mutta rinteiltä näkyi
ikäänkuin valuvan alas äskensatanut lumi. Niin häikäisevän valkoisilta
ne loistivat auringossa, ettei paljain silmin saattanut niitä
ollenkaan katsella. Kuljettuamme niiden juurella penikulman toisensa
jälkeen, kääntyi tie vuorille. Se kulki mitä moninaisimmissa mutkissa
kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroisia tehden, hypähti rotkojen poikki
kapeita kivisiltoja myöten ja silloin ajattelin, että jos kuljettaja
ottaa täälläkin mutkat yhtä loivasti kuin aavikolla, niin rotkosta
saavat meitä etsiä. Mutta hän oli täällä äärimmäisen varovainen,
siltojen yli ajoi käymäjalkaa ja oli tärkeän näköinen.
Päästyämme korkeimman huipun toiselle puolen, ei tullutkaan mitään
laskeutumista, vaan erämaa levisi siellä ylängöllä yhtä laajana kuin
vuorten alla. Pysähdyimme sen laidalla syömään, jotta nousussa perin
kuumentunut kone olisi saanut jäähtyä, mutta kenelläkään ei näyttänyt
olevan ruokahalua. Rinkeleitä ja kurkkuja söivät toiset, minä söin
vain kurkkuja ja imeskelin sitruunoita. Taikka en tiedä, mitä ne
viimeksimainitut olivat, sillä ne olivat aivan sitruunain näköisiä,
värisiä ja makuisia, mutta niistä lähti kuori kuten appelsiinista, ja
ne lohkeilivat palasiin kuten appelsiini. Sitruunoita olin Aleppossa
pyytänyt ja näitä antoivat. Erinomaisen mehukkaita ne vain olivat ja
helteessä verrattomia.
Täällä kuljettaja ja matkatoverini selittivät minulle, että nyt
tullaan Tübnin poliisiasemalle, ja minun täytyy olla hyvin vihainen.
Tiedustelin, mikä mahtaisi aiheuttaa tämän vihanpurkauksen, ja he
puhuivat ja selittivät kaikki yhteen ääneen, mutta kun ainoa joukosta,
joka osasi jonkun sanan englantia, nimittäin Ibraimkaan ei osannut
sitä sanoin määritellä, jäi vihan syy minulle arvoitukseksi. Kuitenkin
luulin lopulta käsittäneeni, että poliisi vaatisi meitä jäämään sinne
yöksi, jotavastoin me taas haluamme jatkaa matkaamme. Siis piti olla
vihainen.
Auringon ollessa jo vallan matalalla saavutimme kotvan edessämme
häämöttäneen vuoriston ja aloimme kiivetä sen rinteitä. Vasemmalla
päättyi vuori jyrkästi kauniina kiemurtelevaan jokeen, jota
seuralaiseni kutsuivat Fara-joeksi. Luulen muuten että joki oli Eufrat,
vaikka sitä eri kohdilla juoksuaan kutsutaan eri nimillä, sillä ei
ainakaan minun kartoissani ole sellaista jokea merkittynä, ja se oli
kuitenkin melkoisen leveä.
Tübnin poliisiasema hämmästyttää matkailijaa jurossa
yksitoikkoisuudessaan. Se on rakennettu vuoren korkeimmalle huipulle
linnamaiseen tyyliin ja näkyy kauas. Sinne ei pääse autolla, joten
kaikki virantoimitus tapahtuu vuorenhuipun juurelle rakennetussa
savitalossa. Tübnissä yhtyy kolme vanhaa karavaanitietä, ja jo
vanhoista ajoista saakka on siinä ollut aina kulloinkin vallanpitäjän
asettama tarkastaja.
Savitalon edustalla risukatoksen alla istui virkapukuinen poliisi
neljän patriarkaalisen näköisen arabialaisen seurassa juomassa teetä.
Siinä he varmasti istuivat päiväkaudet, nuo viisi erakkoa, monien
kymmenien penikulmien päässä lähimmästä naapurista, katselemassa
Fara-joen kiemuroita alhaalla rotkossa, sillä muuta nähtävyyttä ei
täällä ollut, paitsi joen toisellapuolen olevalle tasangolle silloin
tällöin ilmestyvät lammas- ja kamelikarjat.
Poliisi tarkasti passimme, arabialaiset kantoivat meille vettä, ja
kaikki olivat perin ystävällisiä. — Ihmettelin, minkätakia minun olisi
pitänyt olla vihainen, kuten oli kehoitettu. Otin kameran esille
pyytäen saada ottaa paikasta ja sen asukkaista kuvan, johon poliisi
mielihyvin suostui. Olisin valokuvannut sen savimajan, mutta poliisi
sanoi, että ei sitä, mutta tuo hänen asuntonsa tuolla huipulla. Kaikki
asettuivat rintamaan, ja sitten minä näpsäytin. Ikävä vain, ettei
kuvasta tullut mitään, sillä aurinko oli juuri laskemassa, ja koko
ilmapiiri aivan punaisena.
Me kiiruhdimme lähtöön; sanottiin Salem Aleikumit, heilautettiin kättä,
ja kohta häipyi Tübni muistojen joukkoon.
Määränämme oli ehtiä Eufratin rannalla olevaan el Der'in kaupunkiin
yöksi, mutta sinne oli vielä pitkälti matkaa. Seutu muuttui
kivisemmäksi, vaikka se ei kulkuamme haitannut, sillä kohta pääsimme
sileälle viertotielle, ja kuljettaja avasi venttiilit seljälleen.
Tunnin kuluttua tuikahti ensimmäinen valo taivaanrannalla, ja kellon
lyödessä kahdeksan pysähdyimme kaupungin ensimmäisten rakennusten
ulkopuolelle, sillä meidän tavarammehan eivät olleet asianmukaisesti
lastattuina. Kun sekin asia oli järjestetty, saatoimme ajaa
poliisilaitokselle, jossa passeista kerättiin kaikki mahdolliset
tiedot, ja niin saimme mennä hotelliin.
Lepo olikin tarpeen, sillä yhdeksän tunnin yhtämittainen ajo
sellaisessa helteessä panee oudokseltaan raukasemaan. Pyysin huonetta
itselleni ja sainkin sellaisen, tosin kahdelle hengelle, kun ei
muunlaisia ollut. Hetken kuluttua tuli huoneeseeni Ibraim, joka ilman
muuta asettautui toiseen vuoteeseen ikäänkuin se olisi ollut maailman
luonnollisin asia. Kun hän muuten oli verrattain siistin näköinen, kävi
europalaisesti puettuna ja kuten sanottu puhui jonkun sanan englantia,
en ryhtynyt häntä häätämään pois, sillä — ajattelin — tuleehan huone
halvemmaksi kahden asuen kuin yksin, ja näihin mietteisiini nukahdin.