Heti Aleppoon tultuani tiedustelin hotellissa, mihin aikoihin junia
kulkee Bagdadiin, mutta siellä sanottiin, ettei kulje junia, kun
ei ole rataakaan. Näytin heille karttaa — viimeisintä saksalaista
tuotetta — johon selvällä punaisella juovalla oli merkitty rautatie
Alepposta Mosulin kautta Bagdadiin ja sanoin, että jo monta vuotta olen
kuullut puhuttavan Bagdadin radasta, — mikä sen nyt olisi hävittänyt.
He väittivät kivenkovaan, ettei sellaista ole, saksalaiset kyllä
aloittivat radan rakentamisen, mutta eivät saaneet valmiiksi, kun
saapuivat englantilaiset ja ranskalaiset, eikä sen jälkeen ole radalle
tehty mitään.
Näin kertoivat aleppolaiset. Kuten kuitenkin seuraavina päivinä
huomasin, on rautatie valmis ja hyvässä kunnossa Alepposta Basraan
saakka, ja sillä kulkee joka päivä junia, mutta välimatkalla
Aleppo-Bagdad kuljetetaan vain tavaroita eikä ihmisiä ollenkaan, ja
siitä kait johtui aleppolaisten tietämättömyys.
Pyysin heidän sitten hankkimaan minulle kameelin, jolla voisin
taipaleen katkaista, mutta sellaisia laitteita kuin karavaaneja ei
täällä enää käytetä. Nyt on autojen aikakausi ja muuta kulkuvälinettä
kuin auto ei ole saatavissa, ellei halua tallustella jalan. Autolla
pääsee Bagdadiin kolmessa päivässä, karavaanilta otti se viisitoista
päivää ja jalkaisin kenties kuukauden. Tiedustelin, saisiko mistään
toveria tällaiselle matkalle, mutta he nauroivat. Laskivat,
että tarvitsisi olla vähintäin viisi muulia kantamassa vettä ja
ruokatavaroita, jotapaitsi ketään ei saisi houkutelluksi mukaan paitsi
tietysti mahdottomasta maksusta.
Kuin asian aavistaen saapui huoneeseeni silloin pitkä arabialainen ja
tarjosi autoa käytettäväkseni. Hänellä on niitä useampiakin, voisin
lähteä vaikka huomenaamuna, eikä hinta ole kuin pieni osa siitä, mitä
toiset ottavat. Kysyin hintaa, mutta siitä ei oikein tahtonut tulla
tolkkua, — hän nähtävästi halusi ensin tarkastella minua voidakseen
arvioida kapasiteettini. Sitten pitkän harkinnan jälkeen hän ilmoitti,
että pääsisin matkan kymmenellä punnalla.
Tarjosin hänelle neljä, kun hotellin edeskäypä sormillaan osoitti,
että viisi puntaa on tavallinen taksa. Kovasti käsiään levitellen hän
selitti sen tahdottomaksi ja sanoi tekevänsä vararikon, kunnes lopulta
sovimme viidestä kultapunnasta, ja ylihuomenna lähtisimme. Kuitenkin
jätin asian omasta kohdastani avoimeksi huomiseen saakka ja riippumaan
siitä, saisinko erään minulle uskotun tehtävän siihen mennessä
suoritetuksi.
Seuraavana aamuna tuli hän erään englanninkielentaitoisen toverinsa
kanssa jo kuudelta aamulla tiedustelemaan lähtisinkö. Käskin tulla
iltapäivällä kello neljältä, mutta siitä huolimatta kävi hän kolme
kertaa jo aikaisemmin ja joka kerralla istuskeli pitkät tovit
huoneessani, enkä saanut häntä muuten poistumaan kuin lähtemällä itse
kaupungille.
Kello neljältä sitten ilmoitin olevani vapaa lähtemään huomisaamuna
ja pyysin varaamaan paikan jommassakummassa autossa, — niitä lähti
nimittäin kaksi. Hinta oli nyt kuusi kultapuntaa, ja kun tiedustelin,
mistä tämä hinnannousu aiheutuisi, sanoi hän varaavansa minulle
paikan ohjaajan vieressä, ja sellaiset paikat ovat punnan kalliimpia.
"Sitäpaitsi kaikki englantilaiset turistit aina istuvat etuistuimella,
kun se on hienompaa", lisäsi hän.
"Minä istun mieluummin takaistuimella", vastasin hänelle, "ja maksan
vain viisi puntaa."
"Mutta kolme muuta matkustajaa on arabialaista, eihän monsieur nyt
sellaisten kanssa istu."
"Minkälaisia miehiä ne ovat."
"Kolme Mosulilaista kauppiasta, Tallafat, Katma ja Ibraim."
"Minä olen Katman kanssa nukkunutkin rinnakkain laivassa Cyprokselta
Beirutiin, kyllä minä hänen kanssaan saatan istuakin rinnakkain."
Kun hän huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, enkä minä puolestani
suostunut korottamaan hintaa eilen puhutusta, sovimme uudelleen
viidestä kultapunnasta. Hän pyysi passini käydäkseen leimauttamassa sen
poliisilaitoksella, ja aamulla kello neljältä piti lähdettämän.
Puoli seitsemältä illalla tuli hän hotelliin ja sanoi, ettei poliisi
suostu leimaamaan passiani ellen ole henkilökohtaisesti läsnä, joten
minun pitäisi nyt mennä poliisilaitokselle. Tämä johtui siitä, ettei
poliisi ollut ymmärtänyt passistani mitään. Läksin kiireen kaupalla
osoitettuun paikkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että passitoimisto on
suljettu jo kello kuusi. Käskivät tulla seuraavana aamuna yhdeksältä.
Minua pakkasi kiukuttamaan, nyt myöhästyisin autosta, ja taas menisi
päivä suunnitellusta hukkaan. Myrtyneenä menin hotelliini, jonne
yli katumetelin kuului korvia vihlova klarinetin ja rummun duetto
viereisestä ravintolasta, ja siihen äänten sekamelskaan nukuin.
Aamulla seitsemän aikaan ryntäsi arabialainen autonomistaja
huoneeseeni, ja sekavasta puheestaan sain senverran tolkkua,
että toinen auto on jäänyt odottamaan minua, ja nyt hän lähtee
poliisilaitokselta hakemaan minun passini. Sanoin, ettei kannata
yrittääkään, sillä minun täytyy mennä sinne kello yhdeksältä, mutta hän
väitti, että kyllä hän vain nyt lähtee, sillä hänellä on sellainen mies
mukanaan, joka osaa lukea kirjoitusta. Tunnin kuluttua lähtee auto, ja
he tulevat hakemaan minua, jotta olen valmiina.
Hetkistä jälkeen kahdeksan hän taas saapui ja tosiaan toikin passini
asianmukaisesti leimattuna. Siellä siis ei tarvittu minun läsnäoloani
muuta kuin esilukijaksi. Tartuin tavaroihini aikoen kantaa ne
alakertaan, mutta hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Hän sanoi
olevansa vaikeassa rahapulassa ja olisi tarvinnut sen viisi puntaa
nyt heti. Minä vetosin sopimukseemme, jonka mukaan maksan summan
Bagdadissa, enkä luvannut maksaa mitään, sillä paljon mahdollista oli,
että auto olikin jo lähtenyt täydessä lastissa, ja nyt hän koetti
houkutella minulta rahat seuraavaa tilaisuutta varten, joka saattoi
tulla viikon kuluttua.
Hän vakuutti, että auto on paikallaan ja heti lähtövalmiina. Eikö
nyt mitenkään kävisi laatuun antaa edes yksi punta, kun hän niin
tarvitsisi. Sanoin, että kun olen nähnyt auton ja saanut tavarani
siihen, maksan punnan etukäteen.
Menimme autovajalle, joka oli kadun toisella puolen, ja siellä se
kulkuneuvo, Ford olikin, vaikkei läheskään lähtövalmiina. Arabialainen
rupesi taas puhumaan, että kyllä hän sentään olisi tarvinnut kaksi
puntaa, hän kyllä antaa kuitin siitä, ja sitten ei jää Bagdadissa
maksettavaksi kuin kolme. Hetken riideltyämme suostuin hyväsydämisenä
hänen pyyntöönsä, ja menimme pihalta konttorihuoneeseen kirjoittamaan
kuittia.
Konttorihuone sijaitsi portinpielessä ränsistyneen kivitalon
holvimaisessa pohjakerroksessa. Autonomistaja Markarian ojensi
minulle liikkeen edustuskortin pyytäen kirjoittamaan kuitin, ja hän
poistui järjestelemään asioitaan. Kun hän hetken kuluttua palasi,
ojensin kuitin ja rahat pyytäen allekirjoitusta. Hän kuitenkin
sanoi tarvitsevansa kolme puntaa aivan välttämättömästi ja sitenhän
minullekin jäisi vähemmän perillä maksettavaksi. Otin rahat
pöydännurkalta ja vastasin, että minkä minä kirjoitin, sen minä
kirjoitin, eikä sitä muuta enää kukaan. Ellei kelpaa, niin saavat
lähteä ilman minua, saan kyllä toisiakin autoja.
Nyt kirjoitti hän nimensä kuittiin, sai kaksi kultapuntaa, mutta
katseli niitä pitkään. Sanoi sitten, että hinta on määrätty pound
sterlingeissä eikä Syrian punnissa (pound sterling on 18 frangia Syrian
Puntaa kalliimpi). Silloin minunkin luontoni alkoi nousta, sillä
hävittömyys meni mielestäni liian pitkälle. Sanoin hänelle kaikki
oppimani arabiankieliset sanat perätysten ja senjälkeen paljon muuta,
kunnes hän myönsi, että sopimus oli tehty kultapunnista.
Mutta vielä hän yritti viimeistä keinoa. Selitti, ettei millään
tavalla voinut järjestää minulle istumapaikkaa takana, joten nyt joka
tapauksessa saan etuistuimen, josta hinta olisi 6 puntaa ja muutenkin,
kun hän oli ohut erehdyksessä näitten puntien suhteen ja nyt tulee
hirveästi kärsimään, niin voisin kuitenkin maksaa viisi ja puoli puntaa.
Olin niin kiukuissani, etten voinut muuta kuin nauraa. Jätin
konttorihuoneen ja menin pihalle katsomaan, joko auto oli kunnossa.
Ohjaaja siellä paraikaa kiinnitteli vesileilejä autonsivuun ja iii
moitti, että aivan heti lähdemme, pari matkustajaa lähti vain noutamaan
tavaroitaan kaupungilta.
Kello tuli 10, tavarat oli lastattu ja sidottu, mutta lähtö viipyi.
Tiedustelin syytä ja kuulin, että paperit on vielä laitettava kuntoon,
sillä olihan erinäisiä tullipaikkoja sivuutettava matkan varrella.
Katselin sitä hommaa ja näin, ettei arabialainen tosiaankaan hätiköi
työssään. Puhuttiin pitkälti, leviteltiin käsiä, riideltiin äänekkäästi
ja sitten taas kirjoitettiin jokunen sana. Ja niin oli kello jo
puoli 11 ennenkuin nousimme vaunuumme ja ohjasimme itää kohti läpi
hehkuvanhelteisten katujen. Ahdasta oli vaunussa, kun bensiiniastioita
oli ahdettu matkustajien jalantilat täyteen, ja kysyin, miksei niitä
pantu vaunun vasemmalle ulkosivulle, joka oli aivan tyhjä, mutta
kuulin, että syrialainen poliisi on kieltänyt lastaamasta vaunun
molempia ulkosivuja, toisen sivun täytyy olla tyhjänä. Koetin mukautua
oloihin ja tyydyin kohtalooni.