Kun eivät turkkilaiset sallineet minun matkustaa Kreikan kautta
Angoraan, oli pakko etsiä toinen reitti. Englannin konsuli Piraioksessa
ei antanut viisumia Aleksandriaan, joten ainoa mahdollinen tie oli
Cyproksen kautta Syyriaan. Sille reitille ostinkin piletin enkä kadu
matkaani, sillä Cypros on tosiaan näkemisen arvoinen paikka.
Suomen konsuli Piraioksessa hankki minulle toisen luokan piletin
kreikkalaiseen laivaan — italialaisia laivoja kartan viime matkani
jälkeen - tosin ilman laivan muonitusta, sillä hän sanoi, etten
kuitenkaan olisi tyytyväinen siellä tarjottuun ruokaan. Kehoitti
ostamaan evästä matkalle, koska siten saisin mieluistani, ja enimmät
matkustajat kuuluvat elävän omavaraistaloudessa.
Tiu munia ja iso leivänkimpale kainalossa soudatin sitten itseni
laivalle, jossa sain paikan kuuden hengen hytissä. Arvailin itsekseni,
minkälaisia olisivat tulevat tupatoverini, kun he kohta saapuivatkin
kovalla melulla. Cyprolaisia ylioppilaita yksitoista kappaletta, jotka
lukukauden loputtua palasivat Ateenasta kotiinsa. Muutamien opinnot
olivat jo päättyneet, ja minä sain hyttitovereikseni yhden insinöörin,
yhden filosofian tohtorin ja yhden papin sekä kaksi nuorempaa miestä.
Vielä oli matkassa vasta valmistunut tuomari sekä Cypron arkkipiispa,
ja he sijoittuivat viereiseen hyttiin; toisten ylioppilaiden
mukana. Kun vielä mainitsen kolme arabialaista kauppiasta sekä pari
naishenkilöä, on seurakunta lueteltuna.
Mutta hauskempaa seurakuntaa en vielä matkoillani ole tavannut.
Heille oli ilo ja ilonpito niin luontaista, ettei se kaivannut mitään
lisäyllykkeitä ja he saivat monesti minutkin, vanhan miehen, vallan
pakahtumaan nauruuni. Kukaan heistä ei koko matkalla ryypännyt
lasillistakaan kreikkalaista punaviiniä vahvempaa, mutta jos meillä
laivassa tai hotellissa esiinnyttäisiin niinkuin siellä, niin heti
paikalla kiellettäisiin ruuankin tarjoilu.
Ja arkkipiispa oli mukana kaikessa. Hän oli kaiken aikaa yhtenä
hymynä, ja kun minä en viitsi nyt ottaa erikoisemmin osaa nuorten
pöytäleikkeihin, seurusteli hän minun kanssani. Emme suuremmasti
ymmärtäneet toistemme kieltä, mutta saimme erään arabialaisen
tulkiksemme ja sitten kävi seurustelu mutkattomasti. Olin Piraioksesta
ostanut rukousnauhan, ja arkkipiispa opetti sitä käyttämään, mutta,
tulkki sanoi, että hän puhuu vallan ruokottomia, eikä niihin ole
uskomista.
Ensimmäisenä iltana oli meno salongissamme niin suuri, että koko laivan
päällystö tuli sinne. Sitten siirryimme joukolla, ensimmäisen luokan
musiikkisalonkiin, jossa, viulun, mandoliinin ja pianon avulla pidimme
musikaalisen illan. Kuljimme Aegeanmeren arkipelaagin labyrinttejä,
meri oli tyyni kuin rasvalla silattu, ja yö helteinen. Puolikuu
kurkotteli taivaalla välkkyen loivilla mainingeilla yhä lisäten
tunnelmaa, ja musiikkisalongin avatuista akkunoista kuului soitto ja
pauhu varmasti vanhaan Troijaan saakka.
Cyprolaiset eivät muuten turhaan kersku sillä, että Afrodite on
noussut merestä Cypron rannalla. Siellähän on Afroditen luolakin
vielä jäljellä, jonne hän nukutti rakastettunsa ja kävi aina silloin
tällöin tervehtimässä. — Sillä cyprolaiset ovat kaunista kansaa.
Heidän joukossaan tapaa juuri vanhojen kreikkalaisten kuvapatsaitten
malleja paljon runsaammin kuin itse emämaassa, sillä heissä lienee
kreikkalainen veri säilynyt puhtaimpana.
Tänä vuonna, tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Englanti otti Cypron
Kreikalta. Luonnollisesti johtui puhe siihenkin asiaan, ja kysyin, mitä
Cyprolaiset pitävät englantilaisista. Asia näytti olevan vähän arka,
enkä saanut selvää vastausta kysymykseeni, kunnes eräs matkustajista
sanoi, että "onhan luonnollista, että jokainen rakastaa äitiään enemmän
kuin holhoojaansa." Cyproon päästyäni sain tästä kouraantuntuvamman
osoituksen.
Päästyäni Piraioksen lutikkapesästä pois, nukuin ensimmäisen yön
laivalla tarkkaan. Se oli kuitenkin varomattomasti tehty, sillä
laivassa oli kirppuja, ja minulla taas on sellainen luonnonlaatu, että
kirpunpurema on melkein sama kuin käärmeenpurema. Niinpä seuraavan
päivän sainkin potea härkäpavun suuruisia palkoja eri osissa ruumistani.
Asia unohtui kuitenkin iltapäivällä, kun ankara ukkosilma yllätti
meidät. Ilma oli helteisen polttava, ja kaikki juomavesi loppui
toisen luokan matkustajilta niinkuin keittiöstäkin. Steward huomasi
ajan otolliseksi kaupantekoon, sillä hänellä oli olutta varastossa.
Useampaan kertaan hän tuli minullekin tarjoomaan oluttaan, mutta
hinta oli pöyristyttävä. Vertauksen vuoksi mainitsen vain, että hän
olutpullosta pyysi 28 drakmaa ja samankokoisesta konjakkipullosta 32
drakmaa. Kun kuitenkin muistin samanlaisen konjakkipullon Piraioksessa
maksaneen vain 13 drakmaa ja olutpullon vain 1/5 pyytämästään,
kehoitin hänen sulkemaan kaappinsa ovet ja tyydyin vain punaviiniin,
jota markalla sai suuren juomalasillisen. Arkkipiispan kanssa sitten
pahimman sateen ajan istuimme kahden ruokailusalongissa, kun nuorempi
väki oli poistunut ensimmäiseen luokkaan musiikkitunnille.
Menihän se seuraavakin yö, vaikka nukkumatta, sillä sänkyyni en enää
hirvinnyt mennä. Pari tuntia lojuin siellä pukeissani, sitten alkoi
taas kihistä nilkoissa ja ranteissa, jonka vuoksi otin kirjoituskoneen
kainalooni ja marssin kannelle. Eikä ihanampaa yötä tarvitse
katsellakseen toivoa. Ukkospilvet olivat siirtyneet taivaanrannalle,
keskitaivaalla loisti kuu, ja synkistä pilvistä laivan kolmella puolen
singahteli välkkyviä salamoita. Ne olivat kuin ohratulia elokuisena
iltana, äänettömiä, aavemaisia kuin revontulet. Aina aamunkoittoon
saakka istuin kannella, kunnes steward tuli ja ilmoitti, että nyt voisi
jo saada teetäkin, jos haluttaa. En tiedä, mistä hän oli hankkinut
vettä.
Puoliltapäivin alkoivat Cypron vuoret häämöittää taivaanrannalla.
Samalla alkoi lännestä navakasti puhaltaa, ja kun ankkuroimme
Limassolin ulkopuolelle, oli meri vallan valkoisena. Kun
musiikkisalongissa oli englantilaisten viranomaisten kanssa läpikäyty
monimutkainen passintarkastus ja taas nousimme kannelle, piiritti
parikymmentä venettä käsittävä eskaaderi laivamme. Ne olivat kaikki
"virallisia" tavaran ja henkilönkuljetukseen määrättyjä veneitä, ja
jokaisessa oli oma vormuniekka kapteeninsa.
Ensimmäisen luokan matkustajat järjestettiin yhteen moottoriin,
toisen luokan toiseen ja niin edespäin, mutta kaikki ei käynyt niin
yksinkertaisesti kuin luulisi. Monesti näytti siltä, että nyt juuri
tulee ilmitappelu, kun viisi miestä seisoi nyrkit ojossa toisiaan
vastaan ja jokainen huusi minkä kurkustaan kykeni. Riita aiheutui
siitä, että pakaasit olivat jotenkuten sekaantuneet, ja jokainen
"kapteeni" koetti omaan veneeseensä saada mahdollisimman paljon
tavaraa, sillä maksu laskettiin kolliluvun mukaan.
Onnellisesti siitä kuitenkin selvisimme tilavaan moottoriveneeseen ja
porhalsimme laituria kohti hinaten jäljessämme kahta pakaaseillamme
lastattua venettä. Tullihuoneen luona tuli kuitenkin jonkunlainen
kommellus, sillä meitä ei laskettu maihin. En aluksi päässyt selville,
mistä oli kysymys, sillä veneessämme nousi sellainen meteli, että
se voitti myrskyn pauhinankin. Lopulta tohtori selitti, että vain
ensiluokan matkustajat pääsevät tavallisen tullikamarin kautta,
jotavastoin toisen luokan matkustajat viedään karanteeniin.
Kysyin, onko laivalla ollut tarttuvaa tautia sairastavia matkustajia,
ja kuulin, ettei asia koske sairautta ollenkaan, vaan englantilaiset
etsivät aseita. Cyprolaiset eivät näet valtakunnan turvallisuuden
vuoksi saa kantaa minkäänlaisia ampuma-aseita, jonka lisäksi on
säädetty, että veitsenterä ei saa olla kahta tuumaa pitempi. Jos
pitempiteräinen joltakulta tavataan, on rangaistus kuukausi vankeutta
joka tuumalta. Tämän kuultuani tunsin itseni vähän levottomaksi,
minulla kun oli terien yhteenlaskettu pituus vähän päälle 30 tuumaa.
Ajoimme muutaman sata metriä karanteeniaseman edustalle rakennetun
pitkän laiturin kärkeen, jossa meri pahimmin möyrysi. Parin turhan
yrityksen jälkeen saimme miesvoimin pidätellyksi venettä siksi, että
naismatkustajat pääsivät laiturille, kun samassa tuli syvä aallonpohja,
joka nielasi veneenlaidan laiturinnurkan alle. Kun heti jäljestä tuli
suuri kuohupää, ei vene noussutkaan sen harjalle, vaan otti hulisten
sisäänsä koko annoksen. Me laiturinpuolella olijat pääsimme kutakuinkin
kuivina, mutta ulkolaidan väki jäi istumaan veteen. Veneen kapteeni
huusi enimmin, mutta ei kukaan hänestä enää perustanut, kun jokainen
kiiruhti karanteeniin, jonne tavaroitamme paraikaa kannettiin toisista
veneistä.
Karanteeniasema oli jonkinlainen nelikulmainen pihatto, kukin sivu noin
50 metriä ja korkean muurin ympäröimänä. Yksi jykevätekoinen portti
sinne johtaa, eikä siellä ole suojapaikkaa päivän helteeltä.
Tällaiseen paikkaan meidät suljettiin ja portti lyötiin lukkoon, jonka
jälkeen alkoi tavaroiden tarkastus. Upseereja ja tullimiehiä oli siellä
miltei yhtä paljon kuin matkustajia. Jokainen sai avata tavaransa ja
tehdä selkoa, minkälaista tavaraa kuljetti. Kysyttiin, onko morfiinia
ja kokainia, ja minä näyttelin heille jodipulloa sekä sublimaattia.
Sublimaattikapsellien pääkallonkuva oli kovin arveluttava, mutta
lääkäri sattui siihen parahiksi kohdalle — lääkärintarkastus kuului
myös asiaan — ja sanoi, että sellaisia kyllä matkalla tarvitsee. Sitten
kysyttiin, onko aseita. "Minkälaisia aseita?" kysyin puolestani. —
"Ampuma-aseita." — Ei ollut. "Hyvä on sitten, pankaa tavarat kasaan."
Kiiruusti sen teinkin ja läksin laputtamaan portillepäin, mutta minut
pysäytettiin. Selitettiin, että itse saan poistua, mutta tavarat
on jätettävä sinne pieneen kiviseen vajaan, jossa ne uudelleen
asianomaisen poissaollessa tarkastetaan, "jos sattuisimme löytämään
jotakin", kuten tullimies selitti. Kahden tunnin kuluttua saa tulla
noutamaan. "Tullaus maksaa yhden shillingin ja venemiehelle menee
kaksi."
Saatu ja maksettu. Vein tavarani osoitetulle paikalle ja menin
uudelleen portille, mutta siellä oli ruumiintarkastus. Taskut
kopeloitiin ja taputeltiin puolelta ja toiselta, - olisihan joku siinä
häläkässä saattanut pistellä taskuihinsa yhtä ja toista kiellettyä.
Tupakkaa kysyttiin, mutta minä sanoin, ettei ikävä kyllä ole edes
itselle, saati sitten tarjota, jonka jälkeen sain poistua.
Kun arkkipiispa oli kutsunut minut luokseen illalla ja tuomari luvannut
hankkia halvan asunnon, odottelin portin ulkopuolella heitä. Pian
olimme kaikin taas koolla, ja minä hoputin lähtemään kaupunkiin,
mutta cyprolainen on ylen puhelias. Tästä karanteenijutusta he nyt
keskustelivat innokkaasti portin ulkopuolella, ja jokaista erikseen
nykien pääsimme aina parikymmentä metriä, mutta sitten jäätiin taas
keskustelemaan. En saanut täyttä tolkkua heidän puheistaan, mutta sen
käsitin, että kaikki olivat kiukkuisella tuulella.
Aikani odoteltuani jätin heidät sinne ja etsin itselleni asunnon. Kun
kahden tunnin kuluttua saavuin noutamaan tavaroitani, tapasin heidät
taas ja sanoimme ystävälliset, jäähyväiset toisillemme. He luullakseni
jäivät sinne vielä minun jälkeeni.
Portilla poistuessani vaadittiin vielä yksi shillinki portin
avaamisesta ja sulkemisesta, mutta kun minä olin jo päässyt
portin ulkopuolelle, jätin sen kerran maksamatta, vaikka kolme
portinaukaisijaa seurasikin minua pitkän matkaa kovasti huutaen.
Vasta kun kaupungin laidassa yksinäiseen ojanteeseen päästyämme
laskin tavarani maahan ja juttelin heille suomeksi, luopuivat he
vaatimuksestaan ja palasivat portille jättäen minut rauhassa jatkamaan
kulkuani.