Valokuvauskoneesta on paljon hyötyä ja huvia matkalla, mutta saattaa
siitä olla harmiakin. Balkanilaiset harrastavat hirveästi valokuvausta,
mutta kun heillä ei ole itsellään koneita, pyytävät he matkailijan
ikuistamaan heidät. Niin minutkin pysäytettiin kadulla monen monituista
kertaa ja vaadittiin kuvanottoon. Ellei sitä tehnyt, sai jälkeensä
pitkän jonon ainakin seuraavaan kadunnurkkaan saakka, kunnes jotenkuten
pääsi livahtamaan pakoon.
Minä kuitenkin tavallisesti suostuin pyyntöön ja näpsyttelin koneellani
— tosin ilman filmiä ja kasettia -, sillä jos kaikki "kuvat", mitä olen
näpännyt matkallani, olisivat vaatineet filmin, ei matkakassastani
olisi enää mitään jäljellä. Ihmisille oli pääasia vain, että "otti"
heistä kuvan, sitten he taas lähtivät tyytyväisinä tiehensä. Ainoa
otus, jonka tosiaan olisin halunnut ikuistaa, oli muuan ikivanha pappi
Konstantinoopolissa, mutta hän ei siihen suostunut, peitti kasvonsa ja
kiiruhti lähimmän porraskäytävän pimentoon. Mutta ravintoloissa, joissa
söin, piti järjestään jokainen edeskäypä valokuvata ensin itsekukin
yksinään ja sitten kaikki yhdessä. Suurta kameraani he yleensä luulivat
elokuvakoneeksi, ja siitä luultavasti johtui tämä tavaton innostus.
Aina seuraavana päivänä kuvanoton jälkeen he jo tiukkasivat minulta
kuvia, mutta minä sanoin ettei niitä voi valmistaa, ennenkuin koko
rulla on veivattu, ja jälellä on vielä pari kilometriä rullaa.
Kun tuli mainituksi ravintolat, niin ruokakin johtui mieleen. Voita ei
yleensä käytetä, mutta sitävastoin höystetään kaikki ruuat öljyllä,
ja siksi tuoksuvat ravintolat aivan ällöttävästi palaneelle öljylle.
Aluksi saattoi mielihalullakin syödä öljyssä keitettyä lampaanpaistia,
mutta ei se useammasti tunnu maittavan. Ainoat, joihin he eivät voi
öljyään sotkea, ovat kanamunat, leipä ja juusto, ja niiden kannalla
pysyttelinkin pääasiallisesti. Suolasilakkaa olisin mielelläni
halunnut ja etsin niitä kaupoista, mutta silakat oli kuivattu vallan
ryppyisiksi, ja sitten kauppias oli ripustanut ne raukat parittain
nuoralle ovensa ulkopuolelle nippuihin, jossa ne surullisina
heiluivat tuulessa kärpästen ahdistamina. Olihan siellä toki sentään
nelikkosilakoitakin, joka kaupan ulkopuolella moniahkoja astioita,
mutta niistä nousi kauhea löyhkä, ja kun tuuli päivän toisensa jälkeen
ajoi tomua kadulta niihin, eivät nekään maittaneet.
Omituiselta muuten tuntui, että appelsiinit ja banaanit noteerattiin
samoihin hintoihin kuin Suomessa, vaikka niitä kyllä oli joka
kadunnurkassa suuret vankkurilliset.
Näistä ruokahommista vielä puhuen on mainittava teurastuslaitos.
Ei siellä tarvinnut kuljettaa lahtilehmäänsä pitkiä matkoja
teurastuslaitokselle ja lihantarkastuksiin, se vietiin lihakauppiaan
oven edustalle, jossa kaupat tehtyä elukka lyötiin kuoliaaksi
katuasfaltille ihmisten jalkoihin, veri laskettiin ja nahka nyljettiin
siinä, jonka jälkeen alettiin myydä kappaleita halukkaille.
Kreikkalainen ravintola on myös niin järjestetty, ettei siellä tarvitse
kysellä, mitä ruokalajeja on tarjottavana. Hella ja keittovehkeet
sijaitsevat aivan sisäänkäytävän vieressä, siinä keitetään ja
paistetaan, ja jokainen vieras saa itse katsella patoihin sekä
valita mieleisensä ruokalajin, joka sitten kannetaan pöytään. Paitsi
ruokailuhuonetta on useissa ravintoloissa lisäksi korkeitten muurien
tai rakennusten ympäröimä pieni pihatto pöytineen, ja siellä vihreän
muratti- tai viiniköynnöksen peittämän seinän varjossa on viihtyisä
aterioida. Pari kanarialintuhäkkiä kuuluu tietysti asiaan samoinkuin
ainakin kaksi kissaa, kuten Konstantinoopolissakin.
Jotta kaikki olisi käytännöllistä, on pihan keskellä kaivo, josta
tarvittava vesi otetaan. Likakaivoa ei tarvita, kun likavedet heitetään
ovesta kadulle.
Pian kreikkalaisessa ravintolassa tuttavaksi tulee. Kun parikin kertaa
käväiset samassa ravintolassa syömässä, niin heti sinut jo tunnetaan
ja seuraavalla kerralla saapuessasi jokainen tarjoilija äänekkäästi
tervehtii ja ohikulkiessaan aina sanoo; jonkun ystävällisen sanan,
sillä kreikkalainen on luonteeltaan peräti ystävällinen. Mainitakseni
esimerkin kerran, että kun passipoliisilta kysyin Suomen konsulaattia,
jätti hän passipaikkansa ja läksi saattamaan moniaan kadunnurkan,
kunnes tapasi toisen poliisin, joka vuorostaan otti minut huostaansa,
kunnes pääsimme haluamaani paikkaan. Saattoipa hän vielä hissillä
neljänteen kerrokseen, aina ovelle saakka, eikä ottanut vastaan
tarjoamaani rahaa vaivoistaan.
Mutta toisaalta kreikkalainen on liikemies ja osaa kyllä keksiä
keinoja, millä vierasta nykäiseisi. Hotellissa, jossa asuin, tuotiin
lasku heti yhden yön nukuttuani ja maksoinkin sen, sillä arvelin tämän
kuuluvan hotellin tapoihin. Seuraavana päivänä kysyi isäntä, kuinka
kauan aion vielä viipyä. Vastasin viipyväni kenties kuutisen päivää,
riippuen siitä, milloin laiva lähtee, ja silloin hän heti: kirjoitti
kuuden päivän laskun vaatien maksua. Luonnollisesti en maksanut,
vaan sanoin suorittavani laskun vasta lähtiessäni, johon hänen oli
tyytyminen.
Kun sitten uudelleen sain laskun, oli siihen merkitty minulle
käsittämätön menoerä, joka mielestäni oli suhteettoman suuri
juomarahoiksi. Mainitsin siitä hänelle, mutta hän sanoi ylimääräisen
erän olevan sähköstä, kun olen valvonut niin myöhään öisin ja
kirjoittanut. Protesteerasin jyrkästi tällaista vaatimusta vastaan,
mutta kun tosiasia oli, että luteitten pelotukseksi olin tavallisesti
antanut valon palaa aamunkoittoon saakka, en ruvennut enemmälti
riitelemään vaan maksoin, mutta lisäsin, että tässä tapauksessa hän saa
itse huolehtia juomarahoista palveluskunnalle, sillä niitä en suorita
kenellekään.
En oikein päässyt käsittämään, mitä sikäläiset oikein hommasivat
yönaikaan, sillä kaiket yöt he kulkivat hotellin ovissa ja
keskustelivat äänekkäästi käytävissä, ja vaikka aamuisin nousin
tavallista varhaisemmin, oli alahallissa jo täysi liikenne. Sitävastoin
söivät ja nukkuivat he päivällä kello kahdestatoista kuuteentoista,
jona aikana kaikki kaupat eivät tosin olleet suljettuja, mutta
kuitenkin näytti olevan rikos myydä silloin mitään. Kerrankin
halusin tällaiseen aikaan ostaa joitain vaatekappaleita, mutta myyjä
ei uskaltanut niitä antaa kaupassa, vaan kehoitti minua menemään
kadulle, jonne hän toi paketin jäljessäni ja salavihkaa työnsi
käteeni. Toisen kerran erehdyin taas kiellettyyn aikaan pyrkimään
erääseen kauppaan lengollaan olevasta ovesta, mutta lähellä seissyt
henkilö esti minut sanoen sen olevan suljettuna. Se aika on nimittäin
ravintoloiden ja kahviloiden aika, ja silloin niissä on elämää. Varsin
omituisilta näyttivät eräänlaiset pelihuoneet, verrattain suuret
tupakansavun täyttämät kahvilat, joissa miltei järjestään joka pöydässä
pelattiin joko korttia, noppaa tai eräänlaista sormibiljaardia, joka
viimemainittu on meilläkin jo tullut muotiin. En niissä rahoja nähnyt
suuremmin liikuteltavan, ja peli olikin nähtävästi vain ajanvietteeksi
tarkoitettu, mutta aniharvaan pöytään tilattiin jotakin ja sadasta
miehestä korkeintaan kymmenellä oli kahvikuppi edessään. En käsitä
kuinka tällaiset pelikahvilat kannattavat.
Sensijaan kannattanevat eräät toisenlaiset huvittelupaikat paremminkin.
Muistin lukeneeni muinaisista kreikkalaisista hetairoista ja halusin
nähdä sellaisia, vieläkö olivat kuvauksiensa arvoisia. Sain erään
piraioslaisen oppaakseni, ja niin ajoimme raitiovaunulla pitkän matkaa,
kunnes pysähdyimme valtavan rakennuksen eteen. Portista tulimme
jonkinlaiselle atriumin tapaiselle moniosaiselle pihamaalle, jonka
joka sivulta avoinna olevista ovista valo virtasi pihan sementille, ja
kaikenlaatuisen musiikin hälinä tunkeutui korviimme. Astuimme eräästä
ovesta sisään. Huone oli kuin meillä entiset anniskeluyhtiöitten
olutkrouvit, pitkiä pöytiä seinänvierustoilla, keskiosassa senverran
tyhjää tilaa, että joku halukas kykeni siinä tanssimaankin. Yhdelle
seinälle oli rakennettu koroke, niinkuin saunanlavo, ja siinä istui
vieri vieressä äärimmäisen keveästi puettuja tyttöjä — tai paremminkin
sanoen naisia, sillä useat näyttivät jo eläneen parhaimman aikansa —
kaikenvärisiä, odottamassa ottajaansa. Joku pari näkyi yrittelevän
tanssia keskilattialla, mutta tuskinpa monikaan oli vielä saanut
kultaistaan omaan kamariinsa, koska rivi näytti olevan varsin eheä.
Ehtoo oli kuitenkin vasta alullaan, ja kaikesta päättäen liike menestyi
hyvin, sillä miesväkeä istui pöydät täynnään juomassa viiniään ja
äänekkäästi keskustellen.
Emme kauan istuneet, kun poistuimme ja menimme toiseen, vieressä
olevaan "salonkiin" ja vielä kolmanteenkin. Kaikissa näytti olevan
sama meno ja samanlainen "henkilökunta". Kolmannessa oli jo täysi
markkinahumu vallalla, sellaisen rämämarkkinan, joka tuoksuu
rihkamalle. Poissa oli siitä se elämänilo ja hekuma, joka vanhojen
aikojen kuvauksista henkii lukijalle romantiikkaa. Mutta kenties
eivät senkään ajan huvittelut olleet tämän kummempia. Ja toisaalta —
onhan kertojalla aina oikeus muovailla henkilöitä ja oloja mielensä
mukaan eli niinkuin hän niiden toivoisi olevan, ettei juttu näyttäisi
ruokottomalta.
Läksimme ajamaan takaisin asuntooni ja raitiovaunussa istuessamme
juttelin tästä piraioslaiselle tuttavalleni sanoen, että voisivat
viedä nuo tytöt Akropoliin, jossa on muitakin raunioita, siellähän ne
saisivat koko maailman ihastuksen osakseen, jos sanottaisiin niiden
polveutuvan Kreikan suuruuden ajalta. Tuttava vähän suutahti ja sanoi,
että kyllä täällä on parempiakin paikkoja, lähdetään sinne vain. Mutta
minä olin sinä iltana nähnyt tarpeekseni enkä halunnut enemmälti tehdä
tuttavuutta tällaisten laboratorioitten kanssa.