Matkamiehen mieli palaa aina eteenpäin, ja vaikka Konstantinoopolissa
olisi vielä ollut paljon katseltavaa — enhän ollut vasta nähnyt kuin
yhden nurkan siitä sekä nenälläni saanut jonkunmoisen yleiskatsauksen
— päätin otollisen hetken tullen poistua. Tiistaina tulikin sinne
kaksi laivaa, toinen rumaanialainen ja toinen itaalialainen, ja niillä
saatoin päästä Piraiokseen.
Matkatoimistossa kehoittivat minua ostamaan piletin rumaanialaiseen
laivaan, mutta kun olin matkakirjoista lukenut yhtä ja toista
itaalialaisista laivoista, halusin saada omakohtaista kokemusta,
jonkavuoksi ostin matkalipun jälkimmäiseen, Umbria-nimiseen
genovalaiseen laivaan.
Teutoniaklubilla Perassa olin tullut tuttavaksi "Turkische Post'in"
pääartikkelinkirjoittajan von Homeyerin kanssa, ja hän kehoitti
ostamaan ainoastaan kolmannenluokan lipun, koska sanomalehtineekerinä
saisin sillä matkustaa jollei nyt juuri ensimäisessä, niin ainakin
toisessa luokassa, ja niin vakuuttivat matkatoimistossakin. Kun aina
olen ollut luonteeltani säästäväinen, noudatin siis näitä osviittoja ja
ostin kolmannen luokan tiketin, mutta menin sentään laivaan kapteenin
puheille saadakseni! varmuuden asiasta.
Esitin itseni ja selostin olemustani hänelle kysyen, voisinko
tällaisella piletillä saada jonkinlaisen paikan jossa kirjoittaa, sillä
pilettini edellytti ainoastaan etukannella oloa. Kapteeni oli perin
ystävällinen ja sanoi, että hän kyllä järjestää asiat, joten voin
huoletta tulla laivaan. Niin läksin järjestämään passiasiaani sillä
Konstantinoopolista ei matkustetakaan ilman muuta, siihen vaaditaan
korkean poliisin suostumus, vaikka viisumi olisi kuinka kunnossa.
Menin siis naapuriin poliisilaitokseen ja ilmoitin, että haluaisin
tänään kello 6 i.p. matkustaa laivalla pois tästä kaupungista
Kreikanmaalle. Passiviranomainen otti päälleen virallisen muodon,
katseli passiani ja kysyi, missä se on annettu. Minä sanoin, että
se on Suomessa Helsingin kaupungissa kirjoitettu, jonka jälkeen
hän kysyi, onko se Saksanmaata. Kun selitin, että Suomi on Saksan
pääkaunpunki, kapitooli, ja pyysin saada seinäkartalla näyttää hänelle
syntymäseutujani, uskoi hän puheeni, kun heillä ei ollut karttaa ja
käski tulla seuraavana! päivänä noutamaan passini, jolloin olisin
vapaa matkustamaan. Matkalippuni edellytti kuitenkin nopeampaa
toimintaa, ja kun olimme hetkisen keskustelleet kovaäänisesti, ryhtyi
hän kirjoittamaan. Vaikka passini oli vallan kunnossa, täytyi minun
uudelleen luetella koko sukukuntani ja edesottamiseni sekä maksaa 50
piasteria siitä, että pääsisin lähtemään pois Turkinmaalta. Kaksi
tuntia, kaksi leimaa ja kolmen miehen allekirjoitus vielä tarvittiin,
ennenkuin olin sovelias jättämään tämän tuoksuvan kaupungin, enkä
siellä liikoja enää viivytellytkään.
Matkatoverini bulgaarialaisen tohtorin kanssa — hän matkusti myös
samalla laivalla Genovaan — läksimme siis laivalle ja kävelimme
hotellista parinsadan metrin päässä olevalle autoasemalle kantaen
tavaroitamme. Mutta Stambulissa ei saa kantaa omia tavaroitaan, ellei
siinä ole heti kymmenen rääsyistä kantajaa ympärillä. Sanoimme heille,
että itsekin kyllä tulemme toimeen, mutta eräs oli niin itsepäinen,
että kolmesta vakavasti lausutusta varoituksestani huolimatta roikkui
likaisen hikisillä kourillaan käsivarressani ja koetti minulta riistää
kapsäkkiäni. Silloin kolautin häntä kirjoituskoneellani silmäkulmaan,
jolloin mies jäi kadulle istumaan. Luulin siinä pahemminkin käyneen,
mutta kohta hän nousi, nosti lakkiaan ja poistui toisaanne. Vieressä
ollut poliisi nauroi leveästi tapahtumalle.
En käsitä, minkätakia turkkilaiset näkevät niin paljon vaivaa
matkustajien takia. Sataman tullikamarissa saimme nimittäin vielä
läpikäydä melkoisen kuulustelun, jossa taas otettiin selville oma nimi,
vaimon nimi, isän nimi (isän nimi oli jokapaikassa erikoisen tärkeä)
ynnä muut mahdolliset tiedot, ja sitten vasta saatoimme astua laivaan.
Laivan piti lähteä kello 6 iltapäivällä, mutta neljännestä vaille
tuli sen viereen suuri proomu munalastissa, ja niitä ruvettiin nyt
lastaamaan. Parin tunnin kuluttua olivat kananmunat laivassa, köydet
irroitettiin ja erkanimme laiturista. En tiedä, jäikö joitakuita
jälkeen, sillä rannallaolijat huusivat: hirveästi, ja yläkanneltakin
kuului kova mölinä. Ottaaksemme osaa suruun, huusimme tohtorin kanssa
minkä jaksoimme, kunnes tohtoria, joka matkusti toisessa luokassa,
kutsuttiin ruualle.
Minäkin menin mukaan, sillä matkatoimistossa oli sanottu, että
kolmannenluokan kansimatkustajat saavat syödä à la carte. En minä
muuten ruokaa tarvinnutkaan, sillä paljon kokeneena ja kärsineenä olin
ottanut Stambulista leipää, ison kimpaleen jughurttia ja pähkinöitä,
jotta hyvin saatoin kestää matkan ilman laivan muonitusta, mutta
meninhän vain katsomaan, minkälaiselta italialaiseni laivan ruokapöytä
näyttää. Steward ajoi minut kuitenkin pois ja sanoi, että ensimmäisessä
luokassa tarjoillaan à la carte.
Menin ensimmäiseen luokkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että vasta
kello 9 voi jotain saada, koska päivällistarjoilu oli paraikaa menossa
eikä tarjoilijoilla ollut aikaa. Poistuin siis etukannelle ja söin omia
eväitäni kylläkseni. Kun olen kuitenkin perin utelias luonteeltani,
kiipesin uudelleen kello 9 ensimmäisen luokan ruokailusalonkiin, mutta
silloin sanottiin, että kolmannen luokan matkustajilla ei ole oikeutta
tulla sinne. Pyysin saada tavata kapteenia, mutta ilmoitettiin, että
hän on jo mennyt nukkumaan.
Sitten tapasin ensimmäisen perämiehen, jolta tiedustelin, voisinko
jossain paikassa saada tilaa kirjoittaakseni. Hän vastasi pyyntööni
ystävällisesti ja lupasi heti järjestää asian, mutta sinä iltana en
häntä enää tavannut, vaikka etsin kaikki luokat.
Näissä hommissa kuluikin ilta myöhäiseksi, ja etsiessäni perämiehen
hyttiä jouduin ovelle, jonka otsikossa oli vain kaksi kirjainta.
Hytissä ei ollut ketään ja sinne asettauduin levolle. Se oli kuitenkin
jonkinlainen automaatti, sillä vesi lorisi kaiken aikaa ja noin joka
kolmas minuutti tuli sellainen suurempi kohaus. Pari tuntia nukuttuani
poistuinkin etsimään rauhallisempaa paikkaa, kun kapteeni nimenomaan
oli päivällä sanonut, että voin liikkua laivalla aivan kuin kotonani.
Useimmat ovet olivat kuitenkin suljettuja, mutta edessäni aukeni
pitkä käytävä, jossa oli pehmeä, punainen matto. Päätin ottaa siinä
pienen edestakaisinkävelyn, sillä yö oli melko vilakka eikä merellä
ollut mitään nähtävää. Jotkut huolimattomat ihmiset olivat kuitenkin
jättäneet kenkiä käytävälle, jotka olivat kävelylle haitaksi sekä
muutenkin rumannäköisiä. Keräsin ne sen vuoksi yhteen ja vein siihen
huoneeseen, jossa äsken olin levännyt. Sitte läksin etsimään itselleni
uutta makuupaikkaa silti kapteenia herättämättä, vaikka hän oli
luvannut minulle sellaisen toimittaa.
Laivan keulapuolessa oli osasto, jossa en tavannut ketään. Se oli
arvioni mukaan laivan sairaala, sillä oven päälle oli maalattu epäselvä
punainen risti. Sänkyjen päällä näin kaikenlaisia laatikoita ja
purkkeja, mutta nostelin ne varovaisesti syrjään ja kävin levolle.
Kello kuudelta heräsin vallan virkkuna ja menin ensimmäisen luokan
salonkiin lukemaan sanomalehtiä. Tunnin kuluttua tuli sinne tarjoilija
ja sanoi, ettei minulla ole lupa olla siellä. Hän oli perin pieni
kasvultaan, enkä minä viitsinyt sanoa hänelle mitään. Kymmenen minuutin
kuluttua tuli ylisteward edellisen saattamana ja käski minun poistua,
mutta minä sanoin, että kapteeni on käskenyt olla aivan kuin kotonani,
ja tässä minun on hyvä olla.
Luettuani sanomalehdet loppuun menin etukannelle katselemaan
delfiinejä, jotka hyppivät vilkkaasti laivan ympärillä. Silloin saapui
sinne vastaherätetty ensimmäinen perämies ylistewardin saattamana
ja piti minulle pitkän esitelmän siitä, mikä sopii kolmannen luokan
matkustajalle ja mikä ei. Suurimman osan tästä esityksestä ymmärsin,
mutta osa jäi ikävä kyllä käsittämättömäksi pulinaksi. Halusin
luonnollisesti vastata jotain hänelle, mutta kun italiankielentaitoni
on perin heikko, kykenin vain vaatimattomasti lausumaan:
"Oui maccaroni."
Luulin perämiehen halkeavan, sillä niin vihaiseksi hän tuli. Hän hyppi
aluksi steppiä, jazzia ja tasajalkaa köysikimpun päällä ja piti kovaa
ääntä, ja kun luulin hänen minulta jotain kysyneen, lausuin taas:
"Posetivo."
Samalla otin kuitenkin vakavan muodon päälleni eikä perämies enemmälti
puhellut, vaan läksi poistumaan minun seuratessa aina välikannelle
saakka. Jotain hän puhui mennessään kapteenista ja minä puolestani
pyysin heti saada tavata kapteenia.
Aamu meni ja tuli lunchin aika, mutta minua ei kutsuttu aterialle.
Sitävastoin heitti toisen luokan steward kapsäkkini kannelle ja
huomautti, että minä olen kansimatkustaja. Pyysin taas saada tavata
kapteenia, mutta turhaan.
Istuin rasvaiselle presenningille ja kaivoin matkalaukustani leipää
ja palasen jughurttia eli piimäjuustoa, joka kuulemma pidentää ikää.
Sitten tuli tohtori lunchiltaan sanoen, että hänellä on hirveä nälkä,
sillä lunchilla oli tarjottu vain öljyssä vatkutettuja makarooneja.
Hän oli keksinyt paikan, jossa voi rahalla saada ruokaa ja juomaa, ja
niin kiipesimme keulapuolen äärimmäiseen luolaan. Siellä oli laivan
muonituskeskus ja kaikenlaisia ruokatavaroita hyllyillä ynnä katossa.
Savustetusta siankinkusta onnistuimme saada palasen sekä pullon
wermuthia ja aloimme aterioida. Jaoimme siankinkunviipaleen kahtia
eikä kulunut minuuttiakaan, kun olin pureksinut oman osani. Tohtori
askaroitsi pullon kanssa, ja kun hän tuskin oli aloittanut ateriansa,
pyysi hän minun lähemmin tarkastamaan viipalettaan. Siinä kuhisi
puolen sentin pituisia matoja kuin muurahaispesässä muurahaisia ja
ne olivat varsin virkun näköisiä. Minä en voinut enää omaa palastani
katsella, kun olin sen jo syönyt, mutta sydämestäni toivoin, ettei
siinä olisi ollut niin vilkasta elämää. Tohtori sanoi, ettei hän syö
mitään elävältään, jonkatakia hänen viipaleensa jäi pöydälle kävelemään
itsekseen, mutta viiniä sentään hiljalleen nautiskelimme.
Sitten tuli ylisteward sinne ja kysyi, mistä olemme saaneet wermuthia.
Kuultuaan asian laidan moitti hän ankarasti varastonhoitajaa sanoen,
että heillä on enää kaksi pulloa jälellä sitä tavaraa, ja se on
tarkoitettu vain matkustajille. Huomautimme hänelle, että mekään emme
kuulu laivaväkeen, vaan olemme matkustajia, mutta hän ei ottanut
puhettamme miksikään. Hän näet tarkoitti matkustajilla ensiluokan
asukkaita.
Juomatta ja myymättä ne kaksi, pulloa sentään ainakin siltä päivältä
jäivät, sillä Aegeanmeri oli äkäisellä päällä ja keinutteli laivaamme
ankarasti. Päivällisen aikaan oli sää pahimmillaan. Nytkään ei minua
kutsuttu päivälliselle, mutta en siitä ollut pahoillani, sillä
järjestään kaikki ensiluokan matkustajat tulivat hetken kuluttua
kannelle ja antoivat päivällisensä delfineille.
Lukijalle kävisi kenties yksitoikkoiseksi kuulla kaikki sen päivän
yksityistapahtumat. Mainitsen vain, että ainakin kymmenen kertaa
pyysin saada tavata kapteenia, mutta aina hän oli joko syömässä tai
ettoneella tai muuten varattu, joten en nähnyt hänestä vilaustakaan.
Iltapuolella kiipesin komentosillalle ja pyysin saada valokuvata
ensimmäisen perämiehen, jonka kanssa olin aamulla keskustellut. Sanoin,
että panisin hänen kuvansa sanomalehteen ja lähettäisin sitten yhden
kappaleen tätä kirjoitusta Umbriaan, mutta hän ei sallinut itseään
valokuvattavan.
Seuraavan yön nukuin kolmannessa luokassa, jossa löysin tyhjän vuoteen,
eikä kukaan minua enää häirinnyt. Olivatpa vielä niin ystävällisiä,
että tulivat aamulla herättämään ja toivat takaisin passini, jonka
Konstantinoopolista lähtiessämme olivat ottaneet. Laivamme saapui juuri
Piraioksen satamaan, johon olin ostanut matkalipun, ja niin jätin
hyvästit laivalle sekä toivotin hauskaa jatkoa.
Mutta näitä asioita muistellen uskon todeksi jokaisen sanan, mitä
Amundsen kertoo Nobilesta ja muista italialaisista.