Vieras paikkakunta eksyttää helposti, ellei ole varustautunut
yllätyksien varalle. Mukanani oli siis Konstantinoopolin kaupungin
kartta eli asemakaava jonka mukaan arvelin löytäväni vaikka minne.
Mutta kun kartassa ei ollut katujen nimiä — paitsi kaikkein suurimpien
— ei siitä ollut apua kuin eri kaupunginosia etsiessäni. En luule,
että kaikilla kaduilla nimiä olikaan, kun eivät paikkakuntalaisetkaan
niitä tunteneet. Ja vaikea on siellä muuten etsimäänsä henkilöä löytää,
ellei palkkaa kallista opasta ja tietymätöntä on silloinkin, löytääkö
haluamansa.
Tehtäväkseni olin ottanut etsiä käsiini erään verrattain suuren
liikemiehen Stambulin puolella, mutta kun ei katua ollut tiedossani,
poikkesin poliisilaitokseen kysymään sitä. He mietiskelivät asiaa
keskenään, mutta liikettä ei löytynyt. Kysyin, olisiko kaupungissa
jonkunlaista osoitetoimistoa, jolta voisi tiedustaa, mutta sellaista
ei kuulunut olevan, — taikka eivät ainakaan poliisilaitoksessa siitä
tienneet.
Kun lopulta sain liikkeen oikean puhelinnumeron tietooni ja soitin
sinne, oli liikkeen johtaja päivällisellä kotonaan, jonne antoivat
tarkan osoitteen. Nyt läksin tavoittamaan häntä kotoaan, mutta se
oli vaikeampi tehtävä kuin luulinkaan. Senverran tiesin, että se oli
Englannin lähetystön lähellä, ja sinne löysin itsekin, mutta sitte
täytyi turvautua kyselyihin. Kirjoitettu osoite oli mukanani niin
meikäläisillä kuin turkkilaisilla kirjaimilla.
Näytin paperia passipoliisille, ja hän selitti, että kolme kadunnurkkaa
tuonnepäin, sitten vasemmalle. Siellä taas kysyin, ja poliisi sanoi,
että olen aivan hiivatissa, tuonnepäin noin on mentävä. Taas laukkasin
osoitettuun suuntaan määrätyn matkan, jossa tiedustelin suuresta
tukkuliikkeestä. Siellä neuvoivat kolmanteen suuntaan, ja se oli
luullakseni verrattain kohdalleen, mutta kun perille päästyäni kysyin
kellokauppiaalta, sain kuulla, että olen kulkenut koko ajan aivan
eksyksissä. Hän tiesi suunnilleen neuvoa, ja puolen tuntia kuljettuani
tiesivät jo useat antaa varsin tarkkoja tietoja, mutta eivät oikein
olleet varmoja asiasta. Kuten myöhemmin huomasin, olin eräästäkin
verrattain suuresta liikkeestä kysynyt, mutta he eivät tienneet mitään,
vaikka katu oli vajaan viidenkymmenen metrin päässä liikkeestään, ja
kuitenkin koko liikkeen henkilökunta oli ollut asiaa pohtimassa.
Lopuksi eräs alamittainen tyttölapsi kuullessaan kyselyjäni sanoi, että
hän kyllä löytää sinne, setä tulee vain minun jäljessäni, ja hänhän sen
sitten löysikin eikä matkaa ollut kuin pari kierosti kulkevaa katua.
— Kuitenkin oli tähän etsimiseen kulunut aikaa puolen neljättä tuntia
ja etsimäni henkilö oli jo lähtenyt liikkeeseensä. Kotoaan saamieni
osviittojen perusteella löysin liikkeen nyt verrattain nopeasti ja
mitä havaitsin! Se sijaitsi miltei sen poliisilaitoksen vieressä,
josta ensin olin tiedustellut, oli verrattain suuri liikehuoneusto ja
selvästi havaittava kyltti ovenpäällä. Mutta poliisilaitoksessa eivät
tienneet siitä mitään.
Voisi ajatella, että tällainen tietämättömyys johtui ulkolaista
kohtaan osoitetusta yrmeydestä, mutta kun syntyperäinen turkkilainen
hotellimme isäntäkin sitä pariin otteeseen oli tiedustellut,
ja tulos oli aina sama, käsitin syyn olevan siinä, etteivät
konstantinoopolilaiset itsekään tiedä, mitä heidän kaupungissaan
on ja mitä ei. Siksipä syntyikin mielessäni salainen, mutta palava
halu saada käsiini sellainen julmetun suuri — sanotaan noin sata
metriä korkea — tankkijyrä, jolla olisin ajellut edestakaisin,
kadut ensin suoriksi, sitten ristiin rastiin, pitkin ja poikin,
kunnes kysymättäkin olisi jo kaukaa nähnyt etsimänsä paikan. Tästä
mainitsemastani tietämättömyydestä johtunee osittain myös se epäluulo,
jota turkkilainen tuntee ulkolaisia kohtaan ja joka pääasiassa esiintyy
varsinkin juuri viranomaisten puolelta osoitettuna epäkohteliaisuutena.
Keskenään kantavat Balkanin vallat kaunaa toisilleen enemmän kuin
kuokkavieraat muolaalaisissa häissä, ja se olkoon heille sallittu,
koska eivät muutenkaan voi olla, mutta muille ulkolaisille voisivat
turkkilaiset sentään olla ystävällisempiä eikä raakuuteen vivahtavan
töykeitä.
Olen mielessäni innolla kannattanut turaanilaista aatetta useita
vuosia, mutta nyttemmin olen siitä suuresti luopunut mikäli aate koskee
turkkilaista, sillä häntä en millään suostu tunnustamaan veljekseni.
Eipä sillä, etteikö Konstantinoopolissa tapaisi ystävällisiäkin
ihmisiä, joiden ystävyys lisäksi saattaa olla paljon sydämellisempää
kuin usean eurooppalaisen, mutta niihin en joutanut liiemmälti
tutustumaan.
Niitä turkkilaisia kaunottaria, joista Pierre Loti niin
mukaansatempaavasti kertoo, en ihmeeksenikään nähnyt yhtään. Kaduilla
liikkui sitä tavallista lyhyttukkaista naiskansaa, jota näkee joka
kaupungissa, enkä tiedä, mihin kaupunkiin näkemiäni sovelluttaisin,
kun olen niin monessa taas käynyt, että käsitteet menevät sekasin.
Olihan niillä useilla melko kiiluvat silmät, ja silmien perusteella kai
Lotikin on päästänyt mielikuvituksensa irralleen, sillä hänhän näki ne
siihen aikaan vain hunnun läpi, mutta oman näkemäni perusteella voin
neuvoa asiasta mahdollisesti innostuneita, ettei erikoisesti kauniita
naisia varten kannata Konstantinoopoliin matkustaa. Haaremeissa niitä
lienee aikoinaan ollut, mutta luulen, että kun haaremien portit
sitten avattiin kaiken kansan käydä ulos, mahdolliset kaunottaret
ensimmäisinä pudistivat Konstantinoopolin tomut jaloistaan ja hävisivät
suotuisammille maille.
Ja kun sulttaanikunnasta tehtiin repupliikki, ei pashakaan enää
viihtynyt Stambulissa, vaan otti vuoteensa ja kävi Angoran puolelle
pois meren rannalta, sillä hän nähtävästi arvasi, että kohtapuoleen
tulevat toisetkin kansalaiset jäljessään yli Bosporon sinne oikeaan
kotimaahansa.
Olin erinäisistä matkakertomuksista lukenut, että Konstantinoopolissa
on paljon koiria, rotukoiria ja rakkeja, mutta etupäässä rakkeja eli
Stambulin sekoitusta, niinkuin sitä fakkikielellä kutsutaan. Turhaan
kuitenkin katselin katuja pitkin, sillä keskimäärin yhden koiran päivää
kohti tapasin. Kissoja sitävastoin oli runsaasti. Joka ravintolassa
niitä oli vähintäin kaksi, rumannäköisiä, mutta varsin kesyjä ja
leikkisiä, ja yönaikaan ne pitivät serenaadia akkunani alla.
Kysyin sentakia matkatoveriltani tohtorilta, joka tunsi hyvin
sikäläiset olot — hän kun oli tapellut monta vuotta turkkilaisia
vastaan sekä myös heidän rinnallaan — missä ovat kaikki koirat. Minä
nimittäin pidän koirista ja erikoisesti rotusekoituksista.
Tohtori kertoi:
Kun Turkki eurooppalaistui ja hunnut heitettiin pois samalla kuin
pitkät palmikot vaihtuivat polkkatukaksi, katsoi vallassa oleva pasha,
että kaupunkia muutenkin voitaisiin siivota. Silmätikkuna olivat
etupäässä koirat, jotka siihen saakka olivat toimineet kaupungin
puhtaanapitolaitoksena. Ne piti nyt poistettaman, mutta millä tavalla?
Uskonto kielsi koiraa tappamasta taikka rääkkäämästä, jonkavuoksi ne
sitten kerättiin hellävaroin laivaan ja vietiin autiolle saarelle. Näin
ei loukattu uskontoa ollenkaan, sillä koirat saivat täyden vapauden
saarellaan, mutta ruokaa ei niille muistettu jättää, ja nyt on saari
koiranraatoja täynnä. Niinpä ei Konstantinoopolissa enää näekään koiria
kuin ihmeeksi, ja nekin ovat perin pieniä.
Minulla oli Stockmannin lahjoittama kauhavalainen puukko mukanani
pashalle, erikoisesti sopiva koiran nylkypuukoksi, mutta kun minun ei
sallittu matkustaa Angoraan Kreikan kautta, jäi tämä tarpeellinen lahja
antamatta. Kun sitäpaitsi kuulin, että siellä on järistelty maata sekä
rautateitä sorrettu, ja autot kiskovat huimaavia hintoja särkyneiltä
paikoin, katsoin laivamatkan turvallisemmaksi. Ja kun lisäksi on
kuukauden istunut junavaunussa miltei yhtämittaa, antautuu mielellään
höyrylaivan vietäväksi, sillä Aegeanmeri on niin sininen, että sitä
katselee ilman historiallistakin pohjaa mielellään.