Vaikka ihminen luonnoltaan ei olekaan luotu oikeudenpalvojaksi eikä
siihen erikoisemmin vihkiytynyt, sattuu kuitenkin elämässä tapauksia,
jolloin pakostakin täytyy näyttää, kumpi on oikea ja kumpia vasen käsi.
Niin sattui minullekin Konstantinoopolissa. Olimme matkatoverini
bulgaarialaisen kirurgiantohtorin ja hänen rouvansa kanssa käyneet
pankissa nostamassa rouvalle kuuluvat tuhannen dollaria, jotka
hän huolimattomasti työnsi pieneen käsilaukkuun päällystakkinsa
vasemmanpuoliseen ulkotaskuun. Galatan rantakadulla kuhisi väkeä kuin
markkinoilla ja sen läpi puhkoilimme kulkuamme uudelle sillalle päin
asuntoamme kohti.
Pankin ulkopuolella oli kuitenkin tilaisuutta vaaninut pari henkilöä,
jotka huomaamattamme läksivät seuraamaan meitä väentungoksessa. —
Käytävä oli kapea, joten minä kävelin pari askelta tohtorin pariskunnan
jälessä, ja silloin tulee toinen rosvoista roiskauttaen pitkän syljen
tohtorinnan päällystakin oikealle puolelle tarkoituksella, että minä
olisin sen huomannut. Katselin kuitenkin satamaan, olisiko joitain S.H.
O.Y:n laivoja sattumalta siellä, enkä havainnut tapausta, ennenkuin
mies itse nyhkäisi minua kylkeen ja osoitti, että katsos nyt mitä on
tapahtunut. Minä alarmeerasin heti tohtorin herrasväen ja ryhdyin
taskuliinallani kuivaamaan tohtorinnan takkia, johon tohtorikin otti
osaa ja kaikki olimme kiinnostuneet tähän hommaan. Sillä aikaa toinen
rosvo kuin ohimennen sieppaa tohtorinnan vasemmanpuoleisesta taskusta
käsilaukun ja ne tuhannen dollaria pistäen omaan taskuunsa.
Mutta tohtori huomasi tapauksen, ja kun käännyin katsomaan, näin kuinka
iso pajukori — rosvo oli puettu kantajaksi — lensi monta metriä kadulle
ja sitten alkoi kilpajuoksu pitkin muurinviertä. Rosvolla oli kyllä
verrattain suuri pakenemisenhalu, mutta tohtorilla oli pitemmät koivet,
ja vajaan viidenkymmenen metrin päässä hän pääsi kintereille. Kirurgina
tiesi hän tarkkaan, mihin paikkaan oli potkaistava, ja niinpä lensikin
rosvo ainakin kolme metriä suudellen katukiviä. Nousi siitä kuitenkin,
jonka jälkeen tohtori piteli häntä vähän kovakouraisesti. Minulla oli
painava valokuvauskone kaulassani, enkä päässyt niin nopeasti paikalle,
mutta sinne ehdittyäni vaati tiheäksi kerääntynyt väkijoukko että mies
on päästettävä vapaaksi ja esiintyi varsin uhkaavasti tohtoria kohtaan.
En minä heidän vaatimuksistaan mitään ymmärtänyt, mutta kun näin että
rosvo oli juuri livahtamaisillaan karkuun väkijoukkoon, hyppäsin väliin
ja löin häntä pari kertaa yhteenlikistetyllä kämmenelläni, jonka
johdosta hän lopetti kaikki karkaamisyrityksensä ja asettui levolle.
Lieneekö päässäni ollut tropiikkikaski sekä fortissomossa lausutut
suomenkieliset ennenoppima lauseparret vaikuttaneet sen, että yleisö
jonkun verran hajaantui, sillä se ei enemmälti puuttunut asioiden
menoon, varsinkin kun paikalle joutui eräs turkkilainen upseeri,
joka oli kadulta kerännyt rosvon heittämät tavarat rahoineen ynnä
tohtori hatun. Poliisia emme nähneet missään, ja minä nostin rosvon
niskasta pystyyn ja aioin kantaa hän Bosporukseen. Vähitellen alkoi
hän kuitenkin itsekseenkin kävellä — tosin minun taluttamanani, ja
hoki: "no mister, no mister". Silloin otti upseeri ohjakset käsiinsä,
ja silloin alkoi myös toinen leikki. Minä en tiedä, mitä he puhuivat,
mutta kohta sateli rosvon korvallisille lattealla kämmenellä annettuja
iskuja kuin raesade. Vasta seuraavana päivänä sen käsitin kuullessani
sanomalehtiuutisen tapahtumasta. Rosvo on nimittäin kreikkalainen, ja
ketäpäs ei turkkilainen löisi mieluummin kuin kreikkalaista.
Seuraavassa kadunkulmauksessa tapasimme poliisin, — jolloin upseeri
hävisi — ja me asianosaiset marssimme poliisikamarille. Siellä tehtiin
sitten selostus tapahtumasta ja kaikki kirjoitimme nimemme asiakirjan
alle, jonka jälkeen juttu oli selvä.
Seuraavan päivän aamulehti kertoi sitten tapahtumasta: "Eilen
iltapäivällä ryöväsi kreikkalainen suurvaras — — — madame — — —:lta
käsilaukun ja 1000 dollaria. Madamen mies sekä eräs tuntematon henkilö
ottivat varkaan kiinni ja mukiloivat hänet pahanpäiväiseksi, jonka
jälkeen toivat poliisiasemalle. — Poliisi on jo pitemmän aikaa etsinyt
sanottua kreikkalaista hänen tekemiensä varkauksien johdosta."
Olimme siis tehneet varsin ansiokkaan työn aivan kädenkäänteessä
ja nautimme suurta kunnioitusta hotelliväen puolelta, jotka olivat
kuulleet tapauksesta. Mutta kun sunnuntaiaamuna partani ajettuani
ja muutenkin vähän siistittyäni itseäni olin lähdössä Ruotsin
konsulaattiin visiitille, saapui hotelliimme naapuritalosta eli
poliisikamarista virkapukuinen mies, joka vaati, että Captain Kolan
olisi pikimmiten saavuttava oikeudenistuntoon Sofianmoskeijan vieressä.
Kun hotellissa ei asunut ketään sen nimistä captainia, kysyin
oikeudenpalvelijalta, että mahtaisikohan asia mahdollisesti koskea
minua ja näytin hänelle passini, mutta hän vain puisteli päätään ja
lähti tiehensä.
Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin palasi ja ilmoitti, että minun
läsnäoloani siellä juuri vaaditaankin. Arvasin kohta, että tämä kaikki
johtuu siitä toissapäiväisestä asiasta, kun olin melko kovaäänisesti
moittinut poliisilaitosta siitä, että en saanut Angoran viisumia
ennen Salonikia ja mietinkin jo lähteä uimaan Bosporukseen, mutta kun
bulgaarialainen tohtori rouvineen lupasi saattaa minua oikeuspaikalle
saakka, en minäkään ilennyt jänistää.
Oikeuspalatsi sijaitsee täältä hotellista mennessä vasemmalla puolella
siivotonta toria, ja se on suuri rakennus. Kauan harhailtuamme ja
monilla kieli kyseltyämme pääsimme lopulta pitkän käytävän perin
kulunutta lattiaa pitkin hampaattoman vahtimestarin puheille, joka
esitti asiamme jonkunlaiseen kabinettiin. Kenties olisimme kauankin
saaneet odotella sisäänpääsyä, mutta minä sanoin vahtimestarille, että
en ole syönyt vielä mitään koko aamuna, ja ellei anneta audienssia,
niin lähden tykkänään pois. Hän meni uudelleen kabinettiin, ja silloin
kutsuttiin minut hetipaikalla sinne.
Huoneessa oli neljä herraa, joista äkkisilmäyksellä havaitsin kolme
heikommanarvoisiksi ja yhden, — joka muuten oli perin ystävällinen
katsannoltaan — päättelin pääpomoksi. Hän kysyi, olenko minä Captain
Kola ja saatuaan nimeä täydentävän vastauksen hymyili kauniisti ja
tarjosi tuolin istuakseni.
Senjälkeen istui hänkin pöydän toiselle puolen ja viittauksestaan toi
eräs läsnäolevista kullallareunustetun vaipan hänen hartioilleen.
Hän alkoi keskustelun, mutta kun en ymmärtänyt turkinkieltä kuin
viittauksin, oli etsittävä tulkki. Hetken kuluttua saapuikin eräs
englanninkielentaitoinen, ja niin alkoi kuulustelu.
Tuomari kysyi ensimmäiseksi:
"Tiedättekö kuka minä olen?"
— "Minun on mahdoton tuntea kaikkia ihmisiä, mutta ulkomuodostanne
päättäen arvelen Teitä rauhantuomariksi", vastasin hänelle.
En tiedä, kuinka tulin tuon attribuutin lisänneeksi, mutta jostain Jack
Londonin romaanista kait muistui mieleeni "justice of peace".
Tulkki käänsi ja tuomari naurahti ja sanoi, että olkoon nyt niin, koska
tänään on eurooppalaisten sunnuntai. Minä lisäsin, että on rukouspäivä,
eikä ollenkaan otollinen virantoimitukselle, mutta hän ei sitä
käsittänyt.
Sitten kysyi tuomari, olinko läsnä toissapäivänä, kun eräs varas
otettiin kiinni Galatassa lähellä siltaa.
Minä sanoin taas, että ilman minua ei mitään kiinniottoa olisi kenties
tapahtunutkaan ja kysyin puolestani, onko varkaalle tapahtunut joitain
vaurioita. Kun enimmän osan puheistani sanelin suomenkielellä, jäi
tämäkin kysymys huomioonottamatta.
Nyt kysyttiin kaikki nimeni, isävainaan nimi, vaimon nimi ynnä onko
lapsia. Minulla onneksi oli vaimon ja lasten valokuvat taskussani ja
näytin ne tuomarille, joka hirveästi ihastui heihin, ja niin kääntyi
keskustelu Suomen oloihin. Tuomari oli varsinkin metsäasioista
innostunut ja kerrottuani hänelle karhunkaatojuttuja, tuli hän aivan
haltioihinsa. Lupasi tulla käymään Suomessa.
Palasimme asiaan. — Tuomari kysyi, tahdonko minä Allahin nimessä kertoa
kaikki, mitä tiedän tästä ryöstöyrityksestä. Kun tulkki käänsi Allahin
englanniksi "by God", keskeytti tuomari puheen ja tiedusteli, mikä se
"God" on. Tulkki selitti, että jumalia on monenlaisia, ja tämä olisi
nyt minulle sopiva. Minä kuitenkin — muistellen sitä lyömistäni —
vannoin Allahin kautta, josta tuomari oli kovin tyytyväinen.
Kun asia oli perinpohjin pengottu ja kirjoitettu paperille, tuotiin
rosvo huoneeseen, jossa hänelle selostettiin tapahtumien kulku, —
jos nimittäin jotain olisi jäänyt häneltä unhoon. Hän esiintyi perin
rauhallisena aina siihen saakka, jolloin kirjoitimme sekä tulkki
että minä nimemme asiakirjan loppuun, mutta kun mieheltä otettiin
peukalonkuvainen samaiseen paperiin, pääsi häneltä itku. Kaduin silloin
katkerasti, etten ollut häntä suoraapäätä kantanut Bosporukseen ja
antanut uida Skutarin puolelle, sillä tarkoitukseni ei ollut saattaa
häntä pahalle mielelle, ja nyt oli myöhäistä vetää sanojaan takaisin.
Kovasti ulisten hän sitten lähti huoneesta omaan kamariinsa.
Kaksi tuntia vierähti tässä virantoimituksessa, ja kun tulimme kadulle,
huuteli pappi moskeijan tornista puolipäivämessua Mekkaan päin. Se
oli merkki, että virastot suljetaan kahdeksi tunniksi ja nyt menee
itsekukin syömään sekä pelaamaan noppaa katuvieruskahvilassa, — jota
kutsumusta mekin noudatimme.