Matka Milanosta Veneziaan kestää viisi tuntia, ja sen kannattaa
tehdä päivällä, jos yhtään on puutarhaviljelyksestä innostunut.
Penikulmittain aukenee radan kummallakin puolen tasankoa ja siinä
hedelmäpuita niinkuin metsää. En tiedä, mitä laatuja ne olivat, mutta
silmää hiveli tämä näky ja oikein tuppasi hävettämään omat vähäiset
viljelykseni. Sinne tänne oli jätetty joku korkearunkoinen lehtipuu
niinkuin siemenpuuksi, mutta tätä matalarunkoista kauniiksileikattua
hedelmätarhaa riitti aina miltei silmänkantamiin, aina sinne, missä
vuoriston sininen viiru rajoitti taivaanrannan.
Ennen Veronaa puhkaisimme vuoriston ja sitten laskeutui rata taasen
tasangolle, kohti Adrianmerta. Sielläkin oli paljon hedelmäistutuksia,
mutta välille oli jätetty laajoja, valleilla neliöihin jaettuja
aukeita peltoja, joita vielä osittain peitti vesi. Joku sanoi niitä
vehnäpelloiksi, mutta minä en uskonut häntä. Luulen, että sinne oli
istutettu makaroonia, sillä muutamia taimiakin näkyi jo siellä täällä.
Matkaseuranamme vaunuosastossa oli muuan keski-ikäinen milanolainen
pariskunta poikansa ja tyttärensä kera, joka eleistään päättäen teki
kuin häämatkaa. Jo Milanossa junaan tullessaan pitivät he niin suurta
ääntä, etteivät toiset saaneet omia sanojaan ollenkaan kuuluville, —
vaikkei minulla muuten ollutkaan mitään puhuttavaa. Sitten hämärän
tullen rouva rupesi torkkumaan, painoi silmänsä umpeen ja avasi suunsa
raolleen, mutta herra pisti sormensa heti suuhun. Rouva heräsi ja
nosti molemmat jalkansa herran syliin, jossa ne eivät kuitenkaan kauan
olleet, sillä herra rupesi niitä hirveästi kutittelemaan. Seurasi
aselepo, jonka jälkeen rouva yritti uudelleen nukkua pitäen suunsa
visusti kiinni. Tällä kertaa herra kastoi oikean kätensä etusormen
omaan suuhunsa ja pyyhkäisi sillä rouvan nenää, jolloin rouva heräsi ja
pörrötti herran tukan. Paljon muutakin leikillisyyttä he osasivat, jota
kaikkea ei kerkiä kertoa, ja meillä oli erinomaisen hauskaa. Poika ja
tytär istuivat kaulakkain koko matkan ja lauloivat kauniita lauluja,
sillä kummallakin oli heleä ääni.
Ensimmäinen tehtävä Veneziaan tultuaan on tietysti ottaa gondooli
ja ajella pitkin kanaaleja. Sen teimme mekin, mutta ensin otimme
tarkan selon hinnoista, sillä kertomuksista päättäen sieti pitää
varansa seurustellessaan liikeasioissa sikäläisen väestön kanssa.
Taksa kuului olevan 12 liiraa tunnilta, mutta hotellissa kehoitettiin
varomaan, ettei minuuttiakaan menisi ajasta yli, koska gondolieri siinä
tapauksessa perisi kaksinkertaisen maksun.
Istuimme siis gondoolin pehmeille nojatuoleille, käskimme soudella
suunnilleen tunnin ja esillä olevasta taksasta osoitimme sormellamme
12 liiraa. Oli jo vallan ilta, puolikuu makasi vatsallaan korkealla,
ja tuhannet valot välkkyivät kanavan pinnassa. Olisimme nauttineet
vieläkin enemmän näkemästämme, ellei gondolieri olisi puhunut kaiken
aikaa ja häirinnyt tunnelmaa. Vaikka nimenomaa halusimme kulkea
leveillä kanaaleilla, yllytti hän meitä lähtemään kaikkein kapeimmille
siten eksyttääkseen meidät ja saadakseen pitemmän aikaa soudella.
Asia ei päättynyt muuten kuin että minä osoitin lähintä laituria ja
käskin ajamaan siihen, jotta pääsisimme pois haahdesta. Sitten vasta
hän totteli, mutta hoki vielä pitkän aikaa itsekseen: "Vihainen mies,
vihainen mies."
Soutelimme noin kolme neljännestuntia, ja gondolieri tuli taas
puheliaammaksi, kun kysyin, eikö hän möisi koko gondoolia. Sanoin
vieväni sen Porvooseen ja panevani takatuupparin johonkin sopivaan
paikkaan. Hän ilmoitti hinnaksi 5000 liiraa, mutta sanoi, ettei
se kestä minkäänlaista moottoria, kun on niin hutelosti tehty. Ja
totta hän tuntui puhuvan, sillä kun pieni höyrylaiva tuli vastaamme
nostaen vaahtopäälaineita, rusahti gondoolin kylki kuin revetäkseen.
Annoimmekin heti määräyksen paluumatkaa varten.
Vielä kertoi gondolieri, että koko hänen sukukuntansa on venezialaista.
Hänen pappansa oli gondolieri, hänen pappansa pappa oli gondolieri,
hänen pappansa papan pappa oli gondolieri, ja hän itse on 44 vuotta
vanha ja sen ajan asunut gondoolissa.
Saavuimme hotellimme edustalle soudeltuamme sanotut kolme
neljännestuntia, ja ojensin hänelle taksanmukaiset 12 liiraa. Hän
kuitenkin väitti, että olimme olleet matkalla runsaasti tunnin ja
vartin, jonka perusteella vaati kaksinkertaista maksua. Pidin tällaista
vaatimusta epähienona enkä maksanut, mutta kun hän yhä äänekkäämmin
pysyi vaatimuksessaan eikä huolinut tarjoamaani rahaa, sanoin
tyrkkääväni hänet esi-isiensä luokse laguuniin. Kun rannalla oli paljon
pikkupoikia katselemassa, jätin sen sentään sillä kertaa tekemättä.
Pistin rahat taskuuni ja kävelin hotelliini, jonne huutava gondolieri
seurasi jälestä. Siellä löin rahat tiskille ja sanoin, jotta ellei
kelpaa, niin marssikoon hyvin äkkiä ulos. Onnekseni olin lähtiessäni
jutellut hotellin isännän kanssa, ja hän muisti kellonlyönnin,
jolloin läksimme, eikä siitä vieläkään ollut täyttä tuntia kulunut,
ja niin painui vaakalauta minun edukseni. Isäntä pisti rahat
gondolierin kouraan ja yhdessä portierin kanssa työnsi hänet kovista
vastusteluistaan huolimatta kadulle. Minäkin olisin mennyt auttamaan,
mutta ensimmäinen ja toinen hovimestari pitelivät takinliepeistäni
kiinni, kun pelkäsivät, että minulla olisi ollut henkilökohtaistakin
kaunaa gondolierille. Kun en muuta voinut, niin karjasin karkeasti,
jolloin gondolieri hävisi ruuheensa, enkä sen; koommin häntä nähnyt.
Hotelli, jossa asuimme, "Doge Venier", on muuten kiintoisa siitä,
että se on sijoitettu ikivanhaan venezialaiseen rakennukseen. Kapeita
käytäviä, portaita ja sokkeloita kiemurtelee kuin labyrintissä joka
suuntaan, ja kuka vain on innostunut vanhasta rakennustekniikasta,
menköön sinne asumaan. Sisustus on tehty varsin hauskaksi, ja huoneet
ovat suuremmat kuin yleensä nykyaikaisissa hotelleissa. Hinnat ovat
peräti halvat, jotapaitsi hotelli sijaitsee vain satakunta metriä
asemalta aivan suuren kanavan varrella. Vielä mainitsen, että koko
palveluskunta siivoojattaria myöten puhuu saksaa, joten italiankieltä
taitamatonkin voi päästä keskustelun alkuun. Me ainakin viihdyimme
siellä mainiosti ja isäntäväki oli nähtävästi myös meihin tyytyväinen,
koskapa lähtiessämme saimme muistoksi kaksi pronssista Pyhän Markuksen
kyyhkystä. — Joku koiranleuka tietysti sanoo, että ne olivat annetut
rauhallisen ja alistuvan mielenlaadun symbooleiksi muistuttamaan näistä
ominaisuuksista vaikeissakin tilanteissa, mutta se on väärä puhe.
Yhtähyvin he olisivat voineet antaa vaikka gondoolin kuvaisen.
Venezia on muuten siitä mieluisa paikka, ettei siellä tarvitse katsella
raunioita. Vanhaa ja historiallista kyllä näkee joka askeleella, mutta
se on hyvin säilynyttä. Venezialainen ei näytä matkailijalle jotain
sorakasaa ja selitä, että tässä oli ennen sellainen ja sellainen muhkea
laitos, jottei maassa vertaa, nosta hattuasi sen kunniaksi. Ei, hän
viepi sinut Doge-palatsiin ja sanoo, että tällainen tämä oli Venezian
suuruuden aikana ja samanlainen se on vieläkin. Sillä Doge-palatsi
on erinomaisen hyvin säilynyt kautta levottomienkin aikojen, kaikki
on siellä hoidettua, ja puuttuvat vain purppuraviittaiset dogit
istuntosalin tuoleilta, niin tuntisi astuneensa keskiaikaan.
Maalaukset palatsin seinillä ja katossa ovat niin suurenmoiset,
että tällainen maallikko ei kykene niitä enää ihmettelemäänkään.
Sali toisensa jälkeen suurten mestarien töitä toinen toisistaan
ihmeellisempiä. Eräs maalari, jonka käsialoja siellä oli runsaasti, oli
naismallinaan käyttänyt yksinomaan vaimoaan, ja niinpä tämä eräässäkin
taulussa esiintyy ainakin kymmenessä eri asennossa. Ikävä kyllä olen
taiteilijan nimen unohtanut, enkä saa mistään lähdekirjallisuuttakaan,
koska kirjoitan tätä Intian meren laivan hytissä.
Doge-palatsia katselisi koko päivän yhtämittaa, mutta sieltä
käsketään välillä pois, että vahtimestarit pääsevät ruokailemaan.
Ja onhan Veneziassai muutakin katseltavaa. Markustorin ympäristö
on täynnään historiallisia rakennuksia ja näkemisen arvoisia.
Maailmansodan aikana oli niitä uhannut tuho, kun itävaltalaiset
kohdistivat tykkitulensa juuri kirkkoihin ja kuuluisiin rakennuksiin.
Kaikki arvokkaimpien rakennusten ja kirkkojen katot peitettiin
kuitenkin hiekkapussikerroksella, ja niin säilyivät ne kutakuinkin
vahingoittumattomina.
Markustorin kyyhkysiä oli ensin syötettävä, ne kun olivat niin kesyjä,
että tulivat olkapäälle ja käsivarsille pyytämään. Sitten poikkesimme
Pyhän Markuksen katedraaliin, jonne kerkisimme juuri messun ajaksi.
Sattuikin olemaan tavallista juhlallisempi tilaisuus, sillä mikäli
toimituksesta käsitin, vihittiin siinä kolme noviisia papiksi.
Kymmenkunnan loistavapukuista pappia otti osaa juhlamenoihin, joissa
vuorolaulut näkymättömän kuoron kanssa sekä pyhän savun suitsutukset
vaihtelivat. Seurakunta ei millään tavoin puuttunut toimituksen
kulkuun, katseli vain hartaana niinkuin teatterikappaletta, jota
se suuresti muistutti. Ainakin parin korkea-arvoisimman prelaatin
esiintyminen oli perin itsetietoista, liikkeet huoliteltuja ja hiottuja
ja katse ylvään kirkkoruhtinaan, joka tuntee valtansa kansan yli.