Kun kerran tulee Rivieralle, niin vaatii käydä Monte Carlossakin
maankuuluja pelihuoneita katsomassa, jossa ruletti lakkaamatta pyörii
ja raha vaihtaa omistajaa.
Sinne ei kuitenkaan mennä ilman muuta niinkuin johonkin
biljardisalonkiin, vaan menijästä otetaan eteishallissa tarkka selko.
Passi tarkastetaan, nimet ja asunnot viedään paksuihin kirjoihin
ja vasta sitten annetaan lippu kouraan, joka oikeuttaa astumaan
pelihuoneisiin, kaikkein pyhimpään.
On paras peliaika, kymmenen korvissa illalla, mutta väkeä
vähänlaisesti, — kuitenkin niin paljon, että joka pöytä on käytännössä.
Talvisesonki on näet päättynyt eikä kesäsesonki ole vielä alkanut.
Omituisen hiljaista on pelihuoneissa, siellä puhuvat vain rulettipyörä
ja pelimarkat, ja ihmiset katselevat jännittyneinä pienen pallon
liikkeitä odottaen, mihin se pysähtyy. Pelissä välttämättömät sanat
lausutaan hillitysti puoliääneen, eikä muihin puheisiin ole kenelläkään
aikaa. Lattian pehmeät matot vaimentavat askeleenkin kaiun, ettei
sekään pääse häiritsemään jännittyneitä mieliä.
Keskikohdalla rulettipöytää istuu korkealla tuolilla pelin ylivalvoja,
jonka tehtävänä on ainoastaan valvoa, että peli käy sääntöjen mukaan.
Itse pelin menon hoitaa kaksi miestä, yksi kummallakin puolen pöytää.
He maksavat voitot ja korjaavat tappiot pitkillä haravoilla sekä
pyörittävät rulettihyrrää. Pöydän päässä istuu jonkunlainen esipelaaja.
Hän on yleisöä varten ja pelaa sellaisten rahoilla, jotka eivät itse
hirviä heittää rahojaan vihreälle veralle. Jos häviää, niin sillä hyvä,
jos voittaa, on esipelaajalle maksettava prosentti. Varsin paljon häntä
näkyivät käyttävän, etenkin naisihmiset, ja useasti hän myös voitti.
Entä pelaajat?— Ne voisi jakaa useampaan eri kategoriaan pelitapansa ja
esiintymisensä perusteella. Näemme ensin turistipelaajan, liikkuvimman
kaikista, joka kulkee pöydästä toiseen, heittää rahan umpimähkään
minne sattuu, tai korkeintaan koettaa käyttää samoja numeroita ja
värejä kuin joku vanha ammattipelaaja juuri sillä kertaa sattuu
käyttämään, voittaa joskus, mutta pääasiassa häviää. Suurin mahdollinen
voitto on 35-kertainen, ja sattuuhan se sokeankin kanan noukkaan
jyvä joskus. Muistan kerrankin eräässä pöydässä, kun kaikki pelaajat
jo olivat asettaneet panoksensa ja jännittyneinä odottavat hyrrän
asettumista. Silloin tulee kuin ammuttu nuori naishenkilö toisesta
pöydästä, huutaa "nolla" ja heittää rahansa veralle. Pallo pysähtyy —
nollalle, ja nainen korjaa 35-kertaisesti panoksensa. Nämä ovat niitä
onnenpotkauksia, joita sattuu vain perin harvoin samalle pelaajalle.
Sitten siellä on pelaajia, jotka luulevat keksineensä systeemin. Heitä
on opettelevaisia ja vanhempia, rauhallisia ja hysteerisiä. Luulen,
että siellä on sellaisia, jotka ovat ainakin yhden vuosikymmenen
viettäneet pelisaleissa. Kalpeita, miltei luurangoiksi laihtuneita,
harmaatukkaisia naisia, jotka kiiluvin silmin seuraavat pallon
liikkeitä ja vapisevilla sormillaan, jotka ovat kuin haikaran varpaat,
siirtelevät pelimarkkoja pöydällä. He eivät näe eivätkä kuule mitään,
mitä ympärillään tapahtuu, koko heidän huomionsa on kiinnitettynä
yksinomaan pieneen valkoiseen palloon ja ruudulliseen verkaan.
Oikeat systeemipelaajat pitävät tarkkaa kirjaa pelin menosta. Jokaisen
heiton tuloksen he merkitsevät muistiin, niin numeron kuin värin. Moni
on systeemillä pelannut ja hävinnyt omaisuutensa, mutta paljon kuuluu
olevan sellaisia, jotka elävät yksinomaan systeemillä.
Istuin tällaisen pelaajan vieressä ja katselin hänen pelitapaansa.
Edessään oli muistikirja, joka oli täynnä numeroita kuin
logaritmitaulu. Sitä hän tarkasteli, vain sivusilmin seurasi palloa,
mutta ei pelannut. Näytti siltä kuin ei peli olisi liikuttanut häntä
ollenkaan.
Sitten yhtäkkiä hän heitti jollekin ruudulle 500 frangia ja voitti
samanverran takaisin. Jätti molemmat viisisataset paikoilleen ja voitti
uudelleen, teki sen vielä kerran ja taas voitti. Nyt keräsi hän rahat
eteensä ja alkoi tutkistella muistikirjaansa ja tehdä sinne merkintöjä
eikä pitkään aikaan pelannut ollenkaan. Sitten tuli taas "tuuri" ja hän
voitti, mutta minä pidin varani, heittelin rahojani samoihin ruutuihin
kuin hänkin ja voitin. Muutaman kerran se onnistui, mutta sitten hän
hävisi ja samoin minä, kunnes hän lopetti ja siirtyi toiseen pöytään.
On olemassa systeemi, jolla voittaa varmasti, mutta pienillä summilla
pelaten saa istua siellä monta iltaa, ennenkuin voitot miltään tuntuvat
ja suuremmilla panoksilla pelaten, jolloin voittokin nopeammin kasvaa,
tarvitsee olla melkoinen pääoma eli vararahasto pelissä käytettäväksi.
Jos nimittäin pelaa yksinomaan joko mustaa tai punaista, taikka sitten
paria tai paritonta ja joka kerralla hävitessään panee häviämänsä
summan kaksinkertaisena peliin ja voittaessaan alkaa aina alusta eli
pienimmästä panoksesta, ei häviämisen mahdollisuutta ole olemassa.
Tiedän sellaisia, jotka tätä systeemiä käyttäen ovat pelihuoneesta
lähteneet melko paksulla lompakolla.
Mutta ikävän vaikutuksen teki se, että pelin hoitajat ja muut talon
puolesta siellä istujat harjoittivat pelissä suoranaista petosta. Kolme
kertaa näin yhtenä iltana tehtävän sellaista, josta reilummissa oloissa
olisi vedetty puukko pöytään.
Minua vastapäätä pöydän toisella puolen istui eräs rouva, joka pelasi
sarjoilla. Kyseessä olevana kertana muistan hyvin, mihin hän pani
rahansa, koska itse heitin 10 frangia vastakkaiselle puolelle. Minä
hävisin, hän voitti panoksensa viisikertaisena, ja pelinohjaaja työnsi
hänelle rahat. Mutta esipelaaja pöydän päässä veti haravallaan rahat
takaisin väittäen, että ne kuuluivat eräälle toiselle naisihmiselle,
joka seisoi hänen takanaan. Pelinohjaaja kyllä tiesi, kenen rahoja ne
olivat, mutta myötätunnosta esipelaajaa kohtaan ei puhunut sanaakaan,
ja meidän toisten vakuuttelut eivät auttaneet mitään. Vetosimme
pelinvalvojaan, mutta hyrrä oli jo uudelleen pyörimässä eikä hänellä
ollut aikaa kuunnella, ja silleen asia jäi.
Hetkistä myöhemmin sattui erään nuorukaisen panos voittamaan. Hän
keskusteli juuri jonkun toverinsa kanssa eikä huomannut voittoaan.
Tämän äkkäsi pelin ohjaaja ja haravoi nopeasti voiton pelin kassaan.
Joku huomautti tästä nuorukaiselle, joka tuli vaatimaan voittoaan
pelin ohjaajalta. Tämä koetti ensin väittää vastaan, mutta silloin me
nostimme äläkän, ja mies sai rahansa.
Eräässä pöydässä pelasi muuan systeemillä suurilla panoksilla
mustaa väriä. Usean kerran peräkkäin oli tullut punainen, ja hän
oli joka kerta kaksintanut panoksensa, joten häviönsä oli jo varsin
huomattavissa tuhansissa. Jos nyt olisi tullut musta väri, olisi hän
saanut kaikki häviönsä takaisin eli alkuperäisen panoksen 100 frangia
voittoa. Mutta sitä pelinhoitaja pelkäsi ja sulki pöydän sanoen, että
on liian vähän pelaajia ja kehoitti menemään toisiin pöytiin. Tämän
hän teki vasten kaikkia pelin sääntöjä, sillä ainoastaan silloin on
pelinhoitajalla oikeus sulkea pöytä, kun joku "räjäyttää" pankin
s.o. vie kassan tyhjäksi, taikka sitten jos muuten lopettaa, niin on
edeltäkäsin ilmoitettava, että sillä ja sillä kellonlyönnillä pöytä
suljetaan.
Tällaiset seikat tekivät vastenmielisen vaikutuksen katselijaankin
eivätkä ole kunniaksi pelihuoneelle, joka kehuu pelitapojaan
rehellisiksi.
Jos ken sinne joutuu ja innostuu pelaamaan, niin pitäköön sormensa
valmiina korjaamaan mahdolliset voitot, sillä niitä ei tuoda käteen ja
siellä on monta ottajaa.