MONTE CARLO.

Kun kerran tulee Rivieralle, niin vaatii käydä Monte Carlossakin

maankuuluja pelihuoneita katsomassa, jossa ruletti lakkaamatta pyörii

ja raha vaihtaa omistajaa.

Sinne ei kuitenkaan mennä ilman muuta niinkuin johonkin

biljardisalonkiin, vaan menijästä otetaan eteishallissa tarkka selko.

Passi tarkastetaan, nimet ja asunnot viedään paksuihin kirjoihin

ja vasta sitten annetaan lippu kouraan, joka oikeuttaa astumaan

pelihuoneisiin, kaikkein pyhimpään.

On paras peliaika, kymmenen korvissa illalla, mutta väkeä

vähänlaisesti, — kuitenkin niin paljon, että joka pöytä on käytännössä.

Talvisesonki on näet päättynyt eikä kesäsesonki ole vielä alkanut.

Omituisen hiljaista on pelihuoneissa, siellä puhuvat vain rulettipyörä

ja pelimarkat, ja ihmiset katselevat jännittyneinä pienen pallon

liikkeitä odottaen, mihin se pysähtyy. Pelissä välttämättömät sanat

lausutaan hillitysti puoliääneen, eikä muihin puheisiin ole kenelläkään

aikaa. Lattian pehmeät matot vaimentavat askeleenkin kaiun, ettei

sekään pääse häiritsemään jännittyneitä mieliä.

Keskikohdalla rulettipöytää istuu korkealla tuolilla pelin ylivalvoja,

jonka tehtävänä on ainoastaan valvoa, että peli käy sääntöjen mukaan.

Itse pelin menon hoitaa kaksi miestä, yksi kummallakin puolen pöytää.

He maksavat voitot ja korjaavat tappiot pitkillä haravoilla sekä

pyörittävät rulettihyrrää. Pöydän päässä istuu jonkunlainen esipelaaja.

Hän on yleisöä varten ja pelaa sellaisten rahoilla, jotka eivät itse

hirviä heittää rahojaan vihreälle veralle. Jos häviää, niin sillä hyvä,

jos voittaa, on esipelaajalle maksettava prosentti. Varsin paljon häntä

näkyivät käyttävän, etenkin naisihmiset, ja useasti hän myös voitti.

Entä pelaajat?— Ne voisi jakaa useampaan eri kategoriaan pelitapansa ja

esiintymisensä perusteella. Näemme ensin turistipelaajan, liikkuvimman

kaikista, joka kulkee pöydästä toiseen, heittää rahan umpimähkään

minne sattuu, tai korkeintaan koettaa käyttää samoja numeroita ja

värejä kuin joku vanha ammattipelaaja juuri sillä kertaa sattuu

käyttämään, voittaa joskus, mutta pääasiassa häviää. Suurin mahdollinen

voitto on 35-kertainen, ja sattuuhan se sokeankin kanan noukkaan

jyvä joskus. Muistan kerrankin eräässä pöydässä, kun kaikki pelaajat

jo olivat asettaneet panoksensa ja jännittyneinä odottavat hyrrän

asettumista. Silloin tulee kuin ammuttu nuori naishenkilö toisesta

pöydästä, huutaa "nolla" ja heittää rahansa veralle. Pallo pysähtyy —

nollalle, ja nainen korjaa 35-kertaisesti panoksensa. Nämä ovat niitä

onnenpotkauksia, joita sattuu vain perin harvoin samalle pelaajalle.

Sitten siellä on pelaajia, jotka luulevat keksineensä systeemin. Heitä

on opettelevaisia ja vanhempia, rauhallisia ja hysteerisiä. Luulen,

että siellä on sellaisia, jotka ovat ainakin yhden vuosikymmenen

viettäneet pelisaleissa. Kalpeita, miltei luurangoiksi laihtuneita,

harmaatukkaisia naisia, jotka kiiluvin silmin seuraavat pallon

liikkeitä ja vapisevilla sormillaan, jotka ovat kuin haikaran varpaat,

siirtelevät pelimarkkoja pöydällä. He eivät näe eivätkä kuule mitään,

mitä ympärillään tapahtuu, koko heidän huomionsa on kiinnitettynä

yksinomaan pieneen valkoiseen palloon ja ruudulliseen verkaan.

Oikeat systeemipelaajat pitävät tarkkaa kirjaa pelin menosta. Jokaisen

heiton tuloksen he merkitsevät muistiin, niin numeron kuin värin. Moni

on systeemillä pelannut ja hävinnyt omaisuutensa, mutta paljon kuuluu

olevan sellaisia, jotka elävät yksinomaan systeemillä.

Istuin tällaisen pelaajan vieressä ja katselin hänen pelitapaansa.

Edessään oli muistikirja, joka oli täynnä numeroita kuin

logaritmitaulu. Sitä hän tarkasteli, vain sivusilmin seurasi palloa,

mutta ei pelannut. Näytti siltä kuin ei peli olisi liikuttanut häntä

ollenkaan.

Sitten yhtäkkiä hän heitti jollekin ruudulle 500 frangia ja voitti

samanverran takaisin. Jätti molemmat viisisataset paikoilleen ja voitti

uudelleen, teki sen vielä kerran ja taas voitti. Nyt keräsi hän rahat

eteensä ja alkoi tutkistella muistikirjaansa ja tehdä sinne merkintöjä

eikä pitkään aikaan pelannut ollenkaan. Sitten tuli taas "tuuri" ja hän

voitti, mutta minä pidin varani, heittelin rahojani samoihin ruutuihin

kuin hänkin ja voitin. Muutaman kerran se onnistui, mutta sitten hän

hävisi ja samoin minä, kunnes hän lopetti ja siirtyi toiseen pöytään.

On olemassa systeemi, jolla voittaa varmasti, mutta pienillä summilla

pelaten saa istua siellä monta iltaa, ennenkuin voitot miltään tuntuvat

ja suuremmilla panoksilla pelaten, jolloin voittokin nopeammin kasvaa,

tarvitsee olla melkoinen pääoma eli vararahasto pelissä käytettäväksi.

Jos nimittäin pelaa yksinomaan joko mustaa tai punaista, taikka sitten

paria tai paritonta ja joka kerralla hävitessään panee häviämänsä

summan kaksinkertaisena peliin ja voittaessaan alkaa aina alusta eli

pienimmästä panoksesta, ei häviämisen mahdollisuutta ole olemassa.

Tiedän sellaisia, jotka tätä systeemiä käyttäen ovat pelihuoneesta

lähteneet melko paksulla lompakolla.

Mutta ikävän vaikutuksen teki se, että pelin hoitajat ja muut talon

puolesta siellä istujat harjoittivat pelissä suoranaista petosta. Kolme

kertaa näin yhtenä iltana tehtävän sellaista, josta reilummissa oloissa

olisi vedetty puukko pöytään.

Minua vastapäätä pöydän toisella puolen istui eräs rouva, joka pelasi

sarjoilla. Kyseessä olevana kertana muistan hyvin, mihin hän pani

rahansa, koska itse heitin 10 frangia vastakkaiselle puolelle. Minä

hävisin, hän voitti panoksensa viisikertaisena, ja pelinohjaaja työnsi

hänelle rahat. Mutta esipelaaja pöydän päässä veti haravallaan rahat

takaisin väittäen, että ne kuuluivat eräälle toiselle naisihmiselle,

joka seisoi hänen takanaan. Pelinohjaaja kyllä tiesi, kenen rahoja ne

olivat, mutta myötätunnosta esipelaajaa kohtaan ei puhunut sanaakaan,

ja meidän toisten vakuuttelut eivät auttaneet mitään. Vetosimme

pelinvalvojaan, mutta hyrrä oli jo uudelleen pyörimässä eikä hänellä

ollut aikaa kuunnella, ja silleen asia jäi.

Hetkistä myöhemmin sattui erään nuorukaisen panos voittamaan. Hän

keskusteli juuri jonkun toverinsa kanssa eikä huomannut voittoaan.

Tämän äkkäsi pelin ohjaaja ja haravoi nopeasti voiton pelin kassaan.

Joku huomautti tästä nuorukaiselle, joka tuli vaatimaan voittoaan

pelin ohjaajalta. Tämä koetti ensin väittää vastaan, mutta silloin me

nostimme äläkän, ja mies sai rahansa.

Eräässä pöydässä pelasi muuan systeemillä suurilla panoksilla

mustaa väriä. Usean kerran peräkkäin oli tullut punainen, ja hän

oli joka kerta kaksintanut panoksensa, joten häviönsä oli jo varsin

huomattavissa tuhansissa. Jos nyt olisi tullut musta väri, olisi hän

saanut kaikki häviönsä takaisin eli alkuperäisen panoksen 100 frangia

voittoa. Mutta sitä pelinhoitaja pelkäsi ja sulki pöydän sanoen, että

on liian vähän pelaajia ja kehoitti menemään toisiin pöytiin. Tämän

hän teki vasten kaikkia pelin sääntöjä, sillä ainoastaan silloin on

pelinhoitajalla oikeus sulkea pöytä, kun joku "räjäyttää" pankin

s.o. vie kassan tyhjäksi, taikka sitten jos muuten lopettaa, niin on

edeltäkäsin ilmoitettava, että sillä ja sillä kellonlyönnillä pöytä

suljetaan.

Tällaiset seikat tekivät vastenmielisen vaikutuksen katselijaankin

eivätkä ole kunniaksi pelihuoneelle, joka kehuu pelitapojaan

rehellisiksi.

Jos ken sinne joutuu ja innostuu pelaamaan, niin pitäköön sormensa

valmiina korjaamaan mahdolliset voitot, sillä niitä ei tuoda käteen ja

siellä on monta ottajaa.

Hyvästi Porvoo — morjens Kalkutta! · 第 9 / 25 题