Tavallisesti suunnitellaan matkat siten, että päivät vietetään
kaupunkipaikoissa ja öisin matkustetaan. Tätä emme kuitenkaan tahtoneet
tehdä, sillä rautatie Pariisi-Lyon-Marseilles kulkee miltei pitkin
vanhaa ja historiallista, niin usein romaaneissa kuvattua postitietä,
että sen kannattaa päivälläkin matkustaa. Eikä suinkaan mene aika
hukkaan siltä, joka tämän matkan päivänaikaan tekee, niin paljon
katselemista on tien varrella. Tällä reitillä näkee Ranskan keskuksen,
maan luonteen ja sen pääasiallisimmat elinkeinot. Sen nähtyään
vasta käsittää, miksi meillä kieltolakimaana on ollut pakko solmia
erikoislaatuinen kauppasopimus Ranskan kanssa. Ei Ranskalla ole metsiä
eikä voita, mitä myydä ulkomaille, mutta sillä on viinamäkiä. Näkeehän
siellä tosin kauniita pyökki- ja tammilehtoja, mutta valtaisimman
osan ratavarsimaisemista täyttävät hyvinhoidetut viinitarhat. Kun
ensin on päiväkauden vaununakkunasta katsellut Saksassa Lüneburgin
nummen surullisen yksitoikkoisia maisemia, nauttii sitä enemmän tästä
Etelä-Ranskan vaihtelevasta luonnosta. Jos vielä näkisi järvenselän
jossain siintävän taikka solakkavartisen männikön peittävän vuorien
rinteitä, olisi kuva meikäläiselle yhä mieluisampi. Mutta niitä ei
ole Ranskanmaalle — nimittäin tälle reitille — luotu. Rhône on kaunis
kyllä lehtorantoineen, mutta sen vesi on vaaleansavista. Vuorenrinteet
ovat kuin viheriäistä mattoa, mutta siellä kasvaa vain Pinus montana,
vuorimänty, joka ei jaksa päätään kohottaa korkeammalle kuin meillä
isokasvuiset katajat.
Ennenkuin päästään Marseilleen, peittää jo pimeys näköalat, ja silloin
joutaa seurustelemaan kanssamatkustajiensakin parissa. Se ei ole
läheskään niin vaikeaa kuin pohjoismaissa, sillä ihmiset ovat täällä
miltei yhtä avomielisiä kuin minä.
Samassa vaunuosastossamme matkustaa unkarilainen tilanomistaja vaimonsa
ja äitinsä kanssa! He ovat erinomaisen herttaista väkeä, ja vanharouva
rakastui heti minun vaimooni. Minä taas rakastuin siihen nuorempaan
rouvaan, ja nyt meillä riitti puhumista koko illaksi. Luulen, että
he olivat varsin varakkaita, sillä tilanomistaja ei puheistaan
päättäen ollut tehnyt eläissään mitään muuta kuin matkustanut kaikki
maailman kolkat — paitsi tietysti sota-aikana, jolloin hän oli
upseerina palvellut ratsuväessä. Hän tunsi kaikki maailmankolkat ja
ulkomuististaan pyytäessäni suositteli hotelleja ja ihmisiä missä vain.
Kysyin, minne he olivat matkalla, ja hän sanoi, että vanha äitinsä
oli halunnut nähdä Marseillea, jonka vuoksi olivat kaikin lähteneet
"pienelle" matkalle.
Marseille on muuten kaupunki, johon meriasioihin innostuneen kannattaa
tutustua, sillä siellä on Ranskan etelämaakaupan keskus. Satamalaitteet
ovat suuret ja ensiluokkaiset, niin että autokin, joka vei meidät
vain kolmannen osan laiturin pituudesta, jonne uteliaisuudesta
läksimme katselemaan, vaati melkoisen lisämaksun päästäkseen takaisin
kaupunkiin, Kyllähän sen lisämaksun olisin muuten maksanutkin, mutta
kun senpuolen autoilla on niin mahdottoman ruma ääni, kieltäydyin.
Minun mielestäni autolle kuuluu komia bassoääni tai ainakin barytooni,
se vastaa niin hyvin auton olemusta. Mutta jo Pariisissa olin
harmikseni saanut kuulla kaikenlaisia kimeitä ulvahduksia, jotka
häiritsivät mielestäni katurauhaa. Marseillessa nämä äänet tulivat
yhä kimeämmiksi ja Nizzassa ne muuttuivat suorastaan korviavihlovaksi
piipitykseksi häiriten yörauhankin. Mutta sitten tulin ajatelleeksi,
että ne kenties koettavat täten kunnioittaa kuuluisan tenorin Caruson
muistoa, vaikka kylläkin yrityksessään pahasti erehtyivät.
Kun ei tarkoitukseni ole kirjoittaa mitään pätevää maantieteellistä
oppikirjaa, vaan ainoastaan näkemyksiäni, en myöskään ryhdy kuvaamaan
Marseillen kaupunkia historiallisen pohjan, väkiluvun tai kaupan
perusteella. Koko ajan siellä ollessani oli minulla kuitenkin
jonkinlainen tuntu, että tämä ei ole enää Ranskanmaata, vaan mieluummin
Portugalliaa. Siihen vaikutti tietysti etupäässä läheinen yhteys
välimeren eteläpuolisten seutujen kanssa sekä katuelämä yleensä. Väestö
monin verroin kirjavampaa kuin Pariisissa, ja huuto sekä melu samoin
monta kertaa suurempi.
Pari katukuvaa:
Matkalla asemalta pääkadulle istui katuviereen lyykähtäneenä vanha
naisihminen, joka näkyi siinä torkkuvan. Arvelimme häntä joksikin
kaupustelijaksi, joka on siihen istunut levähtämään, vaikkakaan emme
vielä silloin olleet sellaisiin näkyihin tottuneet. Kun yömyöhäisellä
palasimme samaa! tietä takaisin, istui hän siinä samassa asennossa
peitettynä, kuten aamullakin. Rääsyläjäksi olisi sitä pimeässä luullut,
ellei päivällä olisi nähnyt, että ihminen siinä oli. Seuraavana
aamuna, kulkiessamme ohi, istui hän yhä paikallaan, ei jäsentäkään
ollut liikauttanut ja yhä edelleen iltamyöhäiseen saakka. Minusta
tuntui mahdottomalta, että ihminen voi istua liikahtamatta kuin
kuvapatsas kaksi päivää ja yhden yön ja sanoinkin, että kuollut
sen täytyi olla. Kun ei kuitenkaan aivan lähellä seisonut poliisi
kiinnittänyt pienintäkään huomiota olentoon, en minäkään mennyt häntä
ravistelemaan. Tuli kolmas aamu, ja uteliaisuudesta kiiruhdin paikalle
katsomaan. Ja siinä hän istui yhä, aivan kuten eilenkin eikä pieninkään
liike osoittanut, että siinä oli elävä olio. Parisen tuntia viivyin
kaupungilla, mutta kun palasin, oli paikka jo tyhjä. En tiedä sitten,
oliko hän ollut elävä vai kuollut, jälkimmäistä otaksumaa pidän
todennäköisempänä.
Kananmunakauppias oli järjestänyt asiansa käytännöllisesti. Hän
oli ottanut basaariin mukaansa koko kanalan. Siinä ne olivat
seinänvierustassa kolmessa kerroksessa, ja joka kanalla oli juuri niin
paljon tilaa, että mahtui munansa tipauttamaan. Kotona nähtävästi ei
ollut ketään kanojen hoitajaa, ja kun basaarissa piti myydä muutakin
pientä ruokatavaraa, niin siinähän se meni kanojen ruokkiminen saman
tien ja aina oli tuoreita munia tarjottavana. Kun ostaja tuli,
katsottiin joka kanan takalisto ja pienistä luukuista noukittiin munat
pois. Samalla näki ostajakin, minkälainen oli munan antaja ja aina
tiesi saavansa tuoretta tavaraa.
Tapa, jota meillä ei vielä ole jaksettu ottaa yleiseen käytäntöön,
vaan joka on jokaisella marseillelaisella kuin veressä, on se, että
hautaussaatolle osoitetaan kunniaa pään paljastamisella. Ajoimme erään
hautaussaaton ohi, ja kummallakin katuvierellä paljastui jok'ainoa
pää, ja ihmiset pysähtyivät hetkeksi, kunnes ruumisvaunut olivat
sivuuttaneet paikan. Myös autonajaja hiljensi vauhtia ja paljasti
päänsä. Niin piintynyt tämä tapa on siellä, että kun toisen kerran
sivuutimme tyhjät ruumisvaunut, niin autonohjaaja taaskin hiljensi
vauhtia ja nosti lakkiaan. Sillä kertaa minä jätin sen tekemättä.