Muistan kerran jonkun häveliäisluontoisen henkilön julkisen sanan
kautta moittineen sitä seikkaa, että Valtioneuvoston pihalle
rakennettuun peltiseen laitokseen on sisäänkäynti tehty avoimen pihan
eikä seinänpuolelta. Asiahan oli mainitsemisen arvoinen, sillä jos
kerran tekee piilopaikan, niin tekee sen sitten mahdollisimman piiloon.
Mutta rakennusmestari oli nähtävästi ottanut oppia muualta maailmasta
ja arvellut, että mukavuuslaitoksessa täytyy olla selvä sisään- ja
uloskäynti.
Tämä juttu tuli mieleeni katsellessani Pariisissa vastaavanlaatuisia
paikkoja. Siellä ei oltu pantu niin paljon painoa siihen, että pääsisi
erikoisemmin piiloon, pääasia oli se, että sai mukavasti asiansa
toimitetuksi. Rakennustavaltaan niitä oli kahdenlaisia, toisia
jotka muistuttivat meikäläisiä puhelinkioskeja, tosin suurempia, ja
joissa alaosa oli ilman seiniä, toisia taas, joissa seinä ulottui
maasta miehen vyötäisten kohdalle, mutta seinättömästä yläosasta
saattoi vapaasti katsella katuliikennettä. Eivätkä ne olleetkaan
mitään nurkka-paikkoja Montparnassella oli rautatieasemaa vastapäätä
katukäytävälle pystytetty yksi sellainen, ja siinä se seisoi kenenkään
mieltä pahoittamatta toisten — tupakka- virvoitusjuoma- y.m. kioskien
rinnalla. Marseillelaiset eivät katsoneet tarpeelliseksi nähdä
senkään vertaa vaivaa tuollaisen pikkuasian takia. Rautatieaseman
komean portaiston muurinsyrjään oli asetettu korokkeita ja niitten
päivänpuoleiselle sivulle hiukan kaareva levy, joka muuten oli vallan
tarpeeton siinä ja käsittääkseni toimikin vain kylttinä.
Saavuttaessa itäiseen Eurooppaan, muuttuvat mukavuudetkin
yksinkertaisemmiksi. Turkkilaisten ja kreikkalaisten hotellien
ilmoituksista päättäen — niissä kun luvataan kaikki komfortit — luulisi
ensityökseen saavansa kunnollisen kylvyn. Kysyt kylpyhuonetta, mutta
kysymystäsi ei ymmärretä. Selität, että pesua pitäisi, pesemistä matkan
jälkeen.
Ahaa, jopas läksi järki luistamaan! "Voilà mösiöö, kyllä on, tännepäin
vain!" Sinut johdetaan pieneen pimeään putkaan, ja vasta hetken
kuluttua äkkäät laitoksen tarkoituksen, ellet sitä jo heti ole
nenälläsi huomannut. Mutta Konstantinoopolissa tuoksuu koko hotellin
käytävä samanlaiselle, ettei aina oikein tiedä, missä vaeltaa.
Kun silmäsi tottuvat pimeään, näet, että lattiaan on porattu noin
nyrkinmentävä reikä. Reiän kummallakin puolen hiukan etuviistoon
näet myös kaksi sementtistä, suurehkon saappaanpohjan kokoista
jalansijaista, — kantapää reikää kohti — jotka ikäänkuin kutsuvat sinua
astumaan niille. Senjälkeen saavat omat mielihalusi määrätä, kuinka
olet ja elät.
Turkkilainen on tarkka paperille, kun heillä ei ole paperipuita, ja
turhaan katselin itselleni jotain luettavaa. Aikani kuluksi lueskelin
taskustani käteensattuneita vanhoja kirjeitä. Lähemmin tarkastellessani
tätä putkaani huomasin toisen kantapääni kohdalla seinässä noin
korttelin korkeudella permannosta vesihanan, joka sitä koetellessani
toimi moitteettomasti. Alussa luulin sitä rakennusteknilliseksi
virheeksi, mutta myöhemmin kuulin selityksen. Siinähän näet
kädenulottuvilla — oleskellessasi niillä saappaankuvaisilla — oli
pesulaitos, huuhtelulaitos, joka teki enemmät pesemiset kuten myös
lektyyrin tarpeettomaksi. Eikä sitä turkkilainen jätä koskaan
käyttämättä. En aluksi tätä oikein uskonut, ennenkuin "oikea"
turkkilainen sen minulle vakuutti.
Hän sanoi, että siihen on omat pätevät perinnäissyynsäkin ja kysyi,
olenko huomannut rahvaanmiesten housuja, kuinka ne riippuvat
polviniveliin saakka. Lähemmin tarkasteltuani sivuuttamiamme
henkilöitä — kuljimme paraikaa sillalla — huomasin tosiaan, etteivät
ne roiku kuten pohjolan jätkän housut roikkuvat, vaan että housujen
takalistoon oli ommeltu lisuke, noin arviolta kahdesta viiteen kiloon
vetävä pussi. Näin säästyi päivänmittaan kuluttamasta kiireellistä
työaikaa turhanpäiväisyyksiin, ja kun illalla tuli kotiin, saattoi
helposti putkalaitteessa hurauttaa kerralla sen päivän saavutukset,
mutta silloin oli myös se vesikraana siinä kantapään vieressä varsin
tarpeellinen.
Kreikkalaisilla taas ei näitä huuhtelulaitoksia ollut ainakaan niissä
paikoin, joissa kävin, vaan hei ovat omaksuneet melkoisessa määrässä
toisten eurooppalaisten tapoja.
Yllämainitussa ja välttämättömässä paikassa oli siellä jalansijaisten
kummallakin puolen käden ulottuvilla paperikori, ja niissä sanomalehden
kappaleita, vasemmanpuoleisessa sileitä, oikeanpuoleisessa
rypistettyjä. Matkustaja sai nyt mielensä mukaan siirrellä
paperipalasia toisesta korista toiseen, mutta piti varoa, että siirsi
ainoastaan sileitä rypistettyjen koriin eikä päinvastoin. Illalla se
rypistettyjen kori sitten olikin tavallisesti aivan täynnä.
Koko muhamettilainen maailma Aasiassa on muuten omaksunut
turkkilaisen systeemin, mutta kun heillä ei ole vesijohtoja
kuin poikkeustapauksessa, ovat he ottaneet käytäntöön kannut.
Ne ovat kuin meillä puutarhakannut, pitkätorvisia, tosin ilman
vedenhajoittajasuppiloa, ja ne ajavat aivan saman asian kuin vesijohto.
Rautateille ei näitä, kannuja ole pistoovattu, jonkatakia oikeauskoinen
arabialainen kuljettaa matkustaessaan mukanaan tällaisen kannun.
Hätätilassa se voi palvella juomavesiastianakin, mutta tavallisesti
on jokaisella juomavettä varten savipullo. Myöskään ei oikeauskoinen
muhamettilainen mielellään mene heilahtelevan rautatievaunun
yksityisosastoon, vaan odottaa siksi, kunnes juna pysähtyy, jolloin hän
poistuu vapaaseen ja rauhalliseen luontoon ja kääntää kasvonsa Mekkaan
päin.
Ravintolavaunussa oli päivällisaika ja tarjottiin juuri riissiä
öljyssä paistettujen lihapalasien kera, kun juna pysähtyi pienelle
asemalle aavikolla. Silmänkantamiin ei ollut puuta, ei pensasta,
ääretön lakeus vain kaikkialla. Oikeauskoinen arabialainen katsoi ajan
rukoilemiselle otolliseksi, otti mattonsa, etsi soveliaan paikan jonkun
matkaa ravintolavaunusta, ja alkoi pyhän toimituksen. Joka toinen
oikeauskoinen arveli myös hetken lyöneen erästä toista toimitusta
varten, jonkavuoksi otti vesikannunsa ja käveli myös ravintolavaunun
edustalle, asetti kannun maahan ja kyykistyi siihen toisen uskonveljen
viereen. Ravintolavaunussa istui amerikalaisia ja englantilaisia
turisteja nauttimassa päivällistään, mutta syönti jäi kesken, sillä
kaikki olivat kiinnostuneita näkemään sitä lopputoimitusta. Se jäi
meiltä kuitenkin näkemättä, sillä juna läksi liikkeelle ja lisäksi
viheltämättä, kuten se tekee aina Bagdadin radalla. Rukoileva
muhamettilainen ensimmäisenä äkkäsi junan olevan liikkeessä, tempasi
mattonsa ja alkoi juosta jälestä. Sitten vasta se kyykistelevä
huomasi katsoa taakseen, ponnahti pystyyn kuin vietereillä, sieppasi
kannunsa kaulasta ja läksi otattamaan junan jälestä. Ei hän kerinnyt
järjestelemään vaatteitaankaan, joten tämän tästä oli vähällä kompastua
pukunsa laskoksiin, mutta kiirettä täytyi pitää. Mies oli jo melko
ijällisen näköinen, mutta nopeasti hän liikutteli jalkojaan ja pääsikin
lopullisesti vaunuunsa. Hauskan hetken hän kuitenkin oli valmistanut
toisille helteen uuvuttamille matkustajille, sillä koko juna ulvoi
naurussaan.