Jokainen ottaa Pariisin omalta kannaltaan. Kuka tutkii taidesalongit
ja galleriat, kuka sukeltautuu siihen aina pohjasakkaa myöten, mutta
ottipa asian miltä kannalta tahansa, ei muutamassa päivässä kerkiä
tästä rakennusten labyrintistä saamaan selville kuin pienen nurkan
taikka vain perin yleisen kuvan, niinkuin ilmasta katsottuna.
Tarkoitukseni ei ollutkaan kuin ohimennen katsoa Pariisin kevättä,
sillä sesonki ei tähän aikaan ollut vielä alkanut, taikka paremminkin
se oli jo loppunut. Näin Pääsiäisaamuna saapuessamme arvelimme
löytävämme katoolisuudessaan uinuvan kaupungin, mutta vaikka
seitsemäs tunti oli vasta alullaan, myytiin niin kaduilla kuin
kaupoissakin kaikenlaista tavaraa, ei ainoastaan tarpeellista, mutta
myös tarpeetonta. Ottaakseni vain pari esimerkkiä, mainitsen, että
käsilaukku- ja viinikauppojen ovet tänä aamuvarhaisena hetkenä olivat
selkoselällään. Emme niihin kiinnittäneet sanottavampaa huomiota,
sillä etsimme itsellemme huokeahintaista hotellia, jossa voisimme
asua arvomme mukaisesti. Sellaisen löysimmekin Seinen eteläpuolelta
Montparnasselta eikä meiltä kahden hengen huoneesta, jossa oli
sekä puhelin, pesulaitos että muitakin mukavuuksia, verotettu kuin
kolmekymmentä frangia.
Kun oli Pääsiäisaamu, menimme tapamme mukaan kirkkoon. Se sattui
olemaan katoolinen, emmekä papin esitelmästä paljoakaan ymmärtäneet,
sillä hän puhui ainoastaan ranskaa. Esitelmäksi minun tosiaankin täytyy
hänen sanatulvaansa kutsua. Ei siinä ollut sitä papillista paatosta,
jonka useat meikäläiset prelaatit katsovat välttämättömäksi höysteeksi
sananrieskalleen. Tämä pappi puhui kuin Mussoliini, nosteli käsiään
milloin yksitellen, milloin parittain ja teki muitakin vaikuttavia
eleitä. Yleisö kuunteli siivosti, mutta kun ei meillä ollut aikaa
odottaa finaalia, emme myöskään nähneet, taputtiko se saarnan loputtua
käsiään, kuten muistaakseni renessanssiaikana olen kuullut tehdyn.
Toinen kirkollinen tapa, jonka vanhanaikaiset papit ovat keksineet,
näkyi vielä olevan käytännössä Madeleine-kirkossa. Siellä kansalle
jaettiin ainoastaan kuivaa leipää, jonka jälkeen pappi käänsi selkänsä
yleisöön ja joi viinin. Tämä sen takia, ettei mitään hukkaantuisi, ja
samallahan säästyi tarjoilussakin huomattavasti aikaa. Ihmettelen,
ettei meillä Suomessa ole tätä käytännöllistä tapaa ruvettu — ainakaan
tietääkseni — harrastamaan, vaikka meillä onkin kieltolaki. Mutta
yleisö saattaisi kenties nousta siitä napinaan.
Jokainen, joka on sotaisista asioista innostunut, käypi luonnollisesti
invaliidikirkossa katsomassa Napoleonin hautaa ja satoja taisteluissa
ränstyneitä lippuja, joista monestakaan ei ole enää jälellä kuin tanko
ja palanen repaleista kankaansyrjää. Valtavan kupoolin alla pyöreässä
syvänteessä oli suomalaisesta porfyyristä, yhtenä kappaleena hakattu
mahdottoman suuri sarkofaagi, jonka sisällä sanotaan Napoleonin tuhkaa
säilytettävän. Joku amerikalainen on kirjoittanut kirjan, jossa
yksityiskohtaisesti kerrotaan, miten Napoleon St. Helenan saarelta
pakeni vedenalaisella veneellä Yhdysvaltoihin ja muistaakseni kuoli
siellä farmarina, mutta eihän niiden amerikalaisten puheita tarvitse
ottaa vallan toden kannalta. Ranskalaiset ainakin uskovat, että kaikki,
mitä on jäljellä Suuresta Napoleonista, on siellä suomalaisen kiven
sisällä.
Invaliidikirkon vieressä on n.s. invaliidihotelli, jossa
sotainvaliideja huolletaan. Kuuleman mukaan on siellä vielä
veteraaneja vuoden 1870 sodasta. Ranskalaiset huolehtivat hyvin
sotainvaliideistaan, eikä kaduilla nähnyt silvotuita ihmisiä
kerjäämässä leipäänsä, kuten ainakin 10 vuotta sitten niin monessa
Berliinin katunurkkauksessa.
Kirkoissa emme sillä kertaa kerinneet enemmälti käymään, ja
sellaiset nähtävyydet kuin Notre Dame ovat niin useasti kuvattuja ja
selostettuja, että jätän ne entisten kuvausten varaan. Sitävastoin,
kun tuli puhe sotilaallisista aiheista, en malta olla mainitsematta
"tuntemattoman sotilaan hautaa" riemuportin alla la Place de
l'Étoilella. Löytyi näet rintamalla muuan kaatunut sotilas, jonka
henkilöllisyydestä ei saatu selkoa, ja hänet haudattiin riemuportin
alle. Oli kait useampiakin joutunut kadoksiin, mutta tämä oli
nähtävästi viimeisiä, ja kun se saattoi olla kenenkä hyvänsä kadonneen
omaisen isä, veli tai puoliso, haudattiin hänet tänne, jotta jokainen
voisi saapua kunnioittamaan kaatunutta. Viisi metriä pitkä kivilaatta
peittää hautaa, ja rautaisesta maanalaisesta pyörylästä loimuaa ikuinen
tuli. Paljon oli haudallakävijöitä, jokainen siinä päänsä paljasti, ja
oli liikuttavaa nähdä, kuinka pikkutytöt, joiden isät lienevät haudatut
kauas taistokentille, toivat orvokkivihkosia tälle kivilaatalle
muistouhrikseen.
Eiffeltornissa piti tietysti käydä siellä viimeisessä huipussa,
ei muun takia, mutta kun sanovat, että koko torni ei kestä enää
kuin neljäkymmentä vuotta, jonka jälkeen se tulee revittäväksi ja
romurautana myytäväksi. Nytkään ei annettu minkäänlaista vakuutta tai
varmuutta ylimpään kerrokseen menijöiden alastulomahdollisuuksista
tervein jäsenin, mutta uskaltausimme kuitenkin sinne. Kaksi kertaa saa
muuttaa hissiä matkan varrella, ja jokainen hissi ottaa keskimäärin
satakunta henkeä, riippuen lukumäärä kuitenkin siitä, kuinka hyvin
matkustajat ovat ruokitut. Heitä ei nimittäin laskettu yksitellen, vaan
punnittiin joukkokaupalla, hissi kun automaattisesti osoitti uhrien
painon. Paljon niitä oli toisiakin uskalikkoja, jotka viimeiselle
huipulle yrittivät, sillä jonossa sai odottaa toista tuntia.
Mutta kyllä odotus sitten vaivan maksoikin. Pääsiäispäivän aurinko
teki laskuaan jonnekin kauas Atlannin valtameren suunnalle, ilma oli
vielä kirkas, ja kihisevä kaupunki levisi äärettömän laajana allamme.
En luullutkaan Pariisia niin suureksi. Jos sen importteeraisi Suomeen,
riittäisi kaupunki Katajanokalta Hämeenlinnaan saakka.
Olimme tornissa niin kauan, että meidät käskettiin sieltä pois. Silloin
ei enää paljon nähnytkään, sillä meidän ja kaupungin välille oli
ilmestynyt pilvi joka peitti enemmät näköalat, emmekä siellä olisi
enemmälti viipyneetkään. Torni alkoi itsekseen jupileerata Citroen
auton valoreklaamilla, ja sitä sieti katsella alhaaltakin. Koko
Porvoon kaupungissa ei ole niin monta sähkölamppua kuin tässä tuhlaten
käytetyssä valovirrassa, mutta Pariisissa taitaakin sähkön hinta olla
halvempaa kuin Porvoossa.
Monenlaisen katselemisen jälkeen näyttivät Montparnassen kahvilat
varsin viekoittelevilta, niissähän saakin katsella Pariisin yleisöä
ja samalla katuelämää. Sillä kahviloista sijaitsee suurin pinta-ala
katukäytävällä. Siinä ovat hauskannäköiset korituolit pienien pöytien
ympärillä, ja siinä nauttii jokainen julkisesti, mitä mielensä halajaa.
Onhan siellä sisälläkin tilaa, mahtavia salonkeja, mutta pariisilainen
istuu mieluimmin ulkosalla, jos ilma vähänkin on siedettävä. Pariisissa
muuten sataa näin huhtikuulla keskimäärin viisi kertaa päivässä, ellei
sada koko päivää yhteen menoon.
Kahviloissa enempää kuin useimmissa ravintoloissakaan ei käytetä
tuhkakuppeja ollenkaan, vaan karistaa jokainen tupakastaan tuhkan
lattialle. Senpä vuoksi hienokin kahvila, jonka seinät ovat
peilinlasia ja pylväiköissä komeita veistoksia, löyhkää iltapäivällä
kuin renkitupa. En minä sitä huomannut enkä siitä välittänyt, mutta
tupakoitsemattomat sitä valittivat ja pyysivät mainitsemaan.
Erikoisen leiman antaa Pariisille katukauppa. Jokainen liikkeenomistaja
aina suurliikkeitä Lafayetteä ja Louvrea myöten kantaa aamusella
näytetavaransa katukäytävälle, jossa ne ovat kuin markkinoilla
ikään katseltavina ja arvosteltavina. Tämä on mielestäni perin
käytännöllisesti järjestetty, sillä liioittelematta voi sanoa, että
viisikymmentä prosenttia ostajista tekee kauppansa tämän katureklaamin
houkutuksesta. Ilman sitä eivät he olisi koskaan erehtyneet juuri
siihen kauppaan. On totta, että kapeammilla kaduilla näytetavarat
joskus tukkeavat koko katukäytävän, niin että kulkijan on pakko potkia
jaloistaan liikoja näyte-esineitä, mutta sellaisilla kaduilla kuin
esimerkiksi Bulevard Haussmannilla, jossa käytävän leveys on 8 metriä,
ei se haittaa liikennettä ollenkaan. Se on mukava sekä ostajalle että
myyjälle, sillä tungosta ei liikehuoneustossa pääse syntymään, kun ei
siellä tarvitse käydä muuta kuin maksamassa. Tapaa sietäisi koetella
meilläkin myös muulloin kuin markkinoilla, vaikka epäilen vähän,
kuinka helsinkiläinen poliisi suhtautuisi asiaan, jos aamuvarhaisella
Stockmann ja Akateeminen kirjakauppa latoisivat pitkät pöydät
näytetavaroineen katukäytävälle.
Pariisilainen on tarkka ruoka-ajastaan. Kello 12-14 ovat kaikki
konttorit ja pankit suljetut ja katukauppojen yli vedetään presenninki,
joka on sulkemisen merkki. Suurliikkeet ovat kaikki suljetut, mutta
näiden kahden tunnin aikana ei kukaan kunnon pariisilainen pyrikään
kauppaan, sillä ostajatkin nauttivat tällöin ateriansa. Pienemmissä
ja keskinkertaisissakin liikkeissä kannetaan pöytä keskelle puotia,
katetaan se, ja liikkeen koko henkilökunta isäntää ja juoksupoikaa
myöten murkinoi siinä. Jos ken tulee kauppaa tekemään, nousee joku
pöydästä, ekspedieeraa kundin ja jatkaa ruokailuaan.
Kun Eiffeltornista katselee taivaanrannan autereeseen ulottuvaa
rakennusmerta ja näkee allansa muurahaisina kihisevän väenpaljouden,
tulee ajatelleeksi: kuka ja minkälainen mahti ruokkii tämän joukon?
sillä tottakai pariisilaisetkin huutavat, kuten ennen roomalaiset:
"Panem et circenses." Saadaksemme jonkinlaisen kuvan tästä
muonitushommasta, päätimme käydä halleissa, ja annoimme hotellissa
määräyksen herättää meidät seuraavana aamuna kello viideltä. Metrolla
eli maanalaisella ja sitten autolla saavuimme tähän ruokatavarain
sekamelskaan, jota on mahdoton sanoin kuvata. Hallit, mahtavat ja
tilavat kaarikattoiset rakennukset muodostavat jo itsessään pienen
kaupunginosan, mutta ne eivät läheskään riittäneet sinne saapuneelle
tavaramäärälle, vaan oli läheisetkin kadut niin tarkoin otettu
käytäntöön, että ainoastaan kapea kujanne jäi jalankulkijoille, eikä
autoilla ollut sinne yrittämistäkään. Pysähdyimme sipuliosastojen luo,
joita läksimme tarkastelemaan, ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan
eläissäni ollut luullut maailmassa niin paljon sipulia olevankaan.
Sitten tulivat muut vihannekset, parsat, sellerit, häpyheinät y.m.,
joita riitti katu kadulta äärettömiä määriä. Halleissa olivat liha-
ja kalaosastot. Kun emme ehtineet kulkea kuin pienen alan tämän
ruuanpaljouden keskellä, en voi sanoa mitään numeroita tai lukuja.
Mutta sen kerkisin laskea, että Suomen suurimman maatilan koko karja
tuskin riittäisi tyydyttämään yhden tällaisen osaston tarvetta.
Kaloja siellä oli monenlaisia, oli sylen levyisiä kampeloita, oli
turskia ja vihaisen näköisiä piikkikaloja ja sellaisia, joita ei
luulisi olevankaan, kaikki tuoretta, edellisen yön meren saalista ja
pikajunilla kiidätettyä pariisilaisten nälän tyydyttämiseksi.
Huuto halleissa oli korvia huumaava, taikka se ei ollut enää huutoa,
se oli äänten pauhinaa, sellaista, jota olen kuvitellut kuuluvan
silloin, kun maailma hukkuu. Jotta olisimme saaneet vieläkin paremman
tunnun asioista ja eläytyneet siihen, poikkesimme hallin sivustassa
olevaan baarintapaiseen, joka kuhisi halliyleisöä. Kyynärpäin
tyrkkien pääsimme korkean tiskin luo, josta kovalla äänellä saimme
houkutelluksi itsellemme sipulimakkaravoileivän ja seidelin olutta. Ne
söimme seisomapöydässä ja sitten kiiruhdimme rauhallisempaan paikkaan
pörssiaukeamalle, jossa melu hallimeluun verrattuna oli kuin hyttysen
pirinä hörhöläisen pörinän rinnalla.