Jokainen vähänkin liikeasioihin perehtynyt Pariisissa kävijä haluaa
luonnollisesti ensitöikseen tutustua pörssiin. Niin tein minäkin heti
arkiaamuna, kun satuin kulkemaan sillä suunnalla. Pörssin melu näet
kuuluu yli Seinenkin. Sen ja toisen päivän sain rauhallisesti kuunnella
tätä melua, joka suuresti muistutti elämää paremmanpuoleisessa
sikalassa juuri ennen ruokailuaikaa, mutta kun en koskaan ole omistanut
muita kuin erään tamperelaisen tupakkatehtaan osakkeita — joka tehdas
ennen voitto-osinkojen jakoa teki konkurssin — en lähemmin puuttunut
arvopapereiden kursseihin.
Kolmantena päivänä houkutteli vaimoni Jack Paistinkääntäjän ja minut
katsomaan tätä ihmettä. Pikku-Kalle kavahti jo ajoissa itsensä eikä
seurannut meitä puuportaille, jossa noteeraukset tapahtuivat ja huuto
oli suurin. Siellä oli paraikaa menossa erinäisiä osakkeita, ja
mustalle taululle oli niitten arvoksi merkitty fr. 375: -. Jack hihkasi
heti erinomaisella tenoorillaan, että 350: — on vallan tarpeeksi,
jonka jälkeen virkapukuinen poliisi lähestyi meitä ja ilmoitti,
että ulkomaalaisilta on pörssissä esiintyminen jyrkästi kielletty,
varsinkin kun hinnoittelu osoitti matalapainetta. Tämä kaikki tapahtui
todennäköisesti asianomaisen osakkeenomistajan yllytyksestä, sillä
Jackin viimeinen huuto tuli merkityksi taululle, ja siitä lähtien
muuttui numero yhä pienemmäksi, sillä jokainen arvasi ulkolaisen
sormien olevan pelissä. Poistuimme tämän jälkeen rauhallisemmille
kaduille, mutta lähtiessäni nappasin sentään pari valokuvaa suurimmista
huutajista.
Tämä olikin muuten ainoa kerta, jolloin poliisi pyytämättämme sekaantui
asioihimme, sillä pariisilainen poliisi on maailman siivoimpia
ihmisiä. Ei hän tee numeroa itsestään, niinkuin pohjoismaalainen
virkaveljensä, ei olemuksellaan tukkea liikennettä kadulla, sillä
hän tietää ja ymmärtää, että katu on rakennettu kulkukelpoista
yleisöä eikä häntä varten. Hän seisoo vain vaatimattomasti syrjässä
sininen vaippansa hartioillaan eikä puutu turhanpäiväisyyksiin,
mutta on aina avulias neuvomaan ja opastamaan, vaikkei osaakaan kuin
ranskankieltä. Ja liikenne käy luistavasti kaikilla kulkuneuvoilla,
eikä jalankulkijankaan tarvitse päällehyökkäävän auton lähestyessä
muuta kuin nostaa kättänsä ja auto pysähtyy 30 senttimetrin päähän
kulkijasta sallien hänen jatkaa matkaansa. Sitten puhaltautuu se taas
täyteen vauhtiin, sellaiseen, joka pyörryttää meikäläisen päätä.
Minäkin olen ajanut kolme vuotta Fordilla ja käynyt parikymmentä kertaa
ojassa, mutta aina hiljaisella vauhdilla. Meillähän on näet säädetty,
että vaikka tie olisi kuinka leveä ja seutu autio, et autostasi saa
ottaa ulos enempää kuin postihevosen vauhdin. Määräys on tietysti
annettu tarkkojen kansantieteellisten tutkimusten perusteella,
sillä Pariisissa, jossa autoja on enemmän kuin koko Suomen maassa
ja ajopinta-ala sanomattoman pieni murto-osa meidän maastamme, ei
yhteentörmäyksiä ja yliajoja tapahdu kuin heikko prosentti siitä mitä
meillä. Ja silti on ajonopeus Pariisissa aivan rajoittamaton. Siellä
saa ajaa kaikilla hevosvoimilla, mutta jos tuhmasti ajat ja teet
vahinkoja, on edesvastuu ankara.
Pariisilainen autoilija osaa ajaa eikä tee kuperkeikkoja. Jos
kertoisin, että Pääsiäispäivän ehtoopuolella Boulognen avenyillä
autovirta oli niin sakea, että se muistutti tukkien juoksua
tukkirännissä, niin kaikki sanoisivat, että se on vale. Niitä kulki
ainakin viisi rinnakkain yhtäännepäin ja toiset viisi toisaannepäin, ja
kaikki toistensa kantapäillä. Niitä tuli kuin vettä kraanasta huimaavaa
vauhtia, sitten taas kaikki toisilleen antamasta ja matkustajalle
miltei huomaamattomasta merkistä pysähtyivät kuin suvantoon, ja taas
muutaman sekunnin kuluttua virta valui edelleen kuin Ämmäkosken
nielussa. Istuin yhdessä tällaisessa ja pysäyksen aikana yritin ottaa
valokuvan tästä ihmeestä, mutta juuri kun kuva oli tähtäimellä, pääsi
sulku auki, ja minut nyäistiin istuimilleni, jolloin luonnollisesti
ainakin valokuva epäonnistui. Sen kerran perästä istuin tungospaikoissa
kiltisti siinä, mihin minut alunperin oli asetettu.
Huolimatta siitä, että matkustajia kuljetetaan näin nopeasti, ovat
autotaksat Pariisissa erinomaisen halpoja suomalaisiin hintoihin
verrattuina. Pohjamaksu taksa-autolla on fr. 1:25, (meillä Helsingissä
muistaakseni Smk. 5:-) eikä maksu kokemaltani kahdeksan kilometrin
matkalta nouse viittä frangia ylemmäs. Tällaiselta matkalta olisi
Helsingissä saanut maksaa ainakin 20 markkaa. Ainoa mielestäni
epämiellyttävä ja aluksi outo tapa oli se, että autonajajille täytyi
antaa juomarahaa. Se on pyhä velvollisuus ja varo itseäsi, jos sen
laiminlyöt; korvasi eivät kestä laiminlyöntisi aiheuttamaa sanatulvaa.
Mutta pian tähänkin systeemiin tottuu ja mielellään ne prosentit
maksaakin, sillä taksat ovat, kuten sanoin, alle puolet Suomessa
totutuista taksoista.
Pariisilaiset huutavat hirveästi ja useimmiten aivan syyttä. Mutta
se on siellä sallittu, ja huutaminen kuuluu Pariisin katuelämään.
Sitäpaitsi venyttävät he viimeisen tavun jonkunlaiseksi palotorven
loppusoinnuksi saaden siten huudolleen enemmän pontta. Koetin minäkin
opetella sitä ja pääsin jo melkoisiin tuloksiin; ikävä vain etten voi
oppiani näyttää Helsinkiin palattuani, koska minut heti ensimmäisen
ulvaisun jälkeen vietäisiin heikkomielisten osastolle.
* * * * *
Meillä yleensä luullaan, että Pariisissa täytyy olla puettuna
erikoisen chic eli ettei siis meillä tavallisesti käytetyssä —
tai oikeammin — käytännössä olevassa kostyymissä voisi Pariisissa
esiintyä jokapäiväisessä elämässä. Tämä on kuitenkin suuri erehdys,
sillä pariisilainen ei välitä vähääkään siitä, miten puettuna kuljet.
Yksi tai pari ulkomaalaista kerrallaan häviää siihen määrättömään
massaan niinkuin hämähäkki Möttöskän taikinaan, eikä kukaan kiinnitä
vähintäkään huomiota pukuusi ja olemukseesi. Kuulin eräästäkin, joka
Pariisinmatkaansa varten oli entisistä käyttökelpoisistaan huolimatta
teettänyt viisi uutta pukua, nimittäin muistaakseni tavallisen puvun,
shaketin, redingoutin, smokingin ja frakin. En sano tätä pahalla enkä
kademielin, sillä jokainenhan pukee itsensä niinkuin haluaa — tai on
sitten pukematta, kuten myöhemmin havaitsin useitten pariisilaisten
naisten kulkevan, — mutta hienoimpiinkin operetteihin — oopperaa
lukuunottamatta, jossa en käynyt — saapuivat kaupungin asukkaat
puettuina varsin kirjavasti.
Minä puolestani, hankittuani entisen sokeritoppanuoraksi venyneen
kravattini sekä paikkapohjakenkieni tilalle uudet, havaitsin pitkällä
laivamatkalla sekä edestä että takaa kiiltäväksi kuluneen sakettini
ja lippalakkini (merkki Harcourt) kanssa olevani kutakuinkin
pariisilaisten makuun.
Hairahduin puhumaan ehkä pitkälti pukuasiasta, joka muuten ei ole
vahvimpia puoliani, mutta tarkoitukseni oli vain huomauttaa, että
Pariisista saa kyllä tarpeen tullen kymmenessä minuutissa ostaa
minkälaisen istuvan puvun tahansa kolmanneksella siitä hinnasta, jonka
Suomessa olisi saanut maksaa parin viikon odotuksen ja koettelemisien
jälkeen — kiitos meikäläisten kraatarien lakkoilevan luonteen — ynnä
muidenkin lakkojen. (Naiset kyllä koettelevat pukujaan Pariisissakin,
mutta se on heistä hauskaa.)
Tämä puvuista, mutta tarvitsee sitä ihmisen ruumis muutakin siivousta,
ja yksi tällainen vitsaus miehille — ja muutamille naisillekin — on
parranajo. Olkoon housut takaa rikki, sitähän ei voi auttaa, ellei ole
tullut katsoneeksi — eikä sinne ole toistenkaan pakko kurkistella, —
mutta naamansa näkee Pariisissa aina peilissä, menipä minne tahansa, ja
jos silloin on aamupuhteella tämä tärkeä siivous jäänyt toimittamatta,
on se pikimiten järjestettävä.
Minä henkilökohtaisesti ajan melkein aina omin käsin partani, mutta
eräänä päivänä sai ylpeyden henki minussa vallan ja yllytti menemään
oikein pariisilaiseen parturiin. Olen aina tuntenut suurta kunnioitusta
sanottua tiedekuntaa kohtaan muistellessani erään virkaveljeni
kertomusta, kun hän kaksikymmentävuotta sitten kielentaitamattomana
joutui Pariisissa parturiin. Osoitti karvaista leukaansa ja päätänsä
sormellaan — lausuen jo oppimansa ranskankielisen sanan: "oui."
Karvari tarttui teräskapineihinsa, ajoi parran ja kysyi jotain omalla
kielellään. "Oui", kuului vastaus, ja taas seurasi hetken kestävä
käsittely. Taas kysyttiin ja taas vastattiin, kunnes kolmen tunnin
istunnon jälkeen veljemme oli pariisilaisen parturin haluamassa
kunnossa. Mutta lasku oli myös sen mukainen: 35 frangia entisajan
rahaa. — Matkakassa oli siinä tuhannen frangia, vähän yli ehkä,
Pariisissa piti viivyttämän kaksi viikkoa, myös oli jossain asuttava,
syötävä ja vähän hupailtavakin ja parturissa piti käydä joka päivä,
sillä kuka sitä nyt Pariisiin partaveistä ottaa mukaansa. — Hän
ei ole koskaan kertonut, miten hän asiansa järjesti, mutta niihin
aikoihin, kun kuulin tämän kertomuksen, kaamoitti se minua, ja päätin
itsekohtaisesti olla varovainen.
Arastellen avasinkin parturin oven jossain asuntoni läheisessä
katunurkkauksessa. Kolme tuolia oli huoneessa, joista yksi vielä
uhrista vapaana. Siihen minut istutettiin ja ovi suljettiin ottamalla
kädensija ulkopuolelta pois. Nyt kysyi siivonnäköinen adjutantti, mitä
pitäisi tehdä, mutta minä pidin varani enkä puhunut mitään, näytin vain
korvallisiani ja klipsuttelin sormillani, niinkuin saksilla tehdään,
mutta en puhunut mitään. Parturi tarttui työhönsä, eikä hän ensi kertaa
tuntunut saksia käsittelevänkään. Pian osoitti hän minun otsatukkaani
ja kysyi jotakin. Puistelin päätäni vastaukseksi, mutta siitä hän äityi
hirveästi puhumaan samalla tehden teatraalisia liikkeitä. Kun minäkin
olen joskus näytellyt nuorisoseuroissa ja sen semmoisissa, otin ankaran
katsannon, sillä arvelin, että tässä se Ranteliinin juttu nyt taas on,
ja sitten salli hän minun poistua. Lähtiessäni kysyin, minkätakia hän
saapuessani oli sulkenut oven jälkeeni, ja hän lakoonisesti ilmoitti,
että kun kerran kaikki kolme tuolia olivat varatut, ei kenelläkään
ollut syytä tulla huoneeseen odottelemaan. Jonottakoot kadulla
siksi, kunnes joku paikka vapautuu. Uskalsin epäillä tällaisen tavan
kannattavaisuutta, mutta hän väitti, että kun heidän kuitenkin täytyy
ajattaa partansa, odottavat he mieluummin kadulla kuin lähtevät toiseen
parturiin, joka myös saattaa olla suljettu.
Vaikka ei käykään naisparturissa, tutustuu Pariisissa kuitenkin ja
tahtomattaan naisten kauneudenhoitoon, sillä he harrastavat sitä
aina ja jokapaikassa. Kyllähän naiset muuallakin hankaavat naamaansa
puuteria, ja se luonnollisesti olkoon sallittu, sillä jos jollakin
on huono ja rupinen ihonlaatu, niin peittäköön sen toki jauhoilla ja
muilla paklausaineilla. Mutta huulien veripunaiseksi maalaaminen ei
satu ainakaan minun makuuni. Vielähän senkin voisi sietää että joku
huonosti vietetyn yön jälkeen hiukan värjäilisi kalvakoita huuliaan,
jos väri pysyisi edes kymmenen minuuttia, mutta kun he eivät malta
olla nuoleskelematta huuliaan, lohkeilee väristä palasia pois kuten
rappausta ikälopun talon seinästä, eikä näky ole enää silmälle
suotuisa. Ja sitten, jos he tyytyisivät maalaamaan vain sen osan
huulistaan, jonka luonnonlakien mukaan tulee olla punainen, mutta se ei
riitä. Ylähuulen keskelle vedetään korkealle ulottuva punainen marja
ja alahuuleen vastaavaan paikkaan samanlainen alaspäin, ja silloin
muistuttaa tällainen huulipari enemmän kärpässientä kuin pusujäseniä,
— sillä huulethan ovat tehdyt pääasiassa suutelemista ja viheltämistä
varten. Vielä niillä kutakuinkin saattanee viheltää, mutta se toinen
homma — — —?
Kahviloissa näitä mannekiineja sitten istuu aamusta iltaan
vilkuttelemassa silmää ohikulkijoille, mutta puotitytöt ovat yhtä
hanakoita maalareita eikä näky ole paremmissa ravintoloissakaan
harvinainen.
Kun tulivat ravintolat mainituiksi, en malta sivuuttaa erästä, jota
jo Suomessa minulle suositeltiin. Se on Restaurant "Djiguite",
Boulevard Edgar-Quinet 19. Erikoisuutena oli mainittu se seikka, että
kaikki ravintolan tarjoilijat sekä orkesterin jäsenet ovat venäläisiä
ruhtinaita, jotapaitsi siellä tulee toimeen skandinaavialaisilla
kielillä. Niinpä ravintola visiittikortissaan erikoisesti sulkeutuikin
skandinaavien suosioon.
Nähdäksemme tämänkin paikan, menimme sinne päivälliselle.
Ravintolahuone ei ollut suuruudella eikä ylellisyydellä pilattu,
ja mitä siivollisuuteen tulee, saattoi hyvinkin uskoa sen olevan
venäläisissä käsissä. Mutta henkilökunnan ruhtinaallisuutta uskalsin
epäillä. Ainoa, joka saattoi kehua puhtaasti venäläisillä ja sen ohella
myös sanokaamme ruhtinaallisilla kasvonpiirteillään, oli pianisti.
Ylitarjoilijalta, joka heti saavuttuamme otti meidät huostaansa,
kysyin oliko siinä nyt Orlov tai Menshikov, mutta hän vaikeni.
Sitten tiedustelin erään vaaleahkon soittoniekan sukujuuria, mutta
ei niitäkään ilmaistu enempää kuin muidenkaan. Kaikki oli anonyymiä,
salaperäistä, kaikki olivat ruhtinaita, antakaa ruhtinaille heille
tuleva arvo. Sanoin epäileväni koko kertomusta humpuukiksi, mutta
kivenkovaan vakuutettiin kaikkia täysiverisiksi, jalosukuisiksi.
En tiedä, vaikuttivatko kysymykseni jollain tavalla häiritsevästi,
koska ennen lähtöämme hovimestari lahjoitti minulle metrin pituisen
Suomen lipun. Se oli kuin ymmärtämyksen merkki, sellainen "ei nyt pidä
ottaa pahaksi, vaikka tässä tuli puhutuksi leikkiäkin." Panin lipun
taskuuni, ja lienee se matkassani vieläkin.
Toinen skandinaaveille suositeltu ravintola on Strix, lähellä
Dome-kahvilaa. Sen on aikanaan perustanut Albert Engström, jonka kuva
ja monet piirustukset koristavat huoneen seiniä, ja oli se viime
vuosiin saakka skandinaavien suosituin ruoka- ja kokoontumispaikka. Nyt
se on joutunut jonkun juutalaisen käsiin, eikä kukaan kerran siellä
käytyään enemmälti sinne halaja, sillä ennen niin kehuttu ruotsalainen
keittiö on saanut vahvoja sivuvaikutteita tavallisesta ranskalaisesta
ruokalasta, ja hinnat ovat kolmattaosaa kalliimpia kuin ranskalaisissa
ravintoloissa.
Vastailmestynyt ruotsalainen Pariisinopas kyllä suosittelee vieläkin
tätä paikkaa, mutta se puhuu muutakin, johon ei ole luottamista. Muun
muassa mainitaan siinä, että katakombit ovat yleisölle avoinna joka
kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena sunnuntaina, jonka perusteella
varustauduimme matkalle kymmenen hengen voimalla. Asema oli kuitenkin
suljettu ja portilla luki, että avoinnaolopäivät ovat ensimmäinen ja
kolmas lauantai. Tiedusteluumme, milloin päivä on muutettu, vastattiin
sen olleen aina siten. Näin jäivät katakombit meiltä näkemättä, koska
emme voineet kahdeksi viikoksi jäädä odottamaan seuraavaa tilaisuutta.
Mutta luottamuksemme Pariisinoppaaseen oli myös hävinnyt.