Että taira eres tietääkkää, mikä se aliokettu on? »Alio» on
eteläpohjalaane sana ja merkittöö samaa ku kesu elikkä kesy, niinku
oikee kirjanjälkhen sanothan.
No nii, Nurmoon meijärin juustomestarill on aliokettu, jota s'oon
hyysänny ja kauan aikaa. S'oon poikamiäs se juustomestari ja ku ei oo
akkaa vaivoona, nii joutaa kaikellaasta muuta krapaamhan. Jotaki hommaa
sitä pitää ihmisellä aina olla vastuksena, jotta aika paremmin kuluus.
Tämäkin oli saanu päähänsä, jotta hän laittaa ittellensä oikee
erinomaasen lintukoiran tykkööttämällä yhthen tavallisen jahtikoiran
ja ketun. Ja sitä mä en ymmärrä yhtää, kuinka siitä lintukoira
sitte tulis. Sanoohan selvä yhthenlasku jotta kettu ja koira, s'oon
yhthenlaskettuna kettukoira. Mä tykkään jotta, jos se lintukoiraa
meinaa saara, nii sen pitääs husuttaa koiransa eres jonkin variksen
kimppuhun, ei siitä muutoon mitää tuu.
No nii, tehkhön kuinka tahtoo, s'ei kuulu mulle, enkä mä siitä
piittaakkaa.
Mutta tämäkin osoottaa, jotta on niillä vanhoolla poijilla omat
kotkotuksensa.
Sitä kettuansa s'oon syättäny ja purettanu rautalankahäkis ja aina
välhin kulkenu kattomas, kuinka se voii. Mutta menhellä viikolla
tiistakina, justhin parhaasehe aikhan, ku koko meijärin plassi oli
täynnä maitokuarmia ja oli litviikipäivä, jotta isäntiä ja emäntiä oli
tullu oikee trusapääs meijärille, nii kuinkhan olikaa se kettu saanu
sen häkinvintan auki ja otti ja truikas ovesta pihalle korvat luimus ja
häntä suarana ku keppi!
Tiätää sen, mikä meteli siinä nousi. Itte juustomestari seisoo justhin
patansa ääres sekoottamas heravelliä sylenpituusella kauhalla. Ja ku se
sen näki, nii hyvän aikaa huitoo kauhallansa ympärinsä ja haukkoo ilmaa
ennenkö sai kiljaastuksi jotta:
— Herrinjee, nyt se meni!
Sinne lentivät mestarin puukengät pitkin meijärin peräseiniä ku se
tormootti perhän huutaan jotta:
— Ottakaa hyvät ihmiset kiinni! Menkää ethen, jottei se pääse mettähän!
— — Ei saa ampua! — — Pois koirat, jottei ne revi sitä, juaskaa,
juaskaa ethen!
Isännät ja emännät käntyylivät ja poukkoolivat kovasti, mutta kuka
sitä nyt nii hetipaikalla hoksaas perhän lähtiä. Vasta horvin päästä
käsittivät juustomestarin meiningin, jotta heirän pitääs ottaa kiinni
sen ketun, ja rupesivat nytkähyttelemhän housujansa jotta:
— No kyllä vai me tuan kiinni otamma!
Hairasit takin seljästä ja lakin päästä, löivät meijärin portahille,
sylkivät kourihinsa ja lähtivät paasoottamhan käret levjällä ketun
perhän.
Yli aitojen, peltojen ja ojien juastihin ja hypittihin ku villivarsat.
Toiset pomppiivat suaraa ojihin, toiset ylitte, kuinka kukin kerkes
ja minkälaaset kintut kutakin kiikuttivat, mutta eri meno ja mekastus
siinä tuli, n'ottei juustomestarin trengänny muuta ku seisua
maantiällä, heiluttaa kauhaansa ja huutaa lujaa.
Akakki lähtivät häntä truutulla perhän n'otta siitä tuli oikee
aikamoone kilpajuaksu, kuka sen sais kiinni.
Kerraasti yks isänt' oli jo saara sitä hännästä. Oikaasi jo kätensä ja
hairas, nii kettu peijakas nyppäski häntänsä pois, jotta kerran vain
kerkes isäntä haukata suuntäyren ilmaa ennenku lenti silmällensä maahan
n'otta mätkähti, ja taisi siinä prätkähtääkki.
Maantiäll' oli justhin meijärille tulos Mäkitaloon punaasen tuvan
emäntä ja sitä vasthan tryyköötti se kettu aiva suaraa.
Ku emäntä sen näki, niin sekös kans kiinniottamhan! Levitti hamhensa
levjälle, tamppas jaloolla ja huuti jotta:
— Tuus tänne rakkari!
Ja kettu tuli!
Aiva suaraa tuliki, eikä yhtää väistäny, vaikka emäntä rupes hosumhan
ja huuthon jotta:
— Voi herra siunakkohon, ny se tuloo aiva päälle! Hyvät ihmiset
sentähre auttakaa!
Kettu meinas truiskata suaraa emännän jalkaan välistä, mutta
kauhuusnansa säikähti emäntä nii, jotta se plyssähti istahallensa ja
kettu-parka sekaantuu sen seittämän hamhen sekhan.
Ja siitä ny vasta metakka nousi! Voi isä jee, ku se akka huuti!
Se huitoo ja potkii käsin ja jaloon ku valkia olis ollu hännäs ja
pyärii ku lankakerä ympärinsä n'otta ketunki meni siinä rytäkäs
sisuskalut ja pää aiva sekaasinsa.
Viimmee kerkes miähiä häthän, mutta emäntä potkia sätkytti ja kiljuu
niin kauhiasti, n'ottei ollu hyvä siihe paljahin käsin mennäkkää.
— Se puroo, hui! — krääkyy emäntä aiva sinisenä, mut isännät ne
tykkäsivät vai jotta:
— No, ny s'oon pussis kettu!
Ne piirittivät emännän joka pualelta, jottei se pääse karkhun. Se kettu.
Siinä yritti sitte toinen toisensa perästä hairata emäntää piaksuusta
kiinni, mutta leuvoollensa saivat jotta paukkuu.
Lopuuksi Krapulan suutari astoo framille, sylki kourihinsa, ja sanoo
jotta:
— Pthy ptho! — Menkhön vaikka nenä, mutta kyllä m'oon aina plaannu
yhren akan räpsyttimis pysyä — ja faattas emännän koiphin kiinni ku
takiaane.
Sai se sellaasen fläiskäyksen vastapläsiä jotta kauan aikaa väänteli
naamaansa ja syljeskeli santaa suustansa, mutta kiinni piti ku pitiki
emännän koivesta, vaikka pahoon pakkas poukkoolemhan.
Ku toisiaki heti tormas aphun, nii saivat miäsjoukolla emännän
voitetuksi.
Ja justhin ku kettu meinas passata päälle ja livahtaa emännän hamhen
haarasta pihalle, nii justhin kans suutari kerkes hairata korvista
kiinni jotta:
— Ähäs, junkkari, jopa rookattihin!
Ja emäntä ku oli suutuksis, sylki ja siunas jotta:
— Ku tuallaasia eläviä pirethän, joll' ei oo vhtää miältä pääs, eikä
häpyä. Lentäävät mihkä rookaa...