N'oon ny herrat siälä Helsingis taas saanhet aikahan sellaasen sotkun,
jota politiikkamiähet sanooyat hallituspulaksi. Mun taitaa pitää
vähä seliittää seränpoijille, minkälaasta tuhinaa se hallitushomma
oikiastansa on.
Kattokaas, meitä tavallisia ihmisiä komteerathan sillä lailla, jotta
este me itte kuljemma äänestämäs valtiopäivävaaliis joitaki pualueeta
ja niinsanottuja kansanerustajia sinne valtiopäiville riitelemhän ja
hasajamhan meirän pualesta oikee kuukausikaupalla ku ei me kaikki itte
joura, — meirän ku pitää tehrä tyätä ja maksaa verua.
Valtiopäivillä nämä kansanerustajat sitte valittoovat joukostansa
toistakymmenmiehisen sakin, jota sanothan »hallitukseksi» ja ne
viärähän eri kamarihi keskenänsä hasajamhan. Siihe sakkihi välithän
eri pualuehista tiätysti vai kaikista kliipatuummat ja jukuripäisimmät
juhannekset ja niitä sanothan »ministeriiksi» ja ovat suuria herroja.
Friipiletilläki saavat reissata ilman erestä vaikka kuinka paljo.
Tiätää sen, jotta sellaasehe virkahan on tukkijoota ja siitä se justhin
tulooki se ijankaikkinen hallituspula, nii meirän maas ku muallaki.
Ku yks on päässy kukooksi tunkiolle ja vähä kiakaassu jotta:
— Hih, nyt m'oon täälä ministerin plassilla! — nii heti rupiavat toiset
havertamhan koivista ja takinhännästä jotta:
— Tuukkos alha siältä kiakumasta! Mikä säkin luulet olevas, — — ei
sull'oo »kansan» kannatusta.
Niin ovat toiset kathellisia ja häijynkurisia, vaikka herra ministeri
koittaas kuinka paasata ja pyyrellä jotta:
— Ymmärtäkää ny veljet, maan etuahan mä täs...
Mutta ei! Pois vai kakistavat.
Luulettako, jotta ministerinä on sitte hyvä olla? — Ei sinnepäinkään!
Uloospäin se kyllä näyttää, jotta ministerit on pesta pruuteria
keskenänsä ja käret kaulalla istuvat niinku kuvasta näkyy. [Piirrokset:
Hallitushoito erestä ja takaa.] Veljelline sopu, suloone yhteesymmärrys
ja rauha vallittoo hallituskokoomukses niinkus näjettä.
Siinä ne ny istuu hallitusherrat hyväs sovus yhteesellä penkillä, mutta
jos kattothan takaapäi, kuinka rakkahasti ne oikee toistansa halaavat,
nii eiväkkös ookki kourinensa toisensa pönskäs kiinni!
Hallitus on silloo »luja», niinku sanothan, ku kaikki vetäävät
toistansa tukasta tasaasesti ja yhtä lujaa. Se on sitte sitä nii
sanottua parlamenttaarista hallitustapaa, jota tällääsis oikees
kansanvallan tasavalloos, niinku me oomma, pruukathan, ja josta
sanomalehris nii korjasti kirjootethan. Erestä sulooses sovus ja takaa
tuhannenmmooses takus!
Ku tällääne »parlamenttaarine hallitus» muarostethan, nii tapahtuu se
sillä lailla, jotta tasavallan prisitäntti käsköö tavallisesti jonkin
paljaspäisen miähen ettiä ittellensä eri pualuehista parhultaaset
takkupäät kinnookaveriiksi. Niiren kans se sitte istuu hallituksen
pitkälle penkille ja rupiaa tukkanuatan vethon, se on hallithemhan.
Hallituksen päämiähen, jota sanothan pääministeriksi, pitää istua itte
keskelle. Ennenku hallittemhan, tuata nuan kiskomhan, ruvethan, pruukaa
pääministeri tehrä toisten ministeriensä kans tarkan sopimuksen siitä
kuinka, lujaa verethän ja jotta tahti pitää olla tasaane, eikä saa
nykiä eikä repiä.
Kun näin on sovittu asioosta, on hallitus valmis ja siitä sitte
kerrothan sanomalehris suurella präntillä ja luetellahan tarkasti,
kukka kaikki ny on päässy hallituspenkille käsivoimiansa koittelemhan.
Ja sitte se alkaa se »hallitteminen», se tukkanuatan veto. Joka
miäs kinnaa kaveriansa tukasta sen kun kourat kestää. Ja me muut
pualuelaaset ja arvoosa yleesö huuramma ja yllytämmä jokahinen oman
pualueen miästä traksimhan oikee hengen erestä. Keskellä penkkiä
istuvan pääministerin on koitettava olla tyrniää ja kankiaa, jottei
»hallitus hajua», niinku sanothan, ja maa, ja valtakunta ja isänmaa
ja koko konkkaronkka ynnä kansakunnan tulevaasuus »jouru tuuliajolle»
elikkä »valtakuntaa saateta vaikiasti selvitettävähän tilanteesehe»
jne., — niinku ny taas on käyny.
Niinkus muistatta, nii käski prisitäntti täs pualivuatta sitte
professori Inkmannin panemhan taas pystyhyn »hallituksen»? Se sai
kauan ettiä ja pyyrellä toisia pualueeta valittemhan erustajansa
hallituspenkille, sillä silloon oli maas torella »vaikia hallituspula»,
ku erellisis tukkanuatanveroos pualuepamput olivat kyninehet ja
plokannehet toistensa niskavilloja nii ruakottomasti n'otta aiva suuria
klaappia oli pääs. Karvatukut vai oli päistä pölissy ja joka miähen
niskaa karvasteli ja kihelti n'ottei tahrottu enää millää konstilla
saara ketää siihe souvihi.
Inkmannin piti pyytää ja vakuuttaa ja pyhästi luvata, jotta kaikki
suastuuvat rehellisesti vetämhän yhtä lujaa. Viimmee se saikin sakin
kokohon, ja nii taas aljettihin tukkanuotan veto, vaikka maalaasliiton
miähet pakkasivat panhon vastahan ja marajivat jotta:
— Tuata, tuata — — ei me tiärä, jos me tairamma enää viittiäkkää, ku
meille tehrähän aina jotaki jutkua ja meirän tukasta kiskothan aina nii
raakkulehen kipiää, n'otta karvat päästä lähtiä. — — Monelta poijalt'
on jo mennykki hiukset nii jottei oo karvoja enää ku vähä korvien
nenäs...
— Sellaastahan se pakkaa olemhan tämä politiikka ja parlamenttaarinen
hallitustapa, muttei auta vesistellä ku kerran on politiikkamiäheksi
lähteny — seliitti Inkmanni, joka näis hallitushommis on jo nii kauan
rehannu, jottei sill'oo ittellä enää hiuksista jälellä muuta ku vähä
kruusooksia takinkaulukses.
Mutta kyllä kans on oppinu sen hallittemisen tairon perinpohjin.
Istuu se maalaasliitto kumminki viälä Inkmannin penkille, vaikka
saivaristua kiheltiki. Inkmanni tarjos lojaalisti maalaasliiton
Lahrensualle pianoosen hiustupsunsa korvanlehren takaa, ja siitä on
saanu Lahrensua koittaa kiinni pirellä ja valvua maalaasliiton etua,
samalla ku Inkmannin itte pruukas lojaalisti sylkäästä kourahan ja
tarttua keko kämmenellä kiinni Lahrensuan tuuhiaan tukkaan.
Tasaasesti ja hyväs tahris ne sitte kinnasivat puali vuatta. Kipiää
otti ja hiljaasta saratusta, ähkymistä ja sihinää on kuulunu kaiken
aikaa hallituksen penkiltä, mutta tiistaki illalla, ku siitä
eläkelaista tukkanuattaa verettihin, pääsiki maalaasliitosta äkkiä poru
jotta:
— Voi Herran poijat sentähren! Päästäkää hyvät veljet irti ja vähä
äkkiää! Tät'ei kestä enää meirän päävärkkimmä...
Niin krääkääsivät ja höltäsivät kätensä toisten ministerien tukasta,
hyppäsivät pystyhy ja karkasivat pois koko hallitussakista.
No, tiätäähän sen, jotta silloon ei auttanu muirenkaan poikaan muu, ku
päästää irti ja jättää siihe koko homma.
— Hohhoh ku helppas — oli Inkmanni sanonu ku irti pääsi.
Ja nii tuli maahan taas hallituspula...