Oottako kuullu jotta se masiinakauppa Ylistaros on ny puriittu?
Se ku se köyhä mökinmuija myi miähensä Sinkerin ompelukonhesta sille
rikkahalle leskiemännälle.
Se leskiemäntä otti niinkus muistatta sitä mökin miästä kynkästä
kiinni, ku kaupp' oli tehty ja vei ku ainaki omansa följyssänsä. Mutta
ku siitä pakkas ihmiset kovasti puhumhan, niin se leski otti ja myi
taloonsa n'otta heilahti, kokos kaikki hynttyynsä ja muutti Matun kans
jonnekki ylimaihin.
Siälä s'oli ostanu uuren taloon, pannu huushollin pystyhyn, itte hääräs
emäntänä ja miähenhän s'oli ostanu, n'otta kaikki oli lais niinku
pruukathan.
Ja hyvät päivät sillä mökin miähell' oli ollu. Juustua ja kaljavelliä
sai joka päivä ja kaikki juustonpalat koolia farin pohjasta. Eikä
puutett' ollu mistää laista.
Mutta niinhän s'oon täs mailmas, jotta koskaa ei ihmine oo tytyvääne,
vaikka sais kuinka kahren pualen voita leivälle.
Kyllä se leski koitti sitä syättää ja passata niinku ainaki morsiaan
yrkämiästä, mutta sittekkää ei sen mökin miähen ollu hyvä olla.
— Mikä sua Mattu oikee vaivaa, eikö sull’oo kaikkia kyllältä? - pruukas
se leski kysellä ku se takkakivellä kaffimyllyä pyäritteli.
— Mikähän mun — — huakaasi mökin miäs. — Kaikkiahan täs on, mitää ei
puutu, pakkaa olhon liikaaki hyvää...
— No no, Mattu, älä ny, sellaastahan se nuarenparin elämä
on alkaapäältä, mutta kyllä se siitä tasaapuu ja helppaa.
Kuherruskuukaureksihan tätä aikaa pruukathan sanuakki.
— Sanokohot miksi tahtoovat — jahkaasi Mattu — mutt'ei sitä ny aina
kaljavelliäkää jaksa syärä. Vattan se rikkoo ja yäkyttää. Tuloo nii
holtittomaksi, jottei jaksa korviansa kantaa...
— No, mutta, Mattu rakas, mee maata jos sua väsyttää, eipähän täs
erityysiä kiiruhiakaa oo — kehootteli leski.
— Eipäs se makoosta parane, pahenoo pikemmin — huakii Mattu.
— Älä ny oo nuan kovasti vastahakoone ja häijyllä päällä — lepytteli
leski. — Jos sun on ikävä, niin saat lähtiä Kokkoolasta ostamhan meille
hevoosta, eikhän se friskaasi.
Ja se friskas.
— Joo — sanoo Mattu. — Mä lähren — ja oli heti valmis ku suutari
sotahan.
Siitä paikasta rupes ettimhän kintahiansa.
— Mutta muista tulla pian takaasi! — varootteii leski, ku räknäs
hevoosen hintaa Matulle käthen. — Tottakai sä jo tiistaina
ehtoopäivällä kotia kerkiät, mun tuloo sua niin ikävä...
Ja ku toren sanoo, vaikkei sitä aina tahro viittiä sanuakkaa kaikista
asioosta, nii kaulasta otti leski Mattua porstuas ja pussata
truiskahutti nii koko truutulla, jotta Matulta lenti karvalakki päästä
porstuan laattialle ja vähält' oli jottei se puronnu vesikorveehi.
Nii lähti Mattu, mökin miäs, Kokkoolaha hevoosta ostamhan — ja sille
tiälle jäi.
Oli reissannu Tamperesta myäri ja mihnähä olikaa kulukenu, mutta
viimmeen ilmaantuu Ylistarhon vanhan rakkahan muijansa ja mukulaansa
keskelle. Anteeksi oli pyyrelly hukkareisua ja kovasti katunu.
— Opiksi koiralle kylmä sauna! Kannikka kovakin koron matalan, parempi
on ku lesken lihavankin leviä leipä — oli mökin muija tuumannu.
Ja mistähän juuttahasta osaskin nii korjasti sanua.
Mutta sitte oli Mattu saanu ruveta papaksi taas omhan kotoho.
Hyväs sovus ja sulooses rauhas elettihin sitte matalan mökin katon alla
monta päivää.
Mutta sitte yhtenä päivänä nykäästihin mökin ovi äkkiä auki justhin ku
Mattu oli syämisen jyrinäs ja lykkäs seittämättä sualaasta silakkaa pää
erellä suuhunsa.
Kuuluu hätääne huuto ovesta jotta:
— Onko Mattu täälä? — ja samas tormas tuphan itte se leskiemäntä,
jok'oli lähteny Matun perhän.
Mattu ei saanu sanaa sanotuksi, eikä se kumma ollukkaa, ku sill'oli se
silakka suus n'otta häntä vai suupiälestä törrötti.
— Mattu — —! huuti se leski ja putii nyrkkiä. — Kuinka sä nii lährit ja
olikos se puhet sellaane? Lähre ny heti mun kans takaasi! — Kuinka sä
nii lährit ja olikos se puhet sellaane?
Silloo rupes Matun leuat hiljaksensa huiskumhan. Se mäihäs sen silakan
esti kaikes rauhas ja oikee pehmooseksi pureskeliki, ennenkö nialaasi
ja sanoo jotta:
— No en ikänä! Ja s'oon sillä sanottu, jottas tiärät. Siihe souvihi en
enää totta jukulauta rupia! Tuallaane vanha kröösee — —.
— Vai nii? Vai et rupia! Ohhoh, vai vanha kröösee, hyi häpee riivattu
ku tualla lailla kehtaakki sanua. — Mutta ku m'oon kerran ostanu ja
rahan maksanu ja antanu Sinkerin ompelukonhen, nii sun pitää lähtiä? —
— Enkös ookki antanu? — kysyy leski mökin muijalta.
Ja se sanoo jotta:
— Joo-oh, annoot sä, ja tuas s'oon masiina klasin viäres nykkin.
— Mutta min'en lähre! -karjaasi Mattu ja mojahutti nyrkin pöythän
n'otta silakat kupis hyppii. — S'oon sillä sanottu! Saat mennä ja
laitakki luus vähä äkkiää täältä elikkä mä näytän kuinka neliinvartista
poljethan!
Nii sanoo ja kyllä se leskikin sen näki, jotta tosi siin' oli eres.
— Jos ei Mattu lähre mun joukkohoni, nii silloo on kans kauppa rikki —
huuti leski. -Minä tahron masiinani pois ja heti paikalla!
— Saamas pitää! — sanoo mökin muija ja rupes vethön Sinkerin konesta
ovensuuhun.
Masiina hintrattihin pihalle ja nostettihin kevarin hevoosehen, jolla
se leski oli asemalta tullu. — Ja nii lähti leski saman tiän takaasi
kovasti motkottaan.
Ajoo kolmatta kilometriä ku samas muisti, jotta:
— Voi saksanpukki sentähre! Ny pitää pyärtää heti takaasi. Kyllä mä
maksan, aja sä vain poika ja lyä pruunia, jotta keriithän viälä junalle
ennenkö asema lähtöö.
— Mihkäs se asema lähtis? — virnisteli kyyttipoika.
— Suus kiinni mullikka, et sä mistää tiärä — karjaasi leski.
Ja nii toi kyyttipoika leskiä häntäpystyä takaasi mökille, jotta tukka
suarana.
Se hyppäs kärry yltä, riipaasi oven auki ja huuti jotta:
— Voiretpilli kans! Joutua tänne se pilli!
— Heti! — sanoo mökin muija. — Tuas on! Pirä hyvä omanas, en sit' enää
tarvihekka — —