Kauan se kesti ennenku lunta saathin tänä talvena. Ihmiset pakkas
tulhon jo nii krätyysiksi ja kiukkuusiksi n’ottei kärsinehet paljo
puhuakaa, ku kaikki tarvestyät jäi tekemätä, puut mettähän ja heinät
latoohi. Lehmät huutivat navetas kurkku suarana suuhunpantavaa ja tuvas
meiskas emäntä jotta:
— Millä mä täs pärnöötä keitän ja ruakaa laitan, ku ei oo puita paran
ala? — Kaikki riskut ja purut on puularosta poltettu. Samoon kenkärajat
kokilta ja ne lavittarauskat ja se isävainaas vanha kaljatynnöriki on
menny saman tiän tornin kautta taivahalle. Ei siit'ollukkaa enää muuta
ku kimmet jälellä. — Jaa, oli siitä näimäs viälä tappiki tallella ja
sillä mä keitinki tänä aamuna kaffit — —
Isännät on kiärtäny kartanolla, repinhet airaksia, särkenhet vanhat
kärrynlavansa ja kivirekensäkki polttopuuksi. Monet on joutunhet
antamahan takanpeshän koivuuset väärät värkkipuunsakki, jota n'oon
säästänhet katonrajas sata vuatta ja meinannehet tehrä oikee
kahrenhengen lullulavittan taloohi.
Kyllä s’oon ollu nii kamalaa talvia, jottei s’oo kuin makaa, jos
ihmiset on pakannu tulla oikee riivooksihi, ku hiataaki olis pitäny
ajaa tiäosalle, eik’oo reki luistanu, vaikk’olis ollu kuinka hyvi
raurootettu.
Joka aamu on isäntä noussu jo neljältä ylhä ja käyny portahilla
kattomas, jotta eikö jo oo lunta tullu, ja aina vai on pitäny konttia
takaasi emännän seljän taa ja huakaasta jotta:
— Kyllä s’oon kauhiaa, ku mailina on aiva kuralla ja helmikuu on jo
pualivälis — — —
Mutta yhtenä aamuna sitte tuliki isäntä vähä äkkiä takaasi jotta:
— Nousekkos Maija joutua ylhä laittamhan kaffeeta ja ruakaa väjelle —
nyt on tulin luuta!
Ja sitte takaasi tuphan jotta:
— Hoi Nikolai ja Kalle siälä ylisängys, älkää enää hornakko, joutua
ylhä panhon hevoosia aseehi, nyt lährethänki mettähän koko taloon
väjellä!
Siinä tuliki eri pouket ja samallaasta s’oli joka taloos n’otta ovet
paukkuu ja aisakellot heläji. Tiät oli mustana hevoosia joka taholle.
Puita ja heiniä ajettihin n’otta hevoosen hännät soittuu ku fiulun
kiälet.
Ja sitä menua s’oon sitte piisannu lumi ja kiirus, n’ottei nyt oo enää
häränpalaa, ku sais vai viälä hiatakuarmat tiälle.
Siälä hiataplasilla sitä ny onki kuhinaa. Satoja miähiä kaivaa ja
kavertaa monttua, survoo hiataa rautakangilla irti ja menöövät ku
myyrät maan ala, josta kuarma toisensa perhän lähtöö liikkeelle.
Pakkaa siinä tulemhan, ku kiirus on, vähä kahinootaki jotta:
— Mitä sulla mun kruuvasnani on tekemistä? Eikä tämä teiränkyläästen
hiatapaikkaa ookkaa, jotta pysy vähä kaukempana, elikkä mottaan tualla
lapiolla n’ott’ oot päätäs lyhee ku kotias tuut.
Mutta niin kiirus siin’on jottei kerkiä paljo lyämhänkää, ku vai sais
pian kuarmansa täythön ja lisää hakemhn.
— Ja sitte ku ne ripottaa nua toiset tuata hiataa viälä tiällekki,
jottei tahro reki luistaakkaa. Siinäki pitää manata tullen mennen.
Ja ku pakkaa kamppehekki menhön siinä kiiruhus sekaasinsa, niinku
Vääränloukon isäntään täs menhellä viikolla. N’oli kans hiki hatus
punnastanhet yhtehööses hiatakruuvas ja mitäs ollakkaa, nii hairasivat
samhan rautakankhen kiinni ja rupesivat hokohon jotta:
— Täm’on mun!
— Ei ku mun se on!
— Ei ookkaa!
— Oo-ompas!
— Älä yhtää siinä! — Päästä irti vai ja vähä äkkiä!
— No kyllähän mä rautakankeni tunnen. Mitä sä sitä omit, ei s’oo sun,
äääh — — —
— Hulluhan sä oot, äääh — — —
— Itte sä hullu oot, äääh — — ähisivät äijät silmät tapilla ja
kinnasivat niskat kryhys ja irvillä kampahin kummastaki päästä.
Eikä se kumma oilukkaa, jotta siinä erehrys tuli ku s’oli nii justhin
samallaane, se rautakanki.
Siinä tuli kauhia kissinhännän veto, ähkymine ja puhkumine, eikä
kumpikaa tohtinu käsihinsä sylkiä, jottei vai pääsisi irti ku pakkas
muutoonki käret luistamhan.
Mutta se toine, joka veti siloosesta päästä, rupes tuntemhan, jotta
nyt se luistaa, ku se rautakanki on sellaane poika, jottei se perttana
venykkää. Nii veti toiselta läpi käsien kangen, jotta pyllyllensä
plyssähti. Mutta siinä samas lenti toinenki kanttui kankinensa ja
justhin siinä se onnettomuus tuliki, ku se löi takaraivansa jukopuuhu
aiva pökerryksihi.
Eikä se meininki nii ollu, mutta ku se rautakanki oli nii samallaane,
jotta kumpiki luuli sitä omaksensa. Siinä se sekaannus tuli ja kuhmu
toiselle päähän, niinku usee elämäs sattuu, ku kiirus on eikä yhtää
kattota, mistä nyjithän, vaikka kaatuus koko sänkyrati niskaha.
Lopuksi se löytyy se toine rautakankiki sen kuhmupäämiähen lootikon
pohjalta, n'ottei siinä sitte enää niitää ollu.
Muuta ku se kuhmu sen toisen pääs.