Mull' olis yks nöyrä pyyntö esitettävänä Vaasan kaupungin
poliisimestarille. Ei omasta pualestani, ku mun hyvän ystäväni Eljas
Jupiaasen pualesta, joka asuu Vöörinkaupungilla.
Niinkus kaikki tiärättä, on täälä Vaasas Pitkälläkarulla surullisen
kuulunsa rautatiän ylikäytävä, ainua paikka, josta kuljethan n.s.
Vöörin kaupunginosahan. Tuata turmanpaikkaa sanothan täälä monestakin
syystä »Kualcmanloukuksi».
Eljas Jupiaane tuli taas yhtenä päivänä mun tyä tukka pörrös, takki
krutus ja olkia seljäs, niinku ainaki miäs, jok' on viättäny yänsä
putkas.
Epätoivoosena se seliitti jotta:
— Täs mä ny taas oon niinkus näjet...
— No mikäs on hätänä? Mihnä oot ollu?
— Putkas tiätysti! — huakii Eljas ja kynsii takkuusta päätänsä — Kyllä
s'oon kirottua, ku ei tuata Kualemanloukkua saara pois, ku aina mä
tartun siinä kiinni.
— Kuinka nii?
— No ku Vöörinkaupungille ei oo muuta tiätä ku tua Kualemanloukku,
josta pitää kulkia. Se on ku hiirenkillerö, josta syrän kurkus pitää
yrittää livahtaa läpitte, jottei poliisi huamaasi. Eileenkin illalla
min'en ollu ottanu jos pari kolme plörökuppia ja kuljin niin reirusti
ja rentua ku ainaki oikia miäs, jok'ei oo kellekkää pahaa tehny.
Kun sitte tuliin Kualemanloukulle, nii siinä seisoo taas vahris se
sama maaltatullu poliisi, joka heti niskahan jotta siitä tuata nuan
jollakin sopivalla lailla huamauttaas poliisimestarille, jotta me
vöörinkaupunkilaaset oomma sorretus asemas...
— Jaa, kuinkhan tua olis oikee...
— Sen tuanaasiako sen poliisin tarvittoo aina justihin siinä
killerönsuus seisua ja vahrata ku hämähäkki. Miksei se promeneeraa
pitkin katua ja töllistele siälä toises pääski? Mitä se aina siinä
seisoo — manas Jupiaane. — Kirjoottaasit Jaakkoo lehtehe jotaki siihe
laihi, jotta tua Vöörinkaupungin poliisi on sitte laiska miäs, jok'ei
viitti yhtää kävellä. — Pansit nuan kiärästi vai, jotta poliisimestari
käskis niiren kuljeskella erestakaasi karulla. Jaksaashan sitä sittekki
nurkan takana vähä orotella ja kattella, ku se menis poispäi, nii
silloo livahtais ku koira veräjästä...