Kyllä s'oon niin kummallista jotta, vaikka ihmisparka kuinka koittaas
olla ja elää taatia ja taitavaa, nii aina silloo tällöö pakkaa
tulemhan vaikka sen tuhat olis trykkifeilijä ja sellaasia klumppuja
elämänlankahan, jotta siin'ei auta muu ku kirkas manoo, kovat sanat ja
toisen tukkahan tarraamine.
Mutta ku siitä sitte on seliitty, huurettu ja krääytty aina sen mukhan
kuinka asia kulloonki vaatii, nii sitte se taas menöö hyvän aikaa aiva
itteksensä ja oikiastansa niinku paremminkin, sillä tuallaane totinen
tutina reippahan rytinän kans friskaa kcvasti päätä ja niskaa ja teköö
syrämmellekki hyvää.
Jos siinä ny saakin vähä kupuloota päähänsä ja naamatauluhunsa enemmän
färiä, nii ei s'oo muuta ku suloosta palsamia, väkevän ja tervehen
elämän tuntua.
— Ja saipa se toinenki!
Se se on parasta piaasteria syrämmelle!
Niin että meirän ihmisten pitääs tuntia ittemmä oikiastansa kovasti
iloosiksi ja onnellisiksi, ku me voimma riirellä ja rähistä oikee
syrämmenpohjasta. Sillä kyllä se nii o, jotta kussa riita ja rähinä,
siinä elämä ja ilo.
Totisesti, ku mä tätä asiaa ajattelen, nii vereni kuumentuu,
käsivarteni kouristuu ja sormia syyttää! Kun sais faartata jonkin
niskaha ja riapoottaa sitä ku kananraatua — — Min'en ookkaa saanu
pitkähän aikaha tapella ja siitä se vissihin johtuu, ku mä pakkaan
lihoomahan ja tylsistymähän. — — Mhy' täs pitää koittaa olla fiiniä, ja
kulkia kraki kaulas, jotta ihmisestä tuloo aiva nukkoo...
Tuata, tuata, se se on oikia järjestys luamakunnas, niin elukkaan ku
ihmistenkin joukos jotta, ku on hyvä olla nii:
— Kukkukiikaa!
Ja ku toisen kukoon näköö, nii:
— Huskii!
Niin se oli Nurmooski ennen.
Siälä tuli kerraasti toiskan kukkoo korko-oloohi ja lähti mahtavaa
marssimhan krannin tunkiolle, vaikka se hyvin tiäsi, jottei sen passaa
mennä sinne kiakumhan.
Mutta meni vai!
Korkiasti ja komjasti jalkojansa nosteli ja nii pää ja kaula ylpiällä
sangalla jotta se ny vasta oliki prötevää ja mahtavaa.
Näki kyllä, jotta krannin kukkoo nosti päänsä ylhä, ku kepinnenähän
lykkääs, ja katteli ku silanrenkahilla. Mutta marssii vai, vaikka tiäsi
mitä tuleman pitää!
Kaikista korkiimmalle nyppylälle astoo ja siitä otti ja kiskaasi oikee
vattan pohjasta tulemhan nii pitkän ja komjan kukkukiikan n'otta
kyykkyä piti äijäparaan vähä syvhän ennenku sai sen viimmeeseen
kiakuran kurkustansa pihalle.
Mutta kyllä se sitte kans oli eri komja kiakaasu ja nii kauas
kuuluu, n'otta joka taloos jäi kylän kanoolta jyvä suuhu. Pää vääräs
kuuntelivat.
Ja vaikka se toiskan kukkoo hyvi näki ku se toisella silmällä kattoo,
jotta nyt se krannin kukkoo tuloo n'otta suhajaa kaula pitkällä, nii
eikös vai meinannukki kiakaasta viälä toisenkin kerran. Mutta kyllä
se jäi vai meinoohi ku Yllin-Jussin yskährös, ku samas tömähti töine
niskaha niinku kertapussill' olis huitaastu n'otta koko tunkio tomahti.
Ja sitte se aikoo se plokkoo! Noukat yhres ylhä ja alha ja
siipispankoolla senkunkerkes! Välistä panivat noukkansa niin alaha,
n'otta aiva maaha kiinni ja heltat kuraha ja taas nostivat nii
korkialle, jotta varpahat maasta ja hyppiä piti.
Ja annas pehkana, jos ei töine keriinnykkää hyppimhän samas tahris,
nii pääsi päälle, iski niskasta kiinni ja riapootti ympärinsä
n'otta höyhenet pöläji. Eikä siinä silloo toisen koivet enää yhtää
pryhrännehet. Ei muuta ku maata alla ja huitoja vastahan senku kerkes.
Nii tappelivat kukoot verispäin ja olivat aiva karvoottomia kurkeloosia
molemmat, ku toiskan isäntä kerkes häthän jotta:
— Vai sä raakkulhen lekhorni täälä meirän maatiaaskukkoja tualla lailla
plokkaat, jotta aiva henkiä haukkoo!
Nii ähkääsi toiskan isäntä ja kalahutti kalikalla päähän sitä krannin
kukkoja, — n'otta henki pois ja heti paikalla!
— Vai sinä täällä meirän kukkoja pänttäät! — kuuluu samas kauhia ääni
tunkion toiselta lairalta, ku siältä tulla paasootti krannin isäntä
itte vihansinisenä sähisten nyrkit pystys, eikä muuta ku korvista
kiinni ja tunkioho n'otta koko mailma heiluu ja tunkio täräji.
Siinä alkas uusi huhtomine, sellaane juntturoomine, ähkymine, puhkumine
ja pengastus n'otta knapit ja housunfankut vai pritkuu ja prätkyy. Eikä
siinä yhtää kattottu, ku lyärä läiskittihin vai toistansa ummessasilmin
vastapläsiä ja ympärikorvia ja revittihin ja nyjittihin ja pukittihin
n'otta toisin aijoon n'oli aiva päästä sekaasi ja pakkasivat huitoomhan
tyhjää ilmaaki.
Ja ku toren sanoo, niin ne kampistivakki toisiansa aina vooron perhän,
n'otta n'oli tuan tuastaki kanttui ja seljällänsä. Silloo siinä tuli
aina tuhannenmoone kiirus. Jok'oli päälläpäi, lyärä moikotti ku akat
kurikkarannas. Ei puhuttu mitää, puhistihin vai ja huireltihin sakiaa.
Ja ähyyttihin.
Hyvä siin' oliki ja oikee mukava tapella, ku ei ollu kiviä eikä
kantoja alla, johk' olis ittiänsä kolhinu. Oli vai isoo, pehmoone
ja lämpööne tunkio, johka sai huitoja toistansa surkuamata ristihi,
rastihi ja poikkipäi ja vaikka päällensä pystyhy housunkauluksia myäri.
Kovaa paikkaa ei ollu olleskaa, pehmoosia vai, n'otta isännät oikee
lystiksensä rytyyttivät siinä toista tiimaa.
Niin kova siinä kumminki käyy tohu, jotta kersat pihalta kuulivat,
tulivat kattomhan ja sitte tuphan äireelle sanomhan jotta:
— Voi voi äitee ku meirän isä ja toiskan isäntä tappeloovat tunkiolla
aiva hiespäi n'otta pairankaulukset kouras! Ja meirän isän housut on
revenny aiva juuria myäri...
Silloo lähti emännät molemmista tuvista ja viälä paljo muita akkoja ja
kylän ämmiä häntä truutulla tunkion rannalle kattomahan.
Ja kyllä siinä itkettihin ja siunattihin jotta:
— Voivoi ja oijoi, menkää hyvät ihmiset eroottamhan!
Mutta isännät ei kuullu eikä nähny yhtää mitää, ne vai möyriivät päätä
myäri tunkios, n'otta silloo tällöö vai vilahti piaksusaapas ilmas.
Akat hakivat viimmee apuuhi kolme oikee rotevaa päivämiästä, jokka meni
niitä eroottamhan. Ja saivat ku saivakki viimmee miähet irti toistensa
tukasta vaikka kyllä n'oli nii lujas ja nii takus ja nii ryätäs nii
ryätäs, jotta s'oli aiva kauhiaa.
N'oli yrittäny isännät nii sinnin päälle, jotteivät jaksanhet sanaakaa
sanua. Hohuuttivat ja ploosasivat vai. Aiva niitä pyärrytti, n'otteivät
meinannehet pystys pysyä. Ja sellaases putsus olivat yltä ja alta,
n'ottei niiren omat akakkaa tahtonhet tuntia.
Kattelivat suu auki ja kyselivät jotta:
— Kumpi se nuasta on meirän isä, ku n'oon niin saman näköösiä, jottei
silmiäkää eroota?
Jokiranthan piti taluttaa, pestä ja liottaa vähä mones veres ennenkö
tunnettihin.
* * * * *
N'otta sama sisu se luamakunnas jyllää nii ihmisis ku elukooski, jos
n'oon tervestä ja oikiaa laija. Miäs s'oon kukkoo ku se siksi tuloo, ja
oikia miäs se vasta kukkoo onki.