Oottako kuullu jotta maanantaki illalla meni yks Präntöön miäs kotiansa
pää kallellansa funteeraten jotta:
— Kuka sen tietää, vaikka se mailmanloppu tuliski kuures päivä niinku
ne ennustajat sanoo. Tämä mailma on ollu jo kauan aikaa nii pois
lairalta, jotta voi se hyvinki olla lopun erellä. Nyt on helmikuu käsis
ja pitääs olla kovat pakkaaset, mutta maa on sula ja aurinko paistaa ku
keväällä ainaki... Mailmanlopun merkkiä voivat hyvinki olla...
— Jos on tullaksensa, niin tulkohon! Eipäs se tämä elämä munkaa
osaltani nii hekumallist oo ollu, jottei tästä malta lähtiä jos
präiskähtää —.
Mutta sitten sen piskahti miälehe, jotta jos se kerran menua on, nii
sopiishan sitä pitää piänet lähtijäiset, ku sattuu olemhan kirkas
tilkkaki piironginlooras ja on tullu elettyä muutoonkin nii siivua
elämää.
Ja nii otti ja haastoo kaks hyvää kaveria kortteerihinsa ja käski
huusholleskansa keittää oikee toppakaffit ja panna höystöt keskelle
pannua.
Nisujaki hajetti kokonaasen fleetupellin ja ässänvääriä viirellä
markalla, jottei ne ollehekkaa mikkää kissinristijääset, johka se miäs
haastoo kaverinsa.
— Laitasta ny sitte ne kaffit, Raakeli — sanoo se mailmanlopun miäs
huusholleskallensa ja vei kuttuviarahat komiasti kamarihi istumhan
pöyrän päähän ja aukaasi Fennian paperossilooran.
— Ku täs ny kumminki lähtö tuloo, nii mitäs me tätä maallista
omaasuutta enää säästääsimmä — trossaali se mailmanlopun miäs
viarahillensa ja käski ottaa paperossia loorasta.
Huusholleska pani pannun tulelle, rupes tälläämhän kuppia pöyrälle
ja nisuja prikalle oikee läjäpäihi. Se mailmanlopun miäs astuskeli
piirongille mahtavaa jotta:
— Pannahaks kretaa ja, jottei päätä fiirraa, jos kovasti sattuus
tärskähtämhän. — — Taitaas siinä präiskährökses mennä pottuki prisaksi,
n'ott'on paras aijoos litkaasta ennenkö fläiskähtää.
— Päreet on vara ku vahinko — tykkäsivät kaverikki ja nauraa
hetkottivat niinku asiahan kuuluuki tällääsis juhlallisis tilaasuuksis.
Kaffipannu porisi tulella, miähet turisivat kamaris sulooses orotukses
ja pyhiiskelivät vaivihkaa huuliansa. Miähet keskustelivat siitä
mailmanlopusta nii hartahasti n'otta Raakelinkin piti tulla kamarihin
kuuntelemhan ku kaffiki oli jo valmista, jottei muuta, ku nostaa
selkiämähän hellalle.
Ja kyllä se säikähti ku se kuuli jotta:
— Herrinjee, tulooko se ny jo ensi perjantaina, ja mä ku meinasin mennä
lauantaina torille!
— Kyllä s'oon Raakeli myähäästä sun enää lauanaina lähtiä Vaasan
torille, ku koko hoito on yhtenä sinsallana tuala taivahalla ja mekki
kaikki meemmä ympärinsä jotta fiuuh — —!
Kaffia orotelles oli se mailmanlopun miäs jo kaatanu kirkkahan tilkan
kaffikuppien pohjalle orottamhan. Sitä kattelivat viarahat silmä
kovana, ja silloo se mailmanlopun miäs havaattiki jotta:
— No eikö se kaffi oo jo klaaraantunu siälä? — Tuappas ny tänne ja
kaara kuppiihi, jotta saarahan täs piänet plöröt.
Huusholleska meni köökkihi ja meinas toissassilmin vai hairata pannua
hellalta, mutta kääntyyki vähä äkkiä ympäri, ku käsi haukkas tyhjää
ilmaa jotta:
— Mihnä se pannu on?
Seisoo suu auki ku taivahasta puronnu jotta:
— Tuahon mä sen panin!
Nosti pataa ja lykkäs pannua sivulle, kattoo puuloothan ja viimmee
sängyn alakki...
— No tua ny se pannu jo tänne! — komennettihin kamarista.
Ja huusholleska pyärii köökis ku viipperö ympärinsä, juaksi porstuaski
kattomas ja siunas ja imehteli jotta:
— Mihkä pehkanahan se pannu tuasta hellalta on lähteny? — —
Ja ne mailmanlopun vierahat kamarista huutelivat jotta:
— Tulooko sitä kaffia siältä vai — —?
Viimme huusholleska tormas kamarihi jotta:
— Kuka sen pannun on piiloottanu? Ku hellan päälle panin selkiämhän ja
nyt ei sit oo mihnää! — — Itte ootta lymmyyttäny, mihkäs ootta pannehet
sen juuttahat, ja mua täs hyppöötätte ympärinsä, hävekkää vähä!
Miähet kattoovat silmät pystys jotta:
— Mitä sä oikee höpäjät? — Täälähän m'oomma istunu koko aijan ja
orottanu.
— No tulkaa itte kattomhan, nii sit'ei oo mihnää koko pannua! —
pannasti huusholleska. Ja ku joukolla menthin kattomhan, nii mihnää ei
ollu.
— Tuahon nuan mä sen panin oikee elävin silmin nii totta ku m'oon täs!
— selitti huusholleska ja itkua pirätti.
— Oliskahan se jo lentäny taivahalle — rupes se mailmanlopun miäs
vapisevalla äänellä sanomhan. — Pian ottaa ja nykäsöö meiräkki peräs
ilmahan...
Tuli vähä hiljaane olo köökis, jotta koska mojahuttaa...
Henkiä pirättelivät jokahinen, eiväkkä tohtinhet huiskahtaa.
Ku ei sitä tärskähröstä sitte kuulunu ja seinän takana Nuukreenin
kakarakki rupesivat tappelemhan n'otta lavittat kolaji, nii uskaltivat
ruveta ettimhän viimmee sitä pannua.
— Onko kukaa nähny meirän kaffipannua?
Siinä seisoo pikkune flikka pihalla ja se ku kuuli, nii sanoo jotta:
— Oliko se teirän kaffipannu, jonka kans se juaksi?
— Kuka juaksi?
— Tua Veevarin Akseli! — Se tuli teirän porstuasta hypääten ja tuahon
kaatuu silmällensä, nii sen takin alta putos kaffipannu jotta sumppi
vai truiski.
— Ei siinä sumppia ollu! Älä sä flikka yhtää valehtele! S'oli sitte
aiva vetehen keitetty! — rupes huusholleska soiluamahan ja vähält' oli
jottei faartannu sen flikan tukkahan, ku se sellaasta puhuu.
— Mihkä se sen pannun kans meni? — kysyyvät miähet, jokka aina on
asialtaasia.
— Tuanne se meni, tehtahalle päin juaksi.
Ja miähet perähän. Ja huusholleska niiren perähän. Vaikkei se kauas
jaksanu, ku s'oon sellaane lihava lullu, ku huusholleskat pruukaavat
olla ja vähä huanojalkaane.
Iltamyähään ne travasivat ristihi rastihi Präntöötä, mutt'eivät
saanehet kiinni sitä, vaikka poliisikki olivat häsyys ja juaksivat aiva
kiäli pitkällä.
Eikä viälä tänä aamunakaa sitä Veevarin Akselia oo saatu kiinni, vaikka
koko eileenen päivä jahrattihin ja paljo muitakin Präntöölääsiä on ollu
yrittämäs.
Hyvät ihmiset, jos satutta näkemhän sellaasen miähen, joll’on musta
lakki pääs ja kuuma kaffipannu käres, nii ottakaa kiinni!
S'oon se Veevarin Akseli, kaffipannunvaraas!