— Taisi nyt tulla vahinko...
Suutari ei puhunu mitää; se vai katteli sitä fiäteriä ja kraapii
päätänsä.
Viimmee kumminkin sanoo jotta:
— Siihen pitää saara uuren reijän vaikka mikä olis!
Se fiilas yhren katkennehen naskalin teräväksi, löi sen kiinni
suutarinpöytänsä kulmhan, tälläs fiäterin pään sen päälle ja mojahutti
vasaralla — nii, taas oli pala pois!
Ja ku se uurestansa pani ja taas löi — nii taas lenti pala pois!
— Sehän ny on merkillistä — sanoo suutari — Kovasti on karkiaa terästä.
Ja taas koitti.
Löi oikee olan takaa, nii reisuusti vai vinkaasi, ku fiäteri lenti
ku ammuttu kattohon, kolahti ja putos alha niin äkkiää, jottei kukaa
huamannukkaa mihkä se lenti.
Suutari istuu höröskörvin ja orotti, koska putuaa.
Toiset kuunteli kans suu auki.
Ja ku ei mitää kuulunu, niin viimmee jahkaasivat jotta:
— Mihkä se lenti?
Katteltihin katosta, laattialta, hyllyyltä, penkiiltä, pöyrältä,
astiakaapin päältä ja joka paikasta ja taas kuunneltihin ja oltihin
hiljaa.
Mutta mitää ei kuulunu eikä näkyny.
Sitä ettittihin laattian raoosta, kellarista, takan porosta,
fiililautaselta, plakkariista, ja pöyränloorasta, leipäressasta,
vesikorveesta, meijärihinkistä, sokurikoolista, parasta, uuninpäältä,
porstuasta ja piika pössöö katteli navetastaki, ku s'oli lypsämäs.
Se oli imes!
No se oli nii imes, jotta sit'ei ymmärtäny kukaa, mihkä se katos.
Oli ku noiruttu.
Monta tiimaa sitä ettittihin. Suutariki konttii monehe varvihi laattian
ympärinsä; meni yhtä laattian rakua ylhä ja tuli toista aiha, mutta ei!
Mistää ei löytty.
Viälä kymmenen aikana illalla, ku muut oli jo aikaa sitte mennehet
maata, istuuvat suutari ja isäntä viäretyste takkakivellä ja jahkuuvat
jotta:
— Mäkhihä kummaha se katos!
— Jos s'olis lentäny tuanne piian sänkyhy — tuumas viimmee suutari.
Ja nii se fiäteri kiusas niitä, jotta yhres menivät heräättämhän
piikaa. Mutta piika oli nii väsyny, jotta n'ei saanu sitä hereelle.
Pyärähyttivät vain seinhän päi, palajivat fällyt ja päänaluuset,
kaivoovat ja tonkiivat niin, jotta piika kolahti lopuksi sängyn
pohjalle ja jäi parjan ala maata.
Kun isäntä ja suutari oli aikansa sitä fiäteriä ettiny, eikä mistää
löytäny, nii viimmee oikaasivat ittensä levolle.
Mutta se fiäteri pyärii niin sen suutarin pääs, jotta s'ei saanu unta.
Se ähkyy ja puhkuu, siunas ja manaali, n'otta sen rupes suuta
kuivaamhan ja piti nousta juamhan.
Se hapuuli pimiän päähän tuvan pöyrältä harikkotooppia ja viimmee
löytiki. Ei siinä paljo enää pohjalla ollukkaa ja jano ku oli nii
hotaasi oikee suun täyreltä. Nakkas ku saunan kiukahalle.
Mutta siitä vasta körinä nousi. Suutarin löi kurkun tukkuhun; tarttuu
ku kuusenkäpy olis survaastu henkireikähä.
Suutari hyppii yhrellä jalaalla, huitoo käsin ja jaloon, kaatoo pöyrän
ja möläji ku elukka. Viimmee se tormas isännän sänkyhy ja retuutti sitä
pystyhyn.
— Sus siunakkohon — säikähti isäntä. — Mikä nyt on hätänä?
Isäntä sai tutisevalla tikulla lopuksi valkian lamppuhu. Suutari seisoo
viäres suu auki, silmät väärin pualin ja viittooli suuhunsa.
Isäntä kattoo kitahan ja — siälä se oli se fiäteri!
— Kuinkas herra hallikkohon se sun suusnas on? — — haikaali isäntä.
Mutta suutari ei saanu sanaa sanotuksi, koitti vain viittoolla, jotta
ottaa pois.
Isäntä yritti sormin, muttei ulettunu. Se oli niin kaukana kurkun peräs
ja tarttunu sivuuttaan kiinni.
Silloon suutari härisnänsä rupes kollaamhan pöyränlootaa ja löyti
siältä vanhan piipunkrassin. Siihen väänti koukun päähän ja sillä
isäntä nyppäs sen fiäterin pois suutarin kurkusta.
Kyllä s'oli hirviää.