Oottako kuullu jotta Kylänpään loukoll'on yks suutari meinannu ruveta
kräätäriksi — — ei ku kellosepäksi?
Tämä suutari, muutoon erinomaane piaksunikkari ja pikilangan vetäjä,
kovasti siivo ja rehellinen miäs, sai päähänsä täs menny viikolla
ylpiän tuuman, ku s'oli Jussi-Pässiläs tekemäs emännälle kenkunoota ja
isännän umpikuarine kuustoista rupiinine silinterikello oli lakannu
käymästä.
Oli sanonu vai jotta:
— Tuakaas isäntä se kellokrämppännä tänne, niin s'ei oo ku yks
hengensiunaama ku mä paan sen tikuttamhan!
Niin oli suutari sanonu ja vähä mahtavaa flätkäässy viimmeesen
plikinaulan emännän kantapäähän. Oli viälä vähä vasaralla knakutellu
ympärinsä kruusooksia, oikaassu sitte hollin päähän, pää kallella
kattellu kenkää ja kehahtanu jotta.:
— Sillä ny passaa emännän mennä vaikka seittemän sorttista knakutesta!
Kyllä kestää eikä kallistele, vaikk'olis lonkkia kaksiillekki
kärryylle. — — Nii, mikä sitä isännän kellua oikee vaivaa, ku se ei käy?
-- En mä tiärä, mikä sen on tullu — sanoo isäntä.
— S'oon ollu tuas kellokaapin viäres naulas toista viikkua ja hyvin
s'oon käyny. Mutta ku tänä aamuna meinasin pistää plakkarihi, ku lährin
meijäri kuarmaa viämhän, niin ei se käynykkää. — — En tiärä, mikhän sen
on ny tullu — pahkulootti isäntä.
Suutari otti kellon käthensä, kattoo esti vastapläsiä, huiskahutti
sitte käresnänsä ja painoo korvaa vastahan.
Ja oli totisen näkööne.
Kuunteli ku Teuvan tohturi keuhkotautia ja sanoo sitte jotta:
— Kamalasti se krahisoo! — — Se fiiraa niinku olis fiäteri irti. —
— Kuulkaas ny isäntä tekki — sanoo suutari ja painoo kellon isännän
korvalliselle.
— Mhyy-yh — sanoo isäntä, jok'on harvapuheene.
— No se on piäni vika! — sanoo suutari, hairas naskalin tiskiltänsä
ja painoo kuaren auki jotta helähti. Ja ku oli aikansa naskalin
tutkaamella kruuvannu ja väännelly, niin nosti rukkooviisarin,
sikunttihaan, pintelin fiäterin ja printin pois ja haikaasi jotta:
— Mitäs juuttahia tääl' on? Kun on tulitikun pää katkaastu
fiäterirattahan ja ankkurihaan välhin niinku Ilkan ilmapuntaris?
Siihen oli kokoontunu koko talonväki suutarin ympärille, emäntä, piika,
pojat ja kersat. Ja kaikki olivat niin säikähryksis ja isäntä itte
nii pörhistyksis jotta kukaa ei huamannu ku yks poijista, se nuoreet
vesa, Iisu, tuli aiva valkooseksi naamasta. Sitä rupes pyärryttämhän,
jalaat petti ja hiljaa putos ovisängyn ethen laattialle, n'otta se meni
pyäriensä sängyn ala ja veti roirin etehensä.
— Ku-ku kuka — —? — huuti isäntä, ja yhrestä suusta vastathin jotta:
— E-e-emm'ainakaa!
— Mi-mi mihn' on Iisu?
Niin. — — I-i-i-sua ei ollu mihnää! Ei mihnää sit'ollu.
S'oli karonnu ku kastet maasta, eikä hengittänykkää.
— Ky-ky-kyllä mä sen korvennan — kirmuseeras isäntä ja emäntäki
siunaali ja varjeli oikohonsa.
Ja suutari kaivoo ja kruuvas naskalilla kellon sisusvärkkiä. Se sai
fiäteripunkin irti, kangotti kannen auki ja samas reisuusti vai
präsähti ku fiäteri hyppäs ylhä, meinas esti lentää emäntää silmhän,
mutta putoski sitte piian levjälle navettapiaksulle ja siitä se
saatihin kiinni.
Piika säikähti siitä nii mälyttömästi jottei se hoksannu heti
krääkäästäkkää ennenku vasta hyvän aijan päästä. Mutta s'oonkin aika
pössöö muutoonkin. Nykki krääkääsi vasta varttitunnin päästä, jotta
emäntä voorostansa peljästyy aivan perättömäksi.
Ja suutariki meinas mennä oikee pois tilooltansa ja manas jotta:
— Sille pitää antaa polviremmiä, ku tualla lailla jäliistäpäi krääkyy —.
No ku suutari sitte syynäs sitä fiäteriä ja vähä väänti, nii se meni
poikki n'otta pritkahti. Se fiäteri.
Tuas tuuman pituune kappales katkes ja s'oli paha paikka, ku siinä pääs
oli tapinreikä, josta se pannahan kiinni.
Siinä tuli suutarille pitkä ja sitkiä manaaminen.
Esti se piti sitä fiäteriä toises käres, kattoo ja manas ja vain
toisella kärellä repii hiuksiansa. Mutta sitte se suuttuu aina vai
enemmän, pani fiäterin ethensä pyörälle ja repii molemmin käsin.
Eikä kukaan tohtinu huiskahtaakkaa.