Tuata, tuata, asiat menestyys monta kertaa paljo paremmin ku ei toiset
tulsi sotkemhan. Niinku ny tua vanhaanpoikaan veroki. Heti ku siitä
ruvettihin puhumhan, nii monelle vanhallepoijalle tuli hätä käthen ja
hiljaane meininki miälehen jotta:
— Taikaa olla parasta kattua aikanansa ethen, mistäpäi ittellensä
parhultaasen takkupään hairaa, jottei jää aivan tutkaamet käthen.
Sitä varte se Ilimajojen Ylisenpään poikaki täs menheellä viikolla
keskiviikko-iltana rupes ittiänsä nii kovasti trööttäämhän ja
laittamhan, jott'oikee ruskianahkaaset plankkisaappahat veti
jalkoohinsa ja mustan silkkikrusetin tälläs kaulahansa. Oikee
kahres veres pesi silmänsäkki ja hinkkas n'otta nahka naraji, mutta
kyllä sitte kans oli purkis ja puhuras ku nualtu lusikka ja niin
silunaamaane, jottei yhtää tuntunu kröpelööseltä ku kärellä koitti.
Hiuksekki kampas komjasti tupeetille ja se passas, ja pysyy kovasti
hyvi, mutta keskipääs seisua törrötti sellaane kamala ja kankia tupsu,
jotta siinä saiki vähä sainehesti sylkiä ja manata, eikä se sittenkää
totellu.
Vaikka s'olis sitä kuinka lyäny ja taputellu, nii aina se vai nousi
pystyhy ku fiäteri. S'oli nii kamala paikka, jotta kiukuusnansa se
koitti jo repiä sitä juurinensa irtiki. Muttei saanu.
Ojkee se lopuksi hyppii tasapökkää kamarinsa laattialla ja saratti aiva
oikohonsa.
Viimmee tormas päänsä seinähä ja puski ku vihaane härkä sitä tupsua
seinää vastahan jotta:
— Sitte on jisiskrais joset sä usko!
Mutta ku sitte kattoo peilihi — nii justihin taas rupes pönköttämhän!
S'oli aiva tukehtua kiukkuhunsa ja repii jo sitä silkkikrusettiaki
kaulasta jotta:
— Täst'ei tuu mitää vaikka itkis.
Meinas jo ottaa saappahakki jaloosta, kuhoksaski konstin. — Otti
lammasraurat ja leikkas pois koko tupsun!
— Ja tuan kans m'oon täs pualenpäivää tapellu ja pyäriny ku päästä
sekaantunu pässi. Kyllä sit'on ihimine hullu — imehteli itteksensä
karvatukku käres.
Ja ku se siitä takusta selves, nii oliki jo parhultaane ilta lähtiä
ponkimhan sinne, johka se meinas. Sill'oli vähä kuusaa entisestä ja
hyppäs pyärän sarvihi ja rupes tramppaamhan Suamulan huanua siltaa
ylitte. Siitä kääntyy kalvehen pualelle ja ajoo taloon päärylle.
Katteli esti yliskamarin klasihi, johna se Justiina makaa, ja sitte
kääntöö pihaan ja uuniklasin kohras kyykisti ittensä nii matalaksi ku
kissi, jottei nähtääsi.
Pyäränsä vei katos-alustahan elolavan viärehen nojollensa ja sitte
kryhysniskoon taas pihan poikki Justiinan klasin ala takaasi. Noukkii
pikkuusia kiven murenoota, nakkas hiljaa yliskamarin klasihi ja
kuunteli ku syrän nii pompotti ja muutoonkin pakkas raistelhon jotta:
— Kuinkahan täs oikee käyrähän? Päästääkö se hialle, vai antaako nahaat
n'otta kolajaa —. Kotona se ainaki on, koska kuuluu hornoo...
Se orotteli horvin aikaa, mutta ku ei kravahtanukkaa, nii piti ottaa
vähä suuremman kiven ja paiskata uurestansa. Ja s'otti nii lujaa
klasihi n'ott'oikee paukahti, mutta kyllä kans Justiina poukahti vähä
äkkiä klasista luuraamhan. Ja ku näki, jotta friiari on, nii kyllä tuli
kiirus muuttamhan verhaa päällensä. Hurstisen kivijalkapaitansa pisti
parjan ala ja puki oikee krekkuamatantun yllensä.
Vintinportahat naraji ja pian kans salpa klapsahti.
Ja sitte ei kuulunu enää mitää — — enneku vasta aikaan päästä, ku
pihalle tuli muitaki kottia kuuholla korvin kurkkimhan. Mistähän
olivakki päässehet jäljille, ku tulivat peräs kattomhan.
Ja heti oli kurit miäles.
Ku eivät muuta keksinehet, nii hakivat sen friiarin polkupyörän
katosalta ja köyttivät kriimunvarrella lujasti sarvista kiinni
sähkötolppahan keskelle pihaa. Hakivat tarhalta sontalavan ja
tälläsivät oikee ränkipelillä sen polkupyörän aisoohi kiinni niinku
ainaki orhin.
Ja loimenki panivat selkähän jottei tuu vilu ku oli jo kylmät yät.
Ja eikö nua raakkulehen ketalehet hakenehet viälä saunan loukosta
vihtaaki ja pistänhet siitä pyärälle häntää, jotta s'oli justihin
niinku elävä hevoone!
Heinätukun heittivät viälä etehen.
— On sillä Justiinan friijarilla hurja hevoone...
Aamu valkeni sitte aivan kalpiana ja huanosti s'oli nukkunu Justiinaki.
Friijaripoijan käret oli molemmat aiva turtana, ku s'oon se Justiina
sellaane rössikkä.
Ku sitte taloonväki rupes nouseskelhon aamulla ylhä ja isäntä tuli
portahille, nii se hiaroo kauan aikaa silmiänsä jotta:
— Kenenkäs hevoone se siinä seisoo?
Kattoo ja kattoo, kynsii päätänsä ja piteli toisella kouralla
housujansa jotta:
— Onko se hevoone, vai mikä s'oon, ku sill'on nuan kamala häntäki —?
Piti lähtiä paljahin jaloon oikee kärestäpitään kattohon.
Ja ku näki, mikä s'oli, niin nauroo nii molemmin käsin hartahasti,
jottei muistanukkaa pitää enää kiinni, ku housut putos maahan n'otta
mossahti.
Sen kuuli emäntä tupahan ja tuli vähä joutua kattomhan jotta:
— Mitä herranähköhön tääll'on tapahtunu?
— No tuu ny Maija-Kaisa säkin kattomhan — voivootti isäntä mones
vintturas keikistellen.
— Näjenhän mä täältäki — — hullupöllöö — — verä ne housut jalkahas
siinä...
— Tätä hevoosta kattomhan! — - hohuutti isäntä.
— Kenenkä hevoone s'oon? Mitä se siinä seisoo?
— Tuu ny kattomhan konhollista värkkiä, ku häntäki on puusta!
Ja kyllä se emännänkin vatta rupes nytkymhän eri lailla n'otta aiva se
piteli lonkkiansa ja huuti kans oikohonsa. Ja niin heljä ääni ku sillä
emännällä on, nii se paniki vähä komiasti ku se kaikki kiakurat oikee
pitkähänsä helisteli.
Yliskamarista rupes kuulumhan kans kolinoota ja Justiina pisti päänsä
räystäsklasista jotta:
— Häh mitäh, mitä emäntä siälä nauraa?
— Minkälaane se Justiinan friiari on, kun sill'on tuollaane kummalline
hevoone? — huuti isäntä.
Justiina kattoo aiva suu auki ja silmät silanrenkahina ennenkö käsitti,
mutta kyllä sitte kans katos vähä äkkiää kamarihinsa ja siälä ku nousi
eri sipinä. Justiina siunas ja voivootti hiukset hassallansa ja friiari
hyppii ku orava häkis jotta:
— Kuinka mä pääsen pois täältä?
Meinas jo hypätä klasista pihalle ja peltoja pitkin, mutta Justiina sai
kaulasta kiinni jotta:
— Älä rakas kulta hyppää, sä katkaaset jalkas — — orotethän ny hetken
aikaa, eikhän ne lähre siältä, jotta pääset livahtamhan johnaki välis...
Samas kans rupes emännän kaffipannu kiahumhan ja se lähti juaksujalkaa
kattomhan.
— Tuu säkin sieltä — huuti isännälle mennesnänsä. — Ja ota ne housus
joukkohos!
Silloo isäntäki vasta havaatti ja lippas vähä äkkiä tuphan.
Kuuluu vai yks tomahros ku friijari truiskas portahia alaha ja lenti
ku vaapsahaane repimhän pyäräänsä aisoosta. Loimen riuhtaasi seljästä,
repii silat ja ku sai pyärän viimmee irti, nii hyppäs selkähän ja lähti
ajamhan sellaasta vauhtia, jotta pyärät aiva oikoosna.
Nii kiirus oli, jottei havaannu eres sitä vihtaakaa irti ottaa.
Ajoo häntä suarana kotia ku tuuliaaspää, eikä taira sen erän perhän
flikkoohi yrittää sekää poika, ku tualla lailla tehtihi.