Hyh heikkaris ku mä säikährin tänä aamuna, ku soitettihin Alajärveltä
jo kuuren aikana aamulla jotta:
— Nyt s’oon täälä Alajärvellä jo alkanu se mailmanloppu! — Kinaporin
kentällä on akat lyänehet pellit kiinni, peittänhet klasit fällyyllä ja
pöngännehet porstuan ovet seipähillä. Kakarat on ajettu kellarihin ja
lyäty hakoluuralla päähän jotta:
— Pysykää siälä takkupäät, ku rupiaa täräjämhän!
Itku ja ulina on ny kauhia ennen niin hasuusella ja iloosclla Kinaporin
kentällä, johna tähän asti on vain riirelty, paiskittu kenkärajoolla
toisiansa ja näytelty välistä töllinportahilta toisillensa mitärookaa
ja trossattu kuinka.
— Meillä aina pärjäthän, mutta kuinkas teillä pihkanoukat toimhen
tullahan!?
Sellaasta syntistä elämää s’oon ollu Alajärven Kinaporin akkaan
maallinen vaellus. Ja ompas siinä passannu lonkkiansa levitellä ja
suuta pruukata toisten ämmään kiusalla, ku kumiseva kangas on alla ja
näköalaa vaikka kuinka pitkältä ja korkiaatte.
Mutta sitte tuli yhtenä päivänä kamala sana Kinaporihi.
Lehris kerrottihin jotta:
— Nyt tuloo maailmanloppu n’otta naskahtaa!
Ja silloo kans Kinaporin akat rupesivat haukkoomhan ilmaa ja ku olivat
hetken aikaa räpytellehet silmiänsä ja painellehet syränalaansa, nii
vähä hiljaa livahtivat mökkihinsä ja painoovat oven kiinni eiväkkä
sanonehet enää sanakaa.
Se oli sellaane miälenmuutos ja nii äkkinääne hiljaasuus, jotta koko
Alajärvi säikähti jotta:
— Mikäs nyt tuli mailmahan ku melu nuan loppuu, jottei Kinaporista
kuulu sanaakaa? — —
Alajärvelääset rupesivat haukkoomhan ilmaa jotta:
— N-y-h se taitaa totisesti sittekki se maihnanloppu tulla. Kinaporista
ei kuulu enää hivausta ja siälä ne kumminki pahinta elämää pitäävät
loppuhu asti — —
Viimmee oli lähteny yks rohkia miäs kattelemhan Kinaporihi, kuinka
siäl’on asiat, mutta vähä vinkiää oli tullu takaasi aiva harmaana jotta:
— N’oon kuulkaa siälä jo kaikki kuallu! Ei yhtä ihmistä näjy mihnää!
Kualemanhiljaasuus koko mäjellä. Ei pihausta kuulu — —
Ja mitäs siält'olis kuulunukkaa, ku koko Kinapori pirätti hengitystä,
kakarat istuuvat syränkurkus perunakellaris ja toisille oli äitee
tukkinu perunan suuhu, jottei ne krääkyysi.
Pata pääs pöyrän alla istuuvat kaikkihin turskimmakki Kinaporin ämmät
ku tuamiolla.
Siitä leves säikährös ympäri koko Alajärviä n’otta ihmisiä kokoontuu
kauhiasti kirkolle ja kunnantuvalle ja ku justhin yks meinas ruveta
sanomhan jotta —
Nii samas rupes kuulumhan kankaasta kolinaa ja huminaa mettän takaa,
jotta sekin miäs löi vähä äkkiää suupellit kiinni ja lähti juaksujalkaa
kotiappäi viämhän sanaa jotta:
— Nyt se tuloo — —
Ja vaikka atteekari siäl’ on friski miäs eikä pelkää kirkkomaan
kummajaasiakaa, nii karvat pystys oli poukahtanu kuuren aikana
sängystä, ku ovhen lyäthin jotta troppipullot hyllyyltä piraji.
Ku atteekin ovi oli saatu auki, nii pihall’ oli olin miästä ku meren
mutaa, ainaki toista sataa hevooskuarmallista.
Ja niilläkös oli hätä jotta:
— Saisko kahrella markalla hokmannin troppia ja toisella tiilesmannia?
— Ja mun hevooseni tarvittis vähä päänparannusta — hoki toine.
Mitä se kolmas ja neljäs miäs sanoo, sitten m’oo kuullukkaa, mutta
kovasti n’oli totisen ja vakavan näköösiä, jotteikähän vai n’ollehet
itte kipeetä, ainaki ne siltä näytti.
Koettihan se atteekari jakaa lääkitystä jokahittelle niinku laki ja
tohtorit määrää, mutta yhren miähen oli menny potut nii sekaasinsa,
jotta se holppas väärästä pullosta ja heti kans oli lyäny jalaat
nii klinkkuhu, jotta sen piti olla vähä hiljaa ja pysytellä vai
nurkkapualis ehtoopäivähän asti. Sakiasti oli manannu äijäparka.
Ja aina vai kuuluu jytinää ja huminaa ku Alajärvelle tuli hevoosia ja
miähiä häntäpystys ja täyttä lentua, jotta koko Alajärvi oli kauhun
vallas.
— Ny ne paasoottaa mailmanloppua pakhon kaikki ihmiset muista
pitäjehistä tänne, jotta me itte ahristumma järvelle — — olivat
Alajärvelääset voivootellehet.
Kun siitä rytäkästä sitte vähä seliittihin, nii saathinki kuulla:
— Jottei täs oo hätäpäivää, eikä mailmanlopusta tiatuakaa! N’oon vai
hevoosmiähiä, jokka tänne on tullehet näyttelyjä ja kokouksia pitämhän.
— Hoo-oh, soo-oh — haikaasivat Alajärvelääset jotta:
— Vai nii! No sepä hyvä! —
Kinaporihinki lähretettihin heti yks miäs sanaa viämhän, jottei se
mailmanloppu viälä tallukkaa.
— Tulkaa ämmät pihalle vai, ei täs oo hätiä mitiä! — oli huikannu.
Ja kohta kans rupes Kinaporista kuulumhan sama mökä ku ennenki, n’otta
nyt on asiat Alajärvellä taas oikialla tällillä.